Browsing by study line "Historia, in Finnish"

Tässä maisterintutkielmassa käsitellään suomalaisten lapsiperheiden kokemaa köyhyyttä ja puutetta toisen maailmansodan jälkeen vanhan Hämeen läänin alueella CARE-toiminnan näkökulmasta. Köyhillä lapsiperheillä oli mahdollisuus anoa Yhdysvalloissa asuneilta amerikansuomalaisilta avustuspaketteja, joita kutsuttiin niitä välittävän organisaation mukaisesti CARE-paketeiksi. Tämän kansainvälisen organisaation toimintaa johti Suomessa Suomen Huolto ry. Suomen Huolto toimi vuoteen 1953 asti Suomessa tapahtuneen vapaaehtoisuuteen perustuneen hyväntekeväisyyden keskusjärjestönä, jonka tehtävänä oli organisoida vapaaehtoinen Suomea avustava huoltotyö Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Suomen Huolto johti keskuselimenä toimintaa alaisinaan lääninkeskukset ja lääninkeskusten alaiset vapaan huollon keskukset. Vapaan huollon keskukset toimivat kunnan tai kaupungin vapaaehtoisen avustustoiminnan koordinoijina. Tutkimuksessa selvitetään miten suomalaisen köyhän lapsiperheen avustusprosessi eteni yksittäisestä anomuskirjeestä aina avustuksen saamiseen saakka. Tutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen: ”Millainen oli CARE-avustuksen saanut lapsiperhe?” ja alatutkimuskysymyksiin: ”Millainen oli avustuksen saaneen lapsiperheen rakenne?”, ”Mitkä olivat avustuksen myöntämisen perusteet?”, ”Mikä oli vapaaehtoisen huoltotyön merkitys avustuksen saaneille perheille?”, ”Mikä oli siirtoväen määrä ja merkitys avustusten saaneiden perheiden joukossa?” ja ”Miten avustusorganisaatio toimi?”. Tutkimuskysymykseen vastataan kuvaamalla suomalaisen köyhän lapsiperheen rakenne vanhempien ammatin, lasten lukumäärän, mahdollisten perhettä kohdanneiden sairauksien ja siirtolaisstatuksen tarkkuudella. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on käytetty lähes 800 kotitalouden tietoja vuosien 1946–1948 väliseltä ajalta, joita vertaillaan maaseudun ja kaupunkien välillä. Materiaali koostuu erilaisista yksityisten perheiden kirjoittamista kirjeistä ja vapaan huollon keskusten tekemistä luetteloista, joiden perusteella Suomen Huolto on myöntänyt CARE-paketteja. Kyseisen avustuksen tärkein peruste on ollut suuri alaikäisten lasten lukumäärä. Tutkimuksen tärkeimpänä johtopäätöksenä on lapsiperheiden tukemisen ja avustamisen tärkeys niin yksittäisen perheen subjektiivisen köyhyyden tunteen lievittämisessä kuin valtakunnallisen sosiaalipolitiikan pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomalainen sosiaalipolitiikka painottui sotien jälkeisenä aikana nimenomaan perhepolitiikkaan pyrkien vähentämään köyhyyden ylisukupolvisuutta. Sotatilan aiheuttama valtakunnallinen köyhyys loi toimintakentän vapaaehtoiselle huoltotyölle, joka konkretisoitui myöhemmin 1950-luvun jälkeen tapahtuneessa hyvinvointivaltiokehityksessä.

Tutkimuksessani Brittiyhteisön elämä 1920-luvun Irakissa tarkastelen Irakin mandaattiaikana maassa vaikuttanutta brittiyhteisöä. Tutkin sitä, miten tämä yhteisö maahan muodostui, millainen se oli luonteeltaan ja keitä siihen kuului. Tärkeässä osassa on yhteisön arkisen elämän kuvailu. Erinäisten esimerkkien avulla havainnollistan sitä, millaista brittien elämä aivan käytännössä oli Irakissa sata vuotta sitten. Kaksi Irakissa tuona aikana julkaistua sanomalehteä, Baghdad Times ja Times of Mesopotamia, toimivat tutkimukseni perustana. Näissä lehdissä on paljon hyödyllistä sisältöä, joiden vaikutuksesta tämä muuten vähänlaisesti tutkittu aihe aukenee aivan uudella tavalla. Pystynkin sanomalehtiaineistoni avulla muodostamaan Irakin brittiyhteisön elämästä hyvin kokonaisvaltaisen kuvan. Tutkimusteni perusteella Irakin brittiyhteisön elämä oli varsin mielenkiintoista. Yhteisön jäsenet saapuivat keskelle kuumaa erämaata, jonka paikallisväestön tavat ja tottumukset poikkesivat suuresti heidän omistaan. Silti he pystyivät säilyttämään omat elintapansa ja arvomaailmansa. Englantilaisen elämän ideaalia mallia kaikkine perinteineen pyrittiin noudattelemaan niin pitkälle kuin vain mahdollista, mikä heijastuu hyvin sanomalehtien sisällöistä. Paikallisiin brittiyhteisö piti etäisyyttä ja eli pitkälti omassa kuplassaan.

Tutkielmani käsittelee Korean tasavallan eli Etelä-Korean perhepolitiikkaa 1960- ja 1970-luvuilla. Etelä-Korea oli Korean sodan jälkeen 1950-luvulla yksi maailman köyhimmistä maista, jonka syntyvyysluku oli myös aikanaan yksi maailman korkeimmista. Maassa aloitettiin sodan jälkeen mittavat jälleenrakennustoimet, jotka jatkuivat seuraavien vuosikymmenien aikana. Vuosina 1961-1979 vallassa toiminut presidentti Park Chung-hee alkoi modernisoida valtiota sen eri osa-alueilla, ja suuren talouskasvun tavoittelusta tuli Parkin sotilashallinnon tärkein päämäärä. Väestönkasvun hillintä ja syntyvyyden lasku nähtiin myös eräänä keinona maan vaurastumiselle ja talouskasvun tehostamiselle. Tämän vuoksi maan ensimmäinen perhesuunnitteluohjelma julkaistiinkin osana Park Chung-heen hallituksen kehittämää talouden viisivuotissuunnitelmaa vuosille 1962-1966. Perhepolitiikkaa toteuttavaksi viralliseksi tahoksi perustettiin vuonna 1961 Planned Parenthood Federation of Korea (PPFK). Tutkielmani käsitteleekin Etelä-Korean perhepolitiikkaa PPFK:n 1960- ja 1970-luvuilla julkaisemien perhesuunnittelujulisteiden kautta. Pyrin julisteita ja tutkimuskirjallisuutta analysoimalla selvittämään valtionjohdon perhepolitiikalle asettamia tavoitteita ja päämääriä sekä motiiveja näiden tavoitteiden takana. Tämän lisäksi tutkin julisteiden kautta sitä, millä tavoin perhepolitiikkaa mainostettiin ja, kuinka se vaikutti yhteiskunnan pienimmän yksikön eli yksittäisen perheen elämään. Tutkielmani toinen osa koostuu puolestaan Etelä-Korean perhepolitiikan tarjoamien sukupuoliroolien analysoinnista. Kiinnostavana tarkastelukohtana tässä näkyy etenkin perinteisen kungfutselaisen arvomaailman, ja toisaalta modernisaation tuomien uudenlaisten käytäntöjen ja arvojen yhteentörmäys. Keskeisin tutkimustulokseni oli julisteiden kautta huomata, kuinka laajasti perhepolitiikka todella myötäili valtionjohdon päämääriä ja tavoitteita eri keinoin. Toisaalta perhesuunnittelu vaikutti myös yksittäisen perheen elämään ja perheen sisäisiin valtasuhteisiin ja sukupuolirooleihin uudella tavalla.

Kansainvälistä kaupunkien välistä toimintaa on tutkittu jonkin verran. Toimintaa kaupunkinäyttelyn näkökulmasta Helsingin osalta ei ole tutkittu aiemmin laajemmin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista kaupunkikuvaa Helsingistä pyrittiin viemään ulkomaille Helsinki-näyttelyn avulla 1960-luvulla sekä mikä oli Helsinki-näyttelyn tarkoitus 1960-luvun aikana. Tutkimuksessa on käytössä Helsingin kaupunginarkistosta löytyvät Helsinki-näyttelyn sekä Helsinki-näyttelytoimikunnan asiakirja kokonaisuudet, joita ei ole digitoitu. Aineistoa on runsaasti usealla eri kielellä, joita käännettiin suomeksi eri käännösohjelmien avulla. Aineistot käsiteltiin niin kuin ne ovat Helsingin kaupunginarkistossa arkistoituna eli kronologisessa järjestyksessä, mutta tutkielma on käsitelty temaattisesti. Helsinki-näyttelyä vietiin vuosien 1965–1970 välisenä aikana useisiin kaupunkeihin Euroopassa sekä Yhdysvalloissa niin, että näyttelytoiminta painottui vahvasti Keski-Euroopan kaupunkeihin. Helsinki-näyttely esitteli monipuolisesti Helsinkiä useiden visuaalisten tapojen kautta huomioiden kohdekaupungin yleisön. Näyttelyn näkyvyyden edistämiseksi mainonta sekä näyttelyn vastaanoton seuranta olivat tärkeässä osassa toimintaa. Suhteiden muodostamista tapahtui kaupunkinäyttelyn suunnittelun aikana sekä itse Helsinki-näyttelyn avajaisten yhteydessä eri kaupunkien delegaatioiden toimesta. 1960-luvulla näyttelyn avulla haluttiin antaa Helsingistä pääasiassa läntisten maiden kaupunkeihin kuvaa kasvavana, kehittyneenä, innovatiivisena, puolueettomana, monipuolisena, laadukkaan arkkitehtuurin sekä länsimaiset arvot omaavana kaupunkina. Helsinki-näyttelyn tarkoituksena oli pääasiassa esitellä monipuolisesti Helsinkiä mahdollisimman laajasti ulkomailla. Näyttelyn avulla onnistuttiin tekemään Helsingistä tunnetumpi ulkomaalaisissa kaupungeissa. Kaupungin tunnettavuuden kasvattaminen, tiedon levittäminen ja uuden oppiminen sekä kansainvälisten kaupunkisuhteiden muodostaminen olivatkin tärkeässä osassa kaupunkinäyttelyn tavoitetta.

Tutkielman tavoitteena on syventää tähänastisessa tutkimuskirjallisuudessa vallinnutta ymmärrystä 1700- luvulla eläneen anglikaanisen pappismiehen, Josiah Tuckerin (1711–1799) kriittisestä suhtautumisesta John Locken (1632–1704) yhteiskuntasopimusajatteluun. Tucker halusi 1700-luvun loppupuolen Britanniassa erottautua sekä liian skeptisenä pitämästään Locken metafyysisestä ja moraalifilosofisesta ajattelusta kuin myös liian radikaalina pitämästään yhteiskuntasopimusajattelusta. Locken yhteiskuntasopimusteoriaa pyrkivät edelleen hyödyntämään Tuckerin oman ajan ”lockelaiset”, jotka hänen mukaansa kaavailivat tasavaltaa Britannian sekoitetun hallintomuodon tilalle. Abstraktien luovuttamattomien kansalaisoikeuksien, kuten yleisen äänioikeuden, kannattajina Tuckerille näyttäytyivät etenkin Richard Price (1723–1791) ja Joseph Priestley (1733–1804). Tuckerin kannalta vaarallista oli lisäksi se, että 1700-luvun kuluessa koko inhimillisen moraalisuuden perustaa oli Britanniassakin alettu kyseenalaistaa yhä enemmän. Viljeltiin yltiörationaalisia tai jopa monistisia äänenpainoja. Tällainen kirkon moraaliopin kannalta vaarallinen spekulaatio oli Tuckerin mukaan seurausta juuri Locken noin vuosisataa varhaisemmasta metafyysisestä ja moraalifilosofisesta skeptisimistä. Tulkintaideana on lukea Tuckerin vuonna 1781 ilmestynyttä poliittisen ajattelun pääteosta (”A Treatise Concerning Civil Government”) sen vuoden 1778 esiversioon (”Notions of Mr. Locke and his followers”) sisältyvän Locke-kritiikin näkökulmasta. Tucker ei ystäviensä neuvosta sisällyttänyt kritiikkiä enää lopulliseen teokseensa. Ehkä siksi se on jäänyt tutkimuskirjallisuudessa tähän saakka suuremmin hyödyntämättä. Tuckerin Locken moraaliskeptisismiä korostavasta näkökulmasta tulkitsen hänen näkemystään poliittisen hallintoinstituution myötäsyntyisestä moraalisesta alkuperästä ja sen kohteidensa kanssa yhtä myötäsyntyisesti muodostuvasta kvasisopimuksellisesta suhteesta. Lockelaisen tietoisen yhteiskuntasopimuksen edellyttämät alamaisten abstraktit oikeudet ja velvollisuudet osoittautuvat Tuckerin käsittelyssä tarpeettomiksi. Jumalan alamaisiin asettama myötäsyntyinen moraalirakenne riitti aina takaamaan sen, että hallinnon mahdollinen mielivaltaisuus ei jää huomaamatta. Tuckerin sanattoman kvasisopimuksen mukaan alamaisten moraalisena velvollisuutena oli käytännössä totella aina kulloinkin voimassa olevaa hallintoa pelastaakseen itsensä viimeisellä tuomiolla. Tulosten kautta on paremmin ymmärrettävissä se, kuinka Tuckerin aikansa lockelaisiin kohdistama ankara kritiikki nousi paljon syvemmältä kuin pelkistä poliittisista tai teoreettisista ristiriidoista.

Tutkielma käsittelee varhaisia suomalaisia kauhuelokuvia 1900-luvun alkupuoliskolla. Tutkielmassa keskitytään lehdistössä käytyyn kauhuelokuviin liittyvään keskusteluun. Kauhuelokuvia tarkastellaan kauhun elementtien vastaanoton näkökulmasta. Tutkimus keskittyy tarkemmin kuuteen varhaiseen suomalaiseen kauhuelokuvaan sekä niiden ympärillä käytyyn lehdistökeskusteluun. Vastaanoton ja retoriikan lisäksi tutkielmassa sivutaan suomalaisen kauhuelokuvan tyypillisiä piirteitä, sekä pyritään löytämään niille taustoitusta suomalaisesta kauhutarinaperinteestä. Tutkielma on historiallinen tutkimus, joka tarkastelee kauhuelokuvan vastaanottoa Suomessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suomalaiseen kauhuelokuvaan liittyvä keskustelu oli 1900-luvun alkupuoliskolla monipuolista, mutta yleisesti tutkielmassa käytetyt elokuvat otettiin lehdistössä vastaan taiteena. Kauhusta käytetty retoriikka muuttui 1920-luvulla korostetusta elokuvan ”jännityksestä” sanastoltaan monipuolisemmaksi ja asiantuntevammaksi elokuvakritiikiksi. Varhaisten suomalaisten kauhuelokuvien tyypillisen kuvaston perusta luotiin jo 1920-luvun varhaisten kauhun elementtejä hyödyntävien elokuvien toimesta. Suomalaiselle kauhuelokuvalle omintakeisiksi piirteiksi muodostuivat erityisesti noituus, vanhat kartanoympäristöt sekä tietynlainen viitteellinen eli epäsuora kauhun taso.

Helsingissä vuosina 1867–1914 asunut Nikolai Timofejevitš Resvoi oli venäläismielinen kirjakauppias, johon suomalainen aikalaislehdistö suhtautui kriittisesti. Resvoin ehdotuksesta rakennettiin 1913 Haminan rauhan eli Suomen Venäjään liittämisen muistoksi kappeli Katajanokalle. Tämä nk. Resvoin kappeli nähtiin Suomen itsenäistymisen jälkeen venäläisen pakkovallan symbolina. Kappeli tervattiin 1919 ja se purettiin seuraavana vuonna. Kauppiaan ja hänen kappelinsa avulla tarkastelen venäläisen ja suomalaisen nationalismin kiihtyvää muistipoliittista kamppailua. Autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä voimistuva suomalainen kansallistunne ajautui ratkaisemattomiin ristiriitoihin imperiaalisen ajattelun kanssa. Resvoi oli viranomaistahojen ulkopuolisena yksityishenkilönä turvallinen pilkankohde lehdistölle, joka ei voinut arvostella suoraan Venäjää tai keisaria. Valtaväestöä ärsyttävä poliittinen toiminta johti siihen, että Resvoista muodostui halveksittu syntipukkihahmo ja kytevän venäläisvihan henkilöitymä. Resvoita vastaan käytettyjä mustamaalaamisen keinoja sovellettiin sittemmin stereotypioina koko venäläiseen kansanryhmään. Katajanokan rauhankappeliin kohdistunutta vastenmielisyyttä kasvattivat tuoreet muistikytkökset Resvoin henkilöhistoriaan. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus ei ole Resvoin kappelin yhteydessä käsitellyt Resvoin henkilöä ja tämän huonoa mainetta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä toimivat Suomessa ilmestyneet suomen- ja ruotsinkieliset sanoma- sekä aikakauslehdet. Resvoin unohdettu persoona hahmottuu runsaiden aikalaismainintojen ja kuvausten avulla. Resvoin levittämää Fjodor Pavlovitš Jelenevin kirjaa Suomen suhteista Wenäjään (1892) analysoidaan osana Suomen valtiollisen aseman määrittelyriitaa. Suomalaisen ja venäläisen nationalismin valtavirtauksia tarkastellaan palauttamisen ja kehitysuskon motiivien ilmentyminä. Tutkimuksessa sovelletaan Friedrich Nietzschen historianfilosofiaa nationalismien muistipoliittisten vaiheiden kuvauksessa.

Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserven (Fed) johtoon nousi vuonna 1987 Alan Greenspan. Greenspan tuli kautensa alussa tunnetuksi inflaatiohaukkana, mutta 1990-luvun mittaan hän vakuuttui siitä, että teknologian ja tuottavuuden nopean kehitys antoi mahdollisuuden aiemmin turvalliseksi koettua kevyempään rahapolitiikkaan ilman riskejä inflaation kiihtymisestä. 2000-luvun alkuvuosien mullistusten, kuten IT-kuplan puhkeamisen ja syyskuun 11. päivän terrori-iskujen taloudelle aiheuttamien shokkien seurauksena Fed laski korkonsa lopulta vain yhteen prosenttiin vuosien 2001–2003 aikana. Vuonna 2003 riskinä oli jopa deflaatio, joten Fed viesti pitävänsä koron alhaisena ”huomattavan ajanjakson ajan”. Vuoteen 2004 tultaessa tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun talouskasvu vahvistui ja yhden prosentin korkotaso alkoi vaikuttaa turhan matalalta. Fedin oli kuitenkin aiemman viestintänsä takia vaikea tehdä nopeita muutoksia politiikkaansa ilman, että sen vaivalla rakennettu uskottavuus kärsisi. Tarkastelenkin tutkimuksessani prosessia, jonka seurauksena Fedin avomarkkinakomiteassa muutettiin viestintästrategiaa ja viestintää suuntaan, joka salli koronnostojen aloittamisen kesällä 2004. Erityisesti keskityn pääjohtaja Alan Greenspanin pyrkimyksiin muokata tätä julkikuvaa, jonka keskuspankki itsestään antoi. Tärkeimpinä lähdemateriaaleinani ovat avomarkkinakomitean keskustelujen transkriptiot sekä tapaamisten päätteeksi annetut lausunnot, sillä niistä ilmenee, millaisten keskustelujen tuloksena tehdyt ratkaisut viestinnän muutoksiin syntyivät sekä miten Greenspanin vaikutus näihin näkyi. Tammikuussa 2004 avomarkkinakomitea keskusteli viestintästrategiastaan, johon ei kuitenkaan tehty radikaaleja muutoksia. Greenspan sai ajamansa ehdotukset pitkälti läpi, mikä toisaalta johtui varmasti myös siitä, että hän edusti viestintästrategian kehittämisen suhteen maltillista keskitietä, ja näin ollen hänen ehdotuksensa näyttäytyivät myös tietynlaisina kompromisseina. Alkuvuoden politiikkakeskusteluissa tuli ilmi, miten talouskasvu vahvistui pitkän hitaan toipumisen jakson jälkeen ja työllisyystilanne parani pienen helmikuisen notkahduksensa jälkeen lisäten inflaatiopaineita, mikä ajoi Fediä vähitellen rahapolitiikan kiristämistä kohti. Greenspanin tahdon mukaisesti avomarkkinakomitea muutti viestintäänsä alhaisen korkotason pysymisestä ”huomattavan ajanjakson ajan” ensin siihen, että rahapolitiikan elvyttävyyden purkamisessa voitaisiin olla ”kärsivällisiä”, ja lopulta ilmaisi purkavansa elvytystä ”todennäköisesti hillittyyn tahtiin”, mikä mahdollisti ensimmäisen koronnoston tekemisen kesäkuussa. Vaikka komiteassa esiintyi niin viestinnän radikaalimpaa muuttamista kannattaneita kuin aiemman linjan säilyttämistä puoltaneita mielipiteitä, edettiin rahapolitiikan ja siitä viestinnän suunnan muuttamisessa pitkälti Greenspanin viitoittamalla tiellä, sillä tämä sai komitean vakuutettua siitä, että muutoksissa oli syytä olla hyvin varovainen markkinoiden vahvojen reaktioiden välttämiseksi. Greenspanin politiikkaa on myös jälkeenpäin kritisoitu viivyttelystä koronnostojen aloittamisessa, sillä pitkään jatkuneet matalat korot on esimerkiksi nähty yhtenä tekijänä vuoden 2008 finanssikriisin taustalla. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, ettei vielä vuonna 2004 voitu tietää, mihin suuntaan talouden kehitys kulkisi, ja talouskasvun haurauden vuoksi on sinänsä ymmärrettävää, että Greenspan suhtautui hyvin varovaisesti rahapolitiikan suunnan muuttamiseen.

Muurmannin legioona oli joukko punasuomalaisia pakolaisia, jotka pestautuivat brittiarmeijan palvelukseen kesällä 1918. Yhteistyön taustalla oli varsin yksinkertainen tarpeiden kohtaaminen: suomalaiset tarvitsivat ruokaa ja voimakkaan suojelijan, kun taas britit tarvitsivat nopeasti miehiä. Vaiheikkaan palvelusajan päätteeksi britit järjestivät legioonan kotiutuksen yhdessä Suomen hallituksen kanssa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan legioonalaisten valtiorikosoikeudenkäyntejä syksyllä 1919 kontekstuaalisen oikeushistorian näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa pyritään hyödyntämään ja toteuttamaan kontekstuaalista oikeushistoriaa siten, miten Helsingin yliopiston oikeushistorian professori Jukka Kekkonen sen määrittelee teoksessaan Mitä on kontekstuaalinen oikeushistoria? Oikeushistoria pyrkii kuvailemaan oikeudellista muutosta. Oikeus muuttuu paitsi uusien säännösten myötä, myös yleisesti kulttuurin ja käytäntöjen muuttuessa. Tutkijan tehtävä on havainnoida tätä muutosta ja pyrkiä selittämään sen juurisyyt. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät vaikuttivat legioonalaisten tuomioihin ja ennen kaikkea, voidaanko tuomioita pitää oikeudenmukaisena ja keskenään johdonmukaisina. Sanalla sanoen, kohtasiko legioonalaisia oikeusmurha. Kiinnostavaa on myös, mitä taktiikoita legioonalaiset käyttivät kuulusteluissa ja oikeudessa yrittäessään parantaa asemaansa, sekä tutkia, missä määrin sisällissodan aiheuttama oikeusvaltion kriisiytyminen jatkui edelleen. Tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden ohella tutkimus nojautuu pitkälti Villingin saarella pidettyjen kuulustelujen pöytäkirjoihin, joita tarkastellaan 74 erilaisia tuomioita saaneen legioonalaisen osalta. Tutkimuksessa havaittiin merkittäviä eroja VRO:n toiminnassa vuosien 1918 ja 1919 välillä, jotka selittyvät enimmäkseen oikeusolojen normalisoitumisella. Näin esimerkiksi tutkittavien työnantajien ja kotipaikkakunnan suojeluskuntien lausunnot ovat menettäneet vuodessa merkitystään ja tutkittavan oman käytöksen ja tunnustuksen merkitys korostuu tuomioissa. Tutkimusaineiston perusteella ei vaikuta siltä, että valtiorikosoikeus kaikkiaan olisi kohdellut legioonalaisia epäreilusti tai oikeusvaltion periaatteiden vastaisesti, joskin tuomiot ovat keskenään epätasaisia. Sen sijaan oikeuskanslerin tekemät karkotuspäätökset, joiden nojalla yli 30 legioonalaista karkotettiin Kanadaan, ovat paikoin heikosti ja epäselvästi perusteltuja. Tutkimus osoittaa, että oikeusjärjestelmä kohteli legioonalaisia epätasaisesti, mutta osoitti samalla toipuneensa merkittävästi edellisvuoden kriisistä.

Tässä tutkimuksessa perehdyn viikoittain ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä esitettyihin käsityksiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton supervalloista vuosina 1979–1991, eli kylmän sodan viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Lähestyn työssäni osapuolia erityisesti niiden johtajien kautta, kuten teki lehti itsekin. Suomen Kuvalehti julkaisi toistuvasti kattavia henkilökuvia kahden maan hallitsijoista, käsitellen heidän viimeisimpiä edesottamuksiaan ja henkilöhistorioitansa. Työssä vertailen miten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtoa käsittelevä uutiskuvaus erosi toisistaan, ja löytyikö aikajaksolta jotain ratkaisevia tapahtumia, jotka vaikuttivat lehden kantaan merkittävästi. Keskeisiä narratiiveja tutkimuksen ajanjaksolla ovat suomettumisen myötä yleistyneen itsesensuurin väheneminen, sen myötä muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, sekä Suomen Kuvalehden tasaisen kriittinen linja Yhdysvaltojen valtionjohtoa kohtaan.