Browsing by discipline "suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit, kielentutkimus"

Tämä maisterintutkielma on empiirinen tutkimus rajakaupunkien – Lappeenrannan ja Narvan kielimaisemasta. Tarkastellaan kaupunkien julkisissa tiloissa esiintyviä kieliä, kylttien yksi- ja monikielisyyttä sekä kylttien tyyppejä (viralliset – yksityiset). Merkittävä rooli kielimaisemassa on nimillä. Työssä kategorisoidaan nimet kolmeen eri ryhmään ja pyritään selvittämään niiden kielellinen alkuperä. Lisäksi kielimaisemien määrälliselle tutkimukselle on työssä tutkittu kielenkäyttäjien asenteita, mieltymyksiä ja käsityksiä kielimaisemasta. Tutkimuksen aineistona on käytetty 629 valokuvattua kylttiä – 336 Lappeenrannasta, 290 Narvasta sekä 92 verkkokyselyn vastausta – 60 Lappeenrannasta ja 32 Narvasta. Tutkimuksesta selvisi, että Lappeenrannan ja Narvan yksi- ja monikielisten kylttien välillä on lähes päinvastainen suhde: 65% Lappeenrannan kylteistä on yksikielisiä, kun taas Narvassa vain 38%. Siten voidaan sanoa, että Lappeenrannan kielimaisema on huomattavasti homogeenisempi kuin Narvan. Lappeenrannassa sekä viralliset että kaupalliset kyltit ovat pääosin suomenkielisiä. Narvan kielellinen heterogeenisuus johtuu pääasiassa kaksikielisistä kaupallisista kylteistä (viro - venäjä), toisaalta myös englannin kielen käytöstä. Molemmissa kaupungeissa yli puolet informanteista haluaisivat, että englantia käytettäisiin sekä virallisissa että kaupallisissa kylteissä. Kielenkäyttäjien kommentit heijastavat myönteistä asennetta englantia kohtaan. Englannin kielen käyttöä pidetään hyvämaineisena, tämä voidaan päätellä myös tutkimusaineistossa esiintyvien nimien perusteella – yli kolmasosa Narvan ja viidesosa Lappeenrannan yhtiöiden nimistä ovat joko kokonaan tai osittain englanniksi. Kyselyvastaukset viittaavat siihen, että molemmissa kaupungeissa on informanteilla suhteellisen realistinen kuva kielten käytöstä virallisissa kylteissä. Se osoittaa, että suurin osa kielenkäyttäjistä on tietoisia kielilain asettamista vaatimuksista viralliselle kielenkäytölle. Käsitykset erottuivat selvemmin todellisesta kielimaisemasta, kun informanttien piti ottaa kantaa vieraiden kielten käyttöön kaupallisissa kylteissä. Sekä Lappeenrannassa että Narvassa useimmat informanteista on sitä mieltä, että englantia käytetään kaupallisissa kylteissä harvoin tai ei ollenkaan. Tämä voi johtua siitä, että englannin kielestä on tullut niin yleinen, ettei sitä enää huomata. Venäjän kielen esiintymisestä Lappeenrannassa on tilanne päinvastainen, venäjää ajatellaan näkevän selvästi useammin kuin se todellisuudessa esiintyy. Syynä voi olla kyrillisen ja latinan aakkosten suuri erovaisuus, toisaalta myös muut kuin kielelliset tekijät vaikuttavat kielenkäyttäjien mielipiteisiin. Sekä Suomessa että Virossa tarvittaisi lisää tutkimuksia, jossa kielimaiseman tarkastelun ohella tutkittaisiin myös kielenkäyttäjien näkökulmia ja asenteita (haastatteluja, kyselyitä), esim. kielenkäyttäjien havaintoja kadunkuvassa esiintyvien kylttien ja nimien monikielisyydestä, miten vaikuttavat nimet kielimaiseman monikielisyyteen, minkälaisia mielikuvia nimet herättävät, millaisia motiiveja löytyy nimenannon taustalta?

Tutkielma käsittelee itämerensuomalaisten (ims.) kielten pitkien ja lyhyiden vokaalien välisen kontrastin alkuperää. Aiheesta on esitetty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa hyvin vaihtelevia näkemyksiä, ja tutkijoiden väliset näkemyserot ovat välittyneet jopa käsityksiin suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kantakielen vokaalijärjestelmästä asti. Tutkielman tavoitteena on muodostaa yleiskuva aiheen tutkimushistoriasta, arvioida esitettyjä teorioita suhteessa toisiinsa, ja täydentää parhaiten perusteltu näkemys kokonaiskuvaksi. Tutkimushistorian arviointimenetelmänä on sen tarkkaileminen, miten hyvin eri esitetyt äännehistorialliset mallit seuraavat perinteisen historiallis-vertailevan menetelmän periaatteita, joista tärkeimpiä ovat oletettavien äänteenmuutosten säännöllisyys ja taloudellisuus. Uuden kokonaiskuvan hahmottelu taas perustuu laajan sana-aineiston tarkasteluun, jonka pääaineistolähteenä toimii suomen kielen toistaiseksi laajin julkaistu etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä. Tärkeitä ovat myös mm. lainasanatutkimuksen kokoomajulkaisut, kuten ims. kielten vanhoja germaanisia lainoja kokoava sanakirja Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Esitettyjä äännelakeja, joita tähän aineistoon sovitetaan, sen sijaan nousee riittävässä määrin esiin jo tutkimushistorian tarkastelussa, ja tutkielmassa esitetään niihin vain pieniä tarkennuksia. Tutkimushistoriallinen katsaus toteaa eri teorioiden aktiivisimman luontivaihteen olevan jo ohi. Alkaen 1940-luvulta omanlaisia vahvoja näkemyksiään ims. pitkien vokaalien alkuperästä ja usein laajemminkin uralilaisten kielten vokaalihistoriasta ovat esittäneet mm. W. Steinitz, E. Itkonen, M. Lehtinen ja J. Janhunen. Alkaen 1980-luvulta tutkimus näyttää olleen kompromissihakuisempaa, ja on pikemmin suuntautunut esitettyjen kilpailevien mallien eri osien sovittamiseen yhteen kokonaiskuvaksi, mitä vaihetta edustavat mm. P. Sammallahti ja A. Aikio. Keskustelu jatkuu edelleen. Tähän mennessä selvimmin ratkenneelta näyttää pitkien puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo alkuperä, joihin tutkielman oma äännehistoriallinen tarkastelu keskittyy. Edelleen avoinna sen sijaan on mm. pitkien suppeiden vokaalien *ii ja *uu alkuperä. Äännehistorian tarkastelussa ims. kielten vanhimpien pitkävokaalisten sanojen (yhteensä n. 35) kattava käsittely johtaa tutkielman laajenemiseen myös etymologisen tutkimuksen suuntaan. Tutkielman sivutuotteena syntyykin kouralliseen uusia tai uudelleen tulkittuja sanarinnastuksia, osa perintö-, osa lainasanoja. Tärkeimpiä uusia äännehistoriallisia tuloksia taas ovat eräiden välivaiheiden tunnistaminen tai puolustaminen itämerensuomalaisten kielten varhaisimman kehityksen aikana: välivaiheet *ää, *aa puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo edeltäjinä sekä velaarinasaalin *ŋ yleinen vokaalistuminen ennen sen katoa.

Tutkielma käsittelee komin kielen edessä ja takana ilmaisuja korpus-, kysely- ja haastattelututkimuksen keinoin. Teoreettisina lähestymistapoina ovat kieliopillistumisen teoria ja kognitiivisen kielitieteen teoriakehykset sekä teoriat erilaisista viitekehyksistä. Komin kielen postpositioiden roolista ja käytöstä ei ole kirjoitettu paljoakaan millään kielellä. Sanakirjoistakaan ei aukene kattavaa kuvaa. Osasta sanoja kerrotaan, käytetäänkö postpositiona vai adverbina tai molempina, mutta näin ei ole aina asioiden laita. Lisäksi kuva siitä, onko käyttö spatiaalista tai temporaalista, jää myös vajaaksi. Komissa on rikas postpositiojärjestelmä, sillä paikallissijoja on seitsemän kappaletta, ja yhdellä niistä on kaksi muotoa. Lisäksi on mahdollista liittää possessiivisuffikseja, jotka komin tapauksessa yleisimmin liittyvät itse postpositioon. Suurin osa tapauksista on tätä tyyppiä. Aiempaa tutkimushistoriaa tarkastellaan esittelemällä kohtalaisen laaja otos vanhempaa ja uudempaa kielioppi- ja oppikirjamateriaalia sekä muuta aineistoa. Niissä on mielenkiinnon kohteena ollut, mitä kerrotaan postpositioista yleensä ja varsinkin tämän tutkielman tarkastelemista postpositioista. Korpustutkimusosuudessa on ollut käytettävissä itse koostettu korpus ja internetissä tarjolla oleva komin kielen korpus. Kyselytutkimus suoritettiin yliopiston e-lomakkeella, joka tarjoaa lisäksi helpon tulosten keräysmahdollisuuden. Haastattelut täydentävät osaltaan saatua kokonaiskuvaa. Viitekehyksistä esiintyy luontaista ja suhteellista, mutta ei absoluuttista. Suhteellinen viitekehys on samaa tyyppiä kuin muissakin Euroopan kielissä. Kieliopillistumisen osalta voidaan todeta, että teoksissa esitetystä ketjusta ainakin osa toteutuu. Selvimmin väli spatiaalisesta temporaaliseen. Myös havaitaan, että jonkin takaosasta takapuolella olevaksi paikaksi toteutuu. Kognitiivisella puolella nähdään, että verbikollokaatioissa liikeverbit, aistihavaintoverbit ja mentaaliset verbit muodostavat selkeän ryhmänsä. Ajanilmauksissa ovat liittyvät nominitkin aikaa ilmaisevia, mutta muunlaisetkin ovat mahdollisia. Tarkasteltavia perusvartaloita on kolme bör, saj ja vodz. Kaksi ensimmäistä liittyvät takanaoloon tai myöhemmin tapahtumiseen ja viimeinen edessäoloon ja aikaisemmin tapahtumiseen. Ensimmäisellä ja viimeisellä on lisäksi kaksi johdettua vartaloa börvyv ja börlador sekä vodzvyv ja vodzlador. Lisäksi kaikista perusvartaloista ja johdoksista voidaan muodostaa lähikohtasijamuotoja. Sellaisissa approksimatiivin päätteen perään liittyy muiden paikallissijojen muotoja. Näihin kaikkiin esiteltyihin voi liittää possessiivisuffikseja. Muut kuin lähikohtasijat (jotka ovat jo taipuneita muotoja) taipuvat siis seitsemän paikallissijan kahdeksassa muodossa. Tutkielmassa pääpaino on ollut bör -vartalolla ja sen johdoksilla. Kahdesta muusta vartalotyypistä suurin osa tiedosta on peräisin kyselytutkimuksesta ja haastatteluista. bör -vartaloisilla ja sen johdoksilla esiintyy spatiaalista ja temporaalista käyttöä sekä postpositioina tai adverbeina. Niihin liittyy possessiivisuffikseja. Kaikkein yleisimmin se on 3. persoonan suffiksi, jolla on myös definiittistä käyttöä. Kieliopillistumiskehitystä kuvaa se, että börvyv- ja börlador- vartaloisilla ei ole temporaalista käyttöä kuin poikkeuksellisesti, minkä voisi katsoa kuvaavan niiden nuorempaa ikää. Niille ei olisi vielä ehtinyt kehittyä temporaalista merkitystä spatiaalisesta. Vartaloista saj liittyy staattiseen kiintopisteeseen ja bör enimmäkseen dynaamiseen spatiaalisessa käytössä. bör -vartalon johdetut muodot voivat liittyä myös staattiseen kiintopisteeseen. Lisäksi ne paikkaavat aukkoa, joka syntyy siitä, että saj -vartaloa käytetään vain postpositiona eikä adverbina.

Tämä tutkielma tarkastelee mordvalaiskielten analyyttisia paikallissijoja synkronisesta ja diakronisesta näkökulmasta. Nämä e-/ez-vartaloisella postpositiolla muodostetut rakenteet ovat tunnusomaisia sekä ersän että mokšan nominien määräiselle taivutukselle, ja myös persoonamuotoja niistä muodostetaan, mutta niiden esitys erityisesti kirjakielen kieliopeissa on ollut aina ristiriitaista ja puutteellista: ersässä, jossa on myöhemmin muodostunut synteettisiä eli sijapäätteillä merkittyjä paikallissijoja nominien määräiseen taivutukseen, esitetään tavallisesti vain synteettiset rakenteet, ja mokšassa nämä sijamuodot jätetään taivutusparadigmasta pois. Tämän postposition esittäminen muiden postpositioiden joukossa on puolestaan harhaanjohtavaa. Myös postposition historiallinen tausta on jäänyt epäselväksi, vaikka erilaisia tulkintoja siitä on esitetty. Tutkielma käyttää ensisijaisena aineistonaan folkloretekstejä, jotka on taltioitu foneettisella transkriptiolla. Täydentävänä sekundaariaineistona on kirjakielisiä tekstejä sekä haastatteluaineistoa. Aineisto on käsitelty poimimalla noin 220 erilaista e-/ez-postposition sisältävää lausetta, jotka ryhmitellään sijamuodoittain sekä sen mukaan, viittaavatko ne määräiseen yleisnimeen, persoonapronominiin tai muuhun täydennykseen vai toimivatko ne itsenäisesti adverbina. Huomioidaan myös, missä murteissa kutakin muotoa tavataan. Ryhmä kerrallaan tarkastellaan postpositiolausekkeiden semantiikkaa, ja soveltaen kieliopillistumisteoriaa historiallis-vertailevaan metodiin arvioidaan postposition etymologiaa uudelleen tämän työn aineiston valossa. Aineiston pohjalta todetaan, että e-/ez-postpositiolla rakennetaan paikallissijoja sellaisissa nominin kategorioissa, joissa perustaivutuksen kaltainen synteettinen sijapääte ei ole, tai ei ole aina ollut, käytettävissä: määräinen yleistaivutus ja persoonapronominit, mutta myös demonstratiivi- ja interrogatiivipronominit sekä joskus possessiivinen taivutus. Analyyttisten paikallissijojen semantiikka noudattaa yleistaivutuksen vastaavien muotojen semantiikkaa, mutta sitä rajoittavat viittauskohteen luonnolliset kategoriat siten, että esimerkiksi persoonapronominien inessiivi on pääasiassa osaobjekti eikä paikanmääre. Postposition eri muotojen murrelevikin ja morfosyntaktisten ominaisuuksien perusteella päätellään, että postposition etymologinen alkuperä on kantamordvan demonstratiivipronominissa, jonka jotkin sijamuodot ovat leksikaalistuneet adverbeiksi, joista edelleen kieliopillistumisen ja analogian kautta on syntynyt analyyttisten paikallissijojen nykyinen paradigma. Tulos on kiinnostava, koska demonstratiiviperäiset paikallissijatunnukset ovat sekä uralilaisessa kielikunnassa että maailmanlaajuisesti epätyypillisiä.

Työni tavoitteena on tarkastella kriittisesti suomalais-ugrilaiseksi esitettyjen Liettuan vesistönimien etymologioita. Käsitys, että Liettuassa voi olla suomalais-ugrilaisia vesistönimiä, perustuu teoriaan, että ennen balttien tuloa Liettuan alueelle noin vuonna 2000 eKr. siellä asui suomalais-ugrilaisia. Liettualaiset tutkijat perustelivat valittujen liettualaisten nimien suomalais-ugrilaista alkuperää rinnastamalla niitä samanlaisilta kuulostaviin suomalais-ugrilaisiin vesistönimiin. Tällainen metodi on kuitenkin riittämätön ja epäkriittinen. Työssäni sovellan Saarikiven, Aikion, Kuzminin ja Baloden käyttämiä ja kehittämiä suomalais-ugrilaisen paikannimistön tutkimusmetodeja. Tärkein tehtävä on rinnastettujen nimien kantamuotojen rekonstruktio ja vertailu. Sitä varten katson läpi äännehistoriaa uralilaisesta kantakielestä myöhäiskantasuomeen ja kantaindoeuroopasta balttilaisiin kieliin. Analyysiosassa esitän erillisessä sana-artikkelissa jokaisen liettualaisen nimen, jonka suomalais-ugrilaista alkuperää on Liettuassa pidetty varmana. Pyrin kumoamaan nämä etymologiat monentyyppisin kriittisin argumentein. Lopussa esitän vielä yksittäisiä nimiä, jotka niin ilmeisesti eivät ole uralilaista alkuperää, etteivät perustelut vaadi erillistä sana-artikkelia. Tässä työssä kävi ilmi, ettei yksikään työssäni tutkitusta vesistönimistä ole suomalais-ugrilaista alkuperää. Yleisin vasta-argumentti on rekonstruoitujen kantamuotojen fonologinen etäisyys. Toiseksi, joihinkin nimiin rinnastetut sanat ovat nuoria lainoja uralilaisissa kielissä tai ainakin kuuluvat länsiuralia myöhempiin kerrostumiin. Kolmanneksi, moni nimi on rinnastettu sanaan, josta paikannimiä ei todistettavasti ole muodostettu. Joskus vielä sana, johon vesistönimi on rinnastettu, ei maantieeteellisistä syistä sovi siihen yhdistettyyn vesistökohteeseen. Lopuksi monille suomalais-ugrilaisille vesistönimille voi löytää perustellun balttilaisen etymologian. Liettuassa valmistellaan uutta paikannimikirjaa. Sen tekijöiden tulisi katsoa uudestaan suomalais-ugrilaisiksi esitettyjen vesistönimien etymologioita. Toivon, että tutkielmani olisi heille hyvä apuväline.