Browsing by study line "Historia, suomenkielinen"

Vaikka tuomiokirjat tuovat tavalliset kansanryhmät esiin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa, ne ovat paras lähde lähestyä myös tavallista elämää. Tässä maisterintutkielmassa pyrinkin lapsenmurhatapauksien kautta lähestymään kahden pitäjän elämää katsottuna lapsenmurhasta syytettyjen näkökulmasta. Pöytäkirjoista aukeaa yhteisöt, joihin on mahtunut monia erilaisia jäseniä. Useimmat lapsenmurhista epäillyksi joutuneet ovat olleet tavallisia piikoja tai itsellisiä, joiden aiempi elämä ei ole herättänyt aihetta epäilyksiin. Toisaalta oikeuspöytäkirjat tarjoavat näkökulmia myös yhteisön kriiseihin tai poikkeuksellisiin tilanteisiin. Juorujen kautta on selvitetty sosiaalisia kriisejä, oikeudessa on pohdittu, kuinka mielenterveysongelmaista syytettyä tulisi kohdella. Oikeudenhoito tapahtui myös nälänhädän aikana 1690-luvun lopussa. Lapsenmurhasta syytetyksi joutuneiden naisten elämä kietoutuu osaksi yhteisöjensä arkipäivää ja vaikeissa tilanteissa selviämistä. He olivat aktiivisia toimijoita, joiden tilanteet olivat monella tavalla samankaltaisia, mutta toisaalta he olivat valinneet myös erilaisia polkuja elämälleen. Vaikka kaikille syytetyille löytyy yleisimmin muutamia yhteisiä piirteitä, heitä on mahdoton tiivistää homogeeniseksi ryhmäksi.

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Historian maisteriohjelma, suomenkielinen opintosuunta Tekijä: Hilppa Loikkanen Työn nimi: ”Alussa juuri kukaan ei uskonut meihin”: Naiset Algerian sodassa 1954–1962 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2023 Sivumäärä: 51 Avainsanat: Algeria, Algerian sota 1954–1962, algerialaiset naiset, alkuperäisnainen, musliminainen, islamilaisuus, kolonialismi, sukupuoli, intersektionaalisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Heikki Mikkeli Säilytyspaikka: Kaisa-kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksessani tarkastelen algerialaisten naisten osallistumista Algerian sotaan ja taisteluihin maan itsenäisyyden puolesta Kansallisen vapautusrintaman FLN:n (Le Front de libération nationale) puolella 1954–1962. Tutkimuskysymykset ovat: Mitkä aatteelliset ja poliittiset tekijät ja tapahtumat vaikuttivat naisten aktivoitumiseen ennen sodan syttymistä? Millaisin tavoin naiset osallistuivat taisteluun itsenäisyyden puolesta? Miten sodan eri osapuolet suhtautuivat naistaistelijoihin? Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen algerialaisten naisten aseman lisäksi syitä ja tapahtumia, joilla oli merkitystä naisten aktivoitumiseen ja osallistumiseen sotaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on intersektionaalinen lähestymistapa, koska se tarjoaa oivallisen tavan analysoida naisten asemaa samaan aikaan patriarkaalisen ja koloniaalisen yhteiskunnan jäseninä. Sodan syttyessä yli 90 % algerialaisista naisista oli lukutaidottomia ja suuri enemmistö asui maaseudulla. Ensimmäisten maailmansodan jälkeen perustettiin puolueita, jotka korostivat ohjelmassaan itsenäisyyden edistämistä ja oman kulttuurin kansallisia piirteitä kuten uskontoa ja kieltä. Poliittiset puolueet perustivat itselleen naisjärjestöjä. Toukokuussa 1945 etenkin Sétifin ja Guelman kaupungeissa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi järjestetyt kulkueet, jotka päättyivät verisiin yhteenottoihin ja sen jälkeen ranskalaisten laajoihin kostoiskuihin, olivat merkittävä käännekohta. Toisessa pääluvussa käsittelen naisten eri rooleja ja tapoja osallistua sotaan. Sétifin verilöylyn lisäksi merkittäviä tekijöitä olivat FLN:n levittämä propaganda sekä lakot. Maaseudun naiset saivat tehtäväkseen viestien välityksen sekä ruoka- ja vaatehuollon. Toinen ryhmä olivat sairaanhoitajat ja lääkintäavustajat, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa yhdessä FLN:n taistelijoiden kanssa. Vain pieni osa naisista osallistui aseelliseen taisteluun. Kolmas ryhmä olivat kaupungeissa asuvat naiset, jotka toimivat sotaan aseiden kuljettajina ja pommien räjäyttäjinä. Tarkastelen myös sekä FLN:n että ranskalaisten suhtautumista naistaistelijoihin. FLN halusi antaa kuvan uudenlaisesta vapautetusta naisesta, mutta naisten kertomuksista käy ilmi, että vanhat patriarkaaliset asenteet ja tavat säilyivät läpi koko sodan. Naisilla oli tehtävänään kaksi vallankumousta: yksi kolonialismia ja toinen oman yhteisönsä mieshegemoniaa vastaan. Ranskalaiset puolestaan käynnistivät useita projekteja peruskasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä mittavan kampanjan huivista luopumiseksi. He myös muuttivat perhelakia ja päästivät naiset vaaliuurnille. Ennen sotaa perustetuilla poliittisilla tai islamilaisuutta korostavilla liikkeillä oli merkitystä naisten aktivoitumisessa taistelussa itsenäisyyden puolesta. Sodassa naisten osuus oli korvaamaton; ilman sitä itsenäisyys olisi jäänyt saavuttamatta tai sota olisi vähintäänkin pitkittynyt. Patriarkaatista he eivät kuitenkaan päässet irti.

The present study seeks to answer the following all-encompassing question: who were the Rephaim? This inquiry is founded upon the hypothesis that said group was noted in ancient texts for its status as powerful warriors. Beyond demonstrating this martial disposition another major objective is that of proving their general character as temporal actors rather than supernatural and mythical figures, the latter being the view asserted by much of modern scholarship. The primary sources employed are particularly the relevant biblical and Ugaritic texts that mention the Rephaim, yet the brief Phoenician writings attesting to said group are considered as well. Additionally, various other ancient texts, especially those of Egyptian provenance, provide important circumstantial information about the periods, regions, and events relevant to the Rephaim. Naturally related academic literature is consulted throughout such qualitative research. As is typical for such a highly interdisciplinary field as Ancient Near East studies, the present study also avails itself of archaeological data when possible. Linguistic factors too figure prominently as there often remain ambiguities as to the most correct interpretation of the dead languages in which the relevant primary sources were written. Besides the primary sources utilized, especially since the rediscovery of the ancient city of Ugarit in 1928, a rich scholarly tradition has grown around the study of the Rephaim, or Rapiuma, as they appear in the Ugaritic context. It is to this discussion that the present study contributes, and by so doing, provides fresh perspectives on the matter at hand. What differentiates the present study from most other contemporary investigations into the Rephaim is its favorable estimation of the biblical record as an important and relevant historical source. Indeed, it is the wholly temporal biblical portrayal of the Rephaim that helps highlight such equally non-supernatural characteristics in the more fragmentary and indefinite Ugaritic texts as well. In conclusion, the present study may proclaim that it adequately reaches all the goals it has set for itself. What follows then is a summary of the research results. Ancient texts indicate that the Rephaim were active in the Levant, especially its more southern regions, from at least the 19th century B.C. onwards. They appear to have been strongly linked with the Amorite expansion in the Middle Bronze Age Near East. In the 15th century B.C. the group is claimed to have been destroyed from much of their traditional Levantine territories. The Rephaim seem to have disappeared as an extant people sometime prior to the end of the Late Bronze Age. Yet they lived on in 1st millennium B.C. biblical and Phoenician texts as literary archetypes of once powerful ancient figures. The present study plausibly corroborates the hypothesized status of the Rephaim as a temporal people of evidently historical significance rather than mere supernatural and mythical entities. Confirmed is also their warlike and often even kingly status, which evinces an elevated standing in their respective societies. Moreover, clarification of the typically misconstrued nature of the Rephaim results in an improved understanding of the ancient Levant in general, particularly as pertains to its Amorite heritage in the Bronze Age.

Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa Englannissa vuosien 1840–1870 välillä julkaistuja arkkiveisuja, ja sitä kuinka rikollisuus, poliisi ja ankarat rikosrangaistukset on esitetty niiden sanoituksissa. Arkkiveisu on sanoitukseltaan kerronnallinen ja riimittelevä laulu, joita tarkasteluajanjaksolla julkaistiin etenkin Lontoon alueella. Kyse on kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. 1840–1870-luvuilla rikollisuus oli kasvavassa määrin ongelma etenkin englantilaisissa kaupungeissa. Syynä rikollisuuden kasvuun olivat muun muassa kaupungeissa tapahtunut nopea väestönkasvu, sekä sen seurauksena lisääntynyt työttömyys. Samaan aikaan Ison-Britannian poliisivoimat läpikävivät uudistusprosessia, jonka tavoitteena oli poliisivoimien tehokkaampi organisointi. Toiminnan seurauksena poliisien määrää lisättiin, mikä tarjosi uusia työllistymismahdollisuuksia. Rikosnimikkeiden rangaistuskäytäntöjen uudistus taas lisäsi etenkin vankeusrangaistukseen tuomittujen määrää. Kuolemaantuomittujen määrä laski, mutta tämän seurauksena heitä koskevat teloitukset aiheuttivat kiinnostusta viktoriaanisen ajan toimintaympäristössä. Kaikki tavallisesta poikkeava toiminta kiinnosti myös arkkiveisuja laatineita sanoittajia ja kustantajia. Arkkiveisut kuvasivat niin vähäisiin kuin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden toimintaa. Poliisi ja vakavat rikosrangaistukset pääsivät myös edustetuksi arkkiveisujen sanoituksiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat. Miten arkkiveisut kuvasivat julkaisuaikansa rikollisuuta sekä rikollisia? Toisekseen, miten poliisi on esiintynyt arkkiveisujen sanoituksissa? Kolmanneksi, kuinka arkkiveisut ovat kuvanneet vankeusajan tapahtumia? Viimeisenä, miten kuolemaantuomittuja on kuvattu arkkiveisujen sanoituksissa? Tutkielman alkuperäislähteinä ovat toimineet neljätoista erilaista arkkiveisua, jotka ovat julkaistu 1840–1870-välisenä aikana. Arkkiveisujen julkaisupaikkoina ovat toimineet etenkin Lontoo, Preston sekä Manchester. Tutkimuskirjallisuutena on ollut esimerkiksi arkkiveisujen historiaa käsitteleviä teoksia. Myös muuta viktoriaanisen ajan elämään keskittynyttä tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty tutkielman teossa. Tutkielman tulokset ovat jossain määrin yllättäviä. Rikollisia ei ole aina kuvattu negatiivisesti, ja vastavuoroisesti poliisi ei aina esiinny sanoituksissa positiivisessa valossa käsiteltävänä olleissa arkkiveisuissa. Vangin elämä ei myöskään ollut helppoa kuvauksista päätellen.

Bostonissa elänyt ja lähes koko elämänsä vaikuttanut puritaanipappi Cotton Mather (1663–1728) toimi Uuden-Englannin yhteisön keskeisenä ja vaikutusvaltaisena jäsenenä. Matherin vuosien 1700–1726 välillä julkaistut merenkulkijoita ja merirosvoja käsittelevät saarnansa ovat kiinnostaneet tutkimusta hyvin moninaisista eri näkökulmista. Työssäni olen esittänyt, että Mather loi 1700-luvun alkuvuosina julkaistuissa saarnoissaan kuvaa koko Uuden-Englannin yhteisölle tärkeistä ja arvokkaista merenkulkijoista. Nämä mahdollistivat uusienglantilaisten päivittäisen elämän mukavuudet ja tarjosivat turvaa esimerkiksi kunigatar Annan sodan (1702–1713) aikana. 1710-luvulle tultaessa Matherin suhtautuminen merenkulkijoihin alkoi hiljalleen muuttua. Aiemmasta toiveikkuudesta ja ymmärtävistä ohjeista muuttui tuomitsevia puheenvuoroja. Mather paheksui merimiesten laskenutta moraalia ja paheellisia elämäntapoja. 1720-luvulle tultaessa Mather ei enää samalla tavalla arvostanut merityötä osana omaa yhteisöään. Lisääntynyt merirosvouksen uhka kuvastui Matherin merenkulkijoita ja merirosvoja käsittelevistä saarnoista selkeästi. Mather vastasi uhkaan luomalla merirosvoja toiseuttavia ja epäinhimillistäviä kertomuksia. Näiden kertomusten kautta Mather välitti uusienglantilaisille kuvaa turmiollisista ja barbaarimaisista hylkiöistä, jotka uhkasivat koko laajentuvaa angloamerikkalaista maailmaa. Tässä tutkielmassani pyrin laajentamaan ja monipuolistamaan aiemman tutkimuksen luomaa kuvaa merirosvoista osana Matherin Uuden-Englannin yhteisöä. Kokemusyhteisön käsitettä hyödyntämällä esitän, että Mather toi Uudessa-Englannissa kuolemaantuomitut merirosvot saarnojensa kautta jälleen osaksi muuta yhteisöä. Näissä merirosvoja merkityksellistävissä kertomuksissaan Mather välitti yhteisölleen kuvaa merirosvojen viimeisten hetkien kapinallisuudesta tai katumuksesta. Uuden-Englannin puritaaneja yhdistäneet syntien katumuksen ja kääntymyksen rituaaliset kokemukset olivat keskeisessä asemassa Matherin kuvatessa näitä kuolemaantuomittujen merirosvojen viimeisiä hetkiä. Pappien antamia sielunhoidollisia ohjeita ja neuvoja vastaan kapinoineet merirosvot olivat toisaalta osoitus epäonnistuneesta syntien katumuksesta ja kääntymyksen prosessista. Toisaalta tutkimuksessani osoitan, että Mather antoi merirosvojen kapinalle myös uusia merkityksiä käyttäen vastaan kapinoineita merirosvoja koko yhteisön moraalista kompassia ohjanneina ja varoittavina esimerkkeinä. Kapinallisten merirosvojen kautta Mather varoitti laumaansa uhmaamasta Jumalan tahtoa ja suhtautumaan kuolemaansa sen vaatimalla vakavuudella. Vastaavasti syntejään esimerkillisesti katuneista merirosvoista tuli Matherin saarnoissa uusienglantilaisten yhteisöä kokemuksellisesti yhdistäneiden vilpittömän katumuksen ja kääntymyksen prosessien kautta keskeinen osa muuta yhteisöä. He olivat kokemusyhteisöille tärkeiden rituaalien esimerkillisiä ilmentymiä, jotka ansaitsivat paikkansa osana Matherin yhteisöä.

Tutkielma käsittelee alemman aatelisen Johan Gyldenärin (1598-1685?) taustoja sekä hänen avioitumistaan aatelisneito Elin Hornin kanssa 1620-luvun alussa. Johan Gyldenär tunnetaan nykyisin Espoon Leppävaaran perustajana. Tutkielman tavoitteita oli selvittää mistä Johan Gyldenär muutti Ruotsin valtakuntaan, mitkä hänen taustansa olivat, sekä selvittää paikallisten aatelisten suhtautumista hänen avioitumiseensa. Avioitumisen aikana Johan Gyldenär ei ollut aatelinen (aateloitiin 1646) ja oli poikkeuksellista, että aateliston ulkopuolinen meni naimisiin aatelisen kanssa. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä olivat Lyypekistä löytyneet oikeusdokumentit koskien Gyldenärin perhettä sekä Gyldenärin kirjeenvaihto korkea-arvoisen aatelisen Åke Tottin kanssa. Tutkimuksessa selvisi, että Johan Gyldenärin perheellä oli suolankeittämö Lyypekissä. Gyldenärin perhe menehtyi 1620-luvun alkupuolella, mikä toi hänelle mahdollisesti suurehkon perintöomaisuuden. Näillä rahoilla Gyldenär hankki läänityksiä nykyisen Uudenmaan alueelta. Hän avioitui vuonna 1624 Elin Hornin kanssa ilman Elinin mahdollisten huoltajien, ylhäisaatelistoon kuuluvien Kurkien lupaa. Elin oli orpo aatelisnainen ja on mahdollista, että Kurjet olivat toimineet hänen huoltajinaan. Gyldenärin kirjeistä tulee vaikutelma, että asia aiheutti jonkinasteisen skandaalin ja pahennusta aikanaan. Hän yritti hakea tukea ja myös suojelusta itselleen tutulta ylhäisaateliselta Åke Tottilta. 1600-luvun vaihteesta tunnetaan muutamia vastaavanlaisia aatelisten avioskandaaleja. Tämä tutkimus lisää yhden mielenkiintoisen esimerkin näiden joukkoon. Kyseisenä ajanjaksona Ruotsin valtakuntaan muutti paljon ulkomaalaista aatelistoa, joten tutkielma valottaa myös näiden ihmisten taustoja ja elämää. Lisäksi tutkielma lisää paikallistuntemusta tuodessaan lisätietoa suureksi asuinalueeksi kasvaneen Leppävaaran perustajasta.

After World War II the Greek-Cypriot community living in Cyprus started demanding independence from the United Kingdom. And so during the heights of the cold war an organization called EOKA was formed the purpose of which was to achieve this independence and enable a union with Greece. And so followed the Cyprus war of independence (26.11.1955 – 19.3.1959). During this conflict the Turkish-Cypriot community that formed a 18% minority on the island had sided with the British since they did not want a union with Greece. The war ended with all interested parties i.e. the UK, Greece, Turkey and both communities living on the island (and with the backing of the USA and the Soviet Union) agreeing to an independent Republic of Cyprus being formed that was to be run jointly by the two communities. This did not sit well with many members of the Greek-Cypriot community. The government created was also not able to function properly. Civil unrest ensued and after a prolonged period of strife between the Greek Cypriot and Turkish Cypriot communities in Cyprus the United Nations (UN) had to intervene to prevent a possible escalation of the situation. In 1964 a force called UNFICYP (the United Nations Peacekeeping Force In Cyprus) was then formed and sent to the island to maintain the peace between the two communities whilst in the meantime UN-led peace negotiations moderated by Sakari Tuomioja from Finland tried to find a permanent solution to the Cyprus problem. Part of the UNFICYP force sent to the island was a battalion of Finnish soldiers. Opinions in Finland, when looking through press releases at the time, were divided. Some were proud that Finland was breaking free from political shackles and taking a larger role in international matters and for some it was a bad idea to antagonize the Soviet Union and send young Finnish servicemen to possibly die in a foreign country. This division also had a political nature with the right-wing supporting and the left-wing opposing. In Cyprus opinions expressed through the press also followed political ideologies. The left-wing was neutral and hoped that the UNFICYP forces would bring stability whilst the right-wing were negative and wanted all foreign forces to leave the island to decide for itself. In the meantime, the Finnish forces themselves were getting on with their tasks which they had started to find increasingly hard and frustrating as civil unrest continued. After the Turkish invasion of Cyprus in 1974 opinions changed. All newspapers and political parties of the Greek-Cypriot community openly welcomed and supported the UNFICYP forces and were even open to letting these forces have a larger role on the island. In this paper we go through the events in Cyprus during the cold war period. We look at how the UN was involved and how the UNFICYP forces were formed. We see how Sakari Tuomioja from Finland was part of the initial peace-talks process. We examine what servicemen from the Finnish UNFICYP battalion thought about their mission in Cyprus and we analyze what the press thought of the UNFICYP’s involvement in 1964 and 1974.

Tekstiili- ja vaatetusteollisuus (teva) on perinteikäs ja historiallisesti merkittävä teollisuudenala, jolla oli pitkään vankka rooli suomalaisten työllistäjänä. Suomalainen tevateollisuus oli rakentunut vahvasti sukupuolittuneen työnjaon varaan ja alan työtehtävät oli jaoteltu naisten ja miesten tehtäviin. Halpa naistyövoima toimi kotimaisen teollisuuden valttina, joka houkutteli ulkomaisia teva-alan yrityksiä siirtämään tuotantoaan edullisempien työvoimakustannusten perässä Suomeen. Nykyistä globalisaatiota edelsi ”uusi kansainvälinen työnjako”, joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se merkitsi työvoimavaltaisten tuotantovaiheiden siirtämistä teollisuusmaista kohti maita, joissa työvoima oli halpaa. Halvan työvoiman maiden kilpailuetu johtui muun muassa alhaisista palkoista, voimattomista ammattiliitoista ja investointi- ja veroetuuksista. Suomalaisessa tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa kehitys näkyi muun muassa ulkomaisten yritysten vetäytymisenä, minkä lisäksi kotimaista tevateollisuutta nakersi vaatteiden ja tekstiilien halpatuonti maista, joissa tuottaminen oli vielä Suomeakin edullisempaa. Tutkin maisterintutkielmassani millä tavoin tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa tapahtunut kansainvälisen työnjaon muutos vaikutti alan työntekijöihin Suomessa vuosien 1975 ja 1989 välillä ja kuinka he itse suhtautuivat kehitykseen. Selvitän, mitkä tekijät vaikuttivat halpatuonnin kasvuun markkinoilla ja millaisia toimenpiteitä lisääntyvää tuontia vastaan tehtiin. Kysyn lisäksi, kuinka yhteiskunnassa vallalla olleet asenteet naisista, heidän työnteostaan sekä heille sopivista rooleista vaikuttivat alan palkkaukseen ja tevateollisuuden pelastamiseksi tehtyihin toimenpiteisiin. Tarkastelen matalapalkkaisten tekstiili- ja vaatetusteollisuuden naistyöntekijöiden asemaa myös osana ammattiyhdistysliikettä. Vastaan tutkimuskysymyksiini laadullisen sisällönanalyysin avulla. Alkuperäislähteinäni käytän Tekstiili- ja Vaatetustyöväen Liitto Teva ry:n jäsenlehtiä. Esitän tutkielmassani, että kansainvälisessä työnjaossa tapahtuneet muutokset vaikuttivat voimakkaasti ja läpileikkaavasti suomalaiseen tekstiili- ja vaatetusalaan ja sen työntekijöihin. Vastatakseen kiristyvään kilpailuun suomalainen tevateollisuus pyrki erikoistumaan ja panostamaan laatuun. Taistelu halpatuontia vastaan oli kuitenkin vaikeaa, sillä edullisen tuotannon taustalla vaikuttivat halpatuotantomaiden alhaiset työvoimakustannukset, jotka juonsivat juurensa puutteellisiin työntekijöiden oikeuksiin. Suomalaiset tevatyöntekijät suhtautuivat halpatuonnin kasvuun pelokkaasti ja katsoivat sen uhkaavan sekä heidän omaa työllisyyttään että koko teollisuudenalan tulevaisuutta. Yhtenä halpatuonnin epäreiluimmista piirteistä pidettiinkin sitä, että se iski pahasti alaan, joka oli matalapalkkainen ja naisvaltainen. Kehityksessä keskeistä roolia näyttelivät myös kauppa ja kuluttajat, jotka tekemillään valinnoilla vaikuttivat tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työllisyystilanteeseen Suomessa.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan Helsingissä vuosina 1917-1918 toiminutta järjestystoimikuntaa. Järjestystoimikunta toimi järjestyslaitoksen johtavana toimielimenä Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen jälkeisenä aikana, ja siihen kuului Helsingin kaupunginvaltuuston ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan valitsemat edustajat. Tutkimuksen tavoitteena on rakentaa kattava kuva järjestystoimikunnan toimista, sen kohtaamista haasteista, sekä siitä, miten eri poliittisten osapuolten välinen kamppailu järjestysvallasta näkyi sen toiminnassa. Tutkielman lähdeaineistona käytetään järjestystoimikunnan kokousten pöytäkirjoja, jotka löytyvät Kansallisarkistosta, Helsingin poliisilaitoksen kanslian arkistosta. Järjestystoimikunnan eri osapuolten taustavaikuttimien selvittämiseksi tarkastellaan Helsingin kaupunginarkistosta löytyviä kaupunginvaltuuston pöytäkirjoja, sekä Kansan Arkistosta löytyvää Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan aineistoa. Sanomalehtiaineistoa käytetään täydentämään julkisuudessa näkynyttä kuvaa järjestystoimikunnasta ja eri poliittisten osapuolien suhtautumisesta siihen. Metodina käytetään laadullista aineiston tutkimusta, eli käytännössä luetaan alkuperäislähteitä ja niiden perusteella rakennetaan kokonaiskuvaa järjestystoimikunnan toiminnasta ja olemuksesta. Tutkielman lopputuloksena rakentuu kattava kuva järjestystoimikunnasta ja sen osasta vuoden 1917 järjestysvaltakamppailua. Tutkielma esimerkiksi käsittelee järjestystoimikunnan toimia liittyen yleiseen järjestyksenpitoon, järjestyslaitoksen miehistöön, sekä ajan yleisiin levottomuuksia aiheuttaneisiin aiheisiin, kuten elintarvikepulaan ja työttömyyteen. Tutkielmassa käsitellään myös järjestystoimikunnan kohtaamia haasteita, esimerkiksi liittyen sen aseman laillisuuteen ja järjestysmiehistön kurittomuuteen.

Kansainvälistä kaupunkien välistä toimintaa on tutkittu jonkin verran. Toimintaa kaupunkinäyttelyn näkökulmasta Helsingin osalta ei ole tutkittu aiemmin laajemmin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista kaupunkikuvaa Helsingistä pyrittiin viemään ulkomaille Helsinki-näyttelyn avulla 1960-luvulla sekä mikä oli Helsinki-näyttelyn tarkoitus 1960-luvun aikana. Tutkimuksessa on käytössä Helsingin kaupunginarkistosta löytyvät Helsinki-näyttelyn sekä Helsinki-näyttelytoimikunnan asiakirja kokonaisuudet, joita ei ole digitoitu. Aineistoa on runsaasti usealla eri kielellä, joita käännettiin suomeksi eri käännösohjelmien avulla. Aineistot käsiteltiin niin kuin ne ovat Helsingin kaupunginarkistossa arkistoituna eli kronologisessa järjestyksessä, mutta tutkielma on käsitelty temaattisesti. Helsinki-näyttelyä vietiin vuosien 1965–1970 välisenä aikana useisiin kaupunkeihin Euroopassa sekä Yhdysvalloissa niin, että näyttelytoiminta painottui vahvasti Keski-Euroopan kaupunkeihin. Helsinki-näyttely esitteli monipuolisesti Helsinkiä useiden visuaalisten tapojen kautta huomioiden kohdekaupungin yleisön. Näyttelyn näkyvyyden edistämiseksi mainonta sekä näyttelyn vastaanoton seuranta olivat tärkeässä osassa toimintaa. Suhteiden muodostamista tapahtui kaupunkinäyttelyn suunnittelun aikana sekä itse Helsinki-näyttelyn avajaisten yhteydessä eri kaupunkien delegaatioiden toimesta. 1960-luvulla näyttelyn avulla haluttiin antaa Helsingistä pääasiassa läntisten maiden kaupunkeihin kuvaa kasvavana, kehittyneenä, innovatiivisena, puolueettomana, monipuolisena, laadukkaan arkkitehtuurin sekä länsimaiset arvot omaavana kaupunkina. Helsinki-näyttelyn tarkoituksena oli pääasiassa esitellä monipuolisesti Helsinkiä mahdollisimman laajasti ulkomailla. Näyttelyn avulla onnistuttiin tekemään Helsingistä tunnetumpi ulkomaalaisissa kaupungeissa. Kaupungin tunnettavuuden kasvattaminen, tiedon levittäminen ja uuden oppiminen sekä kansainvälisten kaupunkisuhteiden muodostaminen olivatkin tärkeässä osassa kaupunkinäyttelyn tavoitetta.