Browsing by study line "Euroopan kulttuurien tutkimus"

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia representaatioita Australian ja Uuden-Seelannin uutismediat välittivät dekolonisaatiosta maiden kansallispäivinä vuosina 2022 ja 2023. Kansallispäivät ovat merkittäviä tapahtumia, jotka juhlistavat valtioiden saavutuksia ja kulttuuria sekä kyseisten kansojen historiaa. Kansallispäivät voivat kuitenkin olla myös haastavia ja tunteita herättäviä, etenkin maissa, jotka ovat entisiä siirtomaita. Dekolonisaation tarkoituksena on purkaa niitä rakenteita, joita siirtomaavallan aikana on syntynyt ja jotka edelleen aiheuttavat epätasa-arvoisuutta maiden valtaväestön ja alkuperäiskansojen välille. Tarkastelen laadullisen sisällönanalyysin avulla, millaisena australialaiset uutissivustot SBS ja News.com, sekä uusiseelantilaiset NZ Herald ja Stuff.com esittävät dekolonisaation etenemisen valtioissa kansallispäiviin liittyvissä artikkeleissa. Neljästäkymmenestäkahdesta analysoimastani artikkelista esiin nousivat alkuperäiskansojen toimijuuden, dekoloniaalisen kielen, poliittisen ilmapiirin, sekä kansallispäiviin liittyvien perinteiden teemat. Tutkielmassa vertailin näihin teemoihin sisältyvien representaatioiden eroavaisuuksia Australiassa ja Uudessa-Seelannissa kehystäen niitä kulttuurisella ja poliittisella kontekstilla. Analyysissa käytän apuna aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta muun muassa mediatutkimuksen, alkuperäiskansatutkimuksen ja postkoloniaalisen tutkimuksen kentiltä. Tutkimustani ohjasi ajatus siitä, että median välittämät representaatiot vaikuttavat käsityksiin dekolonisaatiosta. Aineistoni paljasti, että Australia ja Uusi-Seelanti pyrkivät molemmat edistämään dekolonisaation etenemistä yhteiskunnassa. Uusi-Seelanti on prosessissa pidemmällä, mutta molempien maiden suurten mediaorganisaatioiden välittämät artikkelit sisälsivät positiivisia kuvauksia dekolonisaatiosta sekä tietoa alkuperäiskansojen kulttuurista ja heidän kokemistaan historiallisista ja nykyisistä vääryyksistä. Kumpikin maa pyrkii navigoimaan siirtomaahistoriansa jättämien jälkien ja tulevaisuuden tasavertaisuuteen liittyvien pyrkimysten ristivirrassa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut liki mahdotonta välttyä mainos- ja mediapuheelta, jossa ihmisille tarjotaan elämyksiä. Elämys kuvaa monin eri aistein saatavaa kuvaa fyysisestä, sosiaalisesta ja kulttuurisesta maailmasta. Elämyksellisyyttä on yhä vaikeampi ajatella ilman median välitteisyyttä. Sosiaalisen median alustoilla elämyksellinen sisältö kasvattaa elämyksen tai muun kohteen arvoa ja merkityksiä. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten ja millaista elämyksellistä kaupunkikulttuuria Helsingin kaupunki rakentaa omalla Instagram-tilillään vuosien 2019-2020 välisenä aikana. Tarkastelun kohteina ovat sekä kuvat, kuvatekstit että kommentit. Yhä useammat kaupungit ovat alkaneet etsiä mahdollisuuksia tarjota ihmisille elämyksellisiä urbaaneja ympäristöjä. Myös Helsinki korostaa niin kaupunkistrategiassaan kuin brändissään elämyksellisyyttä sekä omaperäistä kaupunkikulttuuria. Lähestyn kaupunkia, kaupunkikulttuuria ja elämyksellisyyttä kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä kaupunki on paikka, jolle ominaista on kaupunkikulttuuri, joka ilmenee parhaiten tapahtumallisuuden kautta. Toisaalta kaupunki itsessään on tapahtuma, johon otetaan osaa, kun kaupunki kohdataan liikkumalla siellä ja aistimalla se. Kaupungeista on tullut tapahtumien, toiminnallisuuden sekä ihmisvilinän paikkoja, joissa tapahtuva toiminta muuttuu elämykselliseksi, kun se koetaan. Tutkimus osoittaa, että kaupunkikulttuuria rakennetaan ensisijaisesti tapahtumien välityksellä. Kaupunki hyödyntää erinomaisesti kaupunkiympäristöään, liikkumisen helppoutta sekä uusia innovaatioita monipuolisen tapahtumallisuuden luomiseksi. Kun kaupunkia tarkastelee itsessään elämyksellisenä tapahtumana, aineistostani nousevat esille luonto, meri, puistot ja muut viheralueet sekä rakennettu kaupunkiympäristö. Kaupunkiluonnon vahva näkyvyys aineistossani osoittaa sen, että Helsingistä löytyy sekä sykettä että rauhaa. Helsinkiläisessä elämyksellisessä kaupunkikulttuurissa välittyy Instagram-tilin kautta kotoisuus ja arkisuus, mutta se osoittaa kaupungin olevan kykenevä myös tarjoamaan spektaakkeleita ja räiskyvyyttä monimuotoisen tapahtumallisuuden kautta.

Tämä tutkielma on kvalitatiivinen haastattelututkimus, jossa tarkastelen seitsemän Pietarin Inkerin liiton jäsenen tunteita liittyen järjestötoimintaan ja inkeriläiseen kulttuuriin. Haastattelut ovat puolistrukturoituja syvähaastatteluja ja osallistujat on hankittu lumipallomenetelmällä. Haastatellut ovat 30–68-vuotiaita, heistä viisi on naisia ja muut miehiä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka nostalgian tunne ilmenee järjestön jäsenten toiminnassa. Tarkastelen nostalgian kokemusta Pietarin Inkerin liiton sisällä mutta myös laajemmin yhteiskunnallisena ilmiönä. Nostalgia toimii puolustusmekanismina epävarmojen ja vaikeiden tunteiden prosessoinnissa. Järjestön jäsenten ja muidenkin toiminnan laatu määräytyy nostalgiatyypin mukaan, joka vaikuttaa ihmisiin ja ryhmiin eri tavoilla. Nostalgia on ollut viime aikoina hyvin suosittu tutkimusaihe. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymyksiin liittyen inkeriläisten representaatioon ja Pietarin Inkerin liiton nostalgian kokemisen tapoihin. On tiedossa, että Suomessa sekä Venäjällä on inkeriläisten representaation puutetta esimerkiksi kirjallisuudessa ja historiankerronnassa. Tämä johtuu Suomen ja Venäjän vaikeasta historiasta liittyen inkeriläisväestöön. Menneisyyden muistamista käytetään välineenä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa vaikuttamisessa. Muistamisen kohteet määräytyvät tietoisesti ajankohtaisten auktoriteettien linjojen mukaan; niiden tarkoituksena on tukea vallitsevia narratiiveja. Etenkin Venäjällä yksityiskohtia eri väestöryhmien kollektiivisista muisteista pyritään rajoittamaan poliittisin keinoin. Representaatio on kuitenkin prosessi, jossa sen kohde ja ympäristö ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Inkeriläisten representaatio vaikuttaa Venäjän alueelliseen politiikkaan, ja toisaalta Venäjän alueellinen politiikka vaikuttaa inkeriläisten kollektiiviseen muistiin. Tämä tutkimus osoittaa, kuinka tärkeää muistaminen ja representaatio ovat inkeriläisten kohdalla. Muistaminen suhteutetaan identiteetin olemassaolon jatkumiseen. Lisäksi tämä tutkimus osoittaa, kuinka kollektiivinen muisti traumasta on yhdistävä tekijä Pietarin Inkerin liiton jäsenten kesken.

Tämä laadullinen alue- ja kulttuurintutkimuksen maisterintutkielma tarkastelee 2020-luvun alun materiaalipuhetta suomalaisessa kuluttajajournalismissa. Tutkielman lähtökohtana on Euroopan unionin kiertotalouden toimintasuunnitelma vuodelta 2020 sekä EU:n tavoite kitkeä poisheittokulttuuria. Tutkielmassa tarkastellaan, näkyykö kulutuksen käytäntöjen uudelleen muotoutuminen ekologisemmiksi kuluttajajournalismin materiaalipuheessa ja toisaalta, millaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät selittävät tapoja puhua materiaaleista. Tutkielman aineistona on Kuluttamedia ry:n julkaisema Kuluttaja-lehti vuosilta 2020–2021. Lisäksi taustoittavana aineistona toimivat Kuluttaja-lehden numerot 2000- ja 2010-luvuilta. Teoreettisesti aihe paikantuu usean tutkimusalan risteyskohtaan. Ongelmanasettelultaan aihe asettuu luontevasti esimerkiksi niin kulttuurintutkimuksen, kulutustutkimuksen kuin humanistisen ympäristötutkimuksen piiriin. Tutkimusasetelmassa on myös aineksia käytäntöteoriasta. Materiaalipuheen tarkastelussa painottuu esineympäristön perustavanlaatuisen materiaalisuuden ilmeneminen osana kulutuskulttuuria. Materiaalisuudella viitataan luonnonvaroihin ja teollisiin materiaaleihin, joista esineet on valmistettu. Aineiston analyysissä hyödynnetään muun muassa kirjallisuutta materialistisesta kulttuuriteoriasta sekä kulutuskulttuurin kehityskulkuja ja ympäristöhistoriaa avaavaa kirjallisuutta. Analyysimenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi ja analyysissä on piirteitä sekä aineistolähtöisestä että teoriaohjaavasta sisällönanalyysistä. Varsinaiset löydökset piirtyvät esiin sisällönanalyysissa hahmottuneiden luokkien kontekstualisoinnilla. Kuluttajajournalismin materiaalipuhe on 2020-luvun alussa murroskohdassa, vaikka arkisten esineiden perustavanlaatuinen materiaalisuus on yhä melko näkymätöntä. Materiaalista puhutaan erityisesti silloin kun se on terveydelle haitallista tai muuten häiritsevää, ja kuluttaja on osa puutteellista tuotevalvontaa. Uusista ja kehitteillä olevista materiaaleista kerrotaan tarkemmin, mutta vakiintuneiden raaka-aineiden alkuperä ja valmistus ovat lähes näkymätön osa hyödykettä. Materiaalipuheen hiljaisuuksia edustaa myös kohtuullisuusnäkökulman puute. Hyödykkeiden materiaalisuus ja materiaalien arvo nostetaan esiin kierrätyksen yhteydessä ja myös korjaaminen on nouseva teema Kuluttaja-lehdessä. Paikoin materiaalisuus näyttäytyy yksittäistä esinettä laajempana, kuten toisiinsa kytkeytyvinä käytäntöinä. Materiaalipuhe on osa ympäristölle vähemmän haitallisten käytäntöjen tiedollisen pohjan tukemista. Ympäristötietoisuus on noussut osaksi kriittisen kuluttajan arvopohjaa, mutta se ei vielä ole valtavirtaistunut tai muodostunut tärkeimmäksi kriteeriksi tuotteiden valinnassa. Kuluttaja-lehden materiaalipuhe heijastelee kulutuskulttuurin nykytilaa ja meneillään olevia muutosprosesseja. Poisheittokulttuurin suitsimisessa on kiinnostavia yhtymäkohtia 1960-luvulla tapahtuneeseen kulutuskulttuurin valtavirtaistumiseen: alkuaikojen lupauksia olivat helppous, huolettomuus ja ajan säästäminen, mutta nykymuotoinen kulutuskulttuuri toimii näitä ihanteita vastaan ja runsaudesta on tullut ympäristöhuolen myötä ongelma. Se, että kriittiselle kuluttajalle ei nähdä tarpeelliseksi tarjota hyödykkeiden raaka-aine- ja alkuperätietoja, voi liittyä näkemykseen kuluttajan vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Materiaalin maininnat ja kulutuksen kestävyyteen liittyvät teemat ovat lisääntyneet Kuluttaja-lehdessä vuosien 2000–2021 aikana. Materiaalipuhetta kehystävät ekologinen murros ja ilmastonmuutoksen hillitsemisen tavoite. Euroopan unionin tiukentuvat, kiertotaloutta tukevat säädökset näyttäytyvät vahvana kontekstina materiaalipuheelle.

Tämä maisterintutkielma käsittelee tyttöyden ja ruumiillisuuden rakentumista ja merkityksiä saksalaisten tyttöjen ja nuorten naisten julkaisemissa, suosituissa girl talk -vlogeissa, joita voi pitää kansainvälisenä ilmiönä. Tutkielman aineisto koostuu 30 saksankielisen kauneus- ja lifestylevloggaajan YouTube-kanavasta ja 94 girl talk -otsikoidusta vlogista, jotka on julkaistu vuosina 2019–2023. Vloggaajat ovat syntyneet vuosien 1999 ja 2008 välillä. Aikarajaus perustuu kiinnostukseen tarkastella nykyhetkeä sekä vlogeja, joissa vloggaajat kokevat parhaillaan tai ovat äskettäin kokeneet asioita, joissa he neuvovat seuraajiaan. Vaikka kanavien tilaajamäärät vaihtelevat reilusta sadasta satoihin tuhansiin, vlogit muistuttavat toisiaan visuaaliselta ilmeeltään ja diskursiivisilta piirteiltään. Vlogit analysoidaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla teemoitellen aineistosta sekä sanottuja asioita että kuvaa, jotka kertovat aineistolle ominaisesti tyttöydestä ja ruumiillisuudesta. Tähän yhdistetään multimodaalinen analyysityyli, jossa tarkastellaan YouTubessa ilmaistun puhutun viestinnän lisäksi videoiden visuaalista puolta kuten tilaa, esineitä ja ääntä sekä vloggaajien kehollisuutta kuten eleitä, ilmeitä ja asentoja. Tutkielma on luonteeltaan alue- ja kulttuurintutkimusta, joten tutkielmassa analysoidaan saksalaista vloggaamisen maailmaa sen yhteiskunnallisessa, ajallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa, eritoten tyttötutkimuksen ja sosiaalisen median tutkimuksen kirjallisuutta apuna käyttäen. Tutkielmassa vlogiaineistoa analysoidaan sukupuolen performatiivisuuden sekä diskursiivisen ja performatiivisen ruumiillisuuden käsitteiden avulla. Vaikka sukupuoli on moninainen, muuttuva kategoria, tutkielmassa tarkastellaan tytöiksi paikantuvien naiseksi kasvamisen kokemuksia. Vloggaajia nimitetään tytöiksi, sillä he puhuvat lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Ruumiillisuuden tarkastelussa keskitytään tapoihin, joilla tytöt puhuvat omista kehoistaan sekä käytännönläheiseen toimintaan, josta tytöt kertovat, ja niiden suhdetta lifestylevloggaamisen kulttuuriin pohditaan. Aineiston keskeisimmiksi kysymyksiksi nousevat kehoon ja ulkonäköön liittyvät epävarmuudet, kuukautiset, ehkäisy ja erilaiset ensimmäiset kerrat (sheivaaminen, meikkaus, rintaliivit, seksuaaliset kokeilut, gynekologikäynnit). Vertailu tutkimuskirjallisuuteen osoittaa, että ”tyttöjen jutuista” puhutaan 2020-luvun saksalaisissa YouTube-vlogeissa totunnaisella tavalla, joskin kuukautisdiskurssin avoimuus voidaan nähdä tabuja rikkovana ja suostumuksen korostaminen nykypäivälle tyypillisenä. Vlogit tarjoavat itseilmaisun välineenä erityisen kanavan keskustella naiseksi kasvamisesta tyttöjen omilla ehdoilla, vaikka vlogeissa toimitaankin girl talk -genren käytänteitä noudattaen. Saksalainen kauneus- ja lifestylevloggaamisen kulttuuri näyttäytyy aineistossa valkoisena, kauneusihanteiden mukaisena, heteroseksuaalisena ja keskiluokkaisena. Vlogien kaupallinen konteksti vaikuttaa osaltaan siihen, miksi niissä näkyvä tyttöys on normatiivista ja tyttöyden diskurssit ovat konventionaalisia. Vlogeissa normalisoidaan kuluttamista, ihannoidaan vaurautta ja uusien tavaroiden ostaminen kehystetään itsestä ja omasta kehosta huolehtimisena. Vlogeissa suurilta osin vahvistetaan normatiivisia käsityksiä ulkonäkötyön merkityksestä, sukupuolittuneesta tavasta tehdä kulutusvalintoja, hetero-oletuksen mukaisesta seksuaalisuudesta ja parisuhteesta sekä ydinperheen tärkeydestä. Vaikka vlogeissa välittyy hyvin perinteinen kuva saksalaisesta tyttöydestä, girl talk -vlogeissa myös tarjotaan apua ja rohkaisua sekä ilmaistaan tyttöjen välistä yhteisöllisyyttä ja keskinäistä tukemista. 

Tämä tutkielma käsittelee kodin kokemuksia ja kuulumisen tunteen muodostumista Suomenlinnan historiallisessa merilinnoituksessa, joka on sekä suojeltu maailmanperintökohde että Helsingin merellinen kaupunginosa. Tutkielma nojaa vahvasti arjen elämän tutkimukseen. Tarkastelen aineistoni kautta, kuinka paikkaan kuulumista ja paikkaan kiinnittyviä valtarakenteita eletään ja uusinnetaan arkisissa käytänteissä ja sosiaalisissa kohtaamisissa. Suomenlinnan merilinnoitus valikoitui tutkimuskohteeksi, koska se mahdollistaa kodin kokemusten ja asukkaiden ja tilan vuorovaikutuksen monipuolisen tarkastelun sekä urbaanissa kaupunkitilassa, suojellussa maailmanperintökohteessa että turistikohteessa. Tutkielman aineisto koostuu etnografisesta materiaalista, johon kuuluu haastatteluja, valokuvia ja Suomenlinnassa tehtyjen havainnointikierrosten tuottamia muistiinpanoja. Yhdeksän Suomenlinnan asukkaan haastattelut ja haastattelujen yhteydessä otetut valokuvat muodostavat aineiston keskeisimmän osan. Haastattelut ovat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka toteutin kävelyinä Suomenlinnassa. Kävelyhaastattelu on etnografinen tutkimusmenetelmä, joka tarjoaa monia etuja, kun halutaan tutkia paikkaan liittyviä kokemuksia ja paikan roolia eletyssä arjessa. Haastatteluissa pyrin selvittämään paikkasuhteen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä ja kotiin liitettyjä merkityksiä arkisten reittien ja rutiinien sekä asukkaiden kokemuksissa merkityksellisten paikkojen kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat kodin ja kuulumisen tunteen käsitteet, joita tarkastelen alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteellisesti. Tutkielmassa pyrin tuottamaan tietoa Suomenlinnan asukkaiden kuulumisen tunteen, kodin merkitysten ja paikkasuhteen muodostumisesta jokapäiväisessä elämässä. Tutkin, miten erilaiset tilat ja käyttäjäryhmät vaikuttavat oman tilan kokemiseen ja millaisia rajaamisen prosesseja tapahtuu yksityisen ja julkisen tilan raja-alueilla. Tutkielma osoittaa, että paikkaan kuuluminen on monimutkainen tilallinen prosessi, joka rakentuu sosiaalisissa ja kulttuurisissa merkityksenannoissa, erilaisista rajanvedon prosesseissa ja ajallisissa suhteissa. Tutkielmassa nousee esiin, miten monimutkainen ja monista elementeistä muodostuva kokonaisuus kodin ja kuulumisen tunne on. Aineiston valossa koti voi olla epämääräisesti rakentuva ja ajallisesti elävä asia, joka laajentuu fyysisen asunnon rajojen ulkopuolelle asukkaiden toimintaympäristöön, joka rakentuu sosiaalisissa suhteissa ja arkisissa käytänteissä ja kulkureiteissä. Informanttien arkiset tavat olla yhteydessä fyysiseen ympäristöönsä edistävät kuulumisen tunteen syntymistä ja vaikuttavat ympäröivän tilan kokemiseen. Tutkielma osoittaa myös etnografisen kävelyhaastattelun edut paikkaan liittyvien kokemusten ja jokapäiväisen elämän tarkastelussa suhteessa perinteiseen istumahaastatteluun.

Tämä laadullinen alue- ja kulttuurintutkimuksen maisterintutkielma tarkastelee päihteiden, erityisesti kannabiksen, kulttuurista käsitteellistämistä ja käsityksiä, sekä päihdekulttuurin konjunktuurin muutoksenalaisuutta kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tutkielmassa eritellään ja tulkitaan suomalaisessa mediassa käytyä julkista päihdekeskustelua vuonna 2019. Tutkielma selvittää millaisia kannabikseen ja päihteisiin liitettäviä diskursseja ja representaatioita keskustelusta on eriteltävissä ja miten nämä heijastelevat muuttuneita arvoja. Lisäksi tutkielma pyrkii ymmärtämään niin journalistisen kuin sosiaalisen median ja politiikan kenttien vuorovaikutussuhteita, sekä selvittää päihdepoliittisen aktivismin merkityssuhteita kulttuurisen vaikuttamisen ja muutoksen näkökulmasta. Tutkielman aineisto koostuu Ylen, Helsingin Sanomien ja MTV3:n vuoden aikana julkaisemista 360 uutistekstistä, jotka valikoitiin hakusanalla kannabis. Nämä tekstit käsittelivät kannabikseen liittyviä teemoja laajasti, huomioiden monia näkökulmia sekä hyödyntäen erilaisia asiantuntijuuksia ja tutkimustietoa. Tämän lisäksi aineistoa täydentävät otannat päihdepoliittisten ”Kieltolaki kumoon 2020”-aktivistien sosiaalisen median diskursseista sekä kansalaisaloitteesta Kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamiseksi. Tutkielma rakentuu kolmesta pääteemasta, paatoksesta, kairoksesta ja eetoksesta. Paatoksessa kriittisen diskurssianalyysin keinoin aineistosta eritellään päihteisiin liittyviä teemoja, representaatioita sekä keskusteluun osallistujia mediakentällä. Tästä tulkitaan kentällä käytyä näkymätöntä vuoropuhelua, joka koostaa päihdekeskustelun sisältöä. Aineiston tulkinnassa hyödynnetään kenttäteorian käsitteitä kentistä, niiden vuorovaikutussuhteista sekä nomoksista, doxista ja habituksista. Kairos käsittelee aineistosta eriteltäviä kriittisiä hetkiä, jotka vaikuttivat edellä mainittujen käsitteiden muutoksenalaisuuteen kentillä tapahtuvien prosessien ja vuorovaikutussuhteiden johdosta. Eetos on tarkastellun ilmiön laajempaa kontekstualisointia sekä merkityssuhteiden ja julkisen keskustelun vaikutusten tarkastelua, ja siten päihdekulttuurin konjunktuurin ymmärtämistä. Teksteissä kannabista käsitteellistettiin niin lääke- kuin nautintoaineena huumausaineen rinnalla, jossa päihteiden kuluttajia representoitiin moninaisena joukkona. Analyysin perusteella julkinen päihdekeskustelu sisältää jännitteitä ja heijastelee muuttuneita arvoja, on osittain polarisoitunutta mutta aiempaa laajempaa ja vaihtoehtoisia todellisuuksia sisältävää. Tarkasteltu julkinen päihdekeskustelu linkittyy niin suomalaiseen päihdehistoriaan, päihteiden nykyiseen kulttuuriseen tilaan kuin kansainväliseen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen päihdetilanteeseen. Tutkimus osoittaa, että myös Suomessa on tarpeellista tarkastella päihteisiin liittyvää käsitteellistämistä ja käsityksiä, joita julkinen keskustelu toi erityisesti esiin vuonna 2019.

Suomalaista alkoholikulttuuria on pidetty jo pitkään ongelmallisena ja epäterveenä. Tarkoitushakuinen päihtyminen ja sen aiheuttama epäsovinnainen käyttäytyminen ovat leimanneen koko kansan suhdetta alkoholiin, jonka valmistusta, myyntiä ja kulutusta valtiovalta on pyrkinyt säätelemään vaihtelevalla menestyksellä. Alkoholiliikkeen kontrollipolitiikan evoluutio ostajaintarkkailujärjestelmästä alkoholivalistuksen suuntaan oli yritys uudistaa sekä valtion että kansan suhtautumista alkoholiin.1960-luvulla laajentuneen alkoholivalistuksen huomio keskittyi mietoihin juomiin, joiden avulla suomalaisten juomatapojen toivottiin sivistyvän. Alkoholiliikkeen viinikampanja perustui entistä myönteisempään alkoholiviestintään, jossa viinien käyttöä suositeltiin. Tapakulttuurisen valistuksen pyrkimyksenä oli tervehdyttää suomalaisten alkoholisuhdetta ja vähentää alkoholinkulutuksesta koituvia haittoja. Tässä tutkimuksessa keskitytään siihen, miten Alkoholiliike pyrki toteuttamaan tätä tehtävää tutustuttamalla suomalaisia kohtuullisempaan alkoholinkäyttöön, viiniin ja sen käyttöarvoihin. Alkoholiliikkeen julkaisemat Viiniposti ja Alkoholipolitiikka -lehdet toimivat tämän tutkimuksen aineistona, joka sijoittuu 1960-lukuun. Viiniposti edusti asiakaslehtenä suoraan kuluttajille suunnattua julkaisua, jossa suomalaisille jaettiin vihjeitä viinin käyttöön. Alkoholipolitiikka keskittyi enemmän tutkimustietoon ja poliittisiin asiantuntijapuheenvuoroihin, jotka puolsivat viinikampanjan sanomaa. Alkoholipoliittinen ulottuvuus heijastuu lehdissä myönteisenä kerrontana viinikulttuurista ja kohtuullisesta alkoholinkäytöstä. Valistussanomassa painottuvat alkoholin rooli ruoka- ja seurustelujuomana, viinin paremmuus suhteessa väkeviin juomiin ja tarve muuttaa suomalaista alkoholikulttuuria yleiseurooppalaisempaan suuntaan. Viinikampanjan teemallinen ja ajallinen kontekstualisointi on myös tärkeä osa tutkimusta. Suomalaisen yhteiskunnan nopea kehitys 1960-luvulla heijastui myös alkoholioloihin. Kaupungistuminen, ostovoiman kasvu, ulkomaanmatkailu ja maatalousyhteiskunnan evoluutio palveluyhteiskunnaksi muovasivat uudistuvaa Suomea, jossa myös suhde alkoholiin tultaisiin neuvottelemaan uudelleen sekä politiikan että kulttuurin saroilla. Valtion kontrolli väheni ja yksilön vastuu kasvoi. Alkoholin teema eli Suomessa murrosvaihetta, joka kulminoitui vuonna 1968 säädettyyn uuteen alkoholilakiin ja sen rinnakkaiseen keskiolutlakiin. Viinikampanjan 1960-luku näyttäytyy eräänlaisena välivaiheena kieltolain jälkeisen ankaran kontrollipolitiikan ja liberaalimman uuden alkoholilain ajan puristuksessa.