Browsing by study line "Iberoromanian Philology"

Maisterintutkielmani käsittelee Suomessa asuvien espanjankielisten latinalaisamerikkalaisten kieliasenteita. Aihe on kiinnostava siksi, että diasporayhteisöjä käsitteleviä asennetutkimuksia ei liialti ole tehty Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tutkielma selvittää, millaisia asenteita kohderyhmällä on espanjan kieltä ja sen maantieteellisiä varieteetteja kohtaan. Se myös tutkii käsityksiä siitä, mitä niin sanottu neutraali espanja merkitsee kohderyhmälle sekä tunnistaako ryhmä espanjan varieteetteja nauhoituksia kuuntelemalla. Asenteita tutkittiin kyselylomakkeen sekä haastattelujen avulla. Tutkielmaan osallistui yhteensä 29 espanjaa äidinkielenä puhuvaa Suomessa asuvaa henkilöä. Vastaukset analysoitiin kuuden ulottuvuuden mukaan, jotka ovat kielellinen yhtenäisyys, affektiiviset piirteet, kognitiiviset piirteet, oikeakielisyys ja neutraalius, sekä varieteettien tunnistaminen. Tutkielman teoreettinen viitekehys perustuu kieliasenteiden ja diasporaidentiteettien tutkimukseen. Asenteilla nähdään olevan kolme ulottuvuutta: affektiivinen, kognitiivinen ja konatiivinen (Ajzen 1988; Baker 1992; Garrett 2003; Cargile ym. 1994; van Bezooijen 1994). Asenteet kohdistuvat sekä konkreettisiin että abstrakteihin asioihin, ja ne voivat olla samanaikaisesti positiivisia ja negatiivisia. Kieliasenteisiin vaikuttaa usein näkemys ”oikeakielisyydestä” (Preston 2013) ja kielten standardisointi (Garrett 2010). Aiempi tutkimus kuvailee neutraalia kieltä keinotekoisena käsitteenä (Gutiérrez Maté 2017), mutta ei ota huomioon puhujien näkemyksiä aiheesta. Myös identiteettikysymykset liittyvät läheisesti kieliasenteisiin. Muuttoliikkeen johdosta diasporayhteisöissä asuvien yksilöiden identiteetit ovat muutoksessa (Hall 1995; Woodward 2002), mikä vaikuttaa myös kieliasenteisiin. Tulokset osoittavat, että tutkimukseen osallistuneet espanjankieliset latinalaisamerikkalaiset määrittävät oikeakielisyyden ja neutraaliuden samalla tavalla. Kommunikaation onnistuminen ja selvästi erottuvien kielellisten piirteiden puuttuminen nähdään oleellisina tekijöinä molemmissa ulottuvuuksissa. Toisaalta näiden käsitteiden suhteessa espanjan eri varieteetteihin on eroja. Oikeakielisyyteen ei yleensä liitetä tiettyjä murteita, mutta neutraaliuuteen kyllä. Neutraalius yhdistetään usein omaan murteeseen, ja lisäksi Ecuadorin, Meksikon ja Kolumbian murteet nähdään neutraaleina. Kielellisistä piirteistä sanat mainitaan useammin asenteiden yhteydessä kuin intonaatio tai nopeus. Kielioppia tuskin mainitaan. Lisäksi vastaukset osoittavat, että puhujilla on vakaa latinalaisamerikkalainen identiteetti ja kielellistä varmuutta. He eivät pidä Espanjan varieteetin statusta korkeampana kuin omien varieteettiensa. Korrektiuuteen liittyvät tulokset ovat osittain linjassa edellisen tutkimuksen kanssa, mutta myös eroavaisuuksia on havaittavissa. Neutraalius määritellään teoreettisesti ja subjektiivisesti, ja sillä on sekä yhtymäkohtia että erilaisia määritelmiä korrektiuuteen verrattuna. Tulosten pohjalta voidaan tulkita, että aika selittää osan eroista aikaisempaan tutkimukseen. On kuitenkin selvää, että diasporayhteisöissä on uudenlaisia asenteita ja käsityksiä, jonka takia tutkimusta olisi hyvä jatkaa ja laajentaa.

Tässä työssä tutkitaan impersonaalirakenteita espanjan ja portugalin eurooppalaisten varieteettien välillä uutiskielessä. Tarkasteltavat rakenteet ovat ser-apuverbillä muodostettava perifrastinen passiivi ja se-rakenteet, jotka voidaan jakaa passiivisiin ja impersonaalisiin rakenteisiin. Tavoitteena on selvittää, kummankielisessä korpuksessa tutkittavat rakenteet ovat kokonaisuudessaan yleisempiä ja kummat rakenteet ovat yleisempiä kussakin korpuksessa. Korpusten uutiset on jaettu seitsemään osastoon, jotka ovat yhteiskunta, politiikka, talous, urheilu, kulttuuri, tiede sekä teknologia. Tavoitteena on täten myös tutkia, esiintyykö rakenteita tyypillisemmin joissain tietyissä osastoissa. Funktionaalisesta näkökulmasta yksi impersonaalirakenteiden tehtävistä on agentin häivyttäminen (Siewierska 2008). Espanjaa ja portugalia pidetään tässä tutkimuksessa saman järjestelmän eri variantteina, sillä ne ovat geneettisesti niin läheistä sukua toisilleen (vrt. Moravcsik 2016). Tämän ansiosta molempien kielten rakenteisiin voidaan soveltaa samaa luokittelua. Impersonaalirakenteiden luokittelu pohjautuu Barrenechean ja M. de Rosettin (1979) malliin. Uutisten laadullisessa tarkastelussa hyödynnetään puolestaan Reinemann et al.:n (2011) luokittelua. Tutkimuksen korpukset koostuvat uutisista, jotka on espanjan osalta kerätty El Mundo- ja portugalin osalta O Diário de Notícias -sanomalehdestä ja jotka ajoittuvat vuosille 2017–2019. Espanjan korpuksen koko on 143 909 sanaa ja portugalin korpuksen koko 87 593 sanaa. Aineiston keruussa on hyödynnetty Corpus del Español NOW- (News on the Web) (Davies 2018–) ja Corpus do Português NOW (Davies 2018–) -internetkorpuksia, joiden pohjalta on koostettu oma korpus analyysia varten. Tulokset osoittavat impersonaalirakenteiden olevan yleisempiä portugalin korpuksessa kuin espanjan korpuksessa. Portugalin korpuksen normalisoitu frekvenssi on 93,6 tapausta 10 000:ta sanaa kohti ja espanjan korpuksen 82,5 tapausta 10 000:ta sanaa kohti. Korpusten välinen ero on tilastollisesti merkitsevä (G² = 7,71; p < 0,01). Espanjan korpuksessa se-rakenteet (58,6) ovat yleisempiä kuin perifrastinen passiivi (23,8). Portugalin korpuksessa vastaavasti perifrastinen passiivi (81,4) on yleisempi kuin se-rakenteet (12,2). Espanjan korpuksessa impersonaaliset rakenteet ovat tyypillisimpiä yhteiskunta- (100,7), kulttuuri- (99,7) ja tiedeaiheisissa (94,6) uutisissa ja harvinaisimpia urheilu-uutisissa (27,9). Portugalin korpuksessa ne ovat tyypillisimpiä puolestaan yhteiskunta- (135,9), politiikka- (89,3) ja kulttuuriosastoissa (87,7) ja harvinaisimpia urheiluosastossa (52,7). Portugalin korpuksessa impersonaalirakenteet ovat espanjan korpusta yleisempiä yhteiskunta-, politiikka-, urheilu- ja teknologia-aiheisissa uutisissa. Näissä kaikissa paitsi teknologiassa ero korpusten välillä on tilastollisesti merkitsevä. Espanjan korpuksessa rakenteet ovat yleisempiä talous-, kulttuuri- ja tiedeosastoissa, mutta näissä missään ero korpusten välillä ei ole tilastollisesti merkitsevä. Tyylillisesti suurimmat erot korpusten välillä havaitaan urheiluosastossa, sillä espanjan urheilu-uutisten kieli on huomattavasti kuvailevampaa kuin portugalin. Kaikki löydöt viittaavat uutiskielen olevan portugalin korpuksessa muodollisempaa kuin espanjan korpuksessa. Laajemmat johtopäätökset eri impersonaalirakenteiden käytöstä kielten välillä vaativat kuitenkin lisätutkimusta.

El cambio de código es un fenómeno muy común en las comunidades de habla multilingües, que se define como el uso de varios idiomas o dialectos en una misma conversación o frase por hablantes bilingües (Gardner-Chloros, 2009). El presente trabajo investiga el cambio de código en la comunidad de habla gallega, en que existe un contacto estrecho entre el español y la lengua autóctona de la región, el gallego. El tema de nuestro trabajo es el cambio de código entre el español y el gallego, lo que observamos en un corpus monolingüe de español. Usando la tipología creada por Pieter Muysken (2000), intentamos averiguar qué tipos de cambio de código están presentes en el habla de los gallegos, y, además, descubrir las principales motivaciones para su uso. Las preguntas de investigación de nuestro estudio son las siguientes: 1) ¿Cuál es el tipo del cambio de código más común en los hablantes bilingües gallegos (en un corpus monolingüe de español)? 2) ¿Qué motivaciones tiene el cambio de código de los hablantes gallegos? En el trabajo observamos el cambio de código desde la perspectiva gramatical, analizando las características formales del fenómeno. Como la base teórica usamos la clasificación de Muysken, la que divide los cambios de código intraoracionales en los tipos siguientes: 1) inserción, 2) alternación y 3) lexicalización congruente. Como los estudios anteriores sobre el contacto del español y el gallego se han centrado mayormente en los aspectos conversacionales, nuestro trabajo pretende arrojar luz sobre el cambio de código desde un punto de vista diferente. El material analizado fue recogido del Corpus Oral y Sonoro del Español Rural, COSER. Se trata de un corpus dialectal monolingüe de español, y consta de entrevistas con informantes rurales, mayores y de escasa escolarización. De ahí, suponemos que el uso del gallego y los cambios de código estuviesen presentes en su habla. Nuestro subcorpus incluye seis entrevistas hechas en diferentes localidades de Galicia; la duración total de las entrevistas es 6 horas y 31 minutos, y se han realizado con 14 informantes. Los resultados de nuestro estudio concuerdan con las investigaciones anteriores, y demuestran que el tipo del cambio de código más común en los hablantes de nuestro corpus es la lexicalización congruente. Como han sugerido otras investigaciones, es típica en comunidades donde las lenguas usadas son emparentadas. No obstante, según nuestro análisis, los cambios insercionales y alternacionales también son usados bastante en el grupo de hablantes estudiado. En cuanto a las motivaciones para el uso del cambio de código, observamos que ocurre frecuentemente en situaciones en que un hablante no encuentra una palabra en la otra lengua o necesita aclarar el mensaje; también podemos constatar que el uso del gallego es muy consistente en ciertos hablantes, lo que aumenta la cantidad de los cambios alternacionales en nuestros datos.

Tutkielmassa perehdytään impersonaaliseen uno-pronominiin vertailemalla sen käyttöä Espanjan pääkaupungin Madridin ja Meksikon pääkaupungin Méxicon välillä. Kyseessä on osittain laadullinen ja osittain määrällinen tutkielma, jossa käytetään materiaalina PRESEEA:n sosiolingvististä korpusta Madridista ja Méxicosta. Korpuksista laskettiin kaikki tapaukset, joissa uno-pronominia käytettiin impersonaalisena, ja analysoitiin ne eri kriteerein. Tapauksista tutkittiin, kehen pronominilla uno viitattiin, minkä tyyppisissä diskursseissa sitä käytettiin, sekä minkä semanttisten verbiluokkien kanssa se esiintyi yleisimmin. Sen lisäksi käännettiin katse myös puhujiin, ja tutkittiin, miten sukupuoli, ikä ja koulutusaste vaikuttavat uno-pronominin käyttöön. Työssä myös tarkasteltiin tapauksia, joissa puhuja lausuu tämän pronominin vain kerran puheessaan, ja analysoitiin syitä tälle valinnalle. Työn keskeiset tulokset olivat, että Méxicossa uno-pronominia käytetään huomattavasti enemmän kuin Madridissa, mikä myös osaltaan johti siihen, ettei kaikkia kaupunkien välisiä vertailuja pystytty toteuttamaan. Uno-pronominilla viitattiin useimmiten itseensä Madridissa, kun taas Méxicossa yleisin viittaus oli yleistys, johon puhuja liittää myös itsensä. Diskurssityypissä oli myös eroja näiden kahden kaupungin välillä: Madridissa yleisintä oli käyttää uno-pronominia puhuttaessa hypoteettisista tilanteista, jolloin viittauksessa oli tavallisimmin yleistys omasta kokemuksesta, kun taas Méxicossa sitä käytettiin kerrottaessa omasta elämästä, jolloin puhuja viittasi yleisimmin itseensä. Molemmissa kaupungeissa uno-pronominia käytettiin vähiten kolmannessa diskurssityypissä, eli yleisistä aiheista puhuttaessa. Méxicossa uno esiintyi yleisimmin verbien kanssa, jotka ilmaisivat toimintaa, tilaa ja liikettä, ja vähiten verbien kanssa, jotka ilmaisivat ymmärrystä, halua ja vaikuttamista, kommunikaatiota, tai tunnetta. Tutkittiin myös, kehen puhuja viittaa yleisimmin näiden eri verbiluokkien kanssa, ja huomattiin, että verbien kanssa, jotka ilmaisivat toimintaa, liikettä ja tunnetta oli enemmän vaihtelua viittauksissa, kun taas esimerkiksi verbien kanssa, jotka ilmaisivat halua ja vaikuttamista viittauksessa oli yleisimmin yleistys tai viittaus puhujaan itseensä. Madridissa oli vain kolme tapausta, joissa uno oli lauseen subjektina, joten tätä vertailua ei voitu suorittaa. Työssä tarkasteltiin myös puhujia sosiolingvistisestä näkökulmasta. Tämän osion tärkeimmät tulokset olivat, että Méxicossa uno-pronominia käyttivät yleisimmin miehet, sekä puhujat, joilla on matalin koulutusaste, kun taas Madridissa käyttö jakautui lähes tasaisesti miesten ja naisten, sekä eri koulutusasteiden välille. Sen sijaan molemmissa kaupungeissa uno-pronominia käyttivät yleisimmin vanhimpaan ikäryhmään kuuluvat puhujat. Méxicossa naiset ja nuoret käyttävät yleisimmin uno-pronominia yleistyksenä, johon he liittivät myös itsensä. Vähiten koulutetut käyttivät uno-pronominia useimmiten erilaisiin yleistyksiin, ja keskimmäinen ikäryhmä viittasi itseensä. Lopuksi vielä tarkasteltiin tapauksia, joissa uno esiintyi vain kerran puhujan puheessa, ja pohdittiin, miksi näissä tapauksissa on päätetty käyttää uno-pronominia. Pronominia oli käytetty esimerkiksi attenuoimaan viestiä, eli heikentämään sen illokutorista voimaa (Briz ja Abelda 2013), suojelemaan puhujan kasvoja (Brown ja Levinson 1987), sekä tyylillisistä syistä. Uno-pronominia käytetään Méxicossa ja Madridissa monen lailla eri tavoin. Méxicossa niin käytön yleisyys, käyttäjät, kuin käyttötavat eroavat Madridista. Tämä tutkimus on vain alustava kuva näiden kaupunkien uno-pronominin käyttöön, ja tulevaisuudessa olisi tärkeä tutkia ja vertailla myös muita impersonaalisia muotoja.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, kuinka elokuva voi toimia opetustuotteena ja siltana vieraaseen kulttuuriin ja kieleen. Populaarikulttuurin tutkimuksessa on alettu kiinnittää huomiota vieraiden kulttuurien representaatioon ja aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että oikeanlaisten tehtävien, läksyjen ja keskustelun avulla elokuvia voidaan käyttää vieraan kulttuurin esittelemiseen oppilaille ja että elokuvat herättivät heissä kiinnostusta, motivaatiota ja osallistuttavuutta (Crespo Fernández, 2012). Aineistona toimi Disney Pixarin elokuva Coco (2017), joka kertoo meksikolaisesta kulttuurista ja kuolleiden päivän juhlasta. Elokuvan dubbauksessa käytetään paljon vieraannuttavaa käännösstrategiaa, jossa käytetään alkuperäisiä termejä ja sanastoa, ja yritetään näin opettaa katsojalle jotain vieraasta kulttuurista. Tutkimukseen osallistui 58 nelosluokkalaista. Tutkimus toteutettiin vastaanottotutkimuksena ja metodina käytettiin kyselylomaketta, johon oppilaat vastasivat elokuvan katselun jälkeen. Hypoteesi oli, että lapset pystyisivät elokuvan katselun jälkeen selittämään joitain heille ennestään vieraita asioista meksikolaisesta kulttuurista sekä että he tietäisivät joitain espanjankielisiä, elokuvassa esiintyneitä sanoja. Olettamus oli, etteivät lapset pystyisi kuitenkaan omaksumaan kaikkia heille vieraita elementtejä elokuvan katselun jälkeen. Tutkimuksessa tutkittiin, mitkä sanat olivat lapsille vaikeimpia ymmärtää, mitkä sanat olivat helpommin ymmärrettävissä ja mitä kulttuurisia elementtejä lapset elokuvasta oppivat. Tutkimuksen perusteella selvitettiin myös joitain lasten omia kokemuksia elokuvan katselusta oppimistarkoituksessa. Analysoidun aineiston perusteella voidaan sanoa, että perheenjäseniä tarkoittavat espanjankieliset sanat opittiin melko hyvin, kuten myös yleisimmät fraasit, esimerkiksi sí ’kyllä’, no ’ei’ ja gracias ’kiitos’. Kulttuurisia elementtejä osattiin selittää elokuvan perusteella todella hyvin, kuten esimerkiksi kuolleiden päivän juhlan perinteitä, alttarin tarkoitusta ja oranssien kukkien linkittymistä juhlaan. Myös erilaiset kutsumanimet pojalle opittiin hyvin, kuten amigo ’kaveri’ ja mijo ’poika’. Myös kohteliaammat kutsumanimet, señor ’herra’ ja señora ’rouva’, ymmärrettiin hyvin. Vaikeampia olivat erilaiset huudahdukset, kuten vámonos ’mennään’ ja dios mío ’hyvänen aika’, ja toiset poikaan viittaavat termit, kuten muchacho ’poika’ ja pobrecito ’ressukka’, olivat vaikeita. Tutkimus osoitti Coco-elokuvaa esimerkkinä käyttäen, että vieraannuttavalla käännösstrategialla käännetty elokuva voi opettaa kohdeyleisölle uuden kielen sanoja ja jotain vieraasta kulttuurista, minkä takia vieraannuttavaa käännösstrategiaa olisi hyvä käyttää kääntämisessä ja elokuvia opetuksessa.

Tämän laadullisen tutkimuksen aiheena on kohteliaisuuden eri ilmausten ja muotojen opettaminen espanjan vieraan kielen oppiaineessa suomalaisissa kouluissa. Kohteliaisuus on kulttuurisidonnaisuutensa vuoksi tärkeä osa opetusta, jotta oppilaiden ja opiskelijoiden kommunikatiiviset ja pragmaattiset taidot kehittyvät kohdekielessä. Tutkimuksessa selvitetään, mitä kohteliaisuuden muotoja ja ilmaisuja espanjan vieraan kielen oppiaineessa opetetaan, kuinka paljon ja miten kohteliaisuutta opetetaan. Lisäksi tarkastellaan sitä, kuinka tärkeänä kohteliaisuuden opettamista pidetään sekä kohteliaisuuden opettamisen tämänhetkistä tilaa espanjan vieraan kielen opetuksessa. Tutkimukseni taustalla on muun muassa Leechin (1983) sekä Brownin ja Levinsonin (1987) kohteliaisuusteoriat ja Searlen (1969) teoria puheakteista. Tutkimukseni pohjautuu aiempaan tutkimukseen kohteliaisuuden opettamisesta ja oppimisesta (Landone 2009; Paloranta 2019; Brodersen 2020). Lisäksi tarkastelen, miten perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmien perusteet (POPS 2014; LOPS 2019) määrittävät kohteliaisuuden opettamisen osana vieraiden kielten opetusta, tavoitteita ja sisältöjä. Tutkimuksen aineisto on kerätty strukturoidun kyselylomakkeen avulla. Kyselyyn osallistui 16 espanjan vieraan kielen opettajaa. Tutkimus osoittaa, että espanjan opettajat keskittyvät opettamaan eniten pyyntöjä, anteeksipyyntöjä, tervehdyksiä, kiittämistä sekä espanjan kielen tunnuksenomaista por favor -pyynnön käyttöä. Näiden lisäksi opetetaan muun muassa myös kohteliaiden lauseiden muodostamista erilaisilla strategioilla sekä kohteliaisuuden kulttuurisidonnaisia eroavaisuuksia, kuten tervehdysten monipuolista käyttöä espanjan kielessä. Vastauksista selviää, että kohteliaisuutta opetetaan paljon ja monipuolisesti käyttäen erilaisia aktiviteetteja ja menetelmiä, joista eniten korostuvat suulliset ja kirjalliset aktiviteetit sekä kuullun ymmärtäminen. Tuloksista ilmenee, että vastaajat kokevat kohteliaisuutta opettavan tarpeeksi ja he pitävät kohteliaisuuden opettamista tärkeänä, sillä se on osa viestintää ja viestintätaitoja, kieltä ja kulttuuria. El tema de esta investigación cualitativa es la enseñanza de diferentes formas y expresiones de cortesía en el español como lengua extranjera (ELE) en escuelas y colegios finlandeses. Debido a su naturaleza cultural, la cortesía forma una parte fundamental de la enseñanza para que los aprendices desarrollen sus habilidades comunicativas y pragmáticas en la lengua meta. En este trabajo investigamos qué formas y expresiones de cortesía se enseñan, cómo y cuánto se enseña la cortesía en ELE. Asimismo, investigamos también cuánta importancia la cortesía tiene en la enseñanza y cuál es su estatus actual, con el propósito de ganar un mejor entendimiento sobre la enseñanza de la cortesía en la enseñanza de ELE. Basamos nuestra investigación en las teorías de la cortesía de Leech (1983) y Brown y Levinson (1987), y también en la teoría de los actos de habla de Searle (1969), entre otros. La investigación también se basa en los estudios anteriores sobre la enseñanza y aprendizaje de la cortesía (Landone 2009; Paloranta 2019; Brodersen 2020). Además, estudiamos cómo el Currículo nacional de educación de Finlandia (POPS 2014; LOPS 2019) define y destaca la enseñanza de la cortesía como parte de la enseñanza, los objetivos y contenidos de las lenguas extranjeras. Los datos de nuestro estudio han sido colectados mediante una encuesta estructurada. 16 profesores de español como lengua extranjera participaron en la investigación. Los resultados muestran que los profesores de ELE enseñan más peticiones, disculpas, saludos, agradecimientos y el uso de por favor. Además de estas, los participantes también enseñan, entre otros, la formación de oraciones y enunciados corteses mediante diferentes estrategias, y las diferencias culturales en cuanto a la cortesía, como el uso de los saludos en el español. Las respuestas de los participantes muestran que la cortesía se enseña mucho y a través de diversas maneras mediante el uso de diferentes actividades y métodos, de los cuales se pueden destacar las actividades orales y escritas y la comprensión de escucha. Los resultados revelan que los participantes consideran que se enseña la cortesía de manera suficiente y consideran la enseñanza de la cortesía como importante, dado que forma parte de la comunicación y las habilidades comunicativas, de la lengua y de la cultura.

Tämän työn tavoitteena on vertailla diskurssipartikkeleiden käyttöä espanjan kielen oppijoiden ja äidinkielen puhujien eli natiivien puheessa. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että diskurssipartikkeleiden oppiminen ja käyttäminen on vieraan kielen oppijoille vaikeaa, mikä näkyy etenkin kielellisen koheesion ja tekstin sisäisen jäsentelyn puutteena. Suuri osa aiemmista tutkimuksista on kuitenkin keskittynyt lähinnä kirjoitettuun kieleen, minkä takia tämän tutkimuksen kohteena on nimenomaan puhuttu espanja. Hypoteesina esitimme, että äidinkielen puhujat käyttävät enemmän diskurssipartikkeleita sekä hyödyntävät niiden eri funktioita enemmän kuin kielenoppijat. Lisäksi oletimme, että ylemmän C1-kielitaitotason opiskelijat käyttävät enemmän diskurssipartikkeleita kuin alemman B2-taitotason opiskelijat. Korpuksen pohjana toimi Corpus español multimodal de actos de habla, joka koostuu kahden eri oppijakielitason sekä äidinkielinpuhujien dialogeista, jotka perustuvat kolmeen puheaktiin: kieltäytymiseen, kehumiseen ja anteeksipyyntöön. Poimimme dialogeista diskurssipartikkelit ja jaottelimme ne funktioittain. Tässä prosessissa noudatimme Martín Zorraquinon ja Portolés Lázaron (1999) diskurssipartikkelien määritelmää ja luokittelua. Partikkeleiden käyttöä eri kielitasojen ja puheaktien välillä vertailtiin laskemalla käytettyjen diskurssipartikkeleiden normalisoitu frekvenssi, ja erojen tilastollinen merkitsevyys laskettiin logaritmisella uskottavuusfunktiolla (log-likelihood). Tulosten perusteella äidinkielen puhujat käyttävät selvästi enemmän diskurssipartikkeleita sekä enemmän erilaisia diskurssipartikkeleita kuin vieraan kielen oppijat. Lisäksi C1-tason puhujat käyttävät enemmän diskurssipartikkeleita kuin B2-tason puhujat. Erilaisten diskurssipartikkeleiden käytössä löysimme tilastollisesti merkittäviä eroja vain natiivien ja B2-tason puhujien välillä. Myös vertailtaessa puheakteja ja partikkeleiden funktioita erot B2-tason ja natiivipuhujien välillä ovat yleisesti ottaen suurempia kuin C1-tason ja äidinkielenpuhujien välillä. Voidaan siis todeta, että kielitaidon kasvaessa myös diskurssipartikkeleiden käyttö alkaa muistuttaa enemmän äidinkielen puhujien käyttöä.

Tutkielmani aiheena on haukkumasanoilla ilmaistu epäkohteliaisuus espanjankielisessä televisiosarjassa. Tarkastelen autenttisen ja epäautenttisen epäkohteliaisuuden ilmaisukeinoja pragmatiikan tutkimuksen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten epäkohteliaisuutta ilmaistaan kielellisesti haukkumasanojen avulla ja minkälaisiin tarkoituksiin sitä käytetään tutkittavassa televisiosarjassa. Lisäksi selvitän, mitä haukkumasanoja käytetään, missä konteksteissa epäkohteliaisuutta esiintyy ja miten vastaanottaja reagoi. Luokittelen myös esimerkit autenttiseksi tai epäautenttiseksi epäkohteliaisuudeksi. Määrittelen haukkumasanat Lisowskan (2012) leksikaalisen määritelmän mukaan, jonka jälkeen sovellan Félix-Brasdeferin (2018) teoriaa autenttisesta ja epäautenttisesta epäkohteliaisuudesta. Otan myös huomioon klassiset kohteliaisuusteoriat, kuten Brown ja Levinsonin (1987) kasvo- ja kasvojen menetys -teoriat, joiden mukaan haukkumasanat uhkaavat kohtelun vastaanottajan positiivisia kasvoja ja tarvetta tuntea itsensä hyväksytyksi. Tutkielmani materiaali koostuu meksikolaisen Netflix-sarjan Kukkatalo ensimmäisen kauden jaksoista. Sarja kertoo Meksikon kaupungissa kukkatalon yhteydessä asuvan perheen elämästä. Analysoin laadullisin menetelmin haukkumasanojen käyttöä eri keskusteluissa: neljä autenttisen epäkohteliaisuuden ja neljä epäautenttisen epäkohteliaisuuden esimerkkiä. Analyysissä otan huomioon epäkohteliaisuuden havaitsemiselle tärkeät tekijät, kuten kontekstin, kotekstin, puhujan intention, perlokutiivisen efektin, vastaanottajan tulkinnan ja epäkohteliaisuuden aiheuttamat reaktiot (Culpeper ym. 2003; Félix-Brasdefer 2018). Lopuksi tutkin esimerkeissä käytettyjä epäkohteliaisuusstrategioita Félix-Brasdeferin (2018) kokoaman teorian pohjalta. Tutkielmani tulokset osoittavat, että kielenkäyttö heijastaa televisiosarjassa sekä autenttisen että epäautenttisen epäkohteliaisuuden keinoja. Analysoidut autenttiset haukkumasanat ovat espanjalaiset ilmaisut infantil, callarse, tonta ja loca kun taas epäautenttisten haukkumasanojen analyysi keskittyy ilmaisuihin bárbara, gordo, tonta ja tremenda. Tutkitut esimerkit näyttävät, että epäkohteliaisuutta ilmaistaan eri strategioiden kautta, kuten vokatiiveina, väitteinä, moitteina tai jopa puheen hiljentäjänä. Autenttista epäkohteliaisuutta käytetään televisiosarjassa etenkin riitatilanteissa tai kostoissa, päinvastoin kuin epäautenttista epäkohteliaisuutta, joka esiintyy tervehdittäessä tai kahdenkeskisissä intiimeissä keskusteluissa. Tutkitut esimerkit osoittavat, että autenttisten haukkumasanojen tarkoitus on loukata tai nöyryyttää kuulijaa tai kritisoida tämän käytöstä, uhaten siten kuulijan positiivisia kasvoja, mutta jossain tapauksissa myös negatiivisia kasvoja. Autenttisten haukkumasanojen perlokutiivinen efekti on negatiivinen, jonka vastaanottaja näyttää nonverbaalisesti osoittamalla ärtymystään kehon elein tai hyväksymällä uhkaus olemalla hiljaa, vaikkakin kerran myös verbaalisin keinoin haukkumalla takaisin. Epäautenttiset haukkumasanat puolestaan viestivät solidaarisuutta, osoittavat hellyyttä tai ovat leikillisiä vitsejä. Sitä käytetään puhujien välisen suhteen ylläpitämiseen tai jopa sen vahvistamiseen sekä yhdessä tapauksessa ollakseen vastentahtoisesti kohtelias. Sen perlokutiivinen efekti on joko positiivinen tai neutraali. Vastaanottaja reagoi verbaalisesti suostumalla yhteistyöhön puhujan kanssa tai osoittamalla ymmärtäneensä vitsin, mutta myös nonverbaalisesti hymyilemällä tai osoittamalla fyysistä hellyyttä.

El objetivo de este trabajo es comparar el uso de los adverbios ahora y ahorita en tres variedades de español diferentes: el español mexicano, peruano y ecuatoriano. Las palabras se estudian desde la perspectiva de subjetividad y temporalidad. El enfoque está en los contextos inmediatos en que se usan. Se presta especial atención a los verbos concretos y a sus tiempos y personas gramaticales, pero también a algunos casos especiales donde ahora o ahorita aparece con otra palabra, por ejemplo, con una preposición o con un modificador. En algunas partes se amplía la observación a la concordancia completa para profundizar el análisis. Se observa también si hay una correlación entre la frecuencia de ahorita y sus usos diferentes. El estudio se basa en textos de blogs ofrecidos por el Corpus del Español (Web/Dialects). El material original consiste en muestras de 200 concordancias por país y por adverbio, pero en el análisis se consideran solo las concordancias con un verbo explícito. En total son 1092 concordancias de las cuales 860 se usan para el análisis del contexto verbal y 232 para el análisis complementario de los usos con preposiciones y modificadores. El análisis es principalmente cuantitativo, pero se agrega también una discusión cualitativa sobre los temas más importantes. Los resultados muestran que la variación en el uso de las formas ahora y ahorita es gradual. Ambas formas se usan para referirse al presente, pero pueden extenderse hacia el pasado o el futuro también. La forma ahorita se usa de manera circunstancial y puntual, pero también en situaciones temporales amplias. Además, es más frecuente en contextos subjetivos: se usa más con los verbos en primera persona del singular, así como con otros elementos lingüísticos que muestran una conexión con el autor. La forma ahora, en cambio, se usa más para describir las circunstancias amplias de una situación o para marcar contrastes entre el pasado y el presente. Es la forma preferida en situaciones de duración ilimitada y en contextos objetivos. Se usa más con los verbos en tercera persona del singular y en contextos generales donde la opinión o los sentimientos del autor son irrelevantes. La frecuencia de uso de ahorita tiene una correlación gradual con las diferencias que se dan entre las formas en México, Perú y Ecuador. El uso frecuente de ahorita en México parece aumentar su uso en algunos contextos típicos de ahorita. Se usa más en contextos temporales amplios y con preposiciones. No obstante, ahora apenas se usa en contextos típicos de ahorita. Es decir, los contextos que expresan subjetividad y puntualidad pertenecen a ahorita y rompen la cercanía esperada de estas dos formas.