Browsing by study line "Euroopan kulttuurien tutkimus"

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia representaatioita Australian ja Uuden-Seelannin uutismediat välittivät dekolonisaatiosta maiden kansallispäivinä vuosina 2022 ja 2023. Kansallispäivät ovat merkittäviä tapahtumia, jotka juhlistavat valtioiden saavutuksia ja kulttuuria sekä kyseisten kansojen historiaa. Kansallispäivät voivat kuitenkin olla myös haastavia ja tunteita herättäviä, etenkin maissa, jotka ovat entisiä siirtomaita. Dekolonisaation tarkoituksena on purkaa niitä rakenteita, joita siirtomaavallan aikana on syntynyt ja jotka edelleen aiheuttavat epätasa-arvoisuutta maiden valtaväestön ja alkuperäiskansojen välille. Tarkastelen laadullisen sisällönanalyysin avulla, millaisena australialaiset uutissivustot SBS ja News.com, sekä uusiseelantilaiset NZ Herald ja Stuff.com esittävät dekolonisaation etenemisen valtioissa kansallispäiviin liittyvissä artikkeleissa. Neljästäkymmenestäkahdesta analysoimastani artikkelista esiin nousivat alkuperäiskansojen toimijuuden, dekoloniaalisen kielen, poliittisen ilmapiirin, sekä kansallispäiviin liittyvien perinteiden teemat. Tutkielmassa vertailin näihin teemoihin sisältyvien representaatioiden eroavaisuuksia Australiassa ja Uudessa-Seelannissa kehystäen niitä kulttuurisella ja poliittisella kontekstilla. Analyysissa käytän apuna aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta muun muassa mediatutkimuksen, alkuperäiskansatutkimuksen ja postkoloniaalisen tutkimuksen kentiltä. Tutkimustani ohjasi ajatus siitä, että median välittämät representaatiot vaikuttavat käsityksiin dekolonisaatiosta. Aineistoni paljasti, että Australia ja Uusi-Seelanti pyrkivät molemmat edistämään dekolonisaation etenemistä yhteiskunnassa. Uusi-Seelanti on prosessissa pidemmällä, mutta molempien maiden suurten mediaorganisaatioiden välittämät artikkelit sisälsivät positiivisia kuvauksia dekolonisaatiosta sekä tietoa alkuperäiskansojen kulttuurista ja heidän kokemistaan historiallisista ja nykyisistä vääryyksistä. Kumpikin maa pyrkii navigoimaan siirtomaahistoriansa jättämien jälkien ja tulevaisuuden tasavertaisuuteen liittyvien pyrkimysten ristivirrassa.

Tämä tutkielma tarkastelee Skotlannin länsirannikolle, Ulko- ja Sisä-Hebrideille sijoittuvien skotlantilaisten elokuvien representaatioita saarelaisten paikkaidentiteetistä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisista osista saarelaisten paikkaidentiteetit aineistossani muodostuvat ja millaista representaatiota Hebrideistä ja niiden saarelaisista tuotetaan elokuvien kautta. Tutkimusmenetelmänä käytän laadullisen sisällönanalyysin metodeista teemoittelua sekä kontekstualisointia. Muodostin tutkielmani raaka-aineiston kaikista Skotlantiin sijoittuvista ja skotlantilaisiksi määriteltävistä elokuvista, ja tämä jälkeen rajasin aineistoa erinäisin kriteerein. Lopulta aineistokseni valikoitui viisi Hebridien saarille sijoittuvaa elokuvaa: The Edge of the World (Michael Powell, 1937), I Know Where I’m Going (Michael Powell & Emeric Pressburger, 1945), Whisky Galore! (Alexander Mackendrick, 1949), Island (Brek Taylor & Elizabeth Mitchell, 2011) ja Decoy Bride (Sheree Folkson, 2011). Tulkintani mukaan varsinaisesta aineistostani nousevat paikkaidentiteetin representaatiot voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan: meren ja paikan representaatioihin sekä saarelaisyhteisön ja sen ulko-puolisten toimijoiden piirteisiin sekä erontekoihin näiden kahden välillä. Laadullisen sisällönanalyysin tukena käytän visuaalista analyysiä ja nostan kuvaesimerkkejä aineistostani, sisällyttäen näin visuaalisen tulokulman aineiston teemoitteluun ja representaatioiden tarkasteluun. Saarelaisyhteisön identiteetin muodostumista tarkastelen empiirisen yhteisökäsitteen avulla. Paikkaidentiteettejä representoidaan elokuvissa ympäröivän meren ja saaren paikallisuuden sekä yhteisön sisäisten ominaisuuksien kautta mutta myös suhteessa saaren ulkopuoliseen maailmaan. Argumentoinkin tutkielmassani, että meri rajaa saaria ja saarelaisten identiteettejä, mutta samalla se voi myös näyttäytyä sekä vaaran paikkana että mahdollistavana tekijänä saarelaisille. Meri on myös tulkittavissa liminaalitilaksi, jossa henkilö käy läpi henkistä tai fyysistä muutosta, mikä heijastuu elokuvissa erityisesti meren visuaalisen esittämisen kautta. Elokuvien yhteisöt puolestaan ovat tulkintani mukaan rajautuneet kyseisiin saariin. Siten meren rajaavat ominaisuudet rajaavat myös yhteisöjä. Paikkaan kiinnittynyt yhteisö näyttäytyy tulkintani mukaan elokuvissa pääasiassa eristyneenä, traditionalaisena ja erityislaatuisena ja tätä korostetaan erityisesti saarten ulkopuolisten toimijoiden vastakkaisilla representaatioilla, mutta myös yhteisön sisäisten toimintojen ja traditioiden kautta. Yhteisön eristyneisyyttä ja sen mukanaan tuomaa traditio-naalisuutta puolestaan korostaa yleistetty representaatio Ulko- ja Sisä-Hebridien saarista uniikkeina ja kaukaisina paikkoina.

Tässä tutkielmassa tarkastelen millaista kyborgiutta taiteilijat Neil Harbisson, Moon Ribas ja Manel de Aguas edustavat. Lisäksi pohdin, kuinka he kyborgiudellaan tuottavat aktivismia eri tavoin. Käytän aineistona taiteilijoiden puheita ja haastatteluja sekä valitsemiani teoksia, joita olen kerännyt eri verkkolähteistä sekä saanut sähköpostitse taiteilijatoimiston Cyborg Art edustajalta. Tarkastelen aineistoani kulttuurintutkimuksellisen laadullisen sisällönanalyysin keinoin ja liitän tutkimukseni osaksi posthumanismin diskursseja. Aineistoni taiteilijat edustavat kyborgitaidetta, jossa kyse on aistien laajentamisesta ihmisen normaalina pidettyjen fyysisten rajojen yli soveltamalla teknologiaa kehoihinsa. Taiteilijat liittävät erilaisia merkityksiä kyberneettisten laitteiden kautta saatuihin aistikokemuksiinsa, jolloin heidän kokemuksensa todellisuudesta muuttuu. Värisokea Harbisson kykenee kuulemaan värit ääninä päälaelle asennetun antennin avulla. Ribas kykenee aistimaan väreilynä ruumiissaan kaikki maapallolla tapahtuvat maanjäristykset. Aguas kuulee ilmakehän paineen, lämpötilan ja kosteuden korvien yläpuolelle asennettujen implanttien avulla. Taiteilijat kokevat kyberneettiset laitteensa ja niiden tuomat uudet ominaisuutensa merkittäväksi osaksi ruumistaan ja identiteettiään. He kutsuvat luomaansa tilaa "paljastetuksi todellisuudeksi", jota he konkretisoivat yleisölle luomissaan teoksissa, joita tässä tutkielmassa tarkastelen. Tulkitsen, kuinka taiteilijoiden tavat aistia jotain sellaista, mikä ei ole ihmiselle ominaista, tekee merkitykselliseksi ei-ihmiskeskeisen maailman. He käyttävät termiä "translaji" korostaakseen lajien välisten yhteyksien merkitystä kyborgiuden toteutumisessa. Kyborgismi on aktivismia erilaisuuden ja monimuotoisuuden puolesta, jonka tavoitteena on purkaa syrjiviä normeja ja niihin liittyviä sortavia rakenteita. Huomioin osana analyysiani erilaiset näkökulmat ja eettiset kysymykset, jotka liittyvät ihmisen ja teknologian väliseen historiaan, vallankäyttöön sekä antroposeenin aiheuttamiin ympäristöongelmiin.

Tämä tutkielma on kvalitatiivinen haastattelututkimus, jossa tarkastelen seitsemän Pietarin Inkerin liiton jäsenen tunteita liittyen järjestötoimintaan ja inkeriläiseen kulttuuriin. Haastattelut ovat puolistrukturoituja syvähaastatteluja ja osallistujat on hankittu lumipallomenetelmällä. Haastatellut ovat 30–68-vuotiaita, heistä viisi on naisia ja muut miehiä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka nostalgian tunne ilmenee järjestön jäsenten toiminnassa. Tarkastelen nostalgian kokemusta Pietarin Inkerin liiton sisällä mutta myös laajemmin yhteiskunnallisena ilmiönä. Nostalgia toimii puolustusmekanismina epävarmojen ja vaikeiden tunteiden prosessoinnissa. Järjestön jäsenten ja muidenkin toiminnan laatu määräytyy nostalgiatyypin mukaan, joka vaikuttaa ihmisiin ja ryhmiin eri tavoilla. Nostalgia on ollut viime aikoina hyvin suosittu tutkimusaihe. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymyksiin liittyen inkeriläisten representaatioon ja Pietarin Inkerin liiton nostalgian kokemisen tapoihin. On tiedossa, että Suomessa sekä Venäjällä on inkeriläisten representaation puutetta esimerkiksi kirjallisuudessa ja historiankerronnassa. Tämä johtuu Suomen ja Venäjän vaikeasta historiasta liittyen inkeriläisväestöön. Menneisyyden muistamista käytetään välineenä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa vaikuttamisessa. Muistamisen kohteet määräytyvät tietoisesti ajankohtaisten auktoriteettien linjojen mukaan; niiden tarkoituksena on tukea vallitsevia narratiiveja. Etenkin Venäjällä yksityiskohtia eri väestöryhmien kollektiivisista muisteista pyritään rajoittamaan poliittisin keinoin. Representaatio on kuitenkin prosessi, jossa sen kohde ja ympäristö ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Inkeriläisten representaatio vaikuttaa Venäjän alueelliseen politiikkaan, ja toisaalta Venäjän alueellinen politiikka vaikuttaa inkeriläisten kollektiiviseen muistiin. Tämä tutkimus osoittaa, kuinka tärkeää muistaminen ja representaatio ovat inkeriläisten kohdalla. Muistaminen suhteutetaan identiteetin olemassaolon jatkumiseen. Lisäksi tämä tutkimus osoittaa, kuinka kollektiivinen muisti traumasta on yhdistävä tekijä Pietarin Inkerin liiton jäsenten kesken.

Tämä laadullinen alue- ja kulttuurintutkimuksen maisterintutkielma tarkastelee 2020-luvun alun materiaalipuhetta suomalaisessa kuluttajajournalismissa. Tutkielman lähtökohtana on Euroopan unionin kiertotalouden toimintasuunnitelma vuodelta 2020 sekä EU:n tavoite kitkeä poisheittokulttuuria. Tutkielmassa tarkastellaan, näkyykö kulutuksen käytäntöjen uudelleen muotoutuminen ekologisemmiksi kuluttajajournalismin materiaalipuheessa ja toisaalta, millaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät selittävät tapoja puhua materiaaleista. Tutkielman aineistona on Kuluttamedia ry:n julkaisema Kuluttaja-lehti vuosilta 2020–2021. Lisäksi taustoittavana aineistona toimivat Kuluttaja-lehden numerot 2000- ja 2010-luvuilta. Teoreettisesti aihe paikantuu usean tutkimusalan risteyskohtaan. Ongelmanasettelultaan aihe asettuu luontevasti esimerkiksi niin kulttuurintutkimuksen, kulutustutkimuksen kuin humanistisen ympäristötutkimuksen piiriin. Tutkimusasetelmassa on myös aineksia käytäntöteoriasta. Materiaalipuheen tarkastelussa painottuu esineympäristön perustavanlaatuisen materiaalisuuden ilmeneminen osana kulutuskulttuuria. Materiaalisuudella viitataan luonnonvaroihin ja teollisiin materiaaleihin, joista esineet on valmistettu. Aineiston analyysissä hyödynnetään muun muassa kirjallisuutta materialistisesta kulttuuriteoriasta sekä kulutuskulttuurin kehityskulkuja ja ympäristöhistoriaa avaavaa kirjallisuutta. Analyysimenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi ja analyysissä on piirteitä sekä aineistolähtöisestä että teoriaohjaavasta sisällönanalyysistä. Varsinaiset löydökset piirtyvät esiin sisällönanalyysissa hahmottuneiden luokkien kontekstualisoinnilla. Kuluttajajournalismin materiaalipuhe on 2020-luvun alussa murroskohdassa, vaikka arkisten esineiden perustavanlaatuinen materiaalisuus on yhä melko näkymätöntä. Materiaalista puhutaan erityisesti silloin kun se on terveydelle haitallista tai muuten häiritsevää, ja kuluttaja on osa puutteellista tuotevalvontaa. Uusista ja kehitteillä olevista materiaaleista kerrotaan tarkemmin, mutta vakiintuneiden raaka-aineiden alkuperä ja valmistus ovat lähes näkymätön osa hyödykettä. Materiaalipuheen hiljaisuuksia edustaa myös kohtuullisuusnäkökulman puute. Hyödykkeiden materiaalisuus ja materiaalien arvo nostetaan esiin kierrätyksen yhteydessä ja myös korjaaminen on nouseva teema Kuluttaja-lehdessä. Paikoin materiaalisuus näyttäytyy yksittäistä esinettä laajempana, kuten toisiinsa kytkeytyvinä käytäntöinä. Materiaalipuhe on osa ympäristölle vähemmän haitallisten käytäntöjen tiedollisen pohjan tukemista. Ympäristötietoisuus on noussut osaksi kriittisen kuluttajan arvopohjaa, mutta se ei vielä ole valtavirtaistunut tai muodostunut tärkeimmäksi kriteeriksi tuotteiden valinnassa. Kuluttaja-lehden materiaalipuhe heijastelee kulutuskulttuurin nykytilaa ja meneillään olevia muutosprosesseja. Poisheittokulttuurin suitsimisessa on kiinnostavia yhtymäkohtia 1960-luvulla tapahtuneeseen kulutuskulttuurin valtavirtaistumiseen: alkuaikojen lupauksia olivat helppous, huolettomuus ja ajan säästäminen, mutta nykymuotoinen kulutuskulttuuri toimii näitä ihanteita vastaan ja runsaudesta on tullut ympäristöhuolen myötä ongelma. Se, että kriittiselle kuluttajalle ei nähdä tarpeelliseksi tarjota hyödykkeiden raaka-aine- ja alkuperätietoja, voi liittyä näkemykseen kuluttajan vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Materiaalin maininnat ja kulutuksen kestävyyteen liittyvät teemat ovat lisääntyneet Kuluttaja-lehdessä vuosien 2000–2021 aikana. Materiaalipuhetta kehystävät ekologinen murros ja ilmastonmuutoksen hillitsemisen tavoite. Euroopan unionin tiukentuvat, kiertotaloutta tukevat säädökset näyttäytyvät vahvana kontekstina materiaalipuheelle.

Tämä maisterintutkielma käsittelee tyttöyden ja ruumiillisuuden rakentumista ja merkityksiä saksalaisten tyttöjen ja nuorten naisten julkaisemissa, suosituissa girl talk -vlogeissa, joita voi pitää kansainvälisenä ilmiönä. Tutkielman aineisto koostuu 30 saksankielisen kauneus- ja lifestylevloggaajan YouTube-kanavasta ja 94 girl talk -otsikoidusta vlogista, jotka on julkaistu vuosina 2019–2023. Vloggaajat ovat syntyneet vuosien 1999 ja 2008 välillä. Aikarajaus perustuu kiinnostukseen tarkastella nykyhetkeä sekä vlogeja, joissa vloggaajat kokevat parhaillaan tai ovat äskettäin kokeneet asioita, joissa he neuvovat seuraajiaan. Vaikka kanavien tilaajamäärät vaihtelevat reilusta sadasta satoihin tuhansiin, vlogit muistuttavat toisiaan visuaaliselta ilmeeltään ja diskursiivisilta piirteiltään. Vlogit analysoidaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla teemoitellen aineistosta sekä sanottuja asioita että kuvaa, jotka kertovat aineistolle ominaisesti tyttöydestä ja ruumiillisuudesta. Tähän yhdistetään multimodaalinen analyysityyli, jossa tarkastellaan YouTubessa ilmaistun puhutun viestinnän lisäksi videoiden visuaalista puolta kuten tilaa, esineitä ja ääntä sekä vloggaajien kehollisuutta kuten eleitä, ilmeitä ja asentoja. Tutkielma on luonteeltaan alue- ja kulttuurintutkimusta, joten tutkielmassa analysoidaan saksalaista vloggaamisen maailmaa sen yhteiskunnallisessa, ajallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa, eritoten tyttötutkimuksen ja sosiaalisen median tutkimuksen kirjallisuutta apuna käyttäen. Tutkielmassa vlogiaineistoa analysoidaan sukupuolen performatiivisuuden sekä diskursiivisen ja performatiivisen ruumiillisuuden käsitteiden avulla. Vaikka sukupuoli on moninainen, muuttuva kategoria, tutkielmassa tarkastellaan tytöiksi paikantuvien naiseksi kasvamisen kokemuksia. Vloggaajia nimitetään tytöiksi, sillä he puhuvat lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Ruumiillisuuden tarkastelussa keskitytään tapoihin, joilla tytöt puhuvat omista kehoistaan sekä käytännönläheiseen toimintaan, josta tytöt kertovat, ja niiden suhdetta lifestylevloggaamisen kulttuuriin pohditaan. Aineiston keskeisimmiksi kysymyksiksi nousevat kehoon ja ulkonäköön liittyvät epävarmuudet, kuukautiset, ehkäisy ja erilaiset ensimmäiset kerrat (sheivaaminen, meikkaus, rintaliivit, seksuaaliset kokeilut, gynekologikäynnit). Vertailu tutkimuskirjallisuuteen osoittaa, että ”tyttöjen jutuista” puhutaan 2020-luvun saksalaisissa YouTube-vlogeissa totunnaisella tavalla, joskin kuukautisdiskurssin avoimuus voidaan nähdä tabuja rikkovana ja suostumuksen korostaminen nykypäivälle tyypillisenä. Vlogit tarjoavat itseilmaisun välineenä erityisen kanavan keskustella naiseksi kasvamisesta tyttöjen omilla ehdoilla, vaikka vlogeissa toimitaankin girl talk -genren käytänteitä noudattaen. Saksalainen kauneus- ja lifestylevloggaamisen kulttuuri näyttäytyy aineistossa valkoisena, kauneusihanteiden mukaisena, heteroseksuaalisena ja keskiluokkaisena. Vlogien kaupallinen konteksti vaikuttaa osaltaan siihen, miksi niissä näkyvä tyttöys on normatiivista ja tyttöyden diskurssit ovat konventionaalisia. Vlogeissa normalisoidaan kuluttamista, ihannoidaan vaurautta ja uusien tavaroiden ostaminen kehystetään itsestä ja omasta kehosta huolehtimisena. Vlogeissa suurilta osin vahvistetaan normatiivisia käsityksiä ulkonäkötyön merkityksestä, sukupuolittuneesta tavasta tehdä kulutusvalintoja, hetero-oletuksen mukaisesta seksuaalisuudesta ja parisuhteesta sekä ydinperheen tärkeydestä. Vaikka vlogeissa välittyy hyvin perinteinen kuva saksalaisesta tyttöydestä, girl talk -vlogeissa myös tarjotaan apua ja rohkaisua sekä ilmaistaan tyttöjen välistä yhteisöllisyyttä ja keskinäistä tukemista. 

Tämä tutkielma käsittelee kodin kokemuksia ja kuulumisen tunteen muodostumista Suomenlinnan historiallisessa merilinnoituksessa, joka on sekä suojeltu maailmanperintökohde että Helsingin merellinen kaupunginosa. Tutkielma nojaa vahvasti arjen elämän tutkimukseen. Tarkastelen aineistoni kautta, kuinka paikkaan kuulumista ja paikkaan kiinnittyviä valtarakenteita eletään ja uusinnetaan arkisissa käytänteissä ja sosiaalisissa kohtaamisissa. Suomenlinnan merilinnoitus valikoitui tutkimuskohteeksi, koska se mahdollistaa kodin kokemusten ja asukkaiden ja tilan vuorovaikutuksen monipuolisen tarkastelun sekä urbaanissa kaupunkitilassa, suojellussa maailmanperintökohteessa että turistikohteessa. Tutkielman aineisto koostuu etnografisesta materiaalista, johon kuuluu haastatteluja, valokuvia ja Suomenlinnassa tehtyjen havainnointikierrosten tuottamia muistiinpanoja. Yhdeksän Suomenlinnan asukkaan haastattelut ja haastattelujen yhteydessä otetut valokuvat muodostavat aineiston keskeisimmän osan. Haastattelut ovat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka toteutin kävelyinä Suomenlinnassa. Kävelyhaastattelu on etnografinen tutkimusmenetelmä, joka tarjoaa monia etuja, kun halutaan tutkia paikkaan liittyviä kokemuksia ja paikan roolia eletyssä arjessa. Haastatteluissa pyrin selvittämään paikkasuhteen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä ja kotiin liitettyjä merkityksiä arkisten reittien ja rutiinien sekä asukkaiden kokemuksissa merkityksellisten paikkojen kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat kodin ja kuulumisen tunteen käsitteet, joita tarkastelen alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteellisesti. Tutkielmassa pyrin tuottamaan tietoa Suomenlinnan asukkaiden kuulumisen tunteen, kodin merkitysten ja paikkasuhteen muodostumisesta jokapäiväisessä elämässä. Tutkin, miten erilaiset tilat ja käyttäjäryhmät vaikuttavat oman tilan kokemiseen ja millaisia rajaamisen prosesseja tapahtuu yksityisen ja julkisen tilan raja-alueilla. Tutkielma osoittaa, että paikkaan kuuluminen on monimutkainen tilallinen prosessi, joka rakentuu sosiaalisissa ja kulttuurisissa merkityksenannoissa, erilaisista rajanvedon prosesseissa ja ajallisissa suhteissa. Tutkielmassa nousee esiin, miten monimutkainen ja monista elementeistä muodostuva kokonaisuus kodin ja kuulumisen tunne on. Aineiston valossa koti voi olla epämääräisesti rakentuva ja ajallisesti elävä asia, joka laajentuu fyysisen asunnon rajojen ulkopuolelle asukkaiden toimintaympäristöön, joka rakentuu sosiaalisissa suhteissa ja arkisissa käytänteissä ja kulkureiteissä. Informanttien arkiset tavat olla yhteydessä fyysiseen ympäristöönsä edistävät kuulumisen tunteen syntymistä ja vaikuttavat ympäröivän tilan kokemiseen. Tutkielma osoittaa myös etnografisen kävelyhaastattelun edut paikkaan liittyvien kokemusten ja jokapäiväisen elämän tarkastelussa suhteessa perinteiseen istumahaastatteluun.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Mixed Finns -yhteisön antirasistista aktivismia ja monikulttuurisen suomalaisen identiteetin rakentamista. Aineistoni koostuu Mixed: Suomalaista elämää kulttuurien risteymässä -tietokirjasta ja kymmenosaisesta MIKS PODI -podcastsarjasta. Mixed Finns -yhteisö pyrkii toiminnallaan edistämään tietoisuutta rasismin ja antirasismin teemoista sekä laajentamaan kuvaa suomalaisuudesta. Tarkastelen aineistoani teemoittelun ja kontekstualisoivan kulttuurianalyysin keinoin. Rasismi näyttäytyy tutkimuksessani kokonaisvaltaisena ja monipaikkaisena prosessina, joka määrittää suomalaista yhteiskuntaa. Rakenteissa piilevä rasismi tuottaa monikulttuurisille suomalaisille toiseuden ja ristiriitaisuuden tunteita. Tutkielmassani tarkastelen, kuinka niin kutsuttu ”mixed-suomalaisuus” toimii vaihtoehtoisena kuulumisen ja samastumisen paikkana. Monikulttuurista suomalaista yhteisöä rakennetaan vaihtoehtoisen historiallisen kerronnan sekä kuvittelun avulla. Nostan tutkielmassani esiin dekoloniaalin tiedontuotannon keinoja sekä tapoja kirjoittaa esiin kätkettyjä historioita. Tarkastelen ”mixed-suomalaista” identiteettiä valtautumisen, strategisen essentialismin ja nimeämisen politiikan valossa. Näen kollektiiviseen marginaali-identiteettiin paikantuvan erityistä tietoa ja ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta. Se tarjoaa linssin, jonka läpi tarkastella suomalaista yhteiskuntaa. Tutkielmassa nostan esiin asiantuntijuuden, oppimisen ja tiedon merkityksen antirasistisessa työssä. Marginaalinen yhteisöllisyys muodostuu jaetuille kokemuksille sekä yhteisille tavoitteille ja ideologioille. Ne ovat myös pohjana liittolaisuudelle muiden aktivististen toimijoiden kesken. Tunnistan ruumiillisuudella olevan olennainen merkitys rasismin kokemusten sekä jaetun tiedon ja yhteisöllisyyden rakentumisessa. Tulkitsen aktivismia, rasismin kokemuksia ja yhteisön rakentamista affektiivisuuden valossa. Käsittelen työssä myötätuntoa, hoivaa, toivoa ja utopistista tulevaisuudenkuvittelua antirasistisen aktivismin keinoina. Nämä pehmeäksi vastarinnaksi nimeämäni mekanismit ovat tiiviisti yhteydessä tunteisiin sekä niiden ruumiilliseen ulottuvuuteen. Tulkitsen näiden kumuloituvien strategioiden olevan vaihtoehto suoralle toiminnalle ja voimankäytölle. Näen, että Mixed Finns haastaa toiminnallaan perinteistä käsitystä poliittisesta vastarinnasta ja käytettävissä olevista vaikuttamisen keinoista.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Ukrainan sodan valokuvia ja niiden luomia todistamispositioita The Guardianin kolmessa valokuvaesseessä (2022–2023). Analysoin sodan ensimmäisen vuoden valokuvia, niiden sisältöä, visuaalisia ja teknisiä erityispiirteitä, mahdollisia intertekstuaalisia viittauksia sekä yhteyttä laajempaan sodan kontekstiin. Näiden seikkojen perusteella tarkastelen myös sitä, millaisiin katsomisasemiin eli todistamispositioihin valokuvat ohjaavat katsojaa. Tässä tutkielmassa tarkoitan todistamisella pinnallista ja nopeaa kuvan näkemistä syvempää, osallistavampaa, vastuullisempaa ja tiedostavampaa tapaa katsoa valokuvia. Katsojasta tulee tällöin näkemiensä valokuvien välityksellä osallinen sodan tapahtumiin. Sodan tapahtumien todistaminen vaatii katsojaa tekemään jotakin näkemälleen kärsimykselle. Aineistoni 88 valokuvaa kuvaavat sotaa joko humanitaarisena kriisinä tai aseellisena konfliktina. Sodan humanitaarisesta kriisistä kertovat 50 valokuvaa, joiden teemana on kärsimys, pakeneminen ja sodan arki. Nämä valokuvat kutsuvat todistamaan erityisesti affektiivisesta ja humanitaarisesta todistamispositiosta käsin. Sotaa aseellisena konfliktina ilmentävät 38 valokuvaa, jotka teemoiltaan kuvaavat sodan osapuolia sekä sodan tuhoja. Aseellisen konfliktin valokuvat ohjaavat katsojaa todistamaan tapahtumia ennen kaikkea politisoidusta ja syyttävästä todistamispositiosta käsin. Hyödynnän todistamisen typologisoinnissa mediatutkija Maria Kyriakidoun (2015) tutkimusta, mutta laajennan ja täydennän hänen käsitteellistystään tutkielmaani paremmin sopivaksi. Analysoin näitä sotavalokuvien teemoja nostamalla tarkasteluni keskiöön kustakin teemasta muutamia valokuvia. Nämä yksittäiset valokuvat toimivat esimerkkeinä edustamastaan teemasta, ja niiden avulla pureudun sodan visuaalisiin esitystapoihin. Tarkoituksenani on osoittaa, miten The Guardian esittää yleisölleen Ukrainan sotaa. Sotavalokuviin sisältyy tyypillisesti vähintään implisiittisesti kärsimyksen kuvaaminen. Toisten ihmisten oikeaa kärsimystä sisältäviä valokuvia voi olla vaikea katsoa. Argumentoin, että katsojan vaikeista tunteista huolimatta tällaisia kärsimyksestä, väkivallasta ja materiaalisesta tuhosta kertovia valokuvia on kuitenkin katsottava. On tärkeää ymmärtää, millaisia konflikteja ympärillämme tapahtuu ja millaisilla tavoilla media pyrkii esittämään konflikteja ja kriisejä sekä samalla vaikuttamaan katsojaan. Sotavalokuvat esittävät katsojalleen vaatimuksen siitä, että katsojan on tehtävä jotakin todistamansa kärsimyksen helpottamiseksi.

Suomalaista alkoholikulttuuria on pidetty jo pitkään ongelmallisena ja epäterveenä. Tarkoitushakuinen päihtyminen ja sen aiheuttama epäsovinnainen käyttäytyminen ovat leimanneen koko kansan suhdetta alkoholiin, jonka valmistusta, myyntiä ja kulutusta valtiovalta on pyrkinyt säätelemään vaihtelevalla menestyksellä. Alkoholiliikkeen kontrollipolitiikan evoluutio ostajaintarkkailujärjestelmästä alkoholivalistuksen suuntaan oli yritys uudistaa sekä valtion että kansan suhtautumista alkoholiin.1960-luvulla laajentuneen alkoholivalistuksen huomio keskittyi mietoihin juomiin, joiden avulla suomalaisten juomatapojen toivottiin sivistyvän. Alkoholiliikkeen viinikampanja perustui entistä myönteisempään alkoholiviestintään, jossa viinien käyttöä suositeltiin. Tapakulttuurisen valistuksen pyrkimyksenä oli tervehdyttää suomalaisten alkoholisuhdetta ja vähentää alkoholinkulutuksesta koituvia haittoja. Tässä tutkimuksessa keskitytään siihen, miten Alkoholiliike pyrki toteuttamaan tätä tehtävää tutustuttamalla suomalaisia kohtuullisempaan alkoholinkäyttöön, viiniin ja sen käyttöarvoihin. Alkoholiliikkeen julkaisemat Viiniposti ja Alkoholipolitiikka -lehdet toimivat tämän tutkimuksen aineistona, joka sijoittuu 1960-lukuun. Viiniposti edusti asiakaslehtenä suoraan kuluttajille suunnattua julkaisua, jossa suomalaisille jaettiin vihjeitä viinin käyttöön. Alkoholipolitiikka keskittyi enemmän tutkimustietoon ja poliittisiin asiantuntijapuheenvuoroihin, jotka puolsivat viinikampanjan sanomaa. Alkoholipoliittinen ulottuvuus heijastuu lehdissä myönteisenä kerrontana viinikulttuurista ja kohtuullisesta alkoholinkäytöstä. Valistussanomassa painottuvat alkoholin rooli ruoka- ja seurustelujuomana, viinin paremmuus suhteessa väkeviin juomiin ja tarve muuttaa suomalaista alkoholikulttuuria yleiseurooppalaisempaan suuntaan. Viinikampanjan teemallinen ja ajallinen kontekstualisointi on myös tärkeä osa tutkimusta. Suomalaisen yhteiskunnan nopea kehitys 1960-luvulla heijastui myös alkoholioloihin. Kaupungistuminen, ostovoiman kasvu, ulkomaanmatkailu ja maatalousyhteiskunnan evoluutio palveluyhteiskunnaksi muovasivat uudistuvaa Suomea, jossa myös suhde alkoholiin tultaisiin neuvottelemaan uudelleen sekä politiikan että kulttuurin saroilla. Valtion kontrolli väheni ja yksilön vastuu kasvoi. Alkoholin teema eli Suomessa murrosvaihetta, joka kulminoitui vuonna 1968 säädettyyn uuteen alkoholilakiin ja sen rinnakkaiseen keskiolutlakiin. Viinikampanjan 1960-luku näyttäytyy eräänlaisena välivaiheena kieltolain jälkeisen ankaran kontrollipolitiikan ja liberaalimman uuden alkoholilain ajan puristuksessa.