Browsing by study line "French Language and French Speaking Culture"

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on vertailla suomalaisia ja quebeciläisiä kuolinilmoituksia. Tutkimuksen materiaalina käytetään neljässä sanomalehdessä ilmestyneitä kuolinilmoituksia. Aineisto koostuu 64 kuolinilmoituksesta. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että kuolinilmoitukset ovat kulttuurisidonnainen ja vakiintunut genre. Niillä on erityinen ulkoasu ja rakenne, josta ne on helppo tunnistaa. Tutkimuksessamme pyrimme määrittämään kuolinilmoituksien pakolliset sekä valinnaiset osat. Lisäksi tutkimme, minkälaisia kiertoilmaisuja ja koheesiokeinoja kuolinilmoituksissa käytetään. Tutkimuksemme on suurimmaksi osaksi kvalitatiivinen, sillä siinä vertaillaan kuolinilmoituksien eri osia. Näiden eri osien välillä vallitsee koheesio, jota sivuammekin tässä tutkimuksessa. Tutkimustulokset osoittivat, että pakollisia osia quebeciläisissä ja suomalaisissa kuolinilmoituksissa ovat otsikko, kuolinaika ja -paikka sekä kiitokset. Suomenkielisissä kuolinilmoituksissa välttämättömiä osia ovat lisäksi synnyin aika ja -paikka sekä mahdolliset omaiset/läheiset, jotka jäävät suremaan. Quebeciläisissä kuolinilmoituksissa keskeisenä osana on menehtyneen kuva, jota ei suomalaisissa kuolinilmoituksissa käytetä ollenkaan. Omaiset, niin kuolleet kuin elossa olevat, mainitaan nimeltä sekä mitä sukua he ovat vainajalle. Kiertoilmaisuja käytetään paljon kuolinilmoituksissa, koska ne sisältävät kuolemaan liittyviä sanoja, jotka usein koetaan vakavina. Etenkin kuolla-verbin eri synonyymit sekä lähtemiseen ja matkaan liittyvät metaforat ovat suosittuja suomalaisissa ja quebeciläisissä kuolinilmoituksissa. Kuolinilmoitusten yleinen rakenne eroaa tarkastelemiemme lehtien välillä. Québecissä kuva on sijoitettuna ilmoituksen alkuun, jota seuraa tiivis tekstikappale. Suomessa ilmoitus alkaa joko symbolilla tai menehtyneen hellittelynimellä kuten ”rakkaamme”. Suomalaiset kuolinilmoitukset ovat lyhyempiä ja selkeämpiä kuin quebeciläiset. Netissä julkaistavat kuolinilmoitukset lisääntyvät koko ajan, mikä mahdollistaa niiden sisällön ja ulkoasun personalisoinnin.

Tavoitteet ja teoriatausta. Tutkielmassa tarkastellaan verbin tapaluokkien ja sivulauseiden käyttöä kahdessa ranskan kielen oppimisen sovelluksessa RFI Savoirs ja Apprendre et Enseigner le français avec TV5MONDE. Lisäksi selvitetään, esiintyykö tietty verbin tapaluokka jollakin eurooppalaisen viitekehyksen kielitasolla yleisemmin kuin muilla kielitasoilla ja esiintyvätkö kaikki sivulausetyypit yhtä monipuolisesti kaikilla kielitasoilla. Tutkielman hypoteeseina on, että kielen A-tasoilla keskitytään pääasiassa relatiivi- ja kompletiivilauseisiin ja verbin tapaluokkien käyttö rajoittuu indikatiiviin. B- ja C-tasoilla verbien tapaluokkien ja sivulauseiden käyttö on taas monipuolisempaa. Aineisto ja menetelmät. Tutkimusaineisto koostuu RFI Savoirs ja Apprendre et Enseigner le français avec TV5MONDE-sovellusten A, B ja C-kielitasojen kuullun ymmärtämisen harjoitusten litteroinneista, joita on yhteensä 180. Tutkimuksessa on käytetty kvantitatiivista ja vertailevaa tutkimusmenetelmää. Tutkimuksen alussa sovelluksista ja niiden eri kielitasoihin kuuluvista tehtävistä on etsitty eri verbien tapaluokkiin kuuluvia aikamuotoja sekä sivulausetyyppejä ja jaettu ne omiin kategorioihin. Tämän jälkeen on laskettu samaan sovellukseen ja kielitasoon kuuluvien eri verbien tapaluokkien ja sivulauseiden määrät ja prosenttiosuudet kokonaismääristä. Tulokset ja johtopäätökset. Kaikki verbien tapaluokat ja sivulausetyypit esiintyvät molempien sovellusten kaikilla kielitasoilla. Käyttö pysyy samanlaisena tasosta toiseen, eikä eroja juurikaan näy. Verbien tapaluokista dominoivin on indikatiivi, toisena infinitiivi ja kolmantena partisiippi. Subjunktiivin, imperatiivin ja gerundin esiintyminen taas vaihtelee sovellusten eri kielitasojen välillä. Sivulauseista relatiivilause on käytetyin, kun taas epäsuora kysymyslause jää harvinaisemmaksi molemmissa sovelluksissa. Kompletiivi- ja konjunktiolauseiden (la subordonnée circonstancielle) käyttö taas vaihtelee sekä kielitasojen että sovellusten välillä.

Tiivistelmä Tiedekunta: Faculté des sciences humaines Koulutusohjelma: Département des langues Opintosuunta: Langue et culture françaises Tekijä: Sirkku Parviainen Työn nimi: La comparaison de l’aspect idéologique des programmes d’enseignement respectifs de la France et de la Finlande Työn laji: Mémoire de master de langue française Kuukausi ja vuosi: 5/23 Sivumäärä: 41 Avainsanat: idéologie, politique, valeurs culturelles, programmes d'enseigement, compétences polyvalentes, France, Finlande, Stratégie Europe 2020, analyse de discours, analyse de contenu, rhétorique, représentations, théorie de Hosftede sur le multiculturalisme Ohjaaja tai ohjaajat: Mervi Helkkula Säilytyspaikka: Université de Helsinki Muita tietoja: Tiivistelmä: Dans cette étude nous comparons des aspects idéologiques des programmes d'enseignement respectifs de la France et de la Finlande. Nous y étudions en particulier les compétences polyvalentes. Comme objectif, nous souhaitons trouver des explications des différences culturelles entre les deux pays. Nous souhaitons approfondir la compréhension des cultures scolaires et des sociétés française et finlandaise en examinant les socles (des primaires) des deux pays. Cette étude s’inscrit dans l’approche de l´analyse de discours et de l’analyse de contenu. Les notions théoriques se situent dans la rhétorique. Il s'agit d'une étude de cas qualitative. Nous avons pu constater lors de l’examen des deux programmes d’enseignement que les points différents cruciaux demeurent : dans celui de la France dans l’appui fondamental sur les valeurs de la République c’est-à-dire : la liberté, l’égalité, la fraternité, la démocratie, la laïcité et la citoyenneté (selon la Constitution). Nous pouvons également apercevoir que la rhétorique concernant le développement du citoyen y est plutôt inspirée par la curiosité, l’observation (historique, géographique at artistique) et par le respect des choix individuels liés aux choix sociaux. Tandis que dans celui de la Finlande les aspirations globales – notamment celles du néo-libéralisme et des exigences du monde du travail (21st century skills) – sont plus présentes. Également, les thèmes du bien-être et de la sécurité scolaire sont plus explicites dans le programme finlandais. D´après la théorie de Hofstede sur le multiculturalisme, les deux cultures semblent plutôt être proches, selon les cinq dimensions : 1) la distance du pouvoir, 2) l’individualisme versus la communauté, 3) la masculinité versus la féminité, 4) l’omission de l´insécurité versus la tolérance de l´insécurité et 5) l’orientation du temps. Malgré les différences de la rhétorique dans les deux programmes d’enseignement, les deux cultures ne semblent pas être tant différentes, selon la théorie de Hofstede. La Stratégie Europe 2020 de l’Union Européenne contient les même valeurs et objectifs alignés avec les « 21 st century skills » et influence ainsi les contenus des deux programmes d'enseignement en les unifiant. Pour conclure, malgré les différences dans la rhétorique des programmes, les contenus des programmes semblent être plutôt semblables et ainsi ne peuvent pas donner d'explications des différences culturelles en soi.

Avhandlingen behandlar framställningen av osynliga karaktärer i två franska litterära verk, Guy de Maupassants novell Le Horla från år 1887 och Sylvie Germains kortroman Hors champ från 2009. Båda verken innehåller en osynlig karaktär, i Le Horla en bikaraktär och i Hors champ huvudpersonen själv. Le Horla är skriven i dagboksform och handlar om en man som gradvis får den allt mera obehagliga känslan av att vara förföljd av en osynlig varelse. Hors champ följer karaktären Aurélien Labas som under en veckas tid blir allt mer osynlig tills han till slut helt försvinner. I avhandlingen undersöks, genom en analys baserad på litterär teori, hur framställningen av de osynliga karaktärerna påverkas av skillnaden i narrativt perspektiv. Avhandlingens teoretiska ram utgår från forskningen av berättande och fokalisering. Här används teoretiska verk av Gérard Genette, Vincent Jouve och Jean-Michel Gouvard. Exempel från andra litterära verk bifogas även. Utgående från den litterära teorin analyseras Le Horla och Hors champ först skilt för sig. Centrala element i den litterära analysen är berättandets olika funktioner, berättarens identitet, och det narrativa perspektivet på händelserna i historien. I den senare delen av avhandlingen utvidgas analysen till en jämförelse av de två verken med utgångspunkt i två specifika tematiska ramverk. Det första temat är förekomsten av speglar och fotografier såsom verktyg som möjliggör varseblivning av det osynliga. Det andra temat handlar om hur litterär beskrivning av osynlighet används för att skapa en ångestfylld atmosfär i texterna. Trots att Le Horla och Hors champ, skrivna med ett tidsavstånd av mer än hundra år, skiljer sig relativt mycket från varandra, presenteras osynligheten såsom kvalitet i båda verken som något skrämmande och negativt. Båda texterna skildrar händelserna ur huvudpersonernas perspektiv och fokuserar starkt deras subjektiva upplevelser. Avhandlingen argumenterar för att dagboksformen i Le Horla skapar en atmosfär av distans och slutgiltighet i framställningen av händelserna. I Hors champ, däremot, möjliggör den heterodiegetiska berättaren att perspektivet i romanens sista paragrafer skiftas bort från Aurélien och på så sätt understryks hans försvinnande ur historiens värld. Författaren argumenterar för att spegeln, som är ett narrativt redskap i de båda verken, fungerar som ett objektivt verktyg som gör det möjligt att presentera verkligheten ur ett för huvudpersonerna utomstående perspektiv. I Le Horla fungerar spegeln som ett vetenskapligt instrument med hjälp av vilket man kan bevisa den osynliga varelsens existens. Därmed symboliserar spegeln i berättelsen möjligheten att eliminera tvivel och övervinna den osynliga varelsen. I Hors champ förekommer både speglar och fotografier i vilka huvudpersonen ser att han blir allt suddigare tills han helt och hållet försvinner. Dessa gör det möjligt för huvudpersonen att se sig själv ur ett närapå objektivt perspektiv, och därmed bekräfta att han verkligen håller på att försvinna, både från nuet och från det förflutna. Slutligen visar författaren i avhandlingen att det finns vissa likheter i hur den litterära beskrivningen i de båda verken fungerar i skapandet av en olycksbådande känsla. Däremot skiljer sig den tematiska helhetseffekten på grund av de olika narrativa synpunkterna. I Le Horla, där osynligheten ingår i den hotfulla och okända varelsens karakteristik, blir osynligheten något som är väldigt märkbart ur huvudpersonens perspektiv. Den ångestfyllda effekten skapas därför genom närvaron av osynlighet. I Hors champ, där huvudpersonen gradvis försvinner ur de andra karaktärernas medvetande, skapas den ångestfyllda effekten snarare av frånvaron av uppmärksamhet från de sekundära karaktärerna.

Tämä tutkielma käsittelee mediakasvatusta ja sen sisällyttämistä opetussuunnitelman kautta lukion ranskan kielen opetukseen. Tutkimuksen tavoite on selvittää, mitkä ovat yleisimmin hyödynnetyt mediat ranskan opetuksessa valitun oppikirjasarjan kautta ottaen huomioon mediakasvatuksessa korostuvat mediakäytön taidot. Hypoteesin mukaan valitut oppikirjat ottavat huomioon pääosin perinteisten medioiden muotoja uusien medioiden yleistymisen ja oppilaiden omien mediamaisemien laajuuksista huolimatta. Tutkimuksen teorialuvussa esitellään mediakasvatuksen perusteita ja luonteenpiirteitä mediataitojen näkökulmista. Onhan selvää, että eri medioiden arkipäiväinen kulutus on lisääntynyt merkittävästi kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla vuosituhannen alun sähköistymisen ja medioitumisen jälkeen. Nuorten mediakulutuksen räjähdysmäisen lisääntymisen seurauksena tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nuoret olisivat riittävän valveutuneita median vaaroista. Arkipäivän oikeasuhteiset mediataidot ja niiden kehittäminen tulisikin ottaa huomioon kaikessa koulun toiminnassa, myös ranskan opetuksessa. Koululla onkin tärkeä rooli vastatessaan mediakasvatuksen mahdollistamisesta opetuksessa. Suomessa etenkin lukioasteen koulutus on käynyt läpi suuren murroksen 2000-luvun alusta alkaen, jolloin digiloikka ja mediakasvatuksen sisällytys opetukseen tulivat ajankohtaisiksi. Valeuutiset, vihapuhe, nettikiusaaminen ja kyberväkivalta ovat vain pieni osa verkostoituneen mediakulutuksen kääntöpuolia. 1960-luvun valtamedioiden aikaan, vähitellen kehittynyt mediakasvatus pyrkii vastaamaan juuri näihin mediakäytön vastakkainasetteluihin ja antamaan apuvälineitä tunnistamaan, suojautumaan ja ehkäisemään mediakäytön ja sisältöjen ongelmia vastaan kriittisestä näkökulmasta. Mediakasvatus myös ohjaa etsimään, tuottamaan, jakamaan sisältöä eri medioissa ottaen myös huomioon eri yleisöt ja jokaisen aseman median kuluttajana. Mediakasvatus ottaa huomioon sekä perinteisen median muodot, että uudet mediat, mutta myös etenkin alati yleistyvän kansalaisjournalismin. Tutkielman korpuksena hyödynnetään Otavan J’aime oppikirjasarjaa, joka tarjoaa monipuolisesti sekä sähköisiä, että painettuja materiaaleja ottaen siten huomioon niin perinteisen kuin myös uusmedian. Tutkimuksen kautta tuotettiin oppikirjojen aktiviteetteja ryhmitteleviä frekvenssitaulukoita, jotka helpottavat analyysiä. Tutkimusta varten oppikirjoista on myös poimittu esimerkkiaineistoa. Aktiviteetteja, joiden avulla havainnollistetaan mediakasvatuksen toteutumista ja huomioon ottamista käytännössä. Analyysissä mediakasvatusta tutkitaan siten kolmelta eri tasolta analysoiden aktiviteetteja määrällisestä ja laadullisesta näkökulmasta. Tutkimuksessa esitetty hypoteesi osoittautui todeksi. Lisäksi saimme selville, että mediakasvatuksen vähäinen huomioiminen ei johdu ainoastaan materiaalien riittämättömyydestä, vaan usein ranskan opettajien puutteellisesta koulutuksesta mediakasvatukseen ja sen kysymyksenasetteluihin liittyen. Vaikka oppikirjat tarjoavatkin laajasti eri media- ja tiedonhakuaktiviteetteja yleisimmät oppikirjoissa esillä olevat mediat ovat kuitenkin perinteisiä.

Tavoitteet ja teoriatausta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten kulttuurisia elementtejä nostetaan esille ja ilmennetään Voilà ja J’aime oppikirjasarjoissa. Samalla selvitetään, miten paljon kirjasarjoissa esiintyy stereotypioita ranskalaista kulttuuria ja kieltä kohtaan sekä minkä tyyppisiä mahdolliset esille tulevat stereotypiat ovat. Lisäksi tutkitaan Opetussuunnitelmien muutoksen vaikutuksia kulttuuristen elementtien ja stereotypioiden määrään tai laatuun kirjasarjoissa. Tutkimuksen pohjana toimivat Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet (POPS 2004 ja POPS 2016) sekä Eurooppalaisen viitekehyksen kielitaitokuvaus (CEFR). Nämä perusteet antavat pohjan sille, miten kulttuuria tulisi käsitellä ja tuoda ilmi vieraan kielen kursseilla suomalaisessa perusopetuksessa ja minkä tyyppisiä valmiuksia eri kouluasteilla oppilailta tulisi löytyä. Aineisto ja menetelmät. Tutkimus on vertaileva tutkimus, jonka aineisto koostuu kahden eri kirjasarjan oppikirjoista. Molemmat ovat ranskan kielen opetuksessa laajasti käytettyjä kirjasarjoja. Ne pohjautuvat eri Opetussuunnitelmiin ja tämän vuoksi valikoituivat tutkimuksen kohteeksi. Kummankin kirjasarjan osalta otimme tutkimukseen mukaan neljän ensimmäisen kurssin oppikirjat, jotta vertaileva tutkimus olisi mahdollista toteuttaa. Kirjasarjat on suunnattu B2-kielen opetukseen yläkouluissa, mutta ne ovat osittain käytössä myös lukio-opetuksessa. Tutkimuksen aluksi kirjoista on kerätty kulttuurisia elementtejä sisältäviä tehtäviä, esityksiä tai kappaleen osia sekä stereotyyppisiksi luokiteltavia elementtejä. Aineiston sisältöä on tulkittu tämän jälkeen teoreettisiin lähteisiimme nojautuen ja näin ollen pyritty tulkitsemaan sitä, millaisia elementtejä kirjasarjat nostavat esille ja minkälaisia stereotyyppisiä piirteitä ne sisältävät. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, miten kulttuuristen elementtien kuvaus tai määrä on muuttunut vanhan ja uuden opetussuunnitelman vaihdoksen myötä. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimus osoittaa, että kirjasarjoissa esiintyvät kulttuuriset elementit ovat pitkälti neutraaleja ja vain harvoin vahvoihin stereotypioihin sortuvia. Kulttuurin piirteitä esiintyy kummassakin kirjasarjassa runsaasti. Etenkin ranskalainen ruokakulttuuri, taide ja tapakulttuuri nousevat tasaisin väliajoin molemmissa kirjasarjoissa kaikilla kursseilla esille. Opetussuunnitelmien muutos kirjasarjojen välissä ei lopulta juurikaan vaikuttanut kulttuuristen elementtien määrään tai laatuun. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta teemat pysyivät hyvin samankaltaisina myös uudessa kirjasarjassa. Uudempi kirjasarja J’aime esittelee tosin hiukan laajemmin Ranskan eri alueiden merkitystä sekä niiden omia kulttuuristen erityispiirteitä, mikä vastaa hyvin uudemman Opetussuunnitelman ajatusta kulttuurin moninaisuuden korostamisesta ja laajasta käsittelystä.

Tavoitteet ja teoriatausta. Tutkielma käsittelee sitä, miten videopeli Thronebreaker : The Witcher Tales huomioi puhekielen pieniä sanoja, ‘inserttejä’, sekä fantasiahahmojen kielellistä variaatiota ranskankielisessä käännöksessään. Teoriataustana toimivat Biberin & al. (2007) insertit, Gadet’n (2003) kielellinen variaatio ja Chestermanin (1997) käännösstrategiat. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sekä insertit että kielellinen variaatio on lokalisoitu englanninkielisestä lähtötilanteesta ranskankieliseen kontekstiin. Aineisto ja menetelmät. Tutkielman aineisto on jaettu kahteen osaan tutkimuskohteiden mukaan. Ensimmäinen osa sisältää 80 ensimmäistä inserttiä, jotka esiintyvät pelissä. Toinen osa sen sijaan koostuu neljän eri fantasiahahmon repliikeistä, pelin eri kohdista. Analyysi on pääosin vertaileva ja kvalitatiivinen, vaikka inserttien jaotteluun on käytetty kvantitativiista menetelmää. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimustulosten mukaan suurin osa (75%) inserteistä on käännetty korpuksessa. Syntaktiset strategiat, erityisesti suora käännös, edustavat eniten käytettyä käännösluokkaa, kun taas semanttiset strategiat tulevat toisena ja pragmaattiset strategiat kolmantena. Fantasiahahmojen kielellinen variaatio on huomioitu sekä alkuperäisteoksessa että käännöksessä. Vaikka käännös onnistuu variaation luomisessa, sen intensiteetti ja luovuus jäävät kuitenkin joissakin tapauksissa alkuperäistä versiota vähäisemmiksi.

Notre recherche porte sur les paroles de Stromae et sur la manière dont le chanteur crée de multiples possibilités d'interprétation. Comme corpus nous avons choisi dix paroles de chansons de Stromae : Carmen, Quand c’est, Formidable, Papaoutai, Dodo, Riez, Je cours, Rail de musique, Santé, et Solassitude. Ces paroles en particulier ont été choisies parce qu'elles contiennent des éléments analysables pertinents pour notre étude et parce qu'elles incluent un grand nombre de mots et d'expressions à plusieurs significations. Elles sont tirées de trois albums différents publiés au cours de différentes années, à savoir Cheese (2010), Racine carrée (2013) et Multitude (2022). Les notions centrales de cette étude sont le sens, la métaphore, la personnification, la polysémie, l'homonymie, l'intertextualité et le jeu de mots. Ce sont tous des moyens linguistiques et poétiques différents qui nous ont aidés à analyser les paroles. En conclusion, nous notons que Stromae utilise de nombreux moyens différents pour créer du sens. Les métaphores, la personnification, l'homonymie, la polysémie, l'intertextualité et les jeux de mots ne sont que quelques-uns des moyens que nous avons relevés. Lors de l'analyse, nous constatons qu'il utilise également la prononciation et la répétition des paroles comme moyen de créer des significations différentes. Les paroles ont des significations multiples et peuvent être analysées de plusieurs manières.

L’objectif de l’étude est de mettre en lumière les modalités employées par l’écrivaine Annie Ernaux pour représenter son ascension sociale personnelle dans certains de ses textes. Il est question d’examiner la construction de l’ethos de transclasse d’Ernaux, c’est-à-dire l’image qu’elle donne de sa propre personne, en tant que « transfuge de classe », à travers les œuvres sélectionnées. Le corpus est composé d’un roman, Les Armoires vides, publié en 1974, et de deux textes dits auto-sociobiographiques, La Place (1983) et Une femme (1987) ; ce sont des textes où on parle de soi, tout en décrivant le milieu d’où on vient et où on raconte la vie de ses proches. L’étude vise à observer l’évolution de l’ethos de transclasse d’Ernaux à travers trois textes représentant deux genres littéraires différents. A également été examiné le changement de méthode que l’écrivaine a effectué à partir de La Place : sa transition de romancière en auto-sociobiographe. Selon notre hypothèse de travail, un lien existe entre l’ethos de transclasse et « l’écriture plate » d’Ernaux, le nouveau style motivé par la volonté de l’écrivaine de ne pas trahir ses parents. Notre analyse de l’ethos de transclasse d’Annie Ernaux est fondée sur la théorie de la non-reproduction de la philosophe Chantal Jaquet et sur le concept de capital linguistique proposé par Pierre Bourdieu. Au fur et à mesure de l’étude, nous avons comparé le discours d’Ernaux aux discours énoncés par d’autres écrivains et/ou sociologues transclasses, Édouard Louis et Didier Eribon. Sur le plan théorique, l’étude repose sur l’analyse du discours littéraire, effectuée avec le recours aux éléments textuels. Les principaux outils méthodologiques relèvent du domaine de la narratologie. Pour faire surgir la construction de l’ethos, nous nous sommes servie du concept de la focalisation de Gerard Genette et des indicateurs de subjectivité dans la narration. En conclusion, nous avons pu affirmer que l’idée sous-jacente d’une infériorité langagière fait partie des fondements de l’ethos de transclasse d’Annie Ernaux. Elle peut être décelée dans les trois textes du corpus, quels que soient le genre ou l’année de publication. Nous avons remarqué qu’Ernaux évoque souvent les expressions dialectales de ses parents et que celles-ci suscitent un sentiment de honte. Pour l’écrivaine, le monde des parents est incompatible avec le monde bourgeois et académique qu’elle choisira, ce qui résulte en une rupture de classe entre la fille et ses parents. Dans une étude chronologique, peut néanmoins être observé que l’ethos subjectif des Armoires vides évolue vers un ethos objectif à partir de La Place. Notre analyse a également abouti à la conclusion que l’ethos de transclasse d’Annie Ernaux, une intellectuelle de gauche, est une construction idéologique dont se sert l’écrivaine pour transmettre aux lecteurs sa vision du monde : une vision qui souligne les différences entre les classes sociales.

Cette étude examine comment les enseignants du français évaluent la compétence orale en FLE au collège et au lycée finlandais. Notre étude se concentre sur les sous-compétences de la compétence orale ainsi que sur les tâches d’évaluation. De plus, les divers types de problèmes auxquels font face les enseignants lors de leur évaluation sont analysés. Pour connaitre le point de vue des enseignants, nous avons recueilli notre corpus par un questionnaire. Le questionnaire s’est composé des questions au choix multiple ainsi que des questions ouvertes. Nous avons reçu 28 réponses. L’étude est principalement qualitative et se focalise à analyser les réponses descriptives. Les résultats montrent que quand les enseignants évaluent la compétence orale, ils font attention aux sous-compétences suivantes : compréhensibilité, prononciation et aisance. Dans leurs réponses, les sous-compétences interactionnelles étaient moins présentes que les sous-compétences linguistiques. Les tâches d’évaluation utilisées par les enseignants sont : lecture à haute voix, enregistrement audio ou vidéo, exposé, dramatisation, jeux de rôle, discussion en pairs et entretien. Pratiquement tous les enseignants ont utilisé l’enregistrement audio ou vidéo pour enregistrer des tâches évaluatives. Les problèmes principaux de l’évaluation de la compétence orale envisagés par les enseignants sont : le manque de ressources (temps, espace, personnel), la difficulté d’évaluer objectivement et la timidité et/ou démotivation des apprenants. Dans son ensemble, l’étude suggère que les pratiques d’évaluation des enseignants sont variées. Les nouvelles technologies changent l’évaluation de la compétence orale, mais ne peuvent pas remplacer l’expertise de l’enseignant. De plus amples études seront nécessaires pour examiner l’évaluation de la compétence interactionnelle.