Browsing by discipline "suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit, viron kieli ja kulttuuri"

Tarkastelen pro gradu -työssäni Viroon kuuluvalla Kihnun saarella asuvien kielellisiä asenteita ja kieli-identiteettiä sekä paikallisen kielimuodon elinvoimaisuutta kihnulaisten omien mielipiteiden ja arvioiden valossa. Tavoitteena on selvittää, mistä kihnulainen identiteetti koostuu, miten ja missä paikallista varieteettia käytetään, kuinka elinvoimaisena sitä pidetään ja mitä sen säilyminen, kehittyminen ja standardointi kihnulaisille merkitsee. Taustoittamisen ja vertailun vuoksi käsittelen myös muualla Virossa puhuttavien alueellisten varieteettien sekä karjalan, vepsän ja inarinsaamen tilannetta. Tutkielma on luonteeltaan kielisosiologinen: se käsittelee kielen ja yhteisön vuorovaikutusta. Aineistoni koostuu 60 puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka tein Kihnussa vuonna 2009. Niiden pohjana toimi kyselykaavake, jota käytettiin viron kielen alueellisten varieteettien tutkimuksessa vuosituhannen vaihteessa. Työtäni voikin verrata tähän aikaisempaan tutkimukseen. Tutkielmani teoreettinen tausta on osittain yhteneväinen kyselykaavakkeen teoriapohjan kanssa, mutta olen käyttänyt lähteenä myös uudempaa tutkimusta. Vaikka suurin osa haastatelluista pitää kihnulaisuuden perustana syntyperää, moni mainitsee myös paikallisen kielimuodon taidon tärkeyden identiteetin osatekijänä. Valtaosa kertoo puhuvansa alueellista varieteettia sujuvasti, jatkuvasti ja mielellään, mutta lähes yksinomaan Kihnussa ja toisten kihnulaisten kanssa: muiden virolaisten kanssa käytetään yleisviroa. Odotetusti suurin osa niistä, joiden vanhemmat ovat kihnulaisia, kertoo puhuvansa paikallista kielimuotoa heidän kanssaan. Lastensa kanssa sitä puhuvat eniten ne, joiden omat vanhemmat ovat kihnulaisia. Mielipiteet siitä, pitäisikö alueellista varieteettia käyttää kouluopetuksessa, viranomaisissa, kirkossa, mediassa ja kaunokirjallisuudessa vaihtelevat jonkin verran etenkin kirjoitetun kielen kohdalla. Yksimielisimpiä ollaan siitä, että koulussa olisi hyvä käyttää paikallista kielimuotoa vähintään suullisesti. Alueellista varieteettia opetetaan koulussa omana oppiaineenaan, mihin useimmat suhtautuvat myönteisesti. Viranomaisissa ja kirkossa kielimuotoa ei käytetä, mitä ei nähdä ongelmana. Mediassa ja kaunokirjallisuudessa paikallisen kielimuodon käyttö on hyvin vähäistä mutta monien mielestä riittävää. Yli puolet haastateltavista pitää alueellista varieteettia elinvoimaisena: kouluopetuksen ja uusien puhujien syntymisen arvellaan takaavan kielimuodon säilymisen. Vain pieni osa on sitä mieltä, että varieteetti on vaarassa hiipua, koska yleisviron vaikutus lisääntyy ja vie siltä elintilaa. Lähes kaikille vastaajille on kuitenkin tärkeää, että paikallinen kielimuoto sekä säilyisi että kehittyisi; se nähdään erottamattomana osana saarta ja sen kulttuuria. Osa pitää kielimuodon säilymistä itsestäänselvänä, toisten mielestä tarvitaan aktiivista kehittämistä ja säilyttämistä. Yhtenä kielimuotoa vakiinnuttavana ja säilyttävänä tekijänä mainitaan standardointi. Enemmistö ei kuitenkaan ole tottunut lukemaan paikalliselle kielimuodolle luotua kirjakieltä, jota on kehitetty aktiivisesti lähinnä 2000-luvun aikana. Monien mielestä omaa kirjakieltä ei edes tarvita, kun taas toiset näkevät yhtenäisen ortografian luomisen tarpeellisena, joskin vaikeana tehtävänä. Haastatellut kokevat Kihnun ja siellä puhuttavan varieteetin kuuluvan tiiviisti yhteen. Paikallinen kielimuoto on puhujiensa ahkerassa ja monipuolisessa käytössä yli sukupolvirajojen, sitä arvostetaan, siitä ollaan ylpeitä ja sen halutaan säilyvän. Kaikki kuitenkin osaavat myös yleisviroa ja käyttävät sitä arjessaan: molemmilla varieteeteilla on paikkansa saarelaisten elämässä. Vaikka niin kihnulaiset kuin muutkin tutkielmassa käsitellyt kieliyhteisöt ovat kaksikielisiä ja niillä on paljon muutakin yhteistä, Kihnu on monella tapaa erityislaatuinen: saariolosuhteissa oma kielimuoto ja kulttuuri ovat säilyneet paremmin kuin muualla. Nykyisin saari ei ole enää yhtä eristyksissä kuin aiempina vuosisatoina, mikä vaikuttaa myös kielimuodon tulevaisuudennäkymiin. Vaikka mm. kouluopetus ja paikallisten kielimuotojen arvostuksen kasvaminen koko yhteiskunnassa tukevat alueellisen varieteetin säilymistä, uhkiakin on: saarelaisten tiiviit virtuaaliset ja fyysiset yhteydet muun Viron kanssa lisäävät yleisviron käyttöä ja kaventavat paikallisen kielimuodon elintilaa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä pro gradu -tutkielma kuuluu käännöstutkimuksen, nimistöntutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen piiriin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista lastenkirjallisuutta viron kielestä on suomennettu, miten virosta suomennetun lastenkirjallisuuden nimistöä on suomennettu, millaisia käännösmenetelmiä kääntäjä on käyttänyt ja millaisia nimiä virolaisessa lastenkirjallisuudessa sekä sen suomennoksissa esiintyy. Tarkasteltavana ovat kirjallisuusnimet ja tarkemmin: erisnimet eli proprit (mm. henkilönnimet eli antroponyymit, paikannimet eli toponyymit, eläinten nimet, kaupalliset nimet sekä muut aineistosta löytyvät nimet). Nimellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa propria. Appellatiivista käytetään sanaa nimitys. Nimiä ja niiden kääntämistä tarkastellaan kulttuurisidonnaisuuden näkökulmasta ja pohditaan, onko kulttuurisidonnaisuudella vaikutusta nimen käännökseen tai kääntäjän valitsemaan käännösmenetelmään. Aineistona ovat virolaisen lastenkirjallisuuden suomennokset vuosilta 1930–2020. Näinä vuosina lastenkirjoja ovat virosta suomeksi kääntäneet 33 eri kääntäjää. Aineistoon kuuluu 74 teosta suomennoksineen. Aineiston laajuus on yhteensä 9 515 sivua: lähdeteoksissa 4 876 sivua ja kohdeteoksissa eli käännöksissä 4 639 sivua. Nimiaineisto on laaja, noin 4 350 nimeä. Tässä tutkimuksessa koko aineistoa ei voida yksityiskohtaisesti tarkastella, mutta aineistosta tuodaan runsaasti esimerkkejä. Aineistossa esiintyy yhteensä 2 110 nimeä: 692 paikannimeä, 827 henkilönnimeä, 391 eläimennimeä, 85 kaupallista nimeä, 52 teoksen nimeä ja 61 muuta, luokitteluun sopimatonta nimeä sekä kaksi virhekategoriaan luokiteltua nimeä. Tutkimus toteutetaan vertailevana deskriptiivisenä tapaustutkimuksena eli analyysissä verrataan lähtötekstiä ja sen suomennosta, tai joissain tapauksissa mukaelmaa, kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti keskenään. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitetaan, mitä virolaista, vironkielistä lastenkirjallisuutta on suomennettu ja ketkä teoksia ovat suomentaneet. Tämän jälkeen kerätystä aineistosta tutkitaan, millaisia nimiä se sisältää. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millaisia nimistön käännösmenetelmiä kääntäjät ovat käyttäneet: onko nimi käännetty esimerkiksi kokonaan, osittain, suorana lainana vai käännöslainana, onko siihen lisätty jotain, onko siitä poistettu jotain vai onko se kenties korvattu ylä- tai alakäsitteellä. Työssä hyödynnetään mm. Pällin (2002) tutkimusta paikannimistä, Ainialan (2008) tutkimusta kirjallisuudennimistä sekä Leppihalmeen, Kujamäen, Schmitzin ja Kiviniemen nimi- ja reaalialuokitteluita. Aineistossa esiintyy sekä fiktiivisiä että autenttisia nimiä. Näitä voivat olla paikannimien jaottelun mukaan kulttuurinimet ja luontonimet. Osa aineiston paikannimistä on endonyymejä, osa eksonyymejä. Henkilönnimien joukossa esiintyy etunimiä, sukunimiä, lempinimiä, lisänimiä sekä nimialluusioita. Osa kulttuurisidonnaisista henkilön-, paikan-, kaupallisista ja muista nimistä on reaalioita, ns. vastineetonta, kulttuurisidonnaista aineistoa, jolla ei ole vastinetta kohdekielessä tai -kulttuurissa. Tämä aiheuttaa kääntäjälle haasteita ja voi aiheuttaa kulttuuritöyssyjä tai jopa käännösongelmia. Usein nimi saa parikseen nimikemääritteen, jolloin nämä yhdessä muodostavat nimikekonstruktion. Nimikemäärite tarkentaa usein propria. Lastenkirjallisuuden nimet muodostavat erilaisia nimikejärjestelmiä, kuten reaalimaailmankin nimet. Aineistossa esiintyviä eläinten nimiä on usein myös personifioitu. Usein fiktiiviset nimet ovat semanttisesti läpinäkyviä, autenttiset nimet eivät niinkään. Semanttinen läpinäkyvyys alkuteoksen nimissä antaa myös suomentajalle vapauden hullutella nimillä – mm. Venla Vaatekoi, Keksijäkylän Lotta ja Ahti Suomenlahti ovat oivia esimerkkejä fiktiivisistä, semanttisesti läpinäkyvistä kirjallisuusnimien käännöksistä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat, että nimien käännösmenetelmät saattoivat vaihdella tapauskohtaisesti, teoskohtaisesti ja kääntäjäkohtaisesti – jopa sanakohtaisesti. Kahdenkymmenen erilaisen aineistoanalyysissa sovelletun käännösmenetelmän perusteella voidaan todeta, että tyypillisimpiä virolaisen lastenkirjallisuuden nimien suomennosmenetelmiä ovat 1) käännöslaina eli sana-sanainen käännös, 2) suora laina eli sitaattilaina, 3) kulttuuriadaptaatio eli mukauttaminen kohdekulttuuriin ja erilaisten kulttuurianalogioiden käyttö, 4) kielellinen adaptaatio eli nimen mukauttaminen kohdekieleen sopivampaan kieliasuun ja 5) eksplikointi eli nimen selittäminen auki, selittävä käännös. Käännöslainaa käytetään useimmiten paikannimien kääntämiseen, suoraa lainaa henkilönnimien kääntämiseen, kulttuuriadaptaatiota henkilön- ja eläintennimien kääntämiseen sekä kulttuurisidonnaisten piirteiden kääntämiseen, kielellistä adaptaatiota henkilönnimien kääntämiseen ja eksplikaatiota paikannimien kääntämiseen. Teosten nimien, alluusioiden ja reaalioiden kääntäminen saattaa aiheuttaa kääntäjille haasteita tai vaikuttaa käännösmenetelmän valintaan.

Tutkielmassa tarkastellaan viiden suomalaisen sanomalehden (Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Kaleva, Kansan Uutiset sekä Suomen Sosialidemokraatti, 1.9.1988 alkaen Demari) Viro-aiheisia kirjoituksia vuosina 1987 ja 1988. Virosta oli kirjoitettu suomalaisessa lehdistössä vuosikymmenten ajan hyvin vähän, mutta tilanne muuttui nopeasti 1980-luvun lopulla: Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin avoimuus- ja uudistuspolitiikka käynnisti Virossa sittemmin laulavana vallankumouksena tunnetuksi tulleen ja itsenäisyyden palauttamiseen johtaneen tapahtumaketjun, jota seurattiin Suomessakin tiiviisti. Työssä selvitetään, missä vaiheessa suomalaiset sanomalehdet alkoivat uutisoida Virosta säännöllisesti, millä tavoin eri lehdet ottivat tapahtumiin kantaa ja mikä oli kirjoitusten yleinen sävy. Tarkastelun kohteena on myös se, kirjoittivatko suomalaiset sanomalehdet tuoreeltaan kaikista sittemmin historiantutkimuksessa merkittävinä virstanpylväinä esiin nousseista tapahtumista tai käsiteltiinkö lehdissä vastaavasti aihealueita, jotka ovat myöhemmin jääneet vähälle huomiolle. Tutkimusaineiston muodostavat viiden sanomalehden vuosikertojen 1987–1988 Viroa koskevat kirjoitukset. Lähteinä ovat sekä lehden asennetta heijastava normatiivinen aineisto (kuten pääkirjoitukset ja kolumnit) että arvovapaasti tiedottava kognitiivinen aineisto (pääosa uutisista), samaten niiden välitilaan jäävä normatiivis-kognitiivinen aineisto (esimerkiksi arvoväritteiset uutiset ja tapahtumaselostukset). Metodina käytetään ennen kaikkea kiinnostus- eli kohdeanalyysiä, jolla pyritään saamaan vastaus kysymykseen, mitä on kirjoitettu, sekä asenneanalyysiä, joka vastaa kysymykseen, miten on kirjoitettu. Tuloksista ilmenee, että lehdet alkoivat kirjoittaa Viron tapahtumista hyvin eri tahdissa ja toisistaan poikkeavalla intensiteetillä. Ensimmäisinä ja laajimmin vuonna 1987 Virosta kirjoittivat Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat, joiden kummankin toimittaja myös vieraili Virossa; muutoin suuri osa Viro-uutisoinnista kiersi Suomeen lehtien Moskovan-kirjeenvaihtajien kautta. Vuoden 1987 merkittävin uutisaihe oli Viron koillisosaan suunniteltuja fosforiittikaivoksia vastustavan kansanliikkeen aktivoituminen. Kaleva sekä etenkin Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset kirjoittivat Virosta vielä vuonna 1987 merkittävästi kahta ensin mainittua lehteä vähemmän. Vuonna 1988 suuria uutistapahtumia oli huomattavasti enemmän ja niistä myös kirjoitettiin Suomessa moninkertaisesti edellisvuoteen verrattuna: alkuvuodesta maassa perustettiin kansanrintama, kommunistisessa puolueessa tapahtui useita henkilövaihdoksia ylintä johtoa myöten, kesällä virolaiset alkoivat kokoontua yölaulujuhliin vaatimaan vapautta ja uudistuksia, loppuvuodesta Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Lehdet reagoivat tapahtumiin edellisvuotta nopeammin ja lähettivät toimittajia myös paikan päälle seuraamaan tapahtumia, mutta uutisoinnin määrälliset ja laadulliset erot lehtien välillä kasvoivat. Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi omaksuivat vuoden 1988 mittaan Viron ja virolaisten pyrkimyksiä ja uudistuksia tukevan kannan pääkirjoituksiaan myöten, kun taas Kaleva pidättäytyi muilta osin varovaisena, mutta välitti lukijoilleen tietoa Viron tapahtumista runsaasti palstatilaa saaneen pakinoitsijan välityksellä. Kansan Uutiset suhtautui Viron uusiin tuuliin pitkään hyvin penseästi, mutta päätyi vuoden 1988 lopulla tukemaan niitä esimerkillisinä glasnostin ja perestroikan ilmentyminä. Suomen Sosialidemokraatti/Demari jatkoi korostetun niukalla ja varovaisella linjalla myös koko vuoden 1988 ja kirjoitti Virosta merkittävästi muita lehtiä vähemmän, mutta kuitenkin vuotta 1987 enemmän ja liikehdintään suopeammin suhtautuen. Mikään lehdistä ei vielä vuonna 1988 esittänyt suoranaisesti Viron itsenäistymistä tukevia kannanottoja, mutta pääsääntöisesti vaikeneminen ja varovaisuus alkoivat väistyä Virolle osoitettavan tuen ja ymmärryksen tieltä.