Browsing by study line "Konsthistoria"

Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.

Tutkielma käsittelee koristetaiteilija Bruno Tuukkasen (1891–1979) taidetta ja sen sijoittumista seinä- ja koristemaalaustaiteen perinteeseen. Tarkastelussa on 1920- ja 1930-lukujen arkkitehtuurikoristelu. Erityisenä tutkimuskohteena ovat Tuukkasen Eduskuntataloon tekemät maalaukset ja värisuunnitelmat sekä näiden luonnokset. Tutkielmassa käsitellään myös koristetaiteilijan työtä ja esitellään muita koristetaiteilijoita. 1900-luvun alun seinämaalaustaide kehittyi antiikista ja varhaisrenessanssista innoituksensa saaneen dekoratiivisen taideliikkeen ideoista ja yleistyi monumentaalimaalauksen muodossa. Myös ornamenteissa noudatettiin klassismin ihanteita ja käytettiin mytologiasta haettuja kuva-aiheita. Rakennusten koristelu jatkui 1940-luvulle saakka, josta alkaen arkkitehtuuri pelkistyi ja koristeet vähenivät. Bruno Tuukkanen edustaa tutkielmassa suurta koristemaalareiden joukkoa, joka työskenteli rakennusten maalauskoristeiden parissa. Heidän taideteollinen ja taiteellinen koulutuksensa tarjosi valmiudet monenlaisiin tehtäviin. Tuukkasen Eduskuntataloon maalaamissa kattopalkkikoristeissa näkyy yhtymistä aikaan, 1920-luvun klassismia edustavaan tyylikauteen, jossa eli antiikin perintö symmetrian, harmonian ja motiivien muodossa. Ruokasalin viiden seinämaalauksen kokonaisuudessa Tuukkanen ilmentää dekoratiivisen taidesuuntauksen klassismivaikutteita maalausten kaksiulotteisessa, ajattomassa kuvastossa. Sisustuksen värisuunnitelmissa antiikin perintö näkyy värimaailman rikkaudessa. Tuukkasen periaatteena oli sopeuttaa maalauksensa arkkitehtuuriin ja rakennuksen funktioon. Hänen maalauksensa tukevat arkkitehti J.S. Sirénin Eduskuntataloon luomaa klassismiin pohjautuvaa tyyliä ja ovat osa kokonaistaideteosta.

Charles Rennie Mackintosh oli skotlantilainen taiteilija, arkkitehti ja tuotesuunnittelija, joka leikitteli erilaisilla tyylilajeilla ja sai paljon vaikutteita paitsi eurooppalaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista mutta myös japanilaisesta tyylistä. Tämän mahdollisti paitsi japonismin kasvava suosio Euroopassa mutta myös Glasgow’n, Mackintoshin kotikaupungin läpi virranneen japanilaisen tuontitavaran myötä. Japonismin lisäksi vaikuttava tyylisuunta, art nouveau, joka vaikutti läpi Euroopan 1800-luvun viimeisistä vuosista 1900-luvun alkupuolelle. Kasviaiheiset teokset ovat olleet oleellinen osa paitsi taidehistoriaa asetelmamaalausten ja sisustustellisten elementtien myötä mutta myös tieteellisen tiedon jakamisen ja kuvaamisen kannalta. Mackintoshin kohdalla kasviaiheiset luonnokset, jotka muovautuivat kokonaisvaltaisiksi akvarelliteoksiksi myöhemmällä iällä, alkoivat opiskelijan halusta hallita ympäristönsä kuvaamisen. Mackintoshin kohdalla luonnosmaisuus ei kuitenkaan poistunut tämän kasviakvarelleista koskaan. Glasgow oli merkittävä teollisuuskaupunki ja brittiläisen imperiumin toinen pääkaupunki, joten sen läpi virtasi paitsi teollisuustuotteita, mutta tuontimaiden kulttuurien vaikutteet elivät kaupungissa. Japanilainen kulttuuri ja sen vaikutteet eurooppalaiseen taiteeseen tunnetaan termillä japonismi, joka ilmenee muun muassa orgaanisuudessa, epäsymmetriassa sekä linjojen kaarevuudessa ja pehmeydessä. Mackintoshin kasviaiheiset teokset noudattivat paitsi aiheeltaan orgaanisuutta mutta myös pyrkimyksiltään rakentaa linjoja jatkuvuuden pohjalle. Orgaanisuus terminä pohjautuukin paitsi luonnonmukaisuuteen ja sen imitointiin mutta myös linjojen ja muotojen yhdistelmälle, joka pohjautuu keskeytymättömyydelle ja yhtäjaksoisuudelle. Konkreettisten linjojen ja muotojen lisäksi japonismille oleellista on nähdä tavallisessa kaunista. Mackintoshin vakaumus kasvien representaatiosta elämänä ja kukintojen metaforisesta luonteesta elämänilolle oli kriittisessä roolissa tämän kasviaiheisissa teoksissa. Hän ei kuvannutkaan kasveja ilman kukintoja, sillä koki elämänriemun ja onnen kuvaamisen olevan taiteilijoiden vastuutehtävä. Mackintoshin katsomus kukintojen merkityksestä korostuukin tämän sairastuessa masennukseen, jolloin kukintojen kuvauksesta tuli hänelle henkilökohtainen kysymys. Japonismin kaarevat linjat ja orgaanisuus heijastuvat myös art nouveau -tyylissä, tehden niistä luonnolliset kumppanit taiteessa. Tulee kuitenkin huomioida, että pehmeys ja orgaanisuus linjoissa kontrastoi Mackintoshin ensimmäisissä luonnoksissa arkkitehtuuristen suorien linjojen ja kulmikkuuden kanssa ennen tämän tyylin pehmentymistä kypsyessään taiteilijana 1890-luvulla. Tämä mahdollinen kypsyminen on rinnastettavissa oman tyylisuunnan löytämiseen, josta mahdollinen kiittäminen on Mackintoshin vaimoa Margaretia, tämän siskoa ja lankoa. Heidän taiteellisessa tyylissänsä toistuu usein eteerisyys ja mystisyys paitsi aihevalinnoissa, joita ovat muun muassa päätökset kuvata teemallisesti keijuja, mutta myös muotokielen pehmeyden sekä värimaailman kautta. Pastellivärit toistuvatkin Margaretin ja Francesin tulkinnoissa pitkien ympäri hahmojen kaartuvien pehmeiden linjojen kanssa. Harkittu värien käyttö heijastuu Mackintoshin kasviakvarelleissa hyvin hillityssä ja harkitussa värityksessä, joka on usein vain muutama suunnitelmallinen veto, luoden onnistuneen mielikuvan värimaailmasta pienellä vaivalla. Mackintoshin masennus vaikutti mahdollisesti määrällisesti kasviaiheisten akvarellien tuottamiseen. Lapsuudessaan tämän isällä oli ollut pieni kotipuutarha, jonka nostalginen merkitys nousi tärkeään rooliin Mackintoshin asuttua Suffolkin Walberswickissä yhdeksän vuotta. Täällä hän omistautui kasviaiheisille akvarelleilleen, vakiinnuttaen tyylikseen harkitun värien sekä linjojen käytön botaaninen tarkkuus huomioiden. Mielenterveyden vaikutuksen arvioiminen Mackintoshin taiteessa on kuitenkin mahdotonta ja nojaa vahvasti spekulointiin. Sen vaikutusta voi kuitenkin arvioida teoreettisesti mutta konkreettisen syyseuraus-suhteiden luominen olisi paitsi epäeettistä mutta myös kyseenalaista. Kasviakvarellien korotus taide- ja arkkitehtuuriopiskelijan luonnostelusta ja piirtämisen harjoittelusta yhdeksi tämän merkittävimmiksi teemoiksi ja oman elämän merkityksen kuvaukseksi on Mackintoshin kohdalla oleellinen näkökulma tämän teosten tulkinnassa.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.

I denna avhandling studeras fotografen Max Petrelius modernism i hans modebilder under perioden 1962-1973. Alla fotografierna är svartvita och de förvaras i arkivet på Finlands Fotografiska Museum. Petrelius ansetts ha varit en av de viktigaste finska modefotograferna och han var känd för sin svartvita estetik på 1960-talet. Denna avhandling kan klassifieras som visuell kulturforskning där vardagslivet på 1960-talet studeras ur en visuell synvinkel. Perspektivet är i huvudsak historiskt. Intervjuer och bildanalyser har varit centrala studiemetoder. Modefotografiet är starkt beroende av kontexten. I första kapitlet behandlas finskt 1960-tal fram till 1970-talets mitt kulturhistoriskt sett. Det var en period då många slutliga förändringar skedde i det finska samhället. Här redogörs kort för förändringar inom samhället, konfektion och modetidskrifter under 1960-talet samt för de viktigaste synpunkterna hur man skall betrakta och analysera ett modefotografi. I andra kapitlet ges en kort kort överblick av internationella och finska modefotografins historia efter andra världskriget till och med 1970-talets krisår. Ett kort stycke av svensk fotografihistoria presenteras via Rolf Winqvist och Atelje Uggla i Stockholm, där Petrelius snappade upp intryck och teknisk kunskap under åren 1959-60. Det tredje kapitlet belyser Petrelius livsverk med en betoning på hans aktiva tid som modefotograf. I texten löper parallellt med mina intervjuer en intervju av Petrelius från 1969. Samarbetet med designern Vuokko Nurmesniemi var mycket viktigt för hans karriär och behandlas skilt. I fjärde kapitlet analyseras 22 av Petrelius stora produktion av modefotografier under teman som jag ansett har visat en finsk modernism på 1960-talet; kontraster och grafiskhet, kraftiga bildvinklar och skarp avgränsning, överdriva rörelser samt rytm i bilden, naturens kontext av finsk design, montage och serier. Petrelius modernistiska handstil var ett montage av dublicerade negativ på samma bild. Hans mörkrumsteknik formade det slutliga fotografiet. Allmänt sett innehåller dessa fotografier en förenkling av bilden och en stilisering av motiv. Analysen är till grunden formalistisk men här frågas också i hurudant kulturellt sammanhang modebilden förekommit och använts. Modebilden har indelats i elementen plagget, modellen, poseringen samt rekvisitan. Grunderna i fotografering konstateras i korthet vid sidan om analyseringen. Hälften av de analyserade modebilderna är fotograferade för modereportagen i damtidningar, andra hälften för Vuokko Nurmesniemi och hennes brand. De flesta fotografier är från andra hälften av 1960-talet, då grafiskheten var som starkast. Sista kapitlet är en sammanfattning av innehållet i Petrelius modernistiska modefotografier. Petrelius betydelse för finskt fotografi har varit hans modernistiska tekniker, den starka formalismen i de grafiska fotografierna, hans förmåga att tänka bilden som en del av en serie samt rollen som lärare av nya modefotografer. Han var också en av de 1960-talets fotografer som introducerade rörelser i modefotografiet och använde naturen som en bakgrund. Här diskuteras kort internationella modebilders influens på Petrelius samt modefotografiets anseende som konstfotografi.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteellisen ja kuratoriaalisen tekijyyden jakautumista kolmessa komissioidun installaatiotaiteenteoksen esityksessä. Tapausanalyysien kohteena ovat Pilvi Takalan Close Watch (23.4.–27.11.2022) Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa, Chiharu Shiotan Äärirajoilla (27.10.2021–27.11.2022) Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa ja Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati (21.9.2022¬–26.2.2023) Helsingin Amos Rexissä. Jokaisessa esimerkissä käsitykset näyttelystä ja teoksesta voidaan nähdä ainakin osittain fuusioituneen keskenään. Tapausanalyysien kautta tutkielma tarkastelee millaisilla keinoilla installaatioteos tilanteena, jossa katsoja tulee aktiiviseksi osaksi teosta, on rakennettu ja kuka sen on rakentanut. Lisäksi tutkielma syventyy myös näyttelyrakenteiden ja tilasuunnittelun vaikutukseen osana taidekokemusta.Tutkielma hyödyntää keskeisenä aineistonaan näyttelyiden kuvalähteitä, ensikäden kokemukseen perustuvaa tietoa sekä näyttelyiden kuraattoreilta puolistrukturoitulla metodilla kerättyä haastatteluaineistoa tapahtumien kulusta. Laadullisissa tapausanalyyseissä vuorottelevat perinteinen näyttelyanalyysi sekä kuraattoreilta kerätty haastatteluaineisto. Tutkielmassa käy ilmi, että jokaisessa tarkastelun kohteena olleessa näyttelyssä tekijyys oli aina jossain määrin jaettua, mutta kuraattorin vaikutus vaihteli tapauskohtaisesti ja myös muiden taiteen esittämisen ammattilaisten, kuten näyttelymestareiden, rooli nousi esiin. Teokset hyödyntävät monenlaisia keinoja katsojan osallistamiseen ja immersioon, mutta kaikki tutkielman esimerkeistä kirjaimellisesti asettavat katsojan kooltaan suuren teoksen kehyksen sisään ja edellyttävät tilan läpi fyysisesti kulkemista ajallisen keston kautta kokonaisvaltaisen kokemuksen saavuttamiseksi. Haastatteluaineiston kautta tutkielma havainnollistaa monipuolisesti kuraattorin työtä installaatioteoksen komissioimisen ja ensiesittämisen parissa, sekä installaatiotaiteilijan valtaa museotilassa.

Tiivistelmä: Maisterintutkielmani tarkoitus on avata Israelin ja Palestiinan taiteen kansallisten myyttien ja symbolien käyttöä alueen taiteessa. Käsittelen maa-alueeseen liittyviä naissymboleita ja uhrin ja urhon myytien ilmentymiä. Tutkimustapauksinani käytän muun muassa Sigalit Landaun suolatöitä, Anisa Ashkarin ja Raeda Saadehin performansseja, Adi Nessin ja Michail Hallaqin pietatöitä ja Ismail Shammoutan ”Madonna” maalauksia. Tulen tutkimaan asiaa Roland Barthesin teorian avulla, joka jakaa myytin kohtaamisen ja käytön kolmeen eri tapaan. Tapa yksi on myyttiä tuottava, tapa kaksi on sen huomaava ja analysoiva ja tapa kolme on sitä sokeasti kuluttava. Havaittavissa on myös mahdollinen uusi tapa, eli myyttiä ”pakeneva” tapa. Tämä tapa on reaktio tavalle kaksi. Yhdistän havaitun Barthesin myytin kohtaamisen tavan hermeneuttisen kehään ja spiraaliin. Erityisesti spiraalin avulla kykenen selvittämään myytin mahdollisia totaalisia ja relatiivisia käyttötapoja. Myytin käyttötavasta ja sen hermeneuttisesta asemasta voi myös versoa yhteisen synteesin mahdollisuus. Termillä totaalinen tarkoitan asiaa, joka voi tuoda vakautta, mutta voi olla samalla sitova. Termillä relatiivinen tarkoitan asiaa, joka on eteenpäin vievä ja reflektoiva, mutta samalla voi olla tyhjyyttä luova. Siinä missä reflektointi uudistaa myyttistä kenttää, voi se myös luoda tyhjyyttä. Vastaavasti voivat jäykät myyttirakenteet tukahduttaa muutoksen ja ne voivat pitää yllä heikkoa ja kärsivää yhteiskuntaa. Taideteoksessa voi olla samaan aikaan relatiivisuutta ja totaalisuutta, koska ne palvelevat eri lailla oman yhteisönsä sisällä ja suhteessa vastapuoleen. Yhdellä objektilla voi olla monta eri symbolista merkitystä ja tulkintaa. Etnografiset elementit ja diasporaelementit ilmenevät usein relatiivisesti, kun ne on aseteltu vastapuolta ja hegemoniaa vastaan. Yhteisön sisällä ne helposti ilmenevät totaalisina ja ylläpitivät tiukkoja myyttirakennelmia. Israelin sisällä postsionistinen ajattelu haastaa hegemonista tilannetta ja purkaa sen myyttejä. Palestiinan sisällä, poliittisen epävakauden vuoksi, myytit palvelevat yhteisöä ylläpitävänä rakenteena. Universaali kuvakieli ja taidehistorialliset referenssit palvelevat kiinnikekohtana länteen. Ne luovat globaalisti kielen, jonka avulla myös poliittinen viesti on selkeästi ymmärrettävä (sosialistinen realismi ja kristillinen ikonografia) Jossain tapauksissa universaali kieli voi olla myös etnografinen ilmentymä. Yhteydellä antiikkiin korostetiin oman kansan maanomistusoikeutetta ja sen historiallisia juuria. Tutkielmani antaa ongelmasta alustavan kuvan, mutta toivon sen luovan keskustelua myyttien käytön mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Tutkielmassa nostan esiin amerikkalaisen taiteilija Cy Twomblyn (1928–2011) kuvataiteellisessa tuotannossa esiintyviä ilmiöitä, joita voisi luonnehtia ”katoamisiksi”. Ajatus katoamisesta toimii tutkielmassani yläkäsitteenä yhtäältä kuvan ja sen kannattelemien ilmiöiden verhottuna läsnäolona, toisaalta kuvan ja kokijan suoraviivaisen yhteyden hetkellisenä taukoamisena. Tutkielma esittää tulkintoja kysymykseen siitä, millä tavoin Twomblyn kuvataide herättää kokijassa tuntemuksia kohteen hetkellisesti katoavasta luonteesta. Hetkellisyys tarkentuu edelleen temporaalisuuden käsitteeseen, jossa oleelliseksi nousevat niin kuvatilan kerroksellisuus kuin jälkien rytminen liike ja siinä tapahtuvat keskeytyksetkin. Tulen siten huomioimaan, kuinka tunne verhotusta läsnäolosta rakentuu, missä se ilmenee ja millainen arvo sillä on kuvien vastaanottamisessa. Otan käsittelyyn kuvapinnan materiaalisuuden suhteessa aineettomaan – toisin sanoen, huomion näistä katoamisista kehkeytyvän poissaolon tähdellisyyden. Twomblyn tuotanto on erittäin psykologista ja täten kokijalleen haastavaa. Kuvat vihjailevat ja ehdottavat, mutta vain hämmentääkseen – yksiselitteiseltä vaikuttava viittaus on ainoastaan johtolanka johonkin moniulotteiseen. Twombly tulkitsi antiikin perintöä hyvin enigmaattisella tavalla, omaa aikaansa unohtamatta. Aiheeni myötä olen rajannut aineistoni pääasiallisen analyysin kohteeksi vuosien 1968–1979 välillä syntyneet, Orfeuksen mytologiaa sivuavat teokset. Myytin ympärille punoutuu ajatuksia katoamisesta ja näkemällä todentamisesta, jotka kulminoituvat tutkielman keskeisissä teemoissa. Siten ajatus orfisuudesta viittaa tässä tutkielmassa sekä maalauksissa esiintyvään Orfeus-aiheeseen että ilmiöön, jossa jokin ei näyttäydy suoraan katseelle. Erityiseen tarkasteluun nousevat Veil of Orpheus (1968) ja Orpheus (1979). Toissijaisena aineistonani toimii Rainer Maria Rilken (1875–1926) runokirja Sonetit Orfeukselle (Die Sonette an Orpheus) (1923), jonka tehtävä on tukea tulkintaani nimenomaista myyttiä käsittelevissä taideteoksissa. Hyödynnän havainnoinnin kautta tapahtuvia päätelmiä esittämistäni asetelmista ja niiden keskinäisestä dynamiikasta. Tutkielma osoittaa, että Twomblyn teokset kantavat pääpiirteittäin kahdenlaista katoamista. Yhtäältä katoaminen tapahtuu merkitysten poissaolona tai niiden välittymisen hetkellisenä taukoamisena, toisaalta kuvan materiaalisuuden huokoisuutena ja sen väleihin katoavana eetterinä. Tutkielma tähdentää Twomblyn kerroksellisen kuvatilan muiston ja myytin paikkana. Aiheen yhteydessä tähdelliseksi nousevat taidehistorioitsija Georges Didi-Hubermanin kuvan syvää luonnetta tulkitsevat lähestymistavat. Myytin kätkeminen muokkaa silmälle näyttäytyvän poissaolevuuden läsnäoloksi abstraktion kautta. Tutkielma vahvistaa, ettei temporaalisuuden käsite kiinnity ainoastaan ajallisiin instansseihin, vaan liikehdintään eri olomuotojen välillä. Abstrahoituneisuudessaan taiteilijan tuotanto esiintyy hetkellisenä, jolloin mikään ei ole vakiintunutta vaan jatkuvassa liikkeessä. Toisinaan materiaalisuudeltaan häilyvien kuvien temporaalisuus laajenee hetkellisyyden yli.

Tutkielman lähtökohtana toimii Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaus Sisäkuva poikien työ-kodista Helsingissä vuodelta 1885. Maalauksen esiin nostamat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset teemat johdattavat naturalistisen taiteen kuvaaman köyhyyden aiheen pariin 1800-luvun lopun Suomessa ja Ranskassa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset ovat tämän tutkimuk-sen kohteena. Lapsen yleisen aseman paraneminen, nosti myös vähäosaisten lasten kysymyk-set esille. Tavallisen kansan sivistämisestä tuli yksi keskeisistä pyrkimyksistä kohti yhtenäistä kansakuntaa. Hyväntekeväisyyden keskeisinä toimina köyhyyden ongelman ratkaisemiseksi nähtiin koulutus. Myös työkoti-toiminta nähtiin toimivana ratkaisuna syrjäytymisen ehkäisys-sä. 1800-luvun lopun köyhien lasten kuvaukset vaihtelivat tyyleiltään eri taiteilijoiden kesken toivoa herättävinä, sovinnaisina ja toisaalta determisistinä ilman kunnollista tulevaisuutta. Jules Bastien-Lepagea pidetään ranskalaisen naturalismin keskeisenä taiteilijana, jota seurasi-vat myös suomalaiset taiteilijat, Edelfeltistä Gallen-Kallelaan ja Järnefeltiin, sekä suomalaiset Pariisissa opiskelleet naistaiteilijat, toteuttivat maalauksissaan naturalismin periaatteita. Se pyrki ajankohtaisilla aiheillaan tarkkaan havainnointiin ja totuudellisuuteen luontoa mukail-len. Ulkoilmamaalaus ja valokuva toimivat naturalismin taiteen keinoina pyrittäessä todelli-suuden illuusion saavuttamiseen. Köyhyys näyttäytyi niin Suomessa kuin Ranskassa urbaanina kuin myös maaseudun ongel-mana ja pääasiassa se kosketti työväestöä ja heidän perheitään. Maalausten köyhä lapsi on tunnistettavissa huonon fyysisen olemuksen kautta, mitä korostettiin erilaisin maalauksellisin keinoin. Yksi näistä oli aiheeseen sopiva värimaailma.

Tämä opinnäyte käsittelee taidehistorian ilmenemistä lukion opetussuunnitelman perusteissa (LOPS) ja historian ylioppilaskoetehtävissä. Tutkimusintressinä on selvittää, miten taidehistoria näkyy LOPS:eissa ja historian ylioppilaskokeissa, ja mitä sen perusteella voi päätellä siitä, miten taidehistoriaa ajatellaan oppialan ulkopuolella. Lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa lähestytään tutkielmassa eräänlaisena tiivistelmänä suomalaisesta yleissivistyksestä. Keskeinen konteksti on taidehistorian ja historian oppialan välinen suhde. Tutkielma rakentuu LOPS:ien ja koetehtävien lähiluvulle. Aineistona on vuosien 2003 ja 2015 LOPS:it sekä historian ylioppilaskokeet vuosilta 2006–2021. Taidehistoria näyttäytyy LOPS:eissa historian, kuvataiteen, uskonnon, elämänkatsomustiedon sekä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineissa, joista historian oppiainetta tarkastellaan lähemmin. Aineistona olevista historian ylioppilaskokeista löytyy 33 tehtävää, joissa taidehistoria oli läsnä, ja näistä 13:sta se on keskiössä. Niistä tarkemmin tarkastellaan kolmea tehtävää, joissa kussakin aiheena on kahden taideteoksen vertailu tyylin näkökulmasta. Analyysin keskeisimmät huomiot ovat, että taidehistoria näyttäytyy ulospäin selkeänä, tarkkarajaisiin tyyliperiodeihin jakautuvana janana, joka hajoaa 1900-luvun jälkipuoliskolla ja muuttuu vaikeasti hahmotettavaksi. Niin ikään ilmenee, että oppialan ulkopuolella taideteoksia ei useinkaan lähestytä taiteellisia sisältöjä kantavina teoksina, vaan ennemminkin historiaa kuvittavina kuvina.