Browsing by study line "Anthropology"

Tässä tutkielmassa käsitellään raskaudenkeskeytyksen tehneiden suomalaisnaisten toimijuuden kokemusta aborttiprosessissa, aborttia tarkoituksellisena toimintana sekä raskaudenkeskeyttäjien toimijuutta suhteessa siihen vaikuttaviin valtarakenteisiin. Tutkielmassa käsitellään raskaudenkeskeytyksen läpikäyneiden naisten kokemuksellisuutta toimijuuden ja subjektiviteetin käsitteiden avulla. Aborttikokemuksia käsitellään suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa ja tutkielmassa tarkastellaan myös Suomen vuonna 1970 säädettyä aborttilakia ja abortin saatavuuden helpottamiseen tähtäävää OmaTahto2020-kansalaisalotetta. Tutkielmassa selvitetään, kuinka toimijuuden kokemus ja toiminnan tarkoituksellisuus rakentuu, sekä kuinka toimijuuden ja vallan suhde ilmenee aborttiprosessin läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Tutkielman aineisto koostuu kymmenen Suomessa abortin täysi-ikäisenä sosiaalisista syistä tehneen naisen puoli-strukturoiduista haastatteluista. Aineisto on koottu syksyn 2020 ja kevään 2021 aikana eri puolilta Suomea. Tutkimus on toteutettu grounded theory -metodin avulla, jossa kerätty aineisto ohjaa vahvasti teoreettisen viitekehyksen soveltamista aineiston analyysiin. Tutkielmassa analysoidaan raskaudenkeskeyttäjien toimintaa sekä toimijuutta ja sen kokemusta käytäntöteoreettisesta näkökulmasta, erityisesti Sherry B. Ortnerin feministiseen käytäntöteoreettiseen työhön nojaten. Käytäntöteoreettisen lähestymistavan keskiössä on ihmisten toiminta, jota tarkastellaan samanaikaisesti sekä kulttuurisia ja sosiaalisia rakenteita luovana että niiden puitteissa tapahtuvana toimintana. Tutkielmassa abortin todetaan olevan vahvasti tarkoituksellista toimintaa, jota ohjailee yksilön raskauden keskeyttämiseen tähtäävät intentiot. Tutkielmassa todetaan, että vaikka raskauden keskeyttämiseen johtava toiminta ja sitä ohjailevat intentiot ovat vahvasti tarkoituksellisia ja subjektiivisia, intentiot ja niiden tarkoituksellisuus eivät koskaan muodostu tyhjiössä, vaan niitä muovaavat ympäröivän todellisuuden sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet. Tutkielmassa esitetään, että raskaudenkeskeyttäjät toimivat aborttiprosessissa karkeasti kahdella eri toiminnan tasolla, 1) päätöksenteon ja 2) kehollisuuden tasoilla, joissa tarkoituksellisuus rakentuu eri tavoin. Tutkielmassa todetaan, että raskaudenkeskeyttäjien toiminta voi olla samanaikaisesti sekä tarkoituksellista että ei-tarkoituksellista riippuen toiminnan tasosta. Tutkielma esittää, että toiminnan tarkoituksellisuudella on yhteys raskaudenkeskeyttäjien toimijuuden kokemukseen; pääsääntöisesti tilanteissa, joissa raskaudenkeskeyttäjät kokivat pystyvänsä toimimaan tarkoituksellisesti tavoitteidensa mukaisesti, he myös kokivat roolinsa vahvemmin aktiivisina toimijoina. Lisäksi tutkielmassa käsitellään vallan ja toimijuuden suhdetta aborttiprosessin kontekstissa erityisesti mukautuvan ja vastustavan toiminnan kautta. Tutkielmassa todetaan, että vallan ja toimijuuden suhde ilmenee ymmärrettävimmin mukautumisen käsitteen avulla, joka sallii raskaudenkeskeyttäjien toiminnan, toimijuuden ja sen kokemuksen tarkastelemisen samanaikaisesti sekä aktiivisena että passiivisena toimintana. Tutkielmassa esitetään, että mukautuminen vaikutti raskaudenkeskeyttäjien toimijuuden kokemukseen sekä myönteisesti että kielteisesti näiden subjektiivisista intentioista riippuen. Vastustava toiminta esiintyi aborttiprosessin yhteydessä erityisesti kommunikaation tasolla, esimerkiksi haastamalla tiettyjä raskaudenkeskeyttäjiin liittyviä stereotypioita. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että OmaTahto2020-kansalaisaloitteen ehdottamalla aborttilakiuudistuksella, jossa raskaana oleva voi keskeyttää raskautensa omasta pyynnöstään, olisi aineiston perusteella mahdollista vaikuttaa raskaudenkeskeyttäjien toimijuuden kokemukseen myönteisesti.

This thesis examines the politics of language and d/Disability enacted by the participants in Kivimedia, a media workshop where d/Disabled persons are aided by media professionals in producing media content. Through an ethnographic analysis of Kivimedia radio broadcasts, the thesis develops a theoretical framework that weaves together linguistic anthropology with critical disability studies. My aim is to understand how ableist ideologies are both reproduced and challenged through linguistic practice. The thesis thus explores Kivimedia as a linguistic and discursive space where d/Disabled and a/Able-bodied interlocutors cooperate, interact and frame one another’s speech, thereby indexing the broader discursive field of d/Disability politics. Ultimately, the thesis contends that Kivimedia participants produce a d/Disability counterpublic through their radio broadcasting, that functions against the backdrop of an ableist public sphere. By establishing a public platform premised on the validity and value of d/Disabled experiences, Kivimedia allows d/Disabled speakers to “Crip” culture, that is, make evident, and possibly transform, the material positionalities of d/Disabled identities within an ableist structure and to interrogate their d/Disabled experiences outside ableist regimentation. In doing so, d/Disability becomes reconfigured as a valued, agentive interactional positionality, manifested relationally and dialogically with a/Able-bodied allies. Through this analysis, the thesis theorizes the interconnection between d/Disability and ableism as something emergent both in and across interaction, as both relational and dialogical. When perceived as interactional achievement, one can understand and scrutinize the dialectical relationship between the abstract institutions that perpetuate ableism and discourses on d/Disability and the interactional practices that comprise everyday life. Within such an interactional understanding, we can analyze and critique ableism and its everyday violence and recognize how both individuals and groups work to expose, challenge and transform ableist structures.

In my thesis, I investigate how the allyship between UN Women and HeForShe Champions - male leaders, representatives of different countries and communities, make a significant shift in the universal UN gender equality discourse. I show how such allyship helps to modify the abstract UN gender equality rhetoric into change in cultural practices. My data is the UN documents representing gender equality discourse and is chosen within chronological frame between 1945 and 2018. My research answers questions What impact does the HeForShe movement has on the UN gender equality discourse? How does rhetoric of the UN gender equality discourse changes when male leaders are invited to participate as allies in efforts to solve gender inequality issues? I apply Kevin C. Dunn’s and Iver B. Neumann’s post-structuralist discourse analysis to trace the development of the rhetoric of men’s agency and to detect significant shifts in the UN gender equality discourse. I utilize Peter Hedström’s and Richard Swedberg’s analytical mechanism-based approach to explain the possibility of social change through the application of specific social mechanisms. I show how situational, action-formation and transformational mechanisms initiate the change in cultural practices, which further spread by means of social network diffusion effect, described by James S. Coleman. My findings show that the Champions interpret the UN global universal rhetoric of gender equality into the local cultural contexts. UN Women utilizes the knowledge and the positions of local leaders in order to implement the UN gender equality strategies in a way that they would work in the local contexts of different communities. New set of the ideas and the values incorporated into the exemplary actions of HeForShe allies, modifies patterns of attitudes and behavior. It spreads further through the next level of social networks, through social contacts. Such allyship approach transforms the rhetoric of men’s role in the UN gender equality discourse into practices. UN Woman strategy to leverage social and cultural capital of local leaders makes a significant shift in the UN gender equality discourse from the rhetoric to the path of cultural change.

Tämä tutkielma käsittelee ihmisen ja monilajisilla milpa-maissipelloilla elävien heinäsirkkojen välistä suhdetta sapoteekki-alkuperäiskansaa edustavien pienviljelijöiden keskuudessa Oaxacan osavaltiossa Meksikossa. Tutkielmaa varten on suoritettu neljä kuukautta kestänyt etnografinen kenttätyö Teotitlán del Vallen kylässä kesällä ja syksyllä 2018. Tutkimusaineisto koostuu osallistuvan havainnoinnin kautta kerätyistä kenttämuistiinpanoista sekä puolistrukturoiduista haastatteluista. Tutkielma sijoittuu pääasiassa ruoan antropologiaan, mutta ottaa kantaa myös eläinten toimijuutta käsittelevään yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun. Niin kutsutut chapuliini-heinäsirkat ovat suosittua ruokaa Meksikossa. Meksikon maatalousministeriön mukaan ne ovat myös erittäin haitallisia peltotuholaisia, joiden torjuntaan liittovaltio käyttää vuosittain huomattavia summia rahaa. Sen sijaan perinteistä milpa-väliviljelymenetelmää harjoittavassa Teotitlán del Vallessa heinäsirkkoihin suhtaudutaan ”hyvinä pikku eläiminä”, jotka syövät vain niille kuuluvia asioita aiheuttamatta tuhoa viljelyksille. Työn keskeinen tutkimuskysymys on, mihin heinäsirkkojen status hyvinä eläiminä perustuu. Tutkielma lähestyy heinäsirkkojen asemaa tarkastelemalla teotitlánilaisten laajempaa suhdetta ympäröivään maisemaan ja siellä eläviin olentoihin muun muassa ruoan puhtauteen liittyvän tiedon, maiseman tilallisen jaottelun ja maanviljelyn kautta. Työn teoreettinen viitekehys rakentuu antropologi Valerio Valerilta sovellettuun teoriaan, jossa puhtaus tarkoittaa materiaalis-semioottista yhteensopivuutta kehollisen subjektin ja siihen verrattavissa olevien kokonaisuuksien kanssa. Tutkielmassa puhtauden ilmenemistä tarkastellaan ruoan kasvuympäristön materiaalisten ja symbolisten vaikutusten sekä ruoan sosiaalisen jakamisen eli kommensaalisuuden kautta. Tässä työssä kommensaalisuus laajennetaan koskemaan myös ihmisten ja toisenlajisten eliöiden välistä ruoan jakamista Donna Harawayn kumppanuuslaji-käsitettä soveltaen. Tutkielmassa argumentoidaan, että peltojen heinäsirkat ovat ”hyviä pikku eläimiä” kolmella tavalla. Ne ovat ensinnäkin ”hyviä syödä”, sillä Teotitlánissa syötävien eläinten puhtaus määrittyy pääasiassa elinympäristön ja ravinnon eikä lajin kautta. Milpa-peltojen äärellä elävät heinäsirkat ovat puhtaita, koska ne syövät samoja kasveja ihmisten ja kotieläinten kanssa, mutta muissa ympäristöissä elävät saman lajin heinäsirkat ovat epäpuhtaita ja pahanmakuisia. Toiseksi, heinäsirkat ovat ”hyviä ajatella”, sillä ne symboloivat luonnollisina pidettyjä asioita teotitlánilaisessa yhteisöelämässä, kuten vuodenaikojen ja pyhimyskalenterin rytmittämää maanviljelyä sekä kohtuuden kaltaisia moraalisia hyveitä. Kolmanneksi, heinäsirkat ovat ”hyviä kanssaelää”, sillä ne edesauttavat peltomaisemasta elävän yhteisön jatkumista syömällä pois maissia haittaavia rikkaruohoja ja jättämällä viljelykasvit suurelta osin rauhaan. Heinäsirkat ovat maanviljelyyn aktiivisesti osallistuvia kumppanuuslajeja, jotka eivät vie leipää viljelijän suusta, vaan jakavat sen viljelijän kanssa. Täten heinäsirkkojen ”hyvyys” perustuu siihen, että ne auttavat pitämään yksilön terveenä, yhteisöä koossa ja maiseman sellaisena, että ihmisen ja muiden olentojen on siellä hyvä elää. Meksikon maatalousministeriön näkemyksestä poiketen heinäsirkat eivät ole ulkopuolinen uhka yhteisöelämälle, vaan osa sitä. Tutkielma osoittaa, ettei tiettyyn eliölajiin liitettyjä kulttuurisia merkityksiä voi tyydyttävästi selittää yksistään materiaalisiin olosuhteisiin tai kulttuurisidonnaisiin luokittelujärjestelmiin nojaavien mallien perusteella, vaan näiden lisäksi on otettava huomioon eliön sijoittuminen paikallistason inhimillisiin ja lajirajat ylittäviin vuorovaikutussuhteisiin aktiivisena toimijana.

Social bonds in primates influence the cooperative interactions and thereby individual fitness. The determinants of close bonds include age, sex, rank, and kinship. In addition, increasing evidence shows that personality, particularly similarity in personality characteristics among partners, also known as personality homophily, is an important factor in bond formation. In Japanese macaques, kinship and sex are the main determinants of close bonds, reflecting the social structure of this despotic, nepotistic macaque species. However, whether and how these socio-ecological factors may constrain the significance of personality in determining bonding is unstudied. The aim of this thesis is to examine whether dyadic personality similarity influences female relationships in a group of semi-wild Japanese macaques. I assessed several personality traits as well as an indicator of curiosity by the frequency of exploring enrichment and experimental devices. 159h of focal data was collected (5h/ind.) of 32 adult and adolescent semi-wild Japanese macaque females living in Affenberg Zoo, Landskron, Austria. Based on the results, the friendships of this group’s female Japanese macaques is determined by kinship, and personality homophily in sociability. The evidence is in accordance with the known social structure typical for the species and previous findings regarding personality homophily in primates.

Tutkielman tavoitteena on kuvata merimetson rauhoitetun aseman merkitystä ihmisten ja merimetsojen välisen konfliktin muodostumisessa Suomen Pohjanmaalla sijaitsevassa Kristiinankaupungin kunnassa. Tutkielma vastaa kysymyksiin, mitä merkityksiä merimetsoon ja sen suojeluun Kristiinankaupungissa liitetään ja millä tavoin paikallistason näkemysten koetaan olevan ristiriidassa lain tuottaman merimetson suojelun kanssa. Tutkielma osallistuu näin laajempaan keskusteluun ihmisten ja merimetsojen välisen konfliktin syistä. Teoreettiseesti tutkielma pohjautuu antropologiseen tutkimukseen ihmisen ja luonnon suhteesta sekä poliittisessa ekologiassakin sovellettuun oikeuspluralistiseen näkökulmaan. Tutkielman aineistonkeruu toteutettiin Kristiinankaupungissa kesän 2019 aikana. Aineisto koostuu kymmenestä haastattelusta, yhdestä ryhmähaastattelusta, noin 200 lehtileikkeestä ja etnografisista kenttämuistiinpanoista. Aineisto analysoitiin temaattisesti koodaamalla. Tutkielma osoittaa, että merimetsoon ja sen suojeluun liitetään moninaisia, toisistaan poikkeavia merkityksiä. Merimetsoon kriittisesti suhtautuville merimetso merkitsee luontoa likaavaa ja tuttua rannikkomaisemaa muuttavaa lajia, joka voi uhata myös käsitystä luonnon tasapainosta. Toisille merimetso taas merkitsee luonnon monimuotoisuutta edistävää lintulajia. Merimetson suojelu puolestaan merkitsee lainsäädännöllistä toimea, joka vaikuttaa merimetsoyhdyskuntien lähellä aikaansa viettävien elämään. Tutkielmassa arvioidaan, että kerroksittaiset oikeusjärjestelmät ovat merimetsokonfliktissa jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Paikallistason oikeudenmukaisuutta koskevien käsitysten mukaan merimetsokantojen rajoittamista pidettiin oikeudenmukaisena, mutta käsitykset törmäsivät Suomen luonnonsuojelulakiin ja EU:n lintudirektiiviin. Oikeusjärjestelmien hierarkkinen suhde puolestaan tuottaa ja kiristää konfliktia.

Using the methodology of linguistic anthropology and the anthropology of literature, this thesis draws links between the works of prolific Serbian authors’ works, the social unrest and unease present in late stage Yugoslavia, and the Balkan Wars of the nineties. By applying the theories of Russian philosopher Mikhail Bakhtin, works by Danilo Kiš, Milorad Pavić and Borislav Pekić are analyzed by style and content, which despite not being directly linked, unite the works of the authors, and lend credence to the question posed by the thesis: what do the authors express about their time, and how do they present alternatives to it? Fernando Poyatos, in ‘Literary Anthropology’ already laid out the feasibility of treating fiction novels as anthropological artefacts, but it is by analyzing the works using Bakhtin’s concept of the chronotope, dialogism and Hanks’ textuality that we can make sense and grasp at a link between the works under analysis. It is through Bakhtin that this dissertation is able to analyze and theorize on the temporal dimension of the novels being analysed. The conclusion of the thesis is that the attempt to draw attention to a stagnated society and in their way, theorize about the social order to follow. This is done though indirect critique of the ruling order and the presentation of alternatives.

Uupumuksesta puhuminen on yleistynyt, mutta aiheeseen liittyy edelleen hiljaisia kohtia. Uupumisen yleisyys jää edelleen arvailujen varaan. Yleisyydestä ei ole tutkimusta ja lukuja on vaikea saada diagnoosien perusteella, sillä uupumus ei itsessään ole sairaus vaan ”terveydentilaan vaikuttava tekijä”, joka voi olla liitoksissa esimerkiksi masennukseen. Uupumuksesta puhuminen ja sen esittäminen tuottavat tietynlaista kuvaa uupumuksesta ja sen muotojen ilmenemisestä. Diagnostiikan kautta olisi mahdollista luoda legitiimi määritelmä uupumukselle, jolloin yhteiskunnallisesti todettaisiin uupumuksen olemassaolo. Arkikielessä ja mediassa muodostetaan tietynlaista narratiivia ja puhetapaa uupumuksesta. Puhetavoilla ja sanoilla luodaan suhtautumistapoja, hyväksyttäviä ilmaisumuotoja, ja niiden vakiintuminen määrittää, miten uupumuksesta puhutaan ja mitä siitä voi puhua. Kulttuurin asettamat määritelmät voivatkin muodostaa erilaiset mielenterveyden kokemukset hyvinkin raskaiksi. Uupumuksen kokemukset koetaan epäsovinnaisiksi ja yksilön epäonnistumisiksi. Haastateltavat kuvasivatkin sitä ihannetta, joiden mukaan kokivat toimivansa, sekä sitä, mikä tätä kuvaa tuottaa. Ihanneyksilön kuva ja toimintatavat opitaan mm. kasvatuksen, julkisen keskustelun ja erilaisten kuvien kautta. Tämä ei tapahdu pelkästään yksilön mielessä, vaan myös kollektiivisten merkityksien luomisessa ja toisintamisessa. Uupumuksen oireet ovat lomittaisia ja mystisiä. Kaikkia ei osata selittää tai liitetä alkuun uupumuksen oireiksi. Uupumus vaikuttaa näkökulmiin kehosta ja mielestä. Keho ja mieli onkin mahdollista nähdä monella eri tavalla ja tasolla kulttuurillisen kontekstin mukaan. Uupumuksen tuntemukset ovat pitkälti myös aistikokemuksia, ja erilaiset tavat hahmottaa maailma ja luokitella tuntemuksia vaikuttavat siihen, kuinka yksilö kokee ympäristönsä, kehonsa ja mielensä.

Tämä tutkielma tarkastelee yleistä kunnallista kirjastoa julkisena paikkana. Se lähestyy aihetta tilan ja paikan antropologisesta tutkimustraditiosta käsin ja lainaa Setha Lown kulttuurin tilallistamisen kehikkoa, jossa paikat nähdään poliittisten prosessien tuloksena syntyneinä ja valtasuhteiden kyllästäminä, mutta samalla ihmisten symbolisen merkityksenannon kautta olemassa olevina sekä ihmisten kehollisesta toiminnasta erottamattomina. Tutkielma kysyy näitä kolmea kirjastopaikan ulottuvuutta tarkastelemalla, minkälaista julkista kulttuuria ja siihen liittyvää tasa-arvon käsitystä neuvotellaan ja tilallistetaan kirjastossa. Toisin kuin aikaisemmat kirjastoa julkisena paikkana tarkastelleet tutkimukset, tämä tutkielma ymmärtää julkisen tilan alueena, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat ja jossa näiden toisilleen tuntemattomien välistä yhteiselämää koskevat kulttuuriset arvot ja moraalikoodit tulevat ilmaistuksi – siis julkisena kulttuurina. Tutkielma ammentaa julkisen kulttuurin tarkastelussa pohjoismaisesta antropologiasta, joka on pitänyt tasa-arvon ymmärtämistä samanlaisuutena keskeisimpänä vuorovaikutusta ohjaavana kulttuurisena uskomuksena Pohjoismaissa, mutta myös haastanut tämän teorian liian yksinkertaistavana. Tämän tutkielman julkisen kulttuurin tarkastelussa keskitytään edellistä keskustelua seuraten siihen, millaiset tasa-arvokäsitykset ohjaavat julkista elämää ja vuorovaikutusta kirjastossa. Tutkielma on tapaustutkimus ja se keskittyy Espoon Matinkylässä sijaitsevan Ison Omenan kirjaston tilalliseen todellisuuteen. Aineisto on kerätty Ison Omenan kirjastossa vuonna 2019 yhteensä kolme kuukautta kestäneen etnografisen kenttätyön aikana. Kenttätyö piti sisällään osallistuvaa havainnointia kirjaston tiloissa, keskusteluja kirjaston asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa, seitsemän asiakashaastattelua, kolme kirjaston johdon haastattelua sekä sisutusarkkitehdin haastattelun. Tutkielma esittää dialogisen paikan tuottamisen näkökulma kautta, että kirjastopaikassa vallitsee kahtalaisuus sen välillä, että kirjasto on toisaalta asiakkaiden omalle luovuudelle ja omalle toimijuudelle avoin paikka ja toisaalta Michel Foucault’n tarkoittama panoptikon, jossa asiakkailta oletetaan tietynlaista käyttäytymistä ja tiettyjen sääntöjen sisäistämistä. Ensinnäkin kirjaston uudet tilakonseptit ja äänimaailman vapauttaminen pyrkivät siihen, että yhä erilaisemmat asiakkaat voisivat toimijoina valjastaa kirjaston osaksi omaa elämäänsä ja käyttää sitä vapaasti. Kirjasto liikkuu jatkuvasti asiakkaidensa tarpeiden perässä kokeillen ja reagoiden. Asiakkaat kokevat kirjaston moniäänisesti mitä erilaisempien yksilöllisten merkitystensä kautta. Tutkielmassa esitetään, että kirjastopaikan tuottamisessa kirjastoon tilallistuu henkilökunnan radikaalin avoimuuden ja toisaalta avoimuuden radikalismin kautta niin samanlaisuutta kuin erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vuoroin ottaa asiakkaat vastaan sokeina heidän identiteeteilleen sekä vuoroin huomaa heidän erityistarpeensa ja rakenteellisesta epätasa-arvosta johtuvat erilaiset madollisuutensa yhteiskunnassa. Toiseksi kirjaston etenkin ihmisten erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vaatii, että hyvin monenlaisten ihmisten pitää mahtua samaan aikaan kirjastoon, näyttäytyy kirjastossa institutionaalisena vallankäyttönä. Asiakkaat joutuvat altistumaan tälle vaatimukselle astuessaan kirjastoon, vaikka eri asiakasryhmät häiriintyvät toistensa läsnäolosta ja pyrkivät ajoittain neuvottelemaan kirjaston henkilökunnan kanssa kirjastoon tiukempaa kehollista kontrollia. Tutkielma esittää Pierre Bourdieun habitus-käsitteen ja Foucault’n vallan teorian kautta, että henkilökunnan vaatimus erilaisuuden mahtumisesta kirjastoon sisäistyy asiakkaiden kirjastomerkityksiin ja vaikuttaa siihen, kuinka he suhtautuvat sosiaalisiin toisiin kirjastossa. Asiakkaiden jaettuihin kirjastomielikuviin sisäistyy ajatus siitä, että sen sijaan, että kaikilla olisi oikeus tulla kirjastoon vain samalla tavalla lukemaan ja olemaan rauhassa, kaikilla toisistaan erilaisilla on oikeastaan oikeus löytää kirjastosta itselleen jotain. Tutkielma argumentoi, että vaatimalla erilaisuuden mahtumista kirjastoon, kirjasto opettaa sallivampaa suhtautumista myös niitä kohtaan, joiden kanssa itsellä ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen samanaikainen tilallinen todellisuus – siis julkista kulttuuria ja tasa-arvon käsitettä, jonka mukaan myös sosiaalisilla toisilla on oikeus olla.