Browsing by discipline "ruotsin kääntäminen"

Tutkielmani on ns. käännösgradu, jossa tutkin ensisijaisesti tuottamaani käännöstä, mutta myös käännösprosessiani kokonaisuutena. Materiaalini on (1) Fredrik Lindströmin ja Henrik Schyffertin Ljust & Fräscht-boken: Jakten på det perfekta boendet ([2011] 2013, 97 s.) esipuhe ja luvut 1–4, 2) käännökseni (19 s.) ja (3) käännösprotokolla (27 s.), johon olen kerännyt huumoria ja ironiaa sisältävät kohdat, pohdintaa mahdollisista käännösvaihtoehdoista, käyttämäni käännösstrategiat ja Arthur Asa Bergerin (1993) mukaan soveltamani huumoritekniikat. Tutkielman tavoitteena on selvittää toisaalta kirjoittajien käyttämää huumoria ja ironiaa sekä jakaa ne Bergerin mallin mukaisesti eri tekniikoihin. Toisaalta tarkastelen, kuinka nämä tekniikat näkyvät suomennoksessani. Protokollaan kirjaamani esimerkit ja niiden sisältämät huumoritekniikat eivät edusta ainoastaan käännösongelmia tai käännösvaikeuksia, vaan tarkastelen käännöstäni kokonaisuutena. Teoreettinen viitekehys muodostuu Christiane Nordin ([1988] 2005) tekstianalyysimallista sekä sivuaa osittain myös Nordin ([1988] 2005) käännösongelmien ja käännösvaikeuksien eroja. Käyttämäni käännösstrategioiden jaottelu perustuu Chestermanin (1997) ja Tallberg-Nygårdin (2017) luokitteluihin. Analyysi koostuu kolmesta vaiheesta. Ensimmäiseksi analysoin lähtö- ja kohdetekstin Nordin mukaisesti ja toiseksi esittelen materiaalistani löytämiäni huumoritekniikoita. Kolmannessa vaiheessa analysoin käännösstrategioitani ja kommentoin mahdollisia eroja lähtö- ja kohdekielen huumoritekniikoissa. Menetelmäni on deskriptiivinen ja kvalitatiivinen, osin myös kvantitatiivinen. Tutkimus osoittaa, että tutkimusmateriaalin huumorin jaottelu eri tekniikoihin saattaa olla vaikeaa, koska rajat eri tekniikoiden välillä ovat usein häilyviä. Epäselvissä tapauksissa jaottelu ensisijaisiin ja täydentäviin huumoritekniikoihin perustuu omaan tulkintaani. Tavallisin käyttämäni käännösstrategia on sananmukainen käännös, eli huumori on siirtynyt lähes sellaisenaan suomennokseen. Seuraavaksi yleisin käännösstrategiani on syntaktinen muutos. Kyseiseen kategoriaan kuuluvat muutokset ovat monessa kohtaa merkittäviä. Alkukieliseen tekstiin saattaa esimerkiksi kuulua polveilevia ja mutkikkaita lauserakenteita, jotka vaativat selkiyttämistä. Syntaktinen muutos on soveltamistani strategioita ainoa, jossa alku- ja kohdetekstissä käytettävä pääasiallinen huumoritekniikka eivät vastaa toisiaan. Vastaamattomuus johtunee siitä, että retorinen polveilevuus edustaa yhtä Bergerin huumoritekniikoista. Muita käyttämiäni strategioita ovat yleistäminen, informaationmuutos ja yhdistelmästrategiat. Yleistäminen-strategiaan lukeutuu sellaisia alkukielisiä ilmaisuja, joille ei ole selkeää vastinetta kohdekielessä. Strategiaan informaationmuutos olen laskenut mukaan sellaiset kohdat, joissa olen ajatellut kohdetekstin lukijaa tehdessäni lisäyksen tai poiston. Alkuperäinen ilmaisu on säilytetty osana informaationmuutosta, koska se tuo paikallisväriä käännökseen. Yhdistelmästrategioihin olen laskenut sellaiset ratkaisut, joissa hyödynnän yllämainituista strategioista kahta eri strategiaa samassa käännösesimerkissä.

Tutkielmassa tarkastellaan tietosuoja-aiheisissa teksteissä ilmenevää intertekstuaalisuutta eli tekstien välisiä suhteita. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin osoittaa, että tietosuojaan liittyvien, eri tekstilajeja edustavien tekstien välillä on intertekstuaalisia suhteita ja että ne näin ollen muodostavat intertekstuaalisen ketjun. Toisekseen tavoitteena on selvittää, onko erilaisten tekstien välillä eroja siinä, miten intertekstuaalisuutta ilmaistaan niissä. Kolmanneksi tavoitteena on myös selvittää, onko suomenkielisten lähtötekstien ja ruotsinkielisten käännösten välillä intertekstuaalisuuteen liittyviä eroja. Intertekstuaalisuus on käsite, josta on keskusteltu paljon eri tieteenaloilla sen jälkeen, kun Julia Kristeva loi termin 1960-luvulla. Yksinkertaisimmillaan intertekstuaalisuus käsitetään kahden tai useamman tekstin väliseksi suhteeksi, tekstin toiseen tekstiin jättämiksi jäljiksi. Laajemmin intertekstuaalisuus voidaan ymmärtää kaiken kommunikaation ehtona: ilman sitä emme ymmärtäisi tekstejä. Käännöstieteessä intertekstuaalisuus on yhtäältä nähty tekstin ominaisuutena, joka vaikeuttaa kääntämistä. Monet tutkijat ovatkin ehdottaneet useita strategioita, joita kääntäjä voi käyttää intertekstuaalisia viittauksia kääntäessään. Toisaalta kääntäminen itsessään on määritelty intertekstuaaliseksi toiminnaksi, jonka tuloksena syntyy intertekstuaalisia suhteita. Tutkielman aineisto muodostuu EU:n yleisestä tietosuoja-asetuksesta, Suomen tietosuojalaista, kymmenestä viranomaistekstistä sekä kymmenen eri organisaation ja yrityksen 13 tietosuojalausunnosta. Kaikki tekstit ovat mukana aineistossa sekä suomeksi (lähtötekstit) että ruotsiksi (käännökset). Tutkielman metodi on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Tutkimusmateriaalista löytyneet intertekstuaalisuuden esiintymät kvantifioidaan ja luokitellaan aiemman tutkimuksen pohjalta määriteltyihin kategorioihin. Tämän jälkeen erilaisia intertekstuaalisuuden esiintymiä tarkastellaan lähemmin ja eri tekstiryhmien tekstejä verrataan toisiinsa ja käännöksiä lähtöteksteihinsä. Tutkielman tulokset osoittavat ensinnäkin, että kaikki tutkitut tekstit ovat intertekstuaalisia ja että ne viittaavat sekä itseensä, toisiinsa että materiaalin ulkopuolisiin teksteihin. Tämän perusteella voidaan siis todeta, että tutkitut tekstit todella muodostavat intertekstuaalisen ketjun mutta että ne sisältyvät myös laajempaan intertekstuaalisten viittausten verkostoon. Toisekseen tulokset osoittavat, että eri tekstiryhmien tekstien välillä on eroja sen suhteen, miten intertekstuaalisuus ilmenee niissä. Tietosuojalaissa esimerkiksi lainataan vähemmän asetustekstiä kuin muissa materiaalin teksteissä. Kolmanneksi tutkielma osoittaa myös, että intertekstuaaliset viittaukset käännetään lähes aina (yli 90 %:ssa materiaalin intertekstuaalisista viittauksista) suoraan eli samaa viittaustyyppiä käyttäen. Kaikkia viittauksia ei kuitenkaan käännetä suoraan, vaan esimerkiksi suoria sitaatteja on käännetty epäsuorilla sitaateilla. Lisäksi intertekstuaalisia viittauksia on käännöksissä myös jätetty kokonaan pois ja toisaalta käännöksiin on myös lisätty sellaisia viittauksia, joita lähtöteksteissä ei ole.

I denna avhandling undersöks användningen av det ljudupprepande stilmedlet rim i de finska och svenska undertexterna i How the Grinch Stole Christmas, en engelskspråkig film som kom ut år 2000 och som baserar sig på en Dr. Seuss-barnbok med samma namn (1957). Syftet med avhandlingen är att undersöka vad som hänt till rim inom mellanspråklig undertextning, en översättningsgenre med flera begränsningar beträffande vad som kan återges. Vad avhandlingen söker svar på är följaktligen det följande: (1) i vilken utsträckning bevaras eller utelämnas rim i de studerade finska och svenska undertexterna? (2) Hur ofta reflekterar de återgivna rimkedjorna (alltså rimparen och rimgrupperna) kedjornas placering i transkriptionen av det engelska originalet? (3) Hurdana kvantitativa skillnader och likheter finns det beträffande bevaringen och utelämningen mellan de finska respektive svenska undertexterna? Metoden i avhandlingen är huvudsakligen jämförande med både kvantitativa och kvalitativa inslag. Efter att de finska och svenska textremsorna skrivits upp och de engelska talsekvenserna transkriberats grovt söks alla rimkedjor upp och kategoriseras som berättarrim, dialogrim eller sångrim beroende på hur och av vem de yttras. Utöver detta grupperas kedjorna enligt deras utspridning i det transkriberade originalet eller undertexterna så att alla rimkedjor som förekommer inom en och samma versrad respektive textremsa bildar inrim och alla rimkedjor som sprider ut sig över flera versrader respektive textremsor bildar slutrim. Stommen av analysdelen utgörs dock av fyra översättningsstrategier med hjälp av vilka användningen av rim i undertexter undersöks. Dessa strategier är fullständig bevaring, delvis bevaring, tillägg och utelämning, och de hämtar sin inspiration från Jan Pedersens (2011) analysmodell för översättning av extralingvistiska kulturella referenser i undertexter. Analysen av undersökningsmaterialet visar att de svenska undertexterna använder rim mycket mer än de finska (96 respektive 36 rimkedjor). De svenska undertexterna i det studerade materialet gynnar speciellt fullständig bevaring av rim, medan de finska gynnar utelämning av detta stilmedel: cirka 77 % av de sammanlagt 115 engelska rimkedjorna har bevarats delvis eller fullständigt i den svenska översättningen, medan cirka 70 % av rimkedjorna har utelämnats i den finska, antingen genom att all ljudupprepning utelämnats eller genom att rimkedjorna bytts ut mot andra ljudupprepande stilmedel. Utöver detta reflekteras även placeringen av de originella rimkedjorna i de svenska undertexterna men egentligen inte i de finska i och med att det engelska originalet innehåller 83 slutrimkedjor och 32 inrimkedjor, och denna fördelning i många fler slutrim än inrim återspeglas i den svenska översättningen (81 slutrim respektive 15 inrim) men inte i den finska (19 respektive 17). Detta är något som bland annat kan tyda på att inrimkedjor möjligen varit lättare att konstruera i den finska versionen än slutrim, medan skiljaktigheterna språken emellan vad som gäller användningen av strategier kan å sin sida vittna om att det överlag varit lättare för den svenska översättningen att bevara de rimkedjor som finns i originalet. Dessa antaganden kan denna fallstudie varken bekräfta eller förneka, men vad fallstudien visar med säkerhet är att undertextning av en film kan leda till motsatta strategiska val då den översätts till två språk av vilka det ena är besläktat med källspråket och det andra inte är det.

Tutkielmani on n.k. käännösgradu, jossa opiskelija tarkastelee sekä omaa käännöstään että käännösprosessiaan taitojensa ja valitsemansa teoreettisen viitekehityksen pohjalta. Tavoitteeni on selvittää, miten runsaan metaforista tekstiä voi kääntää menettämättä suuresti tekstin ominaislaatua. Lisäksi selvitän, mitä strategioita murteellisuuden ja dialogin kääntämisessä voi hyödyntää. Tutkin myös, miten käännössuunta ‒ äidinkielestä ei-äidinkieleen ‒ vaikuttaa käännösprojektiini. Lopuksi pohdin, miten oma kääntäjänääneni muodostuu ja kehittyy projektin aikana. Tutkimusmateriaali koostuu lähdetekstistä, käännöksestä ja käännöspäiväkirjasta. Lähdeteos on Marja Kyllösen romaani Lyijyuuma (1997). Käännökseni käsittää neljä romaanin lukua (31 s.). Käännöspäiväkirja (27 s.) sisältää kirjaamani lähdetekstin otteet (220 kpl), käännösongelmat, -strategiat, -vaihtoehdot ja -ratkaisut. Tutkimukseni on ensisijaisesti kvalitatiivinen. Analyysini tukeutuu käyttämäni teoreettisen kirjallisuuden antamiin luokitteluihin ja näkökulmiin. Teoreettisen viitekehyksen käsittelyn ensimmäinen osa esittelee kaunokirjallisuuden kääntämisen erityispiirteitä sekä ilmiöitä, jotka ovat tyypillisiä Kyllösen tekstille: metaforisuus, murteellisuus ja dialogi. Osassa viitataan mm. Newmarkin (1988) ja Lindqvistin (2002) näkemyksiin metaforien kääntämisestä sekä Nuolijärven ja Tiittulan (2013) dialogitutkimukseen. Toinen osa käsittelee käännösprosessia: lähdetekstianalyysia, käännösstrategioita, lähde- ja kohdetekstin suhdetta sekä käännössuuntaa. Osassa viitataan mm. Nordin ([1991] 2005) tekstianalyysimalliin, Chestermanin (1997) ja Leppihalmeen (2007) näkemyksiin strategioista, Lindqvistin (2002) näkemyksiin ekvivalenssista sekä Pokornin (2005) käännössuuntatutkimukseen. Analyysissa jaan metaforat niiden muodon ja tekstifunktion perusteella. Metaforat ovat oleellinen osa Kyllösen kerrontatekniikkaa, ja niiden tärkein ominaisuus ovat poikkeukselliset aihepiirit. Metaforaketjut luovat symboleiksi kasvavia viittauksia, joiden kääntäminen vaatii tarkkuutta toisaalta yksittäisten metaforien, toisaalta laajemman tekstiyhteyden osalta. Metaforien kääntämisessä pääasiallinen strategiani on sananmukainen käännös kohdekielen rakenteiden ehdoilla. Synonyymit toimivat apuna vastineiden löytämisessä silloin, kun sellaiset puuttuvat kohdekielestä. Murteellisuuden ja dialogin kääntämisessä strategiani on standardisoiva, eli murteellisuus on häivytetty kohdetekstistä ja dialogi perustuu yleisiin suomenruotsin puhekielen varieteetteihin. Lähdetekstin tärkeimmät tehokeinot ovat metaforien runsas ja innovatiivinen käyttö, epätavallinen sanasto sekä odotuksenvastaiset kollokaatiot. Globaalin strategiani mukaan nämä tulee pyrkiä säilyttämään, mutta erityisesti kohdekielisten vastineiden puuttuminen köyhdyttää kohdetekstiä. Käyttämäni lokaalit strategiat on jaettu syntaktisiin, semanttisiin ja pragmaattisiin strategioihin. Yleisin strategia on syntaktis-semanttinen yhdistelmästrategia. Strategian käyttö perustuu lähdetekstin runsaaseen ja monimutkaiseen ilmaisuun. Käännössuunta edesauttaa äidinkielisen lähdetekstin ominaisuuksien, merkitysvivahteiden ja sanaleikkien tulkintaa. Toisaalta kohdekielisten vastineiden arviointini ei tapahdu samanlaisen intuitiivisen kielitaidon pohjalta. Kääntäjänääneni on oman arvioni mukaan kehittynyt rohkeammaksi projektin aikana. Lähdetekstin ainutlaatuisuus edellyttää toisaalta uskollista käännösstrategiaa, toisaalta vapaata uudelleentulkintaa.

Tutkielmassa tarkastellaan alkusoinnun esiintymistä Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa (1849) sekä Lars ja Mats Huldénin ruotsinnoksessa vuodelta 1999. Alkusointu määritellään tutkielmassa saman tai samanlaisen äänteen esiintymisenä kahden tai useamman sanan ensimmäisessä tavussa yhdellä säerivillä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, kuinka paljon alkusointua kyseisissä teoksissa on määrällisenä kokonaisuutena sekä millaisia yksittäisiä ratkaisuja kääntäjät ovat alkusoinnun näkökulmasta säeriveillä tehneet. Tutkimusmateriaali koostuu laajimmillaan koko Kalevalasta ja sen ruotsinnoksesta (eli runoista 1–50) silloin kun tarkastellaan ns. sporadista alkusointua, jolloin yksittäiset kieliopillisesti välttämättömät sanat huomioidaan alkusointuisuutta laskettaessa. Näitä sanoja ovat mm. olla-verbi (sv vara) ja kieltoverbi ei (sv kieltosanat, esim. inte ja icke). Tutkimusmateriaali koostuu vain runoista 1–25 silloin kun tarkastellaan ns. strukturaalista alkusointua eli mainittuja välttämättömiä sanoja ei lasketa mukaan. Lisäksi säerivittäisen vertailun kohteena ovat runot 20, 33 ja 49 sporadisen ja runot 11, 16 ja 22 strukturaalisen alkusoinnun näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu käännöstieteen osalta James S. Holmesin runokääntämisen kolmeen ongelmatasoon, Andrew Chestermanin esittelemiin paikallisiin käännösstrategioihin, Christiane Nordin käsitteeseen akustinen fantasia sekä eeposkääntämisen haasteita koskevaan kirjallisuuteen. Alkusoinnun määrittelemisessä on nojauduttu Pentti Leinon ja Jukka Saarisen väitöskirjoihin sekä muuhun kyseiseen tyylikeinoon liittyvään kirjallisuuteen. Runsas Kalevala-tutkimus luo puitteet niin teoreettiselle taustalle kuin analyysiosuudellekin. Tutkimusmenetelmä on alkusointua koskevien määrällisten tietojen vertailu lähde- ja kohdetekstin välillä ja säerivikohtaisten ratkaisujen tarkastelu Holmesin kolmen ongelmatason pohjalta. Alkusointu on jaoteltu kymmeneen eri tyyppiin sen mukaan, kuinka monessa tavussa alkusointua esiintyy ja kuinka samanlaista tavujen alkusointu on. Tiedot on kerätty manuaalisesti sanastamalla, ja sanastetut säerivit on koottu taulukoihin alkusointutyypeittäin. Tutkimus on lähinnä kvantitatiivinen, tosin siinä myös havainnollistetaan, miltä tyylikeino säerivitasolla näyttää ja millaisessa tekstiyhteydessä käännöksen alkusointuratkaisut ovat syntyneet. Runoissa 1–50 alkusointua on lähdetekstissä 81,0 prosentissa säeriveistä ja ruotsinnoksessa 60,6 prosentissa. Strukturaalista alkusointua on runoissa 1–25 lähdetekstissä 78,2 prosentissa säeriveistä ja kohdetekstissä 51,5 prosentissa säeriveistä. Paikalliset käännösstrategiat vaihtelevat alkusointutyypeittäin. Tulokset osoittavat myös, ettei lähdetekstin tiettyjä alkusointutyyppejä ole kohdetekstissä säännönmukaisesti ilmaistu aina jonakin tiettynä (siis toisena tai samana) alkusointutyyppinä. Lars Huldén on todennut, ettei alkusoinnun kääntäminen ole ollut ruotsinnoksessa etusijalla. Analyysi kuitenkin osoittaa, että tyylikeinoa on pyritty luomaan käännökseen. Lähde- ja kohdetekstillä on omat ominaiset alkusointutyyppinsä, mikä perustuu suomen ja ruotsin rakenteellisiin eroihin. Kalevala ja sen ruotsinnos ovat siis äänimaisemaltaan vääjäämättömästi erilaisia. Yksittäisissä ratkaisuissa tämä yhdistelmä näyttäytyy vaihtelevina ratkaisuina: toisinaan ruotsinnos on (omalla tavallaan) hyvinkin yhteneväinen lähdetekstin kanssa, toisinaan tyylikeinosta taas on pidättäydytty jonkin toisen ominaisuuden (kuten runomitan tai soljuvuuden) hyväksi.