Browsing by study line "Finnish Literature"
Now showing items 1-20 of 32
-
(2020)Tutkielmassa selvitetään, millä keinoin ammattikirjailijat muokkaavat klassikkoteoksia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -kokoelmassa ja tarkastellaan, missä määrin amatöörikirjoittajien tekstien pohjalta määritellyt uudelleenkirjoitusstrategiat sopivat ammattilaisten teksteihin. Tutkielmassa vertaillaan, millaisia uudelleenkirjoittamisen eroja populaarikirjallisuuden ja korkeakulttuuriksi mielletyn klassikkokirjallisuuden käyttäminen pohjatekstinä tuottaa, sekä pohditaan julkaisukanavan vaikutusta sisältöön. Lisäksi vastaanoton tutkimuksen avulla tarkastellaan, heijastuvatko amatööri- ja ammattilaiskirjoittajien lukijakuntien erot fanifiktiossa suosittaviin piirteisiin. Teoreettisena lähtökohtana toimii Henry Jenkinsin fanitutkimus ja kymmenen kohdan malli fanien uudelleenkirjoituskeinoista. Taustalla on myös Gérard Genetten esitys hypertekstuaalisuudesta ja tekstin muunnoksista sekä Sanna Nyqvistin esitys pastissista. Tutkielmassa osoitetaan, että ammattilaisten ja amatöörien uudelleenkirjoitusstrategiat poikkeavat toisistaan jossain määrin. Fanifiktiossa alkuperäisen kirjailijan ihailu ja jäljittely on yleistä, ja usein fanitekstit toimivat pohjatekstin maailman ja henkilöhahmojen ehdoilla. Tutkittavassa teoksessa alkuperäistä maailmaa muutetaan tai modernisoidaan ja pohjatekstejä kritisoidaan selvästi useammin. Ammattilaisten teksteissä on fanittamisen lisäksi syvempiä teemoja, kuten kirjallisuusinstituution hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden kritisointi sekä halu uudistaa klassikoiden välittämää maailmankuvaa. Ammattikirjailijat hyödyntävät noin puolia tutkituista uudelleenkirjoituskeinoista. He käyttävät myös Jenkinsin luokittelun ulkopuolisia keinoja, jotka eivät ole fanifiktiossa tyypillisiä, kuten metafiktio, parodia ja pastissi. Toisin kuin Internetissä operoivat fanit, ammattilaiset eivät erotisoi pohjatekstejä ollenkaan. Ero havainnollistaa fanifiktion alakulttuuriasemaa, johon ammattilaisten fanikirjoitukset eivät asemoidu: perinteisen julkaisuinstituution tuottama teos on kiinteä osa kirjallista perinnettä ja jatkumoa, johon räikeän seksuaalinen sisältö ei sovellu. Myös faneille tyypillinen pohjatekstin aukkokohtiin tarttuminen puuttuu; ammattilaiset eivät täydennä alkuperäisiä tarinoita, vaan luovat niistä jotakin omaperäisempää. Tutkimustuloksista nähdään, että kirjoittajien taitotason kasvaessa myös kirjoituskeinot muuttuvat ja muuntuvat. Julkaisukanava luo teksteille odotuksia ja vaatimuksia. Vastaanoton analyysista selviää, että lukijat kokevat ammattilaisten tekstit onnistuneimmiksi silloin, kun ne toimivat myös itsenäisenä kertomuksena ilman pohjatekstiä. Suurin ero ammatti- ja harrastelijakirjoittajien välillä on suhtautumisessa pohjatekstin määrittämiin rajoituksiin ja mahdollisuuksiin. Niin ammattilaisten kuin amatöörien fanifiktio haastaa käsityksen kirjallisuudesta kulttuurieliitin määrittelemänä kaanonina.
-
(2022)Tutkimus tarkastelee Pentti Haanpään novellikokoelmaa Lauma (1937) kirjallisen primitivismin kirjallisuushistoriallisen suuntauksen edustajana. Tutkimus lähestyy teosta ekokriittisen tutkimusmetodin kautta tulkiten primitiiviselle luonnolle annettuja merkityksiä kirjallisen primitivismin trooppeja ja teoksen kirjoitusajankohdan luontokäsityksiä vasten. Novellikokoelman kertomukset käsittelevät kirjallisen primitivismin teoksille tyypillistä aihetta: modernisaation vaikutusta traditionaaliseen yhteisöön ja sen sosiaalisiin rakenteisiin. Yhteiskunnallinen muutos kulminoituu kertomuksissa myös ihmisen ja luonnon välisen suhteen kysymykseksi, jota teos käsittelee primitivismin kuvakieleen kuuluvien erämaan ja eläimen trooppien kautta. Tutkimus tarkastelee, miten teos toistamalla ja muuntelemalla kirjalliselle primitivismille ominaisia trooppeja luo uusia kirjallisia metaforia, jotka problematisoivat ihmisen ja luonnon välisen yhteyden. Primitiivisen luonnon kuvaus rakentaa kerrontaan ekosentrisyyttä, jonka kautta teos pohtii ihmisen luontoon kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymystä. Luonnon ja ihmisen välistä primitiivistä yhteyttä rakentaa teoksessa erityisesti puu-motiivi, jossa tiivistyviä alkukantaisuuden merkityksiä tutkimus tulkitsee. Puiden alkukantaisuuden rakentumista tarkastellaan transsendentalismin, suomalaisen kansanuskomusperinteen, kirjallisuuden tradition ja metsähistoriantutkimuksen valossa. Analyysi osoittaa, että Lauman primitiivisen luonnon merkitykset nousevat oman aikakautensa luontokäsityksistä ja kirjallisesta traditiosta. Kertomukset kommentoivat ekosentrisestä näkökulmasta modernin ihmisen luontoyhteyden heikkoa tilaa ja ihmisen sisäisestä kehittymättömyydestä juontuvia ympäristöeettisiä seurauksia.
-
(2021)Tutkielmani käsittelee Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas (2017) paikkoja ja niiden merkityksiä teoksen kokonaisuudessa. Tutkielmassani kartoitan romaanin paikat ja analysoin niihin sisältyviä merkityksiä sekä liminaalisuutta. Lisäksi tarkastelen millainen kertoja romaanissa on. Jäsennän analyysiani paikkojen avulla, ja tutkimuskysymykseni tiivistyvät seuraavasti: Millaisia paikkoja romaanissa on? Millaisen kirjallisen kartografian nämä paikat ja niiden kartoitus romaanista muodostavat? Millainen kertoja sen rakentaa? Tutkielmani viitekehys on Robert T. Tallyn geokriittinen lähestymistapa kirjallisuuteen, ja hyödynnän Tallyn ajatuksia kartoittamisesta, topofreniasta sekä kirjallisesta kartografiasta. Tutkielmassani selvitän, miten kertojahenkilöhahmon alituinen paikkoihin suuntautuva ajattelu eli topofrenia sekä kartoitus tuottavat romaanin kirjallisen kartografian. Kirjallisen kartografian keskeisin yksikkö on paikka; se näyttäytyy analyysissani dynaamisena tekstin ominaisuutena, joka on vuorovaikutuksessa henkilöhahmojen ja tapahtumien kanssa. Tarkastelen paikkoja myös sosiaalisina ihmisten ja yhteisöjen kohtaamispisteinä. Romaanissa korostuu minäkertojan kokema topofrenia sekä kartoittamisen ja kertomisen rinnastuminen. Minäkertoja kartoittaa elämänsä paikat, ja samalla kertoo kertomusta kaikesta tapahtuneesta. Kertojahenkilöhahmo osoittautuu nostalgiseksi ja ironiseksi sekä lopulta hän paljastuu myös epäluotettavaksi kertojaksi. Keskeisin paikka romaanissa on idyllinen ja utooppinen Ramsvik ja sen vastakohdaksi asettuva Helsinki, jossa koetaan paikattomuutta. Toistuvat konfliktit haastavat kertojahenkilöhahmon paikkakokemuksen, mikä saa hänet etsimään omaa paikkaansa ja kertomustaan. Analyysissani muodostuu romaanin kirjallinen kartografia, joka näyttäytyy merkityksineen kaksijakoiselta sekä liminaaliselta. Romaanin kirjallisessa kartografiassa kuvataan kertojahenkilöhahmon matka, joka on oman paikan ja oman kertomuksen etsimistä. Kertojan kartoitus ja kertominen muodostaa lopulta utopian, joka ilmentyy romaanin kirjallisen kartografian kautta. Romaani käsittelee utopian, sen menettämisen ja saavuttamisen, toteutumista liminaalisilla merkityksillä.
-
(2022)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.
-
(2022)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää
-
(2019)Tutkielma käsittelee Anni Kytömäen romaania Kivitasku (2017). Keskiössä ovat Kivitaskun henkilöhahmot sekä henkilöhahmojen peilikuvat ja kaksoisolennot. Tutkielmassa paneudutaan erityisesti siihen, miten ja missä kaksoisolennot ilmenevät sekä minkälaisia peilikuvia ja -rakenteita teoksessa on. Työssä käsitellään kolmea keskeistä henkilöhahmoa ja lopuksi tarkastellaan laajemmin eri henkilöhahmojen välisiä kytköksiä sekä sukulaissuhteiden merkityksiä. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti Markku Envallin (1988) teorioita kaksoisolennoista sekä nojataan Anna Makkosen (1991) ajatuksiin peilirakenteista. Kaksoisolennon käsitteen avulla puretaan Kivitaskun henkilöhahmojen kahtiajakautumisia. Peilikuvien ja -rakenteiden kautta käsitellään upotuksia ja kerronnan muotoja, jotka kuvaavat sisäistä todellisuutta ulkoisen todellisuuden kautta. Tutkielma osoittaa, että Kivitaskussa toistuu kahdentumisen prosesseja, joissa keskeisimmät henkilöhahmot jakautuvat kuvainnollisesti, psykologisesti tai jopa teoksen maailmassa fyysisesti kahdeksi. Hahmot jakautuvat joko toisiksi henkilöhahmoiksi tai peilaavat kokemuksiaan ympäröivään maailmaan. Ulkoisen todellisuuden muutokset rinnastuvat hahmojen mielenliikkeisiin muodostaen niille analogioita. Analyysista ilmenee, että peilirakenteet tuottavat tietoa henkilöhahmoista siten, että ne jatkavat yksittäisten hahmojen elämäntarinoita myöhemmin muita henkilöhahmoja käsittelevissä luvuissa. Myös kerronnan aukkokohdat paljastuvat upotuksissa muualla tekstissä. Kaikilla Kivitaskun kahde tumisilla tai peilirakenteilla ei ole teoksessa yhtäläisiä merkityksiä, mutta ne muodostavat merkityksiä teoksen syklisesti toistuvaan kokonaisrakenteeseen ja aikakäsitykseen.
-
(2021)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Marko Hautalan Leväluhdan (2018) ja Pimeän arkkitehdin (2020) kauhun affektiivisia vaikutuskeinoja ja vaikuttavuutta. Perehdyn niihin sisäistekijän ja tekijän yleisön välisenä retorisena kommunikaationa. Oletettu yleisö tunnistaa tekstistä sen emotionaaliset rakennepiirteet ja kerronnalliset konventiot sekä vaikuttuu kauhusta siten kuin on tarkoitus. Lähestyn romaaneja affektiteorian avulla. Affekteilla on mahdollista tutkia kauhun ruumiillisia ja tiedostamattomia vaikutuksia. Kauhu syntyy tiedostamattomana ja ruumiillisena vaikutuksena, joka muuttuu kognition ja kulttuurisesti käsitetyn prosessin myötä tiedostetuksi tunteeksi ja emootioksi. Tutkielmassani lähestyn koko affektiivista ja emotionaalista prosessia, mutta painotan sitä, miten tiedostamattomia ruumiillisia vaikutuksia luodaan ja miten ne ilmenevät. Kauhun vaikutuskeinoista nostan tutkielmassani tärkeimmäksi affektiivisen ja odottavan lukemiskokemusta määrittävän tunnelman, joka ei ole sidottu objekteihin. Tunnelma suuntautuu kertomuksen tulevaisuudessa odottaviin ja menneisyydestä paljastuviin mystisiin uhkiin. Keskeistä tunnelman muodostumiselle Leväluhdassa ja Pimeän arkkitehdissa on se, että yleisö tuntee empatiaa päähenkilöihin ja pelkää heidän kanssaan sekä heidän puolestaan kauhun uhkia. Kauhistuttavaa tunnelmaa luovat esimerkiksi hirviöiden ja miljöiden uhat. Kauhun vaikutuksista käsittelen abjektiota eli ruumiillisesti, psyykkisesti ja metafyysisesti uhkaavia rajanylityksiä, jotka aiheuttavat pelottavaa inhoa. Analysoin myös henkilöhahmojen ja yleisön kokemaa ahdistusta torjutuista menneisyyden psykologisista kauhuista, jotka kohoavat pintaan kertomuksen psyykkisinä uhkina. Käsitykseni mukaan Leväluhtaa ja Pimeän arkkitehtia voi tulkita sekä psykologisena että metafyysisenä kauhuna, jolloin kauhun affektiivisuus ilmenee ruumiillisina, psyykkisinä ja metafyysisinä vaikutuskeinoina ja vaikutuksina. Kauhu pyrkii affektiivisesti sekä kauhistuttamaan että kiehtomaan yleisöä.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Sielut kulkevat sateessa groteskien, metafiktiivisten sekä intertekstuaalisten piirteiden vaikutusta teoksen pelottavien olentojen, syväläisten ja jumalan rakentumiseen sekä kauhistuttavuuteen. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että teoksen realistisuus vahvistaa olentojen aiheuttamaa kauhua, outoutta ja pelon tunnetta lukijassa. Sen sijaan painottamalla omaa fiktiivisyyttään metafiktion keinoin teos purkaa realistisen kaltaisen, mutta yhtä aikaa groteskin maailman aikaansaamaa kauhullista vaikutelmaa. Analyysissä osoitetaan, että olentojen ulkomuoto rakentuu pääasiassa kahden käsitteen, groteskin yhdistelyn sekä luokattomuuden varaan. Näistä yhdistely vaikuttaa olentojen kuvauksessa ainoastaan visuaalisesti, kun taas luokattomuus näkyy kuvallisuuden lisäksi erityisesti syväläisten epätäydellisessä suhteessa ihmisyyden kategoriaan. Lisäksi osoitetaan, että mitä enemmän tietoa tapahtumista ja olennoista saadaan, sitä vähäisempi groteskin vaikutus on. Mahdollisten ja mahdottomien elementtien horjuttaminen, yhdistely ja vääristely ovat tiedon lisäksi suuri vaikutin syväläisten kuvauksessa sekä vastaanotossa, sillä ne hankaloittavat lukijan tekemää arviointia tarinamaailman realistisuudesta. Myös vieraan ja epäinhimillisen voiman identifioituminen teoksen kuvitteelliseksi kirjoittajaksi murtaa sekä yliluonnollisuuden että groteskin vaikutelman. Kirjailijan läsnäolo ei kuitenkaan vaikuta groteskien kuvien arviointiin, sillä syväläiset ja jumala pysyvät ulkoiselta olemukseltaan yhä inhottavina, vaikka niihin liittyvä psykologinen pelko katoaisi. Tutkielmassa päädyttiin alkuasetelmassa esitettyyn olettamukseen siitä, että siinä missä teos pyrkii groteskin tyylikeinojen kautta luomaan kammottavaa tunnelmaa sekä pelottavia olentoja, se samanaikaisesti purkaa juuri luomiaan kauhullisia vaikutelmia paljastamalla oman metafiktiivisyytensä. Osoittaessaan avoimesti lukijalleen keinotekoisen luonteensa, teos poistaa samalla itseensä liittyvät selittämättömyydet eliminoiden siten myös pelon, joka outoihin, selittämättömiin asioihin liittyy. Teoreettisena kehyksenä tutkielmassa ovat toimineet groteskin lajiteoriasta, intertekstuaalisuudesta sekä metafiktiosta johdetut yleiset keinot.
-
Kirjaton, karjaton mies : Olavi Uusivirran kappaleiden subtekstuaalinen suhde Eino Leinon runoihin (2018)Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lauluntekijä Olavi Uusivirran kappaleiden suhdetta Eino Leinon runoihin. Teoriaviitekehyksenä käytetään Kiril Taranovskin subtekstianalyysiä. Subtekstillä tarkoitetaan tekstin primaarimerkitysten alle piiloutuvaa merkitystä. Runoanalyysien metodi perustuu Leino-alluusioiden ja -sitaattien paikallistamiseen Uusivirran kappaleista. Tutkielman aineistona ovat Uusivirran kappaleet ”Löysäläisen laulu” ja ”Ukonlintu ja virva-liekki”, jotka ovat molemmat ilmestyneet albumilla Minä olen hullu (2008). Näitä vertaillaan Leinon kirjoitusasultaan vain hieman eroaviin runoihin ”Löysäläisen laulu” (Shemeikan murhe, 1924) ja ”Ukon lintu ja virvaliekki” (Helkavirsiä 2, 1916). Tärkein tutkimuskysymys on, mitä lisämerkityksiä Olavi Uusivirran lyriikoiden tulkinta Eino Leinon runojen kautta tuo niihin. Lisäksi tutkitaan, eroaako tulkinta näin pelkkään diktioon perustuvasta tulkinnasta; onko siteeraaminen poleemista vai tukeeko se tekstiä? Millä tavoin Uusivirran tekstit voidaan ymmärtää ilman subtekstejä ja niiden analysoinnin jälkeen? Tässä työssä yhtenä tavoitteista on myös pyrkiä hälventämään rajoja, joita voidaan pystyttää niin kutsuttujen korkeakirjallisten- ja populaarikulttuuristen tuotteiden välille. Analyysien perusteella voidaan huomata, että nämä kaksi Uusivirran kappaletta rakentuvat tiivistii Leinon runojen päälle. Kappaleissa käytetään alluusioita ja sitaatteja, sekä myös alku- tai loppusointuisuutta mukailemaan Leinon runojen kieltä ja muotoa. Leino-lainat eivät ole vain sieltä täältä poimittuja lauseenosia, joita olisi ripoteltu kappaleiden lyriikoihin vain siksi, että ne kuulostavat mukavilta. Leinon runot vahvistavat niitä teemoja, joita Uusivirran kappaleista on tulkittavissa ilman Leinon runojen läsnäoloakin. Alluusioiden ja sitaattien käyttö ei ole poleemista. Tämän tutkielman valossa näyttää, että taiderunouden ja populaarin laululyriikan rajat eivät ole niin selviä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että populaariksi mielletty teos voi olla, ja onkin, kytköksissä suurempaan kirjalliseen perinteeseen.
-
(2020)Tutkielmani käsittelee poikakuvia ja poikakulttuureja vuosina 2018–2019 julkaistuissa kotimaisissa poikakirjoissa. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Millaisina pojat ja poikakulttuuri esitetään poikakirjan kehyksessä ja millä keinoin? Millaisia teosten poikakulttuurit ovat ja millaisissa tiloissa ne kehittyvät? Miten sosiaalisten normien ja käytänteiden kautta luodaan ihannepojan mallia sekä toisaalta poikakulttuuria? Analysoitavat teokset ovat Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 Uusi maailma: Kuiskaajien kaupunki (2019), Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka sotapoluilla (2018) ja Joanna Heinosen Herkko ja kadonneen ajan arvoitus (2019). Tutkielmassani käsitän 2010-luvun poikakirjallisuuden tarkoittavan teoksia, joissa kuvataan poikien elämää ja ajatuksia poikien näkökulmasta. Kohdeteoksia yhdistää sisällöllisesti myös jännittävät tapahtumat, seikkailuun lähteminen ja se, että kahdessa niistä on myös tyttöpäähenkilöitä. Tutkielmani teoreettisen pohjan muodostavat poikakirjallisuuden tutkimus, poikatutkimus, maskuliinisuuden tutkimus ja Judith Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta. Poikakulttuuri-käsitteen määrittelyssä hyödynnän tyttökulttuurien tutkimusta sekä Magnus Örhnin (2017) ja Anthony Rotundon (1993) määritelmiä poikakulttuurista. Tutkielmassani selvitän, miten poikakuvia rakennetaan ja tuotetaan teoksissa. Tutkin myös teoksissa kuvattuja aikuisten tuottamia käsityksiä poikuudesta tarkastelemalla heidän antamiaan ohjeita pojille sekä heidän asenteitaan pojista. Lisäksi tarkastelen teosten maailmoissa kuvattuja poikakulttuureita ja sitä, kuinka pojat luovat kulttuuriaan omissa tiloissaan sekä tyttöjen kanssa jaetuissa, yhteisissä tiloissa. Sivuan analyysissani myös kuvitusta. Teosten poikakuvauksissa toistuu poikapäähenkilöiden esittäminen muut huomioivina, vastuuntuntoisina ja varautuneina väkivallan suhteen. Heitä ei esitetä fyysisesti voimakkaina tekstissä tai kuvituksessa. Vanhempia poikia sen sijaan kuvataan väkivaltaisina. Poikahahmojen kuvauksissa näkyvä vastakkainasettelu on ollut tyypillistä myös perinteisissä poikakirjoissa. Poikuutta tehdään teoksissa kuvaamalla poikia roolien kautta kuten salapoliiseina ja sotilaina sotaleikissä. Leikit tarjoavat mahdollisuuden kritisoida vallitsevia maskuliinisuuskäsityksiä. Lisäksi esimerkiksi tieteiskirjallisuuden keinoin kuvataan sukupuolen rakentumista kloonileirillä Kepler62 Uusi maailma: Kuiskaajien kaupungissa. Poikia rohkaistaan aikuisten ja esimerkiksi puhuvien kasvien toimesta ilmaisemaan tunteitaan sekä välttämään väkivaltaa. Pojat oppivat myös peleistä ja kirjallisuudesta malleja poikuuteen. Salapoliisiromaanit opettavat esimerkiksi välttämänään naisia ja pelit totuttavat poikia rankkoihin asioihin. Toisaalta pojat myös kyseenalaistavat saamiaan malleja teoksissa. Poikien fyysisten tilojen analyysissa nousee esiin, että teoksissa pojat luovat kulttuuriaan julkisissa tiloissa, mutta myös kotona. Koti on turvapaikka ja tila seikkailussa vaadittavien taitojen harjoittelemiseen. Aikuisten valvonnan ulottumattomissa olevat tilat esitetään teoksissa paikkoina, joissa pojat voivat ratkoa keskinäisiä suhteitaan sekä hierarkiaa. Pojat arvostavat lojaaliutta ja luottamusta teoksissa kuvatuissa poikakulttuureissa. He määrittelevät pojalle sopivaa toimintaa leikeissä sekä yhteisessä seikkailussa sopimalla säännöistä ja osallistujista. Pojat kokevat myös paineita mukautua poikakulttuurien ihanteisiin ja joutuvat tasapainottelemaan omien tunteidensa sekä ihanteiden välillä. Myös tytöt rakentavat teoksissa poikakulttuuria omien mielipiteidensä ja toimintansa kautta. Poikakulttuurien hierarkiassa vanhemmat pojat esitetään korkeammalla, mutta teoksissa toistuva vanhempien poikien rankaisu esittää nuoremmat pojat lopulta voittajina. Hierarkia ei siis ole niin yksiselitteinen.
-
(2021)Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, miten lapsen kuolemasta johtuvaa suruprosessia ja siihen liittyviä tunteita käsitellään Anna Elina Isoaron runokokoelmassa Tämänilmaiset (2019). Erittelen tarkkaa lähilukua hyödyntäen sekä teoksen aihetta ja sisältöä että surun tunnetta rakentavia runokeinoja. Keskityn tutkielmassa surun tunteeseen, koska hypoteesini on, että se nousee kaikista teoksen tunteista voimakkaimmin esiin. Tutkielman keskeinen kysymys on, miten teoksen aihe ja siihen valitut runokeinot kommunikoivat keskenään: tukevatko ne toisiaan vai asettuvatko ne ristiriitaiseen suhteeseen toisiinsa nähden. Tutkielma esittää, miten nämä kaksi osa-aluetta pääsevät yhdistymään teoskokonaisuudeksi, jonka eri osat osallistuvat suruprosessin rakentumiseen. Tutkielma asettuu sekä kirjallisuudentutkimuksen että tunteidentutkimuksen piiriin. Lisäksi tutkielmassa tukeudutaan teoskokonaisuuden poetiikkaa käsittelevään teoriataustaan. Näitä yhdistelemällä tutkielmaan luodaan mahdollisimman todenmukainen käsitys siitä, minkälaisia emootioita, affekteja ja tunteita teoksesta nousee esiin ja miten teoskokonaisuus, eri osastot ja teoksen vaihtuva puhuja-asema vaikuttavat suruprosessin ja surun tunteen ilmenemiseen. Tutkielma osoittaa, että teokseen valituilla runokeinoilla on merkityksensä surun tunteen rakentumisessa. Erilaisilla runokeinoilla luodaan ero tilallisten affektien ja kerronnallisten emootioiden välille. Puhuja-aseman muuttuvat näkökulmat tuovat suruprosessiin useita kokijoita, ja teoksen metalyyrinen puhuja osoittaa, miten haastavaa surun tunnetta on sanallistaa rehellisesti. Typografisella asettelulla, rytmillä, vertailulla, motiiveilla ja muilla runokeinoilla nostetaan esiin surun muotoja ja kerrotaan, miltä suru sen kokijasta todella tuntuu. Teoksen intertekstuaalinen aines tekee yksityisestä surukokemuksesta yleisemmän. Kuolemasta kirjoittamisen perinne näyttäytyy teoksessa elinvoimaisena ja monipuolisesti käytetyt intertekstit syventävät tulkintoja lapsen menetyksestä johtuvasta surusta.
-
(2019)Pro gradu -työni käsittelee inhimillisyyden rakentumista ja sen vastakohtia Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Tutkimukseni on jatkoa niin Ennen päivänlaskua ei voi kuin muusta kotimaisesta kirjallisuudesta tehdylle ekokriittiselle ja posthumanistiselle tutkimukselle. Hyödynnän tutkimuksessani myös eläinfilosofian ajattelumalleja. Käytän hyödykseni niin suomalaista kuin ulkomaistakin tutkimusta. Metodeinani ovat narratiivinen analyysi, dialogin ja sisäisen puheen tutkiminen sekä intertekstuaalisuuden vaikutukset. 2010-luvulla ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on keskusteltu paljon niin mediassa kuin tutkijoidenkin piirissä. Yksi keskeinen osa keskustelua on ollut ihmisen rooli suhteessa eläimiin sekä erilaiset teoriat kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka uhkaa sekä eri eläinlajeja että ihmistä. Ekokriittinen ja posthumanistinen tutkimus vievät keskustelua eteenpäin. Kirjallisuudella on suuri merkitys siihen, miten hahmotamme muita eläimiä ja niiden roolia. Siksi näen tärkeäksi tutkia inhimillisyyden ja eläimellisyyden rakentumista kirjallisuudessa. Tutkimuksessani osoitan, millä keinoin romaanissa esiintyvää peikkoa toisaalta eläimellistetään, toisaalta inhimillistetään romaanin edetessä. Toisaalta pohdin, säilyttävätkö ihmiset oman inhimillisyytensä vai onko myös heissä havaittavissa eläimellisiä piirteitä. Haluan tietää, tarvitsevatko ihmiset muita olentoja määrittämään itseään ja miten ihmisen ja ei-ihmisen välinen rinnakkaiselo onnistuu. Tutkielmassani osoitan, kuinka peikon ja ihmisen välille luodaan erilaisia vastakohtaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisyyden määrittelyyn. Vastakohtaisuuksia syntyy esimerkiksi narratiivien avulla. Rakentamalla kielellistä kuvaa eläimistä luomme niistä ennakko-oletuksia, joiden mukaan kohtelemme niitä. Ennen päivänlaskua ei voi kuitenkin osoittaa, että tutustumalla eläimeen ja oppimalla tuntemaan sen opimme myös itsestämme ja omista haluistamme. Ihminen rakentaa eroavaisuutta myös käyttämällä valtaa eläimiin ja asettamalla itsensä niiden yläpuolelle. Ihmisen ja ei-ihmisen eli esimerkiksi eläimen pakonomainen erottaminen toisistaan ei siis ole välttämätöntä. Haluan osoittaa, että ihminen luo tietoisesti kuvaa eläimistä eläiminä ja itsestään inhimillisenä. Haluamme tietoisesti laittaa eläimet lokeroihin ja pitää ne. Yhteinen elämä maapallolla vaatii kuitenkin sitä, että ihminen hyväksyy itsensä yhtenä olentona muiden joukossa eikä automaattisesti pidä itseään ylivertaisina muihin olentoihin nähden.
-
Minä tiedän paikkani maailmassa : Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Antti Hyryn Uunin yhteisökuvaus (2019)Tutkimuksen tavoite on esittää ja vertailla kahden vanhoillislestadiolaistaustaisen kirjailijan, Pauliina Rauhalan ja Antti Hyryn, yhteisökuvausta. Aineisto koostuu Rauhalan romaanista Taivaslaulu (2013) ja Hyryn romaanista Uuni (2009). Tutkittavaa aineistoa lähestytään lukijalähtöisesta teematutkimuksesta, jossa teema nähdään ulkokirjallisena, teokset toisiinsa yhdistävänä tekijänä. Vertailu toteutetaan temaattisen kentän avulla, jossa vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö toimii temaattisena kenttänä ja lähtökohtana rinnastaa teokset tutkielmassa. Yksittäiset tutkielmaan valikoituneet teemat ovat usko, yhteisö, perhekäsitys ja luontosuhde. Tekstistä löydettävät teemat sitoutuvat laajempaan temaattiseen kenttään. Tutkielman haaste on kertojien erilainen tyyli asettaa kerronta uskonyhteisöön ja Hyrystä tehty runsas tutkimus, joka vasta vähän käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä Hyryn tuotannossa. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään tutkittavat teokset juonen, rakentumisen, kielen ja uskonyhteisön kannalta sekä esitellään kirjailijoiden asettuminen kirjallisille periodeille ja heistä tehty tutkimus. Lisäksi käsitellään vanhoillislestadiolaisuutta herätysliikkeenä ja kotimaisessa kirjallisuudessa, tieteessä ja taiteessa. Teoreettisten lähtökohtien ja aikaisemman tutkimuksen jälkeen siirrytään tulkintaan. Tutkielmassa kysytään, miten vanhoillislestadiolaisuus ilmenee romaaneissa, ja millaisen merkityksen se saa kertojien todellisuudessa? Antti Hyrystä tehdyssä tutkimuksessa toistuvat maininnat herätysliikkeestä, mutta useimmiten Hyryn kerronnan todellisuutta on kuvattu “agraariksi” ja “maaseutumaiseksi”, “uskonnolliseksi” ja “hengelliseksi”. Hyryn kohdalla on puhuttu jopa hyryismistä, jolla tarkoitetaan kertojan myönteistä suhtautumista elämään ja todellisuuteen. Aarne Kinnunen on tulkinnut Hyryn myönteisen kerronnan sen kautta, mitä tuotannossa jätetään sanomatta. Kinnusen mukaan Hyryn tuotannon poisjätöt ovat yhtä merkittäviä kuin sanottukin, sillä poisjätöt ovat maailmassa tulkittavissa synniksi. Tutkielmassa kysytäänkin, onko Hyryn “ehyt” ja “maaseutumainen” todellisuus idylli, ja löytyykö Rauhalan romaanista idyllin piirteitä. Onko myönteinen ja positiivinen kerronta, joka sulkee negatiiviset ja tyypillisesti kirjallisuutta kiinnostaneet aiheet ulkopuolelleen, yhteydessä myös vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäsenten elämään. Lopuksi tutkielmassa esitetään yksilön ja yhteisön suhdetta luontoon ja ympäristöön. Pinnallisella tasolla hyvinkin erilaiselta vaikuttavat yhteisönkuvaukset, saavat samanlaisia merkityksiä kertojien todellisuudessa: henkilöt elävät yhteisön mukana ja tahtovat kuulua yhteisöön, joka antaa heille paikan maailmassa. Merkittäviä eroja on siinä, miten yksilöllisenä ja yhteisöllisenä henkilöhahmot ymmärtävät synnin, ja mitä romaaneissa tarkoitetetaan maailmalla. Hyryn kertojan käsitys synnistä ja taivaasta on subjektiivinen eikä määräydy sosiaalisesti yhteisön odotusten tai normien alla. Rauhalan kertojan suhde on henkilökohtainen suhteessa yhteisöön ja Jumalaan, mutta käsitys oikeasta ja väärästä, synnistä ja maailmasta, muotoutuu sosiaalisemmin ja yhteisön ääntä vahvemmin tiedostaen. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on viime vuosina elänyt murroksessa. Maallistuminen ja modernin maailman tuomat kysymykset ovat koskettaneet herätysliikkeen jäseniä. Pauliina Rauhalan tuotanto edustaa nykykirjallisuutta, jonka yhtenä piirteenä on ollut kuvata “suuria kertomuksia” uudelleen ja nähdä nykyhetki suhteessa menneeseen ja tulevaan, sekä katsoa uskonyhteisöjä kriittisesti. Antti Hyryä on luonnehdittu modernistien modernistiksi. Hyryn maailmassa yhteisöä ei kritisoida, mutta jakoa yhteisön ja sen ulkopuolisen välillä tehdään. Romaaneja yhdistää tiivis uskonyhteisö, tahto tehdä työtä ja liikkua luonnossa, nähdä asioiden kaunis ja valoisa puoli ja sulkea synti pois yhteisön ja ihmismielen sisältä.
-
(2020)Tutkin pro gradu -työssäni Helvi Hämäläisen Kaunis sielu -romaanin (2001) dekadentteja piirteitä. Hämäläinen kirjoitti romaaninsa 1927, muttei saanut sitä julkaistuksi yrityksistään huolimatta. Romaanissa henkisesti epävakaa kertoja kuvaa sisäistä kamppailuaan aikana, jolloin hän heittäytyy suhteeseen varatun miehen kanssa. Levottomassa mielentilassaan hän päättää murhata rakastajansa. Kertoja pohtii motiivejaan murhaan ennen ja jälkeen rikoksen, sairastuu tuberkuloosiin ja kuolee. Keskeiseksi nousee kertojan sisäinen, esteettisesti orientoitunut todellisuus, jota hallitsevat hänen luomansa mentaaliset kuvat, jotka hänen tajunnassaan sulautuvat aistihavaintoihin. Kaiken toiminnan taustalla vaikuttaa kertojan pyrkimys kasata pirstaloitunutta identiteettiään. Keskeiseksi syyksi identiteetin epäselvyydelle hahmottuu kertojan latentti homoseksuaalisuus, jota hän ei kykene sanoittamaan. Tutkin romaanissa keskeiseksi nousevia keinotekoisuuden, subjektiivisen todellisuuden, sairauden ja perversion teemoja sekä niiden yhteyksiä vuosisadanvaihteen dekadentin liikkeen poetiikkaan ja kuvastoon. Jäljitän myös teoksen intertekstuaalisen verkoston yhteyksiä dekadenssiin. Tarkastelen myös romaanin subjektiiviseen tajuntaan keskittyvän, fragmentaarisen kerronnan piirteitä ja niiden yhteyksiä dekadentin kirjallisuuden subjektikeskeisen poetiikan innovaatioihin. Tarkastelen dekadenssista periytyvien teemojen esiintymistä ja uudelleenkehittelyä Hämäläisen varhaisessa modernistisessa pienoisromaanissa. Havaintojeni avulla selvitän dekadenssin ja modernismin välistä transitiota, jonka vaikutukset ulottuvat siirtymäteemoista myös niihin poeettisiin innovaatioihin, joita myöhemmin pidettiin varhaisen modernismin keskeisinä piirteinä. Modernismin on tyypillisesti katsottu syntyneen symbolismin piirissä, mutta viime vuosikymmenten aikana dekadenssin merkitystä nimenomaan modernistiselle proosalle on jäljittänyt etenkin David Weir teoksessaan Decadence and the Making of Modernism (1995), johon tukeudunkin tutkimuksessani. Hyödynnän myös tuoreinta dekadenssin kirjallisuutta käsittelevään tutkimuskirjallisuutta hahmottaakseni tämän usein kirjallisuushistoriassa sivuutetun liikkeen moninaista luonnetta Suomessa ja kansainvälisesti. Suhteuttamalla Kaunista sielua sekä kansainvälisen että suomalaisen dekadenssin ja modernismin historiaan todennan, kuinka Hämäläisen romaani näyttäytyy dekadenttina modernismina, jossa näkyy dekadenssin vaikutus varhaisen modernistisen proosan syntyyn ja kehitykseen
-
(2022)Tutkin maisterintutkielmassani suomalaista saturomaania kirjallisuuden lajina. Vastaan tutkielmassani kysymykseen, millainen saturomaani on kirjallisuuden lajina ja miten laji on kehittynyt Suomessa 1910-luvulta 2020-luvulle. Vertaan tutkimieni saturomaanien lajipiirteitä sen keskeisten lähilajien piirteisiin. Näitä lähilajeja ovat kansansadut, taidesadut ja fantasiakirjallisuus. Lajipiirteitä tutkin erityisesti tarkastelemalla teoksissa esiintyviä erilaisia maailmoja, teosten estetiikkaa, miljöitä ja henkilöhahmoja. Teosten maailmoja tutkimalla erottelen toisistaan fantasiakirjallisuuden maailmat sadun maailmasta. Teosten estetiikkaa ja miljöitä tarkastelemalla tuon esiin teosten yhteyden taidesadun lajiin. Henkilöhahmoja tarkastelemalla erottelen kansansadun staattiset ja epäkompleksiset hahmot fantasiakirjallisuuden syvemmin kuvatuista hahmoista. Tutkittava aineisto sisältää seuraavat teokset: Aili Somersalon Päivikin satu (1918), Mestaritontun seikkailut (1919) ja Vaarojen Polku (1930), Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Marjatta Kurenniemen Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954), Onnelin ja Annelin talo (1968) ja Putti ja pilvilaivat (1987), Magdalena Hain Neiti Kymenen ihmeellinen talo (2021), Hannele Huovin Viikinkipoika Turn Hurjapää (2021) sekä Sari Peltoniemen Vaihdokkaat (2021). Taustoitan tutkittavia teoksia lastenkirjallisuuden historialla, ja näin asetan teokset aikalaiskontekstiin. Lisäksi tuon esille, mitä lajinimityksiä tutkimistani teoksista on julkisuudessa käytetty ja otan näin huomioon aiemman lajiymmärryksen teoksista. Tutkielmastani selviää, että saturomaani on lajihybridi, joka liikkuu fantasiakirjallisuuden ja sadun välimaastossa. Fantasiakirjallisuuden piirteitä saturomaaneissa on erityisesti avointen sekundaaristen maailmojen olemassaolo. Teosten henkilöhahmojen kuvasto nousee pitkälti kansansaduista, mutta kompleksisuudessaan, kehittyvyydessään, läpinäkyvyydessään ja epätraditionaalisuudessaan monet hahmot muistuttavat fantasiakirjallisuuden hahmoja. 1800-luvulla kehittyneen kansallisromanttisen taidesadun vaikutus näkyy vahvasti 1910–1940-lukujen teoksissa, joissa runollisuus ja suomalainen metsämiljöö ovat tärkeässä osassa, mutta 1950-luvulta alkaen taidesadun estetiikan vaikutus vähenee ja saturomaanien kerronnasta tulee arkisempaa. Lisäksi saturomaani reagoi selvästi oman aikansa lastenkirjallisuuden virtauksiin, kuten esimerkiksi modernisoitumiseen ja fantasiakirjallisuuden nousuun.
-
(2021)Tutkielmani tarkastelee naiseuden teemaa Edith Södergranin teoksissa Dikter (1916), Septemberlyran (1918) ja Rosenaltaret (1919), erityisesti niistä poimituissa runoesimerkeissä ”Livets syster” (Dikter), ”Jungfruns död” (Septemberlyran) ja ”I feernas hängmatta” (Rosenaltaret). Tutkielman tavoitteena on analysoida, miten naiseutta kyseisissä runoissa rakennetaan ja mitä se niissä merkitsee. Tutkielman teoreettisena taustana ovat runon kuvallisuuden tutkimus sekä feministinen kirjallisuudentutkimus. Södergranin runoutta luonnehtii vahvasti kuvallisuus, ja myös teemat muotoutuvat keskeisesti sen kautta. Kuvallisuuden analysoinnissa hyödynnän Benjamin Hrushovskin metaforisen tekstin viitekehysanalyysiä. Laajat tulkinnalliset viitekehykset, joiden puitteissa tarkastelen naiseuden teemaa, ovat myytit, satuintertekstit ja nietzscheläinen kuvasto. Kyseessä ovat Södergranin runouden keskeiset piirteet, jotka osallistuvat myös naiseuden teeman rakentumiseen. Hahmotan eri teosten ja niistä poimittujen keskenään erilaisten runojen suhteutumista näihin viitekehyksiin. Runoesimerkkien analyysi valottaa naiseuden teeman kokonaisvaltaisuutta ja monikerroksisuutta Södergranin runoudessa: Runossa ”Livets syster” naiseus on metaforinen viitekehys, jonka avulla kuolema kuvataan naisellisen ruumiin läheisyytenä. Kuolemasta kirjoitetaan yllättävä, lohdullinen kokemuksellinen kuvaus. Runossa ”Jungfruns död” naiseus paikantuu neitohahmoon, jota kuvataan muun muassa sadun ja nietzscheläisen yli-ihmisen viitekehysten avulla. Runossa ”I feernas hängmatta” nainen on konkreettinen ja kuvaannollinen uuden elämän ja jopa maailman synnyttäjä. Södergranin runoudessa Lumikin kauneus voi yhdistyä nietzscheläiseen voimaan ja todellisuus saada feminiinisyyden viitekehyksessä toisenlaisen luonteen.
-
(2021)Mallinnan pro gradu -tutkielmassani nuorten ilmastoahdistuksen käsittelyä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Tutkielmani lähtökohta on ilmastoahdistuksen käsite, mutta kehotan opettajia puhumaan yleisemmin ilmastotunteista. Olen selvittänyt tutkimuskirjallisuuden avulla: 1) mikä on opettajan rooli nuoren ilmastotunteiden kohtaajana, 2) mitkä olisivat parhaat metodit käsitellä aihepiiriä opetuksessa ja 3) millaisia mahdollisuuksia ilmastonmuutosta käsittelevä kirjallisuus antaa nuorille ilmastotunteiden kohtaamiseen. Tavoitteeni on tarjota käytännön pedagoginen opetuskokonaisuus äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Tutkielmaani sisältyy lukioon suunnattu opetuskokonaisuus, joka perustuu Emmi Itärannan ekodystopiaromaani Teemestarin kirjaan (2012). Opetuskokonaisuuden pedagogiset lähtökohdat ovat draamakasvatus ja kontemplatiivinen pedagogiikka. Draamakasvatuksen toiminnallisilla ja kehollisilla menetelmillä eläydytään teoksen maailmaan. Kontemplatiivisen pedagogiikan harjoituksilla vahvistetaan läsnäolo- ja tunnetaitoja sekä luontosuhdetta. Opetuskokonaisuuden teoreettisena perustana toimivat ilmastotunteiden käsittelyn kolmiportainen malli ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli. Opetuskokonaisuuden voi mieltää käytännönläheiseksi malliksi, joka yhdistää ilmastotunteet ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen. Taustoitan opetuskokonaisuutta analysoimalla Teemestarin kirjaa ekokriittisestä näkökulmasta. Analyysi nostaa esiin teoksen keskeisiä ympäristöteemoja. Nuortenkirjallisuuden ekodystopiat herättävät nuoret pohtimaan ilmastonmuutosta ja omaa toimijuuttaan. Ilmastonmuutoksen käsitteleminen kaunokirjallisin keinoin tekee monimutkaisesta ilmiöstä ymmärrettävämmän. Kirjallisuus tarjoaa paikan reflektoida tunteita ja se voi myös ehdottaa mahdollisia ratkaisuja. Opettajan tärkein tehtävä on olla vähättelemättä tai lietsomatta nuorten ilmastoahdistusta. Opetuksessa tulee mahdollistaa turvallinen ympäristö kaikenlaisten ilmastotunteiden käsittelyyn. Samaan aikaan kun opetus auttaa käsittelemään vaikeita ilmiöitä, on tärkeää korostaa toivon näkökulmaa. Esittelen tutkimuksessani ajankohtaisia hankkeita ja verkkomateriaalia ilmastotunteiden käsittelystä opettajien tueksi. Ne auttavat opettajaa oppiainerajat ylittävässä ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja esittävät myös ratkaisuja kompleksisen aihepiirin käsittelyyn.
-
(2023)Maisterintutkielmassa tarkastellaan Harry Salmenniemen kokeellisen novellistiikan tapoja representoida yhteiskuntaa kokeellisen kirjallisuuden kontekstissa. Tutkimusaineisto on rajattu pääasiallisesti Salmenniemen novelleihin ”Krematorio” (Uraanilamppu ja muita novelleja, 2017), ”Haastattelu” (Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, 2019), ”Yritys” ja ”Maalauksia” (Asiakaskoralli ja muita novelleja, 2021). Tutkimusaihetta motivoi paitsi aiheen ajankohtaisuus ja kotimaisen lyhytproosan esiin nostaminen myös se, ettei Salmenniemen rajoja koettelevaa novellistiikkaa ole tutkittu aiemmin tähänastisena kokonaisuutena. Tutkielman tavoitteena on tarkastella tutkimusaineiston muodollisia ja sisällöllisiä yhteiskunnan kuvauksen tekijöitä. Lisäkysymyksenä tarkastellaan sitä, minkälaisia affekteja novellit tuottavat oletetussa lukijassa. Oletetulla lukijalla tarkoitetaan tekijän yleisöä: lukijaa, jonka voidaan olettaa ymmärtävän tekstissä olevat tunteisiin vetoavat tehokeinot (ks. Lyytikäinen 2016). Tutkielman pyrkimyksenä on niin ikään testata Anna Helteen kotimaiseen kokeelliseen runouteen soveltamaa affektitutkimusta kotimaiseen lyhytproosaan. Tekstianalyysiä hyödyntävän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimivat kokeellisuutta käsittelevä kirjallisuus sekä affektiteoria. Affektin käsite on tutkielmassa rajattu Baruch Spinozan ajattelusta polveutuvaan Gilles Deleuzen affektiteoriaan. Sen lisäksi tutkielmassa hyödynnetään representaatioteoriaa sekä kirjallisuussosiologiaa käsittelevää kirjallisuutta. Tutkielmasta käy ilmi Salmenniemen kokeellisen novellistiikan yhteiskunnan nytkähtäneisyys, jota tarkastellaan muodollisten (menetelmällisyys, multimodaalisuus, konfliktialttius) sekä sisällöllisten (henkilöhahmot ja dystopiakuvaukset) tekijöiden kautta. Tutkielman perusteella Salmenniemen novellistiikkaa läpileikkaavat oudot ja ambivalentit äärimmäisyydet, sekä toisiinsa kuulumattomien aiheparien inkongruentti yhdistely: niissä eletään yhteiskunnissa, joissa ääriajattelu on yhä äärimmäisempää ja totaalisen kahtiajakautumisen voidaan olettaa jo tapahtuneen. Tutkielmasta käy niin ikään ilmi kokeellisen menetelmällisyyden keskeinen rooli edellä mainittujen dystooppisten maailmojen ja kaksijakoisten henkilöhahmojen rakentumisessa. Tutkielma osoittaa novellien herättämän affektiivisuuden epämääräiseksi, tahmeaksi ja häiritseväksi. Härnäävä ja staattinen tunnelataus jää päälle viivästyneen katharsiksen seurauksena. Tämä tunnelatauksen patoutuminen pakottaa lukijan puolestaan kääntymään tekstistä kohti itseään, ja uudelleensäätämään näkemyksiään itsestään sekä yhteiskunnasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös komiikan ja tragiikan yhteentörmäyksiä sekä samaistuttavuuden vaikutuksia lukijassa heränneisiin tuntemuksiin. Tutkielma pyrkii asettuman osaksi kokeellisen kotimaisen kirjallisuuden tutkimusta, ja osallistumaan kirjallisuuden affektiivisuutta käsittelevään keskusteluun.
-
(2023)Tarkastelen tutkielmassani Tuukka Pietarisen runokokoelman Yksin ja toisin (2018) suhdetta dualismeihin ja dualistiseen ajatteluun. Tutkin kokoelman runojen tapaa käsitellä todellisuutta paradoksin ja järjen logiikan purkamisen kautta ja selvitän, millaisia intertekstuaalisia ja filosofisia vaikutteita teoksen taustalla voidaan havaita. Tärkein tutkimani intertekstuaalinen suhde on Mirkka Rekolan runouteen ja aforistiikkaan. Rekolan laaja tuotanto ja siitä tehty tutkimus ovat tarjonneet tulkinnallisia lähtökohtia, joihin peilata Pietarisen runoja. Pietarisen runot ammentavat Rekolan perinteestä ainakin aforistiikan ja poetiikan yhdistämisen sekä dualismeja purkavan tematiikan saralla. Yksin ja toisin kyseenalaistaa dualistisen ajattelun monella tavalla. Runot kurottavat dualismeihin pohjaavan kielenkäytön taakse paradoksien, nonsensisten piirteiden ja intertekstuaalisten viittausten avulla. Analysoin työni aluksi kokoelmasta löytyviä erilaisia näennäisiä vastinpareja, ja tarkastelen näiden välisiä suhteita ja yhteensulautumisia myöhemmissä analyysiluvuissa. Paradokseja ja paradoksaalisuutta käsittelevässä luvussa keskityn erityisesti poissa- ja läsnäolon sekä syntymän ja kuoleman välisten suhteiden paradoksaalisuuteen. Intertekstuaalisuutta ja teoksen tematiikkaa käsittelevässä luvussa tarkastelen muun muassa tyhjyyden, rakentamisen ja purkamisen sekä yhteensulautumisen tematiikkoja osana dualismeja kyseenalaistavaa ja purkavaa ilmaisua. Pietarisen kokoelman runoille on tyypillistä poimia aineksia tutuista kirjoittamisen tavoista, teoksista ja ajatuksista yhdistellen niitä yllätyksellisillä ja paikoin absurdeillakin tavoilla. Tutkielmani kannalta on kiinnostavaa, miten kokoelma rakentaa omaa sisäistä filosofiaansa. Runot muun muassa luovat paradoksaalisia asetelmia olematta yksiselitteisiä paradokseja ja viittaavat eri filosofisiin traditioihin sitoutumatta mihinkään tiettyyn filosofiaan.
-
(2020)Tutkielmassani käsittelen Ruusut-yhtyeen albumin Ruusut (2018) lyriikoiden puhujia sekä ruumiillisuutta. Albumin teksteissä esiintyvät ruumiit näyttäytyvät vastaanottajalle eriskummallisina, sillä niissä esimerkiksi yhdistyy inhimillisiä ja eläimellisiä piirteitä ja teksteissä kuvataan groteskeja, väkivaltaisia tekoja, joita ei kuitenkaan esitetä merkittävän vahingollisina. Työssä analysoin lähiluvun keinoin albumin yhdestätoista kappaleesta neljää. Kaikissa esimerkkiteksteissä ovat läsnä minä-pronominilla itseensä viittaava puhuja sekä puhuteltava sinä. Tarkastelen puhujan vuorovaikutusta sekä puhuteltavan että ympäristön kanssa ruumiillisuuden ja fyysisyyden käsitteiden avulla. Pohjaan analyysin Kantolan (2003) määritelmään, jonka mukaan fyysisyydellä voidaan tarkoittaa sekä puhetta ruumiista tai ruumiilla koettavasta että kuvausta, joka painottuu toimintaan. Analysoimieni tekstien keskiössä on kahden yksilön välinen vuorovaikutus. Kuvaus on ajallisesti ja paikallisesti keskittynyttä ja perustuu aistihavaintoihin sekä fyysisiin toimintoihin. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten puhujan ja puhuteltavan suhde jäsentyy ruumiin ja ruumiiseen kohdistuvan toiminnan kuvauksen kautta. Keskenään inkongruenssissa olevien viitekehyksien yhdistelyn tulkitsen heijastavan puhujan ja puhuteltavan välisiä valta-asetelmia ja tunteita. Analysoin työssäni myös, miten puhujan ruumis suhteutuu ympäröivään maailmaan. Totean vaikutussuhteen olevan kaksisuuntainen. Sen lisäksi, että ulkoisen maailman tapahtumat vaikuttavat puhujan sisäiseen kokemukseen, muovautuu fyysiseksi kuvattu todellisuus puhujan sisäisen maailman kuvastimeksi. Loppupäätelmäni on, että realistisuuden rajoja rikkovan ruumiillisuuden avulla albumin lyriikat kuvaavat yksilön suhdetta toiseen yksilöön tai ympäristöön tavalla, joka vieraannuttaa kuvauksen vastaanottajan arkitodellisuudesta. Konkreettinen ruumiillinen kuvaus ja aistihavainnot kuitenkin muodostavat samaistuttavia kiinnepisteitä, joiden avulla vastaanottajalle välitetään merkityksiä ja tunnetiloja.
Now showing items 1-20 of 32