Browsing by study line "Inhemsk litteratur"

Tutkielmassa selvitetään, millä keinoin ammattikirjailijat muokkaavat klassikkoteoksia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -kokoelmassa ja tarkastellaan, missä määrin amatöörikirjoittajien tekstien pohjalta määritellyt uudelleenkirjoitusstrategiat sopivat ammattilaisten teksteihin. Tutkielmassa vertaillaan, millaisia uudelleenkirjoittamisen eroja populaarikirjallisuuden ja korkeakulttuuriksi mielletyn klassikkokirjallisuuden käyttäminen pohjatekstinä tuottaa, sekä pohditaan julkaisukanavan vaikutusta sisältöön. Lisäksi vastaanoton tutkimuksen avulla tarkastellaan, heijastuvatko amatööri- ja ammattilaiskirjoittajien lukijakuntien erot fanifiktiossa suosittaviin piirteisiin. Teoreettisena lähtökohtana toimii Henry Jenkinsin fanitutkimus ja kymmenen kohdan malli fanien uudelleenkirjoituskeinoista. Taustalla on myös Gérard Genetten esitys hypertekstuaalisuudesta ja tekstin muunnoksista sekä Sanna Nyqvistin esitys pastissista. Tutkielmassa osoitetaan, että ammattilaisten ja amatöörien uudelleenkirjoitusstrategiat poikkeavat toisistaan jossain määrin. Fanifiktiossa alkuperäisen kirjailijan ihailu ja jäljittely on yleistä, ja usein fanitekstit toimivat pohjatekstin maailman ja henkilöhahmojen ehdoilla. Tutkittavassa teoksessa alkuperäistä maailmaa muutetaan tai modernisoidaan ja pohjatekstejä kritisoidaan selvästi useammin. Ammattilaisten teksteissä on fanittamisen lisäksi syvempiä teemoja, kuten kirjallisuusinstituution hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden kritisointi sekä halu uudistaa klassikoiden välittämää maailmankuvaa. Ammattikirjailijat hyödyntävät noin puolia tutkituista uudelleenkirjoituskeinoista. He käyttävät myös Jenkinsin luokittelun ulkopuolisia keinoja, jotka eivät ole fanifiktiossa tyypillisiä, kuten metafiktio, parodia ja pastissi. Toisin kuin Internetissä operoivat fanit, ammattilaiset eivät erotisoi pohjatekstejä ollenkaan. Ero havainnollistaa fanifiktion alakulttuuriasemaa, johon ammattilaisten fanikirjoitukset eivät asemoidu: perinteisen julkaisuinstituution tuottama teos on kiinteä osa kirjallista perinnettä ja jatkumoa, johon räikeän seksuaalinen sisältö ei sovellu. Myös faneille tyypillinen pohjatekstin aukkokohtiin tarttuminen puuttuu; ammattilaiset eivät täydennä alkuperäisiä tarinoita, vaan luovat niistä jotakin omaperäisempää. Tutkimustuloksista nähdään, että kirjoittajien taitotason kasvaessa myös kirjoituskeinot muuttuvat ja muuntuvat. Julkaisukanava luo teksteille odotuksia ja vaatimuksia. Vastaanoton analyysista selviää, että lukijat kokevat ammattilaisten tekstit onnistuneimmiksi silloin, kun ne toimivat myös itsenäisenä kertomuksena ilman pohjatekstiä. Suurin ero ammatti- ja harrastelijakirjoittajien välillä on suhtautumisessa pohjatekstin määrittämiin rajoituksiin ja mahdollisuuksiin. Niin ammattilaisten kuin amatöörien fanifiktio haastaa käsityksen kirjallisuudesta kulttuurieliitin määrittelemänä kaanonina.

Tutkielmani käsittelee Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas (2017) paikkoja ja niiden merkityksiä teoksen kokonaisuudessa. Tutkielmassani kartoitan romaanin paikat ja analysoin niihin sisältyviä merkityksiä sekä liminaalisuutta. Lisäksi tarkastelen millainen kertoja romaanissa on. Jäsennän analyysiani paikkojen avulla, ja tutkimuskysymykseni tiivistyvät seuraavasti: Millaisia paikkoja romaanissa on? Millaisen kirjallisen kartografian nämä paikat ja niiden kartoitus romaanista muodostavat? Millainen kertoja sen rakentaa? Tutkielmani viitekehys on Robert T. Tallyn geokriittinen lähestymistapa kirjallisuuteen, ja hyödynnän Tallyn ajatuksia kartoittamisesta, topofreniasta sekä kirjallisesta kartografiasta. Tutkielmassani selvitän, miten kertojahenkilöhahmon alituinen paikkoihin suuntautuva ajattelu eli topofrenia sekä kartoitus tuottavat romaanin kirjallisen kartografian. Kirjallisen kartografian keskeisin yksikkö on paikka; se näyttäytyy analyysissani dynaamisena tekstin ominaisuutena, joka on vuorovaikutuksessa henkilöhahmojen ja tapahtumien kanssa. Tarkastelen paikkoja myös sosiaalisina ihmisten ja yhteisöjen kohtaamispisteinä. Romaanissa korostuu minäkertojan kokema topofrenia sekä kartoittamisen ja kertomisen rinnastuminen. Minäkertoja kartoittaa elämänsä paikat, ja samalla kertoo kertomusta kaikesta tapahtuneesta. Kertojahenkilöhahmo osoittautuu nostalgiseksi ja ironiseksi sekä lopulta hän paljastuu myös epäluotettavaksi kertojaksi. Keskeisin paikka romaanissa on idyllinen ja utooppinen Ramsvik ja sen vastakohdaksi asettuva Helsinki, jossa koetaan paikattomuutta. Toistuvat konfliktit haastavat kertojahenkilöhahmon paikkakokemuksen, mikä saa hänet etsimään omaa paikkaansa ja kertomustaan. Analyysissani muodostuu romaanin kirjallinen kartografia, joka näyttäytyy merkityksineen kaksijakoiselta sekä liminaaliselta. Romaanin kirjallisessa kartografiassa kuvataan kertojahenkilöhahmon matka, joka on oman paikan ja oman kertomuksen etsimistä. Kertojan kartoitus ja kertominen muodostaa lopulta utopian, joka ilmentyy romaanin kirjallisen kartografian kautta. Romaani käsittelee utopian, sen menettämisen ja saavuttamisen, toteutumista liminaalisilla merkityksillä.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Marko Hautalan Leväluhdan (2018) ja Pimeän arkkitehdin (2020) kauhun affektiivisia vaikutuskeinoja ja vaikuttavuutta. Perehdyn niihin sisäistekijän ja tekijän yleisön välisenä retorisena kommunikaationa. Oletettu yleisö tunnistaa tekstistä sen emotionaaliset rakennepiirteet ja kerronnalliset konventiot sekä vaikuttuu kauhusta siten kuin on tarkoitus. Lähestyn romaaneja affektiteorian avulla. Affekteilla on mahdollista tutkia kauhun ruumiillisia ja tiedostamattomia vaikutuksia. Kauhu syntyy tiedostamattomana ja ruumiillisena vaikutuksena, joka muuttuu kognition ja kulttuurisesti käsitetyn prosessin myötä tiedostetuksi tunteeksi ja emootioksi. Tutkielmassani lähestyn koko affektiivista ja emotionaalista prosessia, mutta painotan sitä, miten tiedostamattomia ruumiillisia vaikutuksia luodaan ja miten ne ilmenevät. Kauhun vaikutuskeinoista nostan tutkielmassani tärkeimmäksi affektiivisen ja odottavan lukemiskokemusta määrittävän tunnelman, joka ei ole sidottu objekteihin. Tunnelma suuntautuu kertomuksen tulevaisuudessa odottaviin ja menneisyydestä paljastuviin mystisiin uhkiin. Keskeistä tunnelman muodostumiselle Leväluhdassa ja Pimeän arkkitehdissa on se, että yleisö tuntee empatiaa päähenkilöihin ja pelkää heidän kanssaan sekä heidän puolestaan kauhun uhkia. Kauhistuttavaa tunnelmaa luovat esimerkiksi hirviöiden ja miljöiden uhat. Kauhun vaikutuksista käsittelen abjektiota eli ruumiillisesti, psyykkisesti ja metafyysisesti uhkaavia rajanylityksiä, jotka aiheuttavat pelottavaa inhoa. Analysoin myös henkilöhahmojen ja yleisön kokemaa ahdistusta torjutuista menneisyyden psykologisista kauhuista, jotka kohoavat pintaan kertomuksen psyykkisinä uhkina. Käsitykseni mukaan Leväluhtaa ja Pimeän arkkitehtia voi tulkita sekä psykologisena että metafyysisenä kauhuna, jolloin kauhun affektiivisuus ilmenee ruumiillisina, psyykkisinä ja metafyysisinä vaikutuskeinoina ja vaikutuksina. Kauhu pyrkii affektiivisesti sekä kauhistuttamaan että kiehtomaan yleisöä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lauluntekijä Olavi Uusivirran kappaleiden suhdetta Eino Leinon runoihin. Teoriaviitekehyksenä käytetään Kiril Taranovskin subtekstianalyysiä. Subtekstillä tarkoitetaan tekstin primaarimerkitysten alle piiloutuvaa merkitystä. Runoanalyysien metodi perustuu Leino-alluusioiden ja -sitaattien paikallistamiseen Uusivirran kappaleista. Tutkielman aineistona ovat Uusivirran kappaleet ”Löysäläisen laulu” ja ”Ukonlintu ja virva-liekki”, jotka ovat molemmat ilmestyneet albumilla Minä olen hullu (2008). Näitä vertaillaan Leinon kirjoitusasultaan vain hieman eroaviin runoihin ”Löysäläisen laulu” (Shemeikan murhe, 1924) ja ”Ukon lintu ja virvaliekki” (Helkavirsiä 2, 1916). Tärkein tutkimuskysymys on, mitä lisämerkityksiä Olavi Uusivirran lyriikoiden tulkinta Eino Leinon runojen kautta tuo niihin. Lisäksi tutkitaan, eroaako tulkinta näin pelkkään diktioon perustuvasta tulkinnasta; onko siteeraaminen poleemista vai tukeeko se tekstiä? Millä tavoin Uusivirran tekstit voidaan ymmärtää ilman subtekstejä ja niiden analysoinnin jälkeen? Tässä työssä yhtenä tavoitteista on myös pyrkiä hälventämään rajoja, joita voidaan pystyttää niin kutsuttujen korkeakirjallisten- ja populaarikulttuuristen tuotteiden välille. Analyysien perusteella voidaan huomata, että nämä kaksi Uusivirran kappaletta rakentuvat tiivistii Leinon runojen päälle. Kappaleissa käytetään alluusioita ja sitaatteja, sekä myös alku- tai loppusointuisuutta mukailemaan Leinon runojen kieltä ja muotoa. Leino-lainat eivät ole vain sieltä täältä poimittuja lauseenosia, joita olisi ripoteltu kappaleiden lyriikoihin vain siksi, että ne kuulostavat mukavilta. Leinon runot vahvistavat niitä teemoja, joita Uusivirran kappaleista on tulkittavissa ilman Leinon runojen läsnäoloakin. Alluusioiden ja sitaattien käyttö ei ole poleemista. Tämän tutkielman valossa näyttää, että taiderunouden ja populaarin laululyriikan rajat eivät ole niin selviä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että populaariksi mielletty teos voi olla, ja onkin, kytköksissä suurempaan kirjalliseen perinteeseen.

Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, miten lapsen kuolemasta johtuvaa suruprosessia ja siihen liittyviä tunteita käsitellään Anna Elina Isoaron runokokoelmassa Tämänilmaiset (2019). Erittelen tarkkaa lähilukua hyödyntäen sekä teoksen aihetta ja sisältöä että surun tunnetta rakentavia runokeinoja. Keskityn tutkielmassa surun tunteeseen, koska hypoteesini on, että se nousee kaikista teoksen tunteista voimakkaimmin esiin. Tutkielman keskeinen kysymys on, miten teoksen aihe ja siihen valitut runokeinot kommunikoivat keskenään: tukevatko ne toisiaan vai asettuvatko ne ristiriitaiseen suhteeseen toisiinsa nähden. Tutkielma esittää, miten nämä kaksi osa-aluetta pääsevät yhdistymään teoskokonaisuudeksi, jonka eri osat osallistuvat suruprosessin rakentumiseen. Tutkielma asettuu sekä kirjallisuudentutkimuksen että tunteidentutkimuksen piiriin. Lisäksi tutkielmassa tukeudutaan teoskokonaisuuden poetiikkaa käsittelevään teoriataustaan. Näitä yhdistelemällä tutkielmaan luodaan mahdollisimman todenmukainen käsitys siitä, minkälaisia emootioita, affekteja ja tunteita teoksesta nousee esiin ja miten teoskokonaisuus, eri osastot ja teoksen vaihtuva puhuja-asema vaikuttavat suruprosessin ja surun tunteen ilmenemiseen. Tutkielma osoittaa, että teokseen valituilla runokeinoilla on merkityksensä surun tunteen rakentumisessa. Erilaisilla runokeinoilla luodaan ero tilallisten affektien ja kerronnallisten emootioiden välille. Puhuja-aseman muuttuvat näkökulmat tuovat suruprosessiin useita kokijoita, ja teoksen metalyyrinen puhuja osoittaa, miten haastavaa surun tunnetta on sanallistaa rehellisesti. Typografisella asettelulla, rytmillä, vertailulla, motiiveilla ja muilla runokeinoilla nostetaan esiin surun muotoja ja kerrotaan, miltä suru sen kokijasta todella tuntuu. Teoksen intertekstuaalinen aines tekee yksityisestä surukokemuksesta yleisemmän. Kuolemasta kirjoittamisen perinne näyttäytyy teoksessa elinvoimaisena ja monipuolisesti käytetyt intertekstit syventävät tulkintoja lapsen menetyksestä johtuvasta surusta.

Tutkimuksen tavoite on esittää ja vertailla kahden vanhoillislestadiolaistaustaisen kirjailijan, Pauliina Rauhalan ja Antti Hyryn, yhteisökuvausta. Aineisto koostuu Rauhalan romaanista Taivaslaulu (2013) ja Hyryn romaanista Uuni (2009). Tutkittavaa aineistoa lähestytään lukijalähtöisesta teematutkimuksesta, jossa teema nähdään ulkokirjallisena, teokset toisiinsa yhdistävänä tekijänä. Vertailu toteutetaan temaattisen kentän avulla, jossa vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö toimii temaattisena kenttänä ja lähtökohtana rinnastaa teokset tutkielmassa. Yksittäiset tutkielmaan valikoituneet teemat ovat usko, yhteisö, perhekäsitys ja luontosuhde. Tekstistä löydettävät teemat sitoutuvat laajempaan temaattiseen kenttään. Tutkielman haaste on kertojien erilainen tyyli asettaa kerronta uskonyhteisöön ja Hyrystä tehty runsas tutkimus, joka vasta vähän käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä Hyryn tuotannossa. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään tutkittavat teokset juonen, rakentumisen, kielen ja uskonyhteisön kannalta sekä esitellään kirjailijoiden asettuminen kirjallisille periodeille ja heistä tehty tutkimus. Lisäksi käsitellään vanhoillislestadiolaisuutta herätysliikkeenä ja kotimaisessa kirjallisuudessa, tieteessä ja taiteessa. Teoreettisten lähtökohtien ja aikaisemman tutkimuksen jälkeen siirrytään tulkintaan. Tutkielmassa kysytään, miten vanhoillislestadiolaisuus ilmenee romaaneissa, ja millaisen merkityksen se saa kertojien todellisuudessa? Antti Hyrystä tehdyssä tutkimuksessa toistuvat maininnat herätysliikkeestä, mutta useimmiten Hyryn kerronnan todellisuutta on kuvattu “agraariksi” ja “maaseutumaiseksi”, “uskonnolliseksi” ja “hengelliseksi”. Hyryn kohdalla on puhuttu jopa hyryismistä, jolla tarkoitetaan kertojan myönteistä suhtautumista elämään ja todellisuuteen. Aarne Kinnunen on tulkinnut Hyryn myönteisen kerronnan sen kautta, mitä tuotannossa jätetään sanomatta. Kinnusen mukaan Hyryn tuotannon poisjätöt ovat yhtä merkittäviä kuin sanottukin, sillä poisjätöt ovat maailmassa tulkittavissa synniksi. Tutkielmassa kysytäänkin, onko Hyryn “ehyt” ja “maaseutumainen” todellisuus idylli, ja löytyykö Rauhalan romaanista idyllin piirteitä. Onko myönteinen ja positiivinen kerronta, joka sulkee negatiiviset ja tyypillisesti kirjallisuutta kiinnostaneet aiheet ulkopuolelleen, yhteydessä myös vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäsenten elämään. Lopuksi tutkielmassa esitetään yksilön ja yhteisön suhdetta luontoon ja ympäristöön. Pinnallisella tasolla hyvinkin erilaiselta vaikuttavat yhteisönkuvaukset, saavat samanlaisia merkityksiä kertojien todellisuudessa: henkilöt elävät yhteisön mukana ja tahtovat kuulua yhteisöön, joka antaa heille paikan maailmassa. Merkittäviä eroja on siinä, miten yksilöllisenä ja yhteisöllisenä henkilöhahmot ymmärtävät synnin, ja mitä romaaneissa tarkoitetetaan maailmalla. Hyryn kertojan käsitys synnistä ja taivaasta on subjektiivinen eikä määräydy sosiaalisesti yhteisön odotusten tai normien alla. Rauhalan kertojan suhde on henkilökohtainen suhteessa yhteisöön ja Jumalaan, mutta käsitys oikeasta ja väärästä, synnistä ja maailmasta, muotoutuu sosiaalisemmin ja yhteisön ääntä vahvemmin tiedostaen. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on viime vuosina elänyt murroksessa. Maallistuminen ja modernin maailman tuomat kysymykset ovat koskettaneet herätysliikkeen jäseniä. Pauliina Rauhalan tuotanto edustaa nykykirjallisuutta, jonka yhtenä piirteenä on ollut kuvata “suuria kertomuksia” uudelleen ja nähdä nykyhetki suhteessa menneeseen ja tulevaan, sekä katsoa uskonyhteisöjä kriittisesti. Antti Hyryä on luonnehdittu modernistien modernistiksi. Hyryn maailmassa yhteisöä ei kritisoida, mutta jakoa yhteisön ja sen ulkopuolisen välillä tehdään. Romaaneja yhdistää tiivis uskonyhteisö, tahto tehdä työtä ja liikkua luonnossa, nähdä asioiden kaunis ja valoisa puoli ja sulkea synti pois yhteisön ja ihmismielen sisältä.

Tutkin maisterintutkielmassani suomalaista saturomaania kirjallisuuden lajina. Vastaan tutkielmassani kysymykseen, millainen saturomaani on kirjallisuuden lajina ja miten laji on kehittynyt Suomessa 1910-luvulta 2020-luvulle. Vertaan tutkimieni saturomaanien lajipiirteitä sen keskeisten lähilajien piirteisiin. Näitä lähilajeja ovat kansansadut, taidesadut ja fantasiakirjallisuus. Lajipiirteitä tutkin erityisesti tarkastelemalla teoksissa esiintyviä erilaisia maailmoja, teosten estetiikkaa, miljöitä ja henkilöhahmoja. Teosten maailmoja tutkimalla erottelen toisistaan fantasiakirjallisuuden maailmat sadun maailmasta. Teosten estetiikkaa ja miljöitä tarkastelemalla tuon esiin teosten yhteyden taidesadun lajiin. Henkilöhahmoja tarkastelemalla erottelen kansansadun staattiset ja epäkompleksiset hahmot fantasiakirjallisuuden syvemmin kuvatuista hahmoista. Tutkittava aineisto sisältää seuraavat teokset: Aili Somersalon Päivikin satu (1918), Mestaritontun seikkailut (1919) ja Vaarojen Polku (1930), Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Marjatta Kurenniemen Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954), Onnelin ja Annelin talo (1968) ja Putti ja pilvilaivat (1987), Magdalena Hain Neiti Kymenen ihmeellinen talo (2021), Hannele Huovin Viikinkipoika Turn Hurjapää (2021) sekä Sari Peltoniemen Vaihdokkaat (2021). Taustoitan tutkittavia teoksia lastenkirjallisuuden historialla, ja näin asetan teokset aikalaiskontekstiin. Lisäksi tuon esille, mitä lajinimityksiä tutkimistani teoksista on julkisuudessa käytetty ja otan näin huomioon aiemman lajiymmärryksen teoksista. Tutkielmastani selviää, että saturomaani on lajihybridi, joka liikkuu fantasiakirjallisuuden ja sadun välimaastossa. Fantasiakirjallisuuden piirteitä saturomaaneissa on erityisesti avointen sekundaaristen maailmojen olemassaolo. Teosten henkilöhahmojen kuvasto nousee pitkälti kansansaduista, mutta kompleksisuudessaan, kehittyvyydessään, läpinäkyvyydessään ja epätraditionaalisuudessaan monet hahmot muistuttavat fantasiakirjallisuuden hahmoja. 1800-luvulla kehittyneen kansallisromanttisen taidesadun vaikutus näkyy vahvasti 1910–1940-lukujen teoksissa, joissa runollisuus ja suomalainen metsämiljöö ovat tärkeässä osassa, mutta 1950-luvulta alkaen taidesadun estetiikan vaikutus vähenee ja saturomaanien kerronnasta tulee arkisempaa. Lisäksi saturomaani reagoi selvästi oman aikansa lastenkirjallisuuden virtauksiin, kuten esimerkiksi modernisoitumiseen ja fantasiakirjallisuuden nousuun.

Mallinnan pro gradu -tutkielmassani nuorten ilmastoahdistuksen käsittelyä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Tutkielmani lähtökohta on ilmastoahdistuksen käsite, mutta kehotan opettajia puhumaan yleisemmin ilmastotunteista. Olen selvittänyt tutkimuskirjallisuuden avulla: 1) mikä on opettajan rooli nuoren ilmastotunteiden kohtaajana, 2) mitkä olisivat parhaat metodit käsitellä aihepiiriä opetuksessa ja 3) millaisia mahdollisuuksia ilmastonmuutosta käsittelevä kirjallisuus antaa nuorille ilmastotunteiden kohtaamiseen. Tavoitteeni on tarjota käytännön pedagoginen opetuskokonaisuus äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Tutkielmaani sisältyy lukioon suunnattu opetuskokonaisuus, joka perustuu Emmi Itärannan ekodystopiaromaani Teemestarin kirjaan (2012). Opetuskokonaisuuden pedagogiset lähtökohdat ovat draamakasvatus ja kontemplatiivinen pedagogiikka. Draamakasvatuksen toiminnallisilla ja kehollisilla menetelmillä eläydytään teoksen maailmaan. Kontemplatiivisen pedagogiikan harjoituksilla vahvistetaan läsnäolo- ja tunnetaitoja sekä luontosuhdetta. Opetuskokonaisuuden teoreettisena perustana toimivat ilmastotunteiden käsittelyn kolmiportainen malli ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli. Opetuskokonaisuuden voi mieltää käytännönläheiseksi malliksi, joka yhdistää ilmastotunteet ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen. Taustoitan opetuskokonaisuutta analysoimalla Teemestarin kirjaa ekokriittisestä näkökulmasta. Analyysi nostaa esiin teoksen keskeisiä ympäristöteemoja. Nuortenkirjallisuuden ekodystopiat herättävät nuoret pohtimaan ilmastonmuutosta ja omaa toimijuuttaan. Ilmastonmuutoksen käsitteleminen kaunokirjallisin keinoin tekee monimutkaisesta ilmiöstä ymmärrettävämmän. Kirjallisuus tarjoaa paikan reflektoida tunteita ja se voi myös ehdottaa mahdollisia ratkaisuja. Opettajan tärkein tehtävä on olla vähättelemättä tai lietsomatta nuorten ilmastoahdistusta. Opetuksessa tulee mahdollistaa turvallinen ympäristö kaikenlaisten ilmastotunteiden käsittelyyn. Samaan aikaan kun opetus auttaa käsittelemään vaikeita ilmiöitä, on tärkeää korostaa toivon näkökulmaa. Esittelen tutkimuksessani ajankohtaisia hankkeita ja verkkomateriaalia ilmastotunteiden käsittelystä opettajien tueksi. Ne auttavat opettajaa oppiainerajat ylittävässä ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja esittävät myös ratkaisuja kompleksisen aihepiirin käsittelyyn.

Tarkastelen tutkielmassani Tuukka Pietarisen runokokoelman Yksin ja toisin (2018) suhdetta dualismeihin ja dualistiseen ajatteluun. Tutkin kokoelman runojen tapaa käsitellä todellisuutta paradoksin ja järjen logiikan purkamisen kautta ja selvitän, millaisia intertekstuaalisia ja filosofisia vaikutteita teoksen taustalla voidaan havaita. Tärkein tutkimani intertekstuaalinen suhde on Mirkka Rekolan runouteen ja aforistiikkaan. Rekolan laaja tuotanto ja siitä tehty tutkimus ovat tarjonneet tulkinnallisia lähtökohtia, joihin peilata Pietarisen runoja. Pietarisen runot ammentavat Rekolan perinteestä ainakin aforistiikan ja poetiikan yhdistämisen sekä dualismeja purkavan tematiikan saralla. Yksin ja toisin kyseenalaistaa dualistisen ajattelun monella tavalla. Runot kurottavat dualismeihin pohjaavan kielenkäytön taakse paradoksien, nonsensisten piirteiden ja intertekstuaalisten viittausten avulla. Analysoin työni aluksi kokoelmasta löytyviä erilaisia näennäisiä vastinpareja, ja tarkastelen näiden välisiä suhteita ja yhteensulautumisia myöhemmissä analyysiluvuissa. Paradokseja ja paradoksaalisuutta käsittelevässä luvussa keskityn erityisesti poissa- ja läsnäolon sekä syntymän ja kuoleman välisten suhteiden paradoksaalisuuteen. Intertekstuaalisuutta ja teoksen tematiikkaa käsittelevässä luvussa tarkastelen muun muassa tyhjyyden, rakentamisen ja purkamisen sekä yhteensulautumisen tematiikkoja osana dualismeja kyseenalaistavaa ja purkavaa ilmaisua. Pietarisen kokoelman runoille on tyypillistä poimia aineksia tutuista kirjoittamisen tavoista, teoksista ja ajatuksista yhdistellen niitä yllätyksellisillä ja paikoin absurdeillakin tavoilla. Tutkielmani kannalta on kiinnostavaa, miten kokoelma rakentaa omaa sisäistä filosofiaansa. Runot muun muassa luovat paradoksaalisia asetelmia olematta yksiselitteisiä paradokseja ja viittaavat eri filosofisiin traditioihin sitoutumatta mihinkään tiettyyn filosofiaan.