Browsing by discipline "teoretisk filosofi"

Darwin käsitti valintojen suhteen niin, että vaikka sukupuolivalinta voi vastustaa luonnonvalintaa, se toimii silti vain tämän suomissa puitteissa. Darwin ei painottanut valintojen suhdetta eikä niiden yhteismitallisuutta, ja tulkitsen tästä johtuvaksi biologian historiassa noin sata vuotta kestäneen sukupuolivalinnan laiminlyönnin. Darwin jätti sanomatta riittävän selvästi, että pariutuminen, siinä missä selviytyminenkin, on lisääntymisen ehto. Tulkitsen sukupuolivalinnan laiminlyönnin historiaa valintojen suhteen kautta: miksi merkittävimmät sukupuolivalinnan vastustajat Wallace ja Huxley pitivät sukupuolivalintaa luonnonvalinta. Darwinin ja Wallacen kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Wallace koki valinnat ristiriitaisiksi. Toisaalta hänen syynsä sivuuttaa sukupuolivalinta johtuivat myös hänen olettamuksestaan, että kaikkien ominaisuuksien tuli olla hyödyksi. Huxleyn syyt pitää sukupuolivalintaa luonnonvalintana ovat moninaisemmat, sisältäen muun muassa rajoittumisen vain yksiavioisiin lajeihin ja vetoamisen sukupuolivalintaa koskevissa kysymyksissä sukupuolivalintavastaisiin lähteisiin (Sturtevant 1915, 1920). Myös hänen käsityksensä evoluutiosta edistyksenä lisäsi hänen ennakkoluulojaan sukupuolivalintaa kohtaan. Kuitenkin merkille pantavin syy, miksi Huxley piti sukupuolivalintaa luonnonvalinta on se, että hän luki kaikki lisääntymiserot luonnonvalinnaksi. Näin sukupuolivalinta, jonka hän tulkitsi lisääntymistehosteena sisältyi luonnonvalintaan. Tällä on yhteys myöhemmin Mayrin tekemään huomioon, että jos kelpoisuus tulkitaan geenikohtaiseksi, sukupuolivalinta sisältyy luonnonvalintaan. Myös tuolloin valintaoppi pelkistyy kaikiksi lisääntymiseroiksi yhteensä niin, ettei eri valinnat jäsenny. Viimeisen luvun pääasiallinen tehtävä on pyrkiä määrittelemään peruskäsitteet darwinilainen tulkinta valintojen suhteesta mahdollistavalla tavalla. Vallitsevan tulkinnan mukaan sukupuolivalinta on luonnonvalintaa. Yhdeksästä vallitsevaa valintojen suhdetta puoltavasta lähteestä vain kaksi perustelee kannan. Toinen niistä on Endler (1986). Hänen mukaansa pariutumis eroista seuraava sukupuolivalinta on luonnonvalintaa, koska pariutumiserot sisältyvät kelpoisuuseroihin, jotka puolestaan ovat osa luonnonvalintaa. Toinen vallitsevaa valintojen suhdetta oikeuttava lähde on Stearns ja Hoekstra (2000). He katsovat riippuvaksi luonnonvalinnan määrittelytavasta, onko esimerkiksi riikinkukon pyrstö luonnonvalinnan vai sukupuolivalinnan seuraus. Heidän mukaansa on nykyaikaisen tavan mukaista määritellä luonnonvalinta eroiksi sekä selviytymisessä että lisääntymisessä. Nykyaikaisella tavalla määriteltynä sukupuolivalinta sisältyy luonnonvalintaan, ja riikinkukon pyrstö on luonnonvalinnan seuraus. Päättely muistuttaa Endleriä, mutta kelpoisuuden tilalla on lisääntyminen: koska kaikki lisääntymiserot ovat luonnonvalintaa, niin myös pariutumismenestyksestä seuraavat lisääntymiserot ovat luonnonvalintaa. Vallitseva valintojen suhde perustuu nykyaikaiseen luonnonvalinnan määritelmään, mutta mistä se on peräisin ja onko lisääntymis- tai kelpoisuuserot luonnonvalinnallinen yksinoikeus? Päädyn määrittelemään luonnonvalinnan selviytymiseroista seuraaviksi lisääntymiseroiksi. Tämä luonnonvalinnan määritelmä ei yksioikoisesti sisällä kaikkia lisääntymiseroja, vain selviytymiseroista koituvat. Suosin sukupuolivalinnan määrittelemistä pariutumiseroista seuraaviksi lisääntymiseroiksi. Lisääntyminen on valinnat yhteismitallistava käsite. Valintojen todellinen suhde ilmenee kelpoisuudessa.

This thesis is an attempt to explore the conceptual relations between the notions of knowledge and information by trying to present and argue for an analysis of knowledge in terms of information. Much of the work is done in the footsteps of Luciano Floridi, although in the end we end up criticizing his epistemology. I begin by introducing and arguing for Floridi’s strongly semantic conception of information, according to which information is well-formed, meaningful and truthful data. We also touch on the reasons for it being the prime candidate for being a starting point for information-based epistemology, e.g. the way it already encapsulates truth. Then, we continue our discussion about Floridi’s epistemology. The substantial features of its conditions, namely the notion of being informed, epistemic relevance and the network theory of account are discussed one by one in moderate length. After putting his analysis together, we took a critical look at it, the conclusion being that Floridi’s jump straight from the informational terms of his conditions to knowing seems unwarranted, given our intuitive grasp on what knowing means. There seems to be an unwarranted conflation of the notions of knowledge and knowing, i.e. that a definition of knowing also contains the full definition of knowledge. However, this conflation is not limited only to Floridi’s analysis but can be found also in much of contemporary epistemology. It is hypothesized that this is partly due to them favouring the third person point of view in their analyses, but if we combine the third person view on knowledge and knowing with e.g. the first person one, the distinction becomes clearer. Another possible reason for the confusion might be a certain equivocation of two senses of knowledge. First, knowledge is often thought of as a kind of extension of knowing: all that is known constitutes knowledge. Here, knowledge is defined through the intension of knowing. The other sense refers to knowledge on its own terms and equates it more closely with its content. While the former sense is more natural in mainstream epistemology and the latter when approached from the point of view of information, the equivocation can still be found in mainstream epistemology. The suggested solution is to make the distinctions between knowledge, having knowledge and knowing clearer. Now, Floridi’s analysis can be taken as a decent attempt at capturing the meaning of ‘S holds the knowledge that i’, but to define actual knowing something additional is required. Some very tentative thoughts are given with regards to what that might be, boiling mostly down to it having to be something providing conscious access, or transparency, to the knowledge we hold. This distinction is the result of approaching knowledge and knowing in informational terms. What ultimately validates making the distinction, and thus also indirectly the framework from it grew out of, is the insight it provides to existing epistemological problems and discussions.

Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.

Tutkielman tavoitteena on vertailla kahden kvanttimekaniikan teorian, Kööpenhaminan tulkinnan sekä Bohmin tulkinnan, metafyysisiä rakenteita. Kööpenhaminan tulkinta on alkuperäinen kvanttimekaniikan tulkinta, jota kehitettiin 1920-luvulla useiden fyysikoiden toimesta. Se ei näin ollen ole yhtenäinen teoria, vaan joukko erilaisia tulkintoja, joita yhdistää todellisuuden indeterministis-probabilistinen sekä subjektiivinen luonne. Kööpenhaminan tulkinnan mukaan alkeishiukkaset eivät ole olemassa havainnon ulkopuolella, ja niiden ominaisuudet määräytyvät havaittaessa. Tutkielmassa Kööpenhaminan tulkintaa edustavat Werner Heisenbergin sekä Max Bornin teoriat. Bohmin tulkinta on David Bohmin kehittämä deterministinen ja objektiivinen kvanttimekaniikan teoria. Siinä hiukkasilla on aina tarkasti määritelty paikkansa, ja niiden liike on determinististä, ja sitä ohjaa aaltofunktio. Tutkielman lähtökohtana on laveasti määritelty tieteellinen realismi, eli oletetaan tieteen teorioiden olevan kuvauksia todellisuudesta. Näin ollen valitulla tulkinnalla on vaikutuksia siihen, minkälainen todellisuus pohjimmiltaan on, mikä taas omalta osaltaan väistämättä ohjaa myöhempää tutkimusta. Metafyysinen rakenne määritellään tutkielmassa seuraavasti: ontologiseksi rakenne, joka jakautuu käsityksiin substanssista sekä aineesta, probabiliteetin rooli sekä suhtautuminen aaltofunktion kollapsiin. Kööpenhaminan sekä Bohmin tulkintaa esitellään sekä vertaillaan näiden rakenteiden kautta. Aineistona käytetään ensisijaisesti Heisenbergin, Bornin sekä Bohmin tekstejä, mutta myös muita aihepiiriin kuuluvia julkaisuja. Tutkielmassa havaitaan, että Heisenbergin sekä Bornin teoriat eroavat jokseenkin metafyysisen rakenteidensa osalta siitä huolimatta, että ne kummatkin luokitellaan Kööpenhaminan tulkinnan alle. Heisenbergin teorian ontologian havaitaan olevan kolmitasoinen. Se jakautuu platonistis-idealistiseen ja muuttumattomaan pohjatasoon, probabilistiseen tasoon sekä aktuaaliseen aineelliseen tasoon. Bornin teorian havaitaan olevan yksitasoinen. Se ei sisällä jakoa idealistiseen ja aineelliseen todellisuuden osaan. Todellisuus on Bornin teoriassa pohjimmiltaan probabilistinen. Heisenbergin ja Bornin teorioita yhdistävä tekijä on aaltofunktion kollapsi. Bohmin tulkinnan havaitaan olevan deterministinen sekä kaksitasoinen. Siinä todellisuus jakautuu kahteen primitiiviluokkaan: aineellisiin hiukkasiin, jotka eksistoivat R^3-avaruudessa sekä aineettomaan aaltofunktioon, joka eksistoi R^3N-konfiguraatioavaruudessa. Bohmin tulkinta ei sisällä universaalia aaltofunktion kollapsia. Lisäksi havaitaan Kööpenhaminan tulkinnan osalta aaltofunktion kollapsin olevan ongelmallinen idea. Bohmin tulkinnan taas havaitaan olevan ongelmallinen sen ontologisen painolastin vuoksi sekä siksi, ettei se ole yhteensopiva suhteellisuusteorian kanssa. Johtopäätöksenä päädytään suosittelemaan tulkintoja, jotka eivät sisällä kollapsia ja ovat relativistisia.

Tutkielman aiheena on panpsykismi ja se millä tavoin panpsykismi kykenee vastaamaan mieli-ruumisongelmaan uudempana vaihtoehtona perinteiselle fysikalismille. Tutkielma kartoittaa ensin joitakin tietoisuuden filosofian käsitteitä ja etenee motivoimaan panpsykismiä perinteisen fysikalismin vastaisilla argumenteilla. Fysikalismi todetaan ongelmalliseksi positioksi emergentismin ongelmallisuuden ja kuviteltavuusongelman perusteella. Fysikalismi todetaan lisäksi kykenemättömäksi antamaan positiivista kuvausta konkreettisten olioiden intrinsisistä ominaisuuksista. Tutkielma motivoi panpsykismin vaihtoehtona fysikalismille sen perusteella, että se on immuuni kuviteltavuusongelmalle eikä vaadi sitoutumista yhtä vahvaan emergenssiin kuin fysikalismi. Panpsykismi kykenee lisäksi antamaan positiivisen kuvauksen intrinsisistä ominaisuuksista parsimonisella yleistyksellä ihmisen kaltaisten tietoisten makrosubjektien intrinsisistä ominaisuuksista – fenomenaalisesti tietoisista ominaisuuksista eli kvalioista – todeten, että kaikkien konkreettisten olioiden intrinisiset ominaisuudet ovat fenomenaalisia. Tutkielmassa edetään kuvailemaan panpsykismin erilaisia muotoja kolmen akselin mukaisesti: konstitutiivisen/non-konstitutiivisen; panprotopsykistisen/panpsykistisen; sekä “pienistisen”/kosmopsykistisen. Tutkielmassa esitellään panpsykismiä vaivaava ja nykykeskustelussa merkittävää huomiota saanut kombinaatio-ongelma subjektien ja subjektiivisuuteen liittyvien piirteiden komposition mahdollisuudesta. Kombinaatio-ongelma analysoidaan kirjallisuudessa standardisoituneen jaottelun mukaan kolmeen alalajiin: subjektien summauksen ongelmaan; fenomenaalisten ominaisuuksien kombinaation ongelmaan; sekä strukturaalisen yhteensopimattomuuden ongelmaan. Tutkielmassa esitetään neljä modernin panpsykismin suuntausta, ja arvioidaan näiden mahdollisuuksia vastata kombinaatio-ongelmaan ja sen alaongelmiin. Nämä suuntaukset ovat panpsykistinen infuusioteoria; fenomenaalisen sitoutumisen teoria; prioriteettikosmopsykismi; sekä Gregg Rosenbergin luonnollisten yksilöolioiden teoria. Tutkielman johtopäätökset ovat seuraavat. Ensinnäkin perinteinen fysikalismi todetaan ongelmalliseksi näkökannaksi. Panpsykistinen viitekehys tarjoaa runsaasti eväitä fysikalismia koskevien ongelmien ratkaisuun. Panpsykismin itsenäinen motivaatio pohjautuu kuitenkin osittain siihen, ovatko intrinsiset ominaisuudet välttämättömiä toimivassa ontologiassa, mikä on itsessään vielä avoin kysymys. Moderneista panpsykistisistä teorioista lupaavimmiksi osoittautuvat sekä prioriteettikosmopsykismi että luonnollisten yksilöolioiden teoria. Kumpikin teoria sisältää viittauksia johonkin kvanttimekaniikan tulkintaan ja näihin liittyvään fysiikkaan, joten ratkaisu ainakin näiden vaihtoehtojen välillä riippuu osittain teoreettisen fysiikan tulevasta kehityksestä. Luonnollisten yksilöiden teorian fysikaaliset sitoumukset ovat kuitenkin prioriteettikosmopsykismiä löyhempiä. Teorioiden mahdollinen synteesi todetaan alustavasti kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Tietoisuutta koskevien moninaisten empiirisempien teorioiden synteesi filosofisten teorioiden kanssa esitetään samaten yhä lupaavampana tutkimussuuntana.

The purpose of this thesis is to investigate how a poetic metaphor challenges our common sense notions about the world (the estrangement effect) and enables unorthodox ways of thinking and acting (creative imagination). In the study, I will compare and evaluate theories that investigate the role that metaphor has in lived human experience. All the theories discussed share the view that metaphor is epistemologically important for humans. Two different characterisations of this epistemic importance can be identified: 1) the cognitive view, which emphasises the role of metaphor in unconscious, prelinguistic and embodied thought; 2) the pragmatic and phenomenological view of metaphor as a creative activity, a re-imagining of experience and a communicative phenomenon. Defending the latter position, I argue that metaphor has epistemic value, but not because metaphor serves as a cognitive foundation for shared human knowledge, but because it is a creative human pursuit of imagining new possibilities and ways of being. I will criticise the cognitive metaphor theory (CMT), as proposed by Lakoff and Johnson, which holds that metaphors are the foundation of human thought and reasoning. This position advocates ideas about global and fixed ways of interpreting metaphor. As such, it fails to explain novel poetic or scientific metaphors, but fairs better with common everyday metaphors, which already have fixed meanings. I will argue that the existence of universal cognitive metaphors is highly doubtful. As an alternative to the problematic framework of the cognitive metaphor theory, I propose pragmatic and phenomenological theories. The pragmatic view of metaphor, proposed by Davidson and Rorty, succeeds better at describing the experience which a novel metaphor incites in the reader. This position suggests that metaphor has an effect, which cannot be explained by extension of a word’s meaning. Metaphor is a linguistic stimulus, which forces the reader to do some creative guesswork about its intention and meaning. Metaphor has pragmatic potential, because it motivates human innovation and discovery. The phenomenological position, espoused by Ricoeur, describes the sense of wonder and excitement that living metaphor evokes in us. This view suggests that metaphorical estrangement is closely aligned with the phenomenological method of epoché, suspension of everyday judgment. Ricoeur suggests that poetic metaphor, similar to the epoché, can help us distance ourselves from the natural attitude and reveal novel ontological possibilities for humans. Despite their differences, both the pragmatist and the phenomenological position characterise metaphor as a creative use of language and arrive at similar conclusions. Committing metaphoric acts has positive consequences because metaphors motivate critical thought, prompt self-reflection and re-evaluation of our previous thought, and enable creative problem solving, speculation and invention.

Tutkielma käsittelee fenomenologisen perinteen perustajan Edmund Husserlin kognitiivisen tai tiedollisen arvostelman teoriaa vuosina 1900-1901 julkaistuissa Loogisissa tutkimuksissa ja muissa samalta Husserlin ajattelun kaudelta peräisin olevissa kirjoituksissa. Tavoitteena on esittää tarkasti ja selvässä muodossa Husserlin teorian filosofiset pääpiirteet, teorian keskeisiin väitteisiin johtavat analyysit ja niitä ohjaavat teoreettiset pyrkimykset sekä asettaa Husserlin teoria laajempaan filosofiseen kontekstiin. Työssä on kolme päälukua, joista ensimmäinen on historiallinen katsaus erilaisiin arvostelman luonnetta koskeviin käsityksiin Platonista Brentanoon. Luvun keskeisin tulos on jaottelu kahden arvostelmaa koskevan teoriaperheen tai käsityksen välillä, joihin tässä työssä viitataan platonis-aristoteelisenä ja apprehensio-myöntämis-käsityksenä, ja joiden keskeisin erottava tekijä liittyy predikaation ja myöntämisen tai kieltämisen väliseen suhteeseen yleensä perustapauksena pidetyssä kategorisessa, "S on p" -muotoisessa arvostelmassa. Platonis-aristoteelisen käsityksen mukaan myöntäminen ja kieltäminen ovat predikaation muotoja, kun taas kilpailevan käsityksen mukaan arvostelma edellyttää erillistä apprehensio- tai käsittämisaktia, johon predikoiminen sisältyy, ja arvostelmassa tällaisen käsittämisen kohteeseen suhtaudutaan hyväksyvästi tai hylkäävästi sen päälle rakentuvassa asenteessa. Luvun viimeisissä osioissa käsitellään lisäksi 1800-luvun arvostelmateorioiden keskeisiä kiistakysymyksiä ja erityisesti niiden filosofien teorioita, jotka vaikuttivat suoraan Husserlin omien käsitysten muotoutumiseen, ja joista keskeisimmät ovat Bolzano, Lotze ja Brentano. Toisessa luvussa tarkastellaan Loogisten tutkimusten laajempaa filosofista projektia, joka liittyi sen selventämiseen, mikä on logiikan peruskäsitteiden rooli tiedossa, sekä arvostelman analyysien asemaa tässä projektissa. Huomion keskipisteenä on jännite kahden Husserlin ajattelua luonnehtivan perussitoumuksen välillä, joista ensimmäinen on käsitys logiikan objektiivisuudesta ja riippumattomuudesta psykologisista ilmiöistä ja toinen taas ajatus, että filosofisten peruskäsitteiden analyysissä tietoisuuden ilmiöiden kuvailemisella on olennainen rooli. Luvussa osoitetaan, että keskeinen ajatus näiden käsitysten yhteensovittamisen kannalta Loogisissa tutkimuksissa on Husserlin teoria merkityksistä ideaalisina aktilajeina, joiden instansseja yksittäiset intentionaaliset aktit kuten arvostelmat ovat. Luvun lopussa tarkastellaan lisäksi Husserlin intentionaalisuusteorian yleisiä piirteitä erityisesti suhteessa Brentanon aiempaan teoriaan. Kolmas luku on työn temaattinen ydin, jossa keskitytään nimenomaisesti Husserlin analyyseihin arvostelman luonteesta, rakenteesta ja suhteista objekteihin maailmassa. Luvussa tarkastellaan neljää toisiinsa läheisesti kytkeytyvää Husserlin teorian piirrettä, joita arvioidaan suhteessa Brentanon teoriaan ja ensimmäisessä luvussa esitettyyn historialliseen jaotteluun. Ensimmäinen näistä on väite, ettei arvostelmaan sisälly erotettavissa olevaa kokemusta, jossa sen kohde ainoastaan käsitettäisiin. Toinen on, ettei suoraviivainen arvostelman tekeminen ole sellaista myöntämistä, joka edellyttää edeltävää harkintaa ja kohdistuu harkinnan kohteena olevaan väitteeseen. Kolmas väite on, ettei Brentanon kuvailema pelkkä jonkin kohteen tietoinen esittäminen tai mieltäminen ole perustavampi tai rakenteellisesti yksinkertaisempi intentionaalinen aktityyppi kuin arvostelma, vaan jälkimmäisen "modifikaatio". Neljäs Husserlin teorian pääpiirre on monitahoinen käsitys arvostelmista "propositionaalisina akteina", jotka instantioivat ideaalisia propositioita ja suuntautuvat intentionaalisesti asiaintiloihin maailmassa tavalla, joka Husserlin yksinkertaisimpana pitämässä tapauksessa rakentuu havaintokokemuksen pohjalle jäsentämällä havainnon sisällön subjekti-predikaatti-muodossa. Tutkielman keskeinen johtopäätös ensimmäisessä luvussa esitetyn jaottelun näkökulmasta on, että Husserlin arvostelmateoriaa voidaan oiketutetusti pitää kriittisesti uudelleenmuotoiltuna versiona platonis-aristoteelisestä käsityksestä, jossa kuitenkin huomioidaan apprehensio-myöntämis-käsityksen keskeiset käsitteelliset erottelut ja sisällytetään teoriaan erityistapauksina ne ilmiöt, joihin jälkimmäinen käsitys keskittyi. Erityisesti Husserlin teoriaa voidaan pitää sellaisen aristoteelisen perinteen jatkajana, jossa predikaation kaltaisten ajattelun loogisten rakenteiden ajatellaan olevan läheisessä suhteessa havaintokokemukseen ja tavallaan kasvavan tällaisen kokemuksen rakenteista.

Tieteen rajoja arvioiva akateeminen tutkimus on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Tutkielma osoittaa, että keinot tieteen erottamiseksi sen haastajista, kyseenalaistajista, matkijoista ja väärinkäyttäjistä uudistuivat erityisesti tieteenfilosofian naturalistisen käänteen yhteydessä. Tieteen ja näennäistieteen rajanveto-ongelman tutkimus oli pitkään yksi vaikutusvaltaisimmista tieteen rajoja arvioivista tutkimussuuntauksista. Rajanveto-ongelmaa tutkivien tieteenfilosofien tavoitteena oli löytää yleispätevä tieteen standardi ja muotoilla sen perusteella rajanvetokriteeri tai kriteerijoukko. Naturalismin valtavirtaistuttua 1970–80-luvuilla tieteenfilosofit alkoivat kuitenkin suhtautua uudella tavalla normatiiviseen tutkimukseen. Yhä useammat omaksuivat tieteen normatiivisuuden instrumentalistisen tulkinnan: normatiivisuus on riippuvaista kulloisenkin tiedonmuodostusprosessin lähtökohdista ja tavoitteista, joten myös tiedonmuodostuksen arvioinnin tulee olla tapauskohtaista. Tämä muutos johti siihen, että perinteinen rajanveto-ongelma ei enää kiinnostanut tieteenfilosofeja entiseen tapaan. Tieteenfilosofiassa ja tieteentutkimuksen eri aloilla on sittemmin ilmestynyt uusia normatiivisia tutkimussuuntauksia, joissa arvioidaan tieteen rajoja toisenlaisista näkökulmista kuin naturalistista käännettä edeltäneessä rajanveto-ongelman tutkimuksessa. Näissä suuntauksissa on arvioitu esimerkiksi sitä, miten aidot tieteelliset kiistat voitaisiin erottaa julkisuuteen luoduista näennäiskiistoista, ja sitä, miten erottaa tiedolliset asiantuntijat niistä, joiden näkemyksiin ei tulisi luottaa. Tutkielmassa esitellään viisi uutta suuntausta ja verrataan niitä perinteiseen rajanveto-ongelman tutkimukseen. Muutokset normatiivisen tieteenfilosofian lähtökohdissa ovat aiheuttaneet sen, että viimeaikainen tieteen rajoja arvioiva tutkimus on aiempaa monipuolisempaa, erikoistuneempaa, empiirisesti yksityiskohtaisempaa ja selvemmin yhteiskunnallisesti motivoitunutta. Tutkimuksen tavoite on kuitenkin pysynyt ennallaan: erottaa tiede sellaisista väitteistä ja tahoista, joita ei kannata ottaa tosissaan. Tässä pro gradu -tutkielmassa esitetään, että tieteenfilosofien tulee ottaa ahkerasti osaa tieteen rajoja arvioivaan tutkimukseen. Akateeminen kiinnostus tieteen rajankäyntejä kohtaan ei ole ainakaan vähenemässä, ja ilmastonmuutoksen kaltaisten uhkien vuoksi yhteiskunnallinen tarve niitä arvioivalle tutkimukselle saattaa olla jopa aiempaa polttavampi. Tieteen rajoja täytyy pystyä arvioimaan useasta eri näkökulmasta, koska niitä koettelevat haasteet vaihtuvat ja muuttavat muotoaan. Nykyisenlaisen akateemisen tutkimuksen työnjaon vallitessa tieteenfilosofeilla saattaa olla parhaat lähtökohdat tutkia tieteen rajoja monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti. Läheinen yhteistyö empiirisen tieteentutkimuksen kanssa on kuitenkin välttämätöntä.

Tutkielma käsittelee analyyttisen perinteen edustajan David Chalmersin 1994 esittelemää tietoisuuden ”vaikeaa ongelmaa” ja sen perustavia intuitioita. Chalmersin mukaan tietoisuuden suhteen reduktionistiset teoriat eivät kykene selittämään, miksi tietoisuuden funktioihin ja prosesseihin liittyy lisäksi kokemuksellinen tietoisuus. Chalmersin mukaan kokemuksellisuus on intuitiivisesti kiistämätön ja episteemisesti ensisijainen. Tälle ja joillekin muille intuitioille Chalmers rakentaa realistisen tietoisuuden teoriansa, jota hän kutsuu ominaisuusdualismiksi. Tätä Chalmersin ainakin vielä 2000-luvun alussa kannattamaa kantaa vastaan asetan illusionismiksi nimetyn kannan, jonka mukaan tietoisuus on illuusio. Tämä on Chalmersin luokittelussa A-tyypin materialistinen, myös eliminativistiseksi sanottu näkemys. Suuntauksen tunnetuin edustaja on Daniel Dennett, jonka Chalmersin ja muiden realistien filosofiaan kohdistama kritiikki täyttää merkittävän osan tutkielmasta. Tutkielma on metodiltaan lähdekirjallisuuden vertaileva ja kriittinen tutkimus. Lähdemateriaalina käytän erityisesti Chalmersin ja Dennettin artikkeleita ja muita kirjoituksia 90-luvulta nykypäivään, lisäksi muita pääasiassa saman ajanjakson keskeisiä kirjoituksia. Luvussa 1 esittelen Chalmersin lähtökohdan ja keskeiset antagonistit, luvussa 2 esittelen materialistisen näkemyksen ja sen ongelmat. Luvuissa 3 ja 4 käyn läpi Chalmersin ratkaisuyrityksen. Luvussa 5 luetteloin intuitiot, joiden varaan Chalmersin ratkaisuyritys rakentuu, ja luvut 6–8 käsittelevät illusionismia ja erityisesti kritiikkiä, jonka Dennett kohdistaa realistiseen näkemykseen. Luvuissa 9 ja 10 teen yhteenvedon em. kritiikistä ja esitän joitakin loppupäätelmiä. Totean, että Chalmersin ominaisuusdualismi perustuu kestämättömässä määrin perustelemattomille intuitioille. Esitän, että vaikea ongelma on luultavasti näennäisongelma, joka perustuu kognitiivisten prosessien introspektiiviseen läpinäkymättömyyteen, ja lisäksi että – varsinkin dualistien käyttämät – käsitteet kuten ”tietoisuus”, ”kvalia” ja ”millaista-on-olla” ovat liian epämääräisiä tieteelliseen tutkimukseen. Lopuksi spekuloin, että tietoisuus on ehkä aikanaan selitettävissä yhdistelmänä ennakoivan prosessoinnin teoriaa, introspektiivista läpinäkymättö-myyttä ja mahdollisesti hermoverkkotutkimuksesta saatavia malleja.