Browsing by study line "Procedural Law"

Prejudikatens betydelse har ständigt ökat under de senaste årtiondena och utvecklingen av lagar, regler, principer och praxis är viktigt för att säkerställa legitimitet i rättssystemen. Skiljeförfarandet är, till skillnad från ett det traditionella domstolsförfarandet, inte en offentlig process utan en privat metod för att lösa tvister på privaträttens område. Skiljeförfarandet har traditionellt sett ansetts vara en icke-offentlig och konfidentiell process och på grund av detta skapas inga offentliga prejudikat, vilket kan ses som ett problem för rättstillämpningen. Några av de ledande internationella skiljedomsinstituten har nyligen börjat publicera sina kommersiella skiljedomar anonymiserade, vilket har växt fram som en internationell trend. Avhandlingen handlar om att noggrannare undersöka trenden för skiljedomsinstitutens publicering av skiljedomar anonymiserade och dess inverkan på skiljeförfarandets ställning som tvistlösningsmetod. I avhandlingen analyseras främst de internationella skiljedomsinstitutens regler och praxis kring konfidentialitet och publicering av skiljedomar. De första kapitlen handlägger behövliga fakta om det internationella kommersiella skiljeförfarandet, relevanta regler om konfidentialitet samt skiljedomens prejudikatsverkan. I analysen i de senare kapitlen utreds skiljedomsinstitutens nuvarande publiceringspraxis och vilka för- och nackdelar den medför. Det föreslås även en metod för en enhetlig publiceringspraxis som skulle balansera konfidentialitet med transparens och andra fördelar som publiceringen av skiljedomar medför. Ställning tas även till hur framtiden ser ut i dessa frågor.

Tarkastelen tutkielmassa editiovelvollisuutta erityisesti suhteessa niihin rajoitusperusteisiin, joiden takana on yksityisyyden suoja tai muut persoonaan ja yksityiseen elämänpiiriin kuuluvat intressit. Editiovelvollisuudella pyritään edistämään aineellisen totuuden selvittämistä sekä equality of arms -periaatteen toteutumista, joita molempia voi pitää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin olennaisina elementteinä. Muiden todistelunrajoitusten tapaan editiovelvollisuuden rajoitusperusteet puolestaan turvaavat monia muita tärkeinä pidettyjä intressejä kuten valtion turvallisuutta ja muuta yleistä etua, liikesalaisuuksia, sekä yksilöiden arkaluontoisia tietoja, sosiaalisia suhteita ja muun muassa itsekriminointisuojaa antamalla mahdollisuuden rajata tiettyjä salaisuuksia sisältävää, taikka tiettyihin henkilösuhteisiin perustuvaa todistusaineistoa editiovelvollisuuden ulkopuolelle. Editiovelvollisuus ja sen rajoitukset ovat siksi jännitteisessä suhteessa keskenään. Yksityistä elämänpiiriä koskevia suojaintressejä on otettu laajasti huomioon todistelua koskevissa OK 17 luvun todistelunrajoitussäännöksissä, ja näin oli jo aiemmassa, vuonna 1949 voimaan tulleessa OK 17 luvussa, jolla prosessuaalinen editiovelvollisuus tuotiin Suomen lainsäädäntöön. Pääsääntöisesti säännökset suojaavat yksityistä elämänpiiriä melko kattavasti. Yksityisyyden suojaa ei sellaisenaan kuitenkaan määritellä oikeudenkäymiskaaressa, eikä ole täysin selvää, miten pitkälle se ulottuu suhteessa todistelun vaatimuksiin. Nykyisessä, vuonna 2015 säädetyssä ja 2016 voimaan tulleessa OK 17 luvussa ei myöskään ole esimerkiksi voitu ottaa huomioon EU:n tietosuoja-asetusta, joka tuli voimaan sen jälkeen. Oikeuskäytännössä asetukseen on vedottu editiovaatimuksen vastustusperusteena, mutta korkein oikeus ei ole ottanut kantaa sen vaikutukseen. Sen sijaan EUT on viime vuonna antamassaan ratkaisussa katsonut, että asetus tulee ottaa todistelussa huomioon. Yksityisyyteen liittyvien näkökohtien yhteiskunnallisen merkityksen korostumisen sekä sitä koskevien aineellisten normien kehityksen vuoksi saattaisi olla tarvetta täsmentää OK 17 luvun säännöksiä nimenomaan siltä osin kuin kyse on yksityisen elämänpiirin suojasta.

Valtaosa dispositiivisista riita-asioista päättyy sovintoon. Lähtökohtana sovintotilanteessa on, että sovinto kattaa myös oikeudenkäyntikulut. Joskus kuitenkin riidan osapuolet pääsevät sopuun riidan pääasiasta, mutta jättävät oikeudenkäyntikulukysymyksen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Oikeudenkäyntikulujen jakautumisesta sovintotilanteessa ei ole säädetty laissa, ja kysymys onkin jäänyt pääasiassa oikeuskäytännön ratkaistavaksi. Tämän tutkielman aiheena on oikeudenkäyntikulujen jakautuminen sovintotilanteessa. Tutkimuskysymyksenä on selvittää asiaa koskeva voimassa oleva oikeustila erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Lisäksi tutkielmassa selvitetään käräjäoikeuksista kerätyn empiirisen aineiston perusteella, kuinka käräjäoikeudet ovat tosiasiassa ratkaisseet kulukysymyksen sovintotilanteessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan vaikuttaako oikeustila asian osalta riittävän selkeältä vai tulisiko sitä jollain tavalla selkiyttää. Oikeudenkäyntikulujen jakautumista sovintotilanteessa koskeva oikeusohje on muodostunut korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Oikeusohjeen mukaan kuluratkaisu tulisi ensisijassa perustaa hypoteettiseen pääasiaratkaisuun ja mikäli tämä ei ole mahdollista, tulisi ratkaisun perusteena olla vertailu sovinnon ja alkuperäisten vaatimusten välillä. Viime kädessä kuluratkaisu tulisi kuitenkin aina perustua OK 21 luvun säännöksiä noudattelevaan kohtuusharkintaan. Empiirisen tutkimuksen perusteella käräjäoikeuksien ratkaisukäytäntö vastaa pitkälti voimassa olevaa oikeustilaa ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Korkeimman oikeuden luomaa oikeusohjetta voidaan pitää tyydyttävänä mutta ei täysin ongelmattomana. Ongelmat liittyvät ensikädessä siihen, ettei kuluratkaisun arvioinnissa kyetä riittävästi huomioimaan sovinnon erityispiirteitä. Kuluratkaisu joudutaan tekemään liiallisissa määrin jutun lopputuloksesta käsin etsien jutun voittajaa ja häviäjää, minkä voidaan nähdä olevan ristiriidassa sopimisen taustatavoitteiden kanssa. Vaikka kohtuusharkinta on mahdollista, tulee sen tapahtua OK 21 säännösten sisällä eikä näitä säännöksiä ole luotu sovintotilanteita ajatellen. Toisaalta, jos osapuolilla kuitenkin halutaan pitää mahdollisuus jättää kulukysymys tuomioistuimen ratkaistavaksi, tulee tuomioistuimen pystyä perustamaan kuluratkaisu joihinkin ennalta määriteltäviin seikkoihin. Tutkielmassa ehdotetaan, että asiasta säädettäisiin oma säännös OK 21 lukuun, jolloin lainsäätäjän tulisi arvioida kulujen jakautumista myös sovintotilanteiden kannalta.

Suomalaisten osakeyhtiöiden johtohenkilöinä toimii enenevissä määrin henkilöitä, joiden kotipaikka on jossakin toisessa EU-jäsenvaltiossa tai EU:n ulkopuolella. Johtohenkilöiden eli hallitusten jäsenten, toimitusjohtajan ja hallintoneuvoston jäsenten kotipaikalla on huomattava vaikutus johtohenkilöiden osakeyhtiölain (624/2006, OYL) 22:1:n mukaisen yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvelvollisuuden toteuttamiseen. Näin on erityisesti silloin, kun johtohenkilön kotipaikka on kolmannessa valtiossa, eli sellaisessa EU:n ulkopuolisessa valtiossa, jonka kanssa Suomi ei ole sitoutunut kansainväliseen sopimukseen tuomioistuinten toimivallasta (esim. Luganon yleissopimus). Yhtiöoikeudellisen vastuun toteuttamisen kannalta keskeistä on, voidaanko johtohenkilöä vastaan ajaa vahingonkorvauskannetta Suomessa vai onko kanne nostettava toisessa valtiossa vastaajan kotipaikan tuomioistuimessa. Kun johtohenkilön kotipaikka on kolmannessa valtiossa, Suomen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta tutkia kyseistä johtohenkilöä vastaan ajettava OYL 22:1:n mukainen vahingonkorvauskanne määräytyy oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 10:25 ja 10:26:n mukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan mitkä OK 10:25:n mukaiset liittymät eli toimivaltaperusteet voisivat muodostaa suomalaiselle tuomioistuimelle kansainvälisen toimivallan OYL 22:1:n mukaisissa yhtiöoikeudellisissa vahingonkorvauskanteissa. Liittymät jakautuvat ns. vahvoihin (OK 10:25.1) ja heikkoihin (OK 10.25.2) liittymiin, joiden keskeinen ero on sovellettavissa toimivallan menettämisperusteissa. OK 10:25.1:n mukaisista vahvoista liittymistä mahdollisena toimivaltaperusteena tutkielmassa tarkastellaan OK 10:7:n mukaista vahinkoforumia. OK 10:25.2:n mukaisista heikoista liittymistä mahdollisena toimivaltaperusteena tarkastellaan OK 10:10:n mukaista asiayhteysforumia, OK 10:18:n mukaisia toissijaisia oikeuspaikkoja sekä muita olennaisia liittymiä. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, voidaanko toimivaltakysymyksessä antaa merkitystä OYL 24:1:ssä säädetylle valinnaiselle oikeuspaikalle osakeyhtiölain soveltamista koskevissa riita-asioissa. Tutkielmassa havaitaan, että OK 10:7:ssä tarkoitettu vahinkoforum voisi muodostaa suomalaiselle tuomioistuimelle vahvan toimivaltaperusteen johtohenkilöön kohdistuvissa yhtiöoikeudellisissa vahingonkorvauskanteissa ainakin silloin, kun kantajana on joku muu kuin yhtiö. Tutkielmassa tarkasteltavissa kanteissa OK 10:25.2:ssa tarkoitettuja muita olennaisia liittymiä voivat olla yhteys suomalaisen osakeyhtiön toimintaan, henkilön asema suomalaisen osakeyhtiön johtohenkilönä tai vahinkotapahtuman yhteys Suomeen. Muu olennainen liittymä ei sen sijaan voi olla yksinomaan osakeyhtiölain soveltuvuus tai OYL 24:1:ssä säädetty valinnainen oikeuspaikka. Kansainvälinen toimivalta voi perustua myös asiayhteyteen silloin kun johtohenkilöä vastaan ajetaan samanaikaisesti useita kanteita (OK 10:10.1) tai kanteita ajetaan samanaikaisesti useita eri vastaajia vastaan (OK 10:10.2). OK 10:18:ssä säädettyjen toissijaisten oikeuspaikkojen merkitys toimivaltaperusteina tutkimuksessa tarkasteltavissa kanteissa on vähäinen. Heikkojen toimivaltaperusteiden osalta kansainvälisen toimivallan esteenä toimii käytännössä usein ratkaisun oikeudellinen merkityksettömyys asianosaisille, johon kantajan osalta sisältyy usein näyttövaikeuksia.

Tutkielmassa tarkastellaan syytesidonnaisuutta osallisuuskysymysten näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten syytesidonnaisuus ilmenee osallisuuteen liittyvissä soveltamistilanteissa. Tutkielmassa lisäksi selvitetään, miten syytesidonnaisuudesta rikosvastuun toteutumiselle aiheutuvia riskejä voidaan hallita rikosprosessin aikana. Rikosprosessia on perinteisesti pidetty jännitteisenä siihen liittyvien, osin ristiriitaisten, intressien takia. Syytesidonnaisuuden sääntö merkitsee, ettei tuomioistuin saa tuomita vastaajalle rangaistusta muusta teosta kuin siitä, josta rangaistusta on vaadittu. Syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö vaikuttaa yhtäältä siihen, miten tehokkaasti rikosvastuu yksittäisessä rikosasiassa toteutuu. Toisaalta se on merkityksellinen vastaajan oikeusturvan ja puolustautumismahdollisuuksien kannalta. Mitä tiukemmin syytesidonnaisuutta tulkitaan, sitä suuremmaksi kasvaa riski aineellisesti virheellisestä ratkaisusta. Syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö on muodostunut Suomessa varsin tiukaksi, mikä asettaa huomattavia vaatimuksia paitsi virallisille syyttäjille myös syytettä ajaville asianomistajille, joilla ei tavallisesti ole viralliseen syyttäjään verrattavia resursseja käytettävissään. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisiin keinoihin yhtäältä syyttäjä ja toisaalta tuomioistuin saavat turvautua hallitessaan syytesidonnaisuudesta rikosvastuun toteutumiselle aiheutuvia riskejä. Tutkielmassa käytetään lainopillista tutkimusmenetelmää. Keskeisinä lähteinä hyödynnetään voimassa olevan lainsäädännön ja sitä koskevan lainvalmisteluaineiston lisäksi oikeudellista ratkaisukäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Tutkielmassa hyödynnetään soveltuvin osin myös ruotsalaista oikeuslähdeaineistoa.

1990-luvun alioikeusuudistuksessa säädettiin prekluusiosta eli prosessuaalisesta sanktiosta, jonka mukaan seikka tai todiste tulee ilmoittaa määräajassa sillä uhalla, että asianomainen menettää oikeutensa vedota oikeudenkäyntiaineistoon myöhemmin oikeudenkäynnin aikana, mikäli tällä ei ole ollut pätevää syytä myöhäiselle ilmoittamiselleen. Prekluusiosta säädetään oikeudenkäymiskaaressa jokaisen oikeudenkäynnin vaiheen osalta erikseen. Prekluusiosanktion ulottuminen todistusteemoihin eli teemaprekluusion soveltuminen on oikeusjärjestelmässämme epäselvä kysymys. OK:n sanamuoto, oikeuskirjallisuus ja asiaan liittyvä oikeuskäytäntö eivät tarjoa yksiselitteisiä vastauksia ongelmaan. Tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, voitaisiinko teemaprekluusiota soveltaa, kun huomioidaan prekluusion tavoitteet ja jos kyllä, millainen merkitys prekluusioarvioinnissa tulisi antaa oikeudenkäynnin vaiheelle. Tutkimuskysymysten arvioinnissa suuri merkitys annetaan prosessioikeudellisille periaatteille, erityisesti tarkoituksenmukaisuuden periaatteelle, kontradiktorisuuden periaatteelle ja määräämisperiaattelle. Asiaa arvioidaan myös prekluusion sanktiomerkityksen näkökulmasta. Prosessioikeudellisten periaatteiden lisäksi teemaprekluusion soveltumista arvioidaan lain sanamuodon tulkinnan, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön valossa.

Tekoälyn syrjinnässä tekoälyjärjestelmä asettaa päätöksenteossaan jonkin yhdenvertaisuuslain syrjintäperusteen mukaiseen ryhmään kuuluvan henkilön huonompaan asemaan kuin muut henkilöt siksi, että henkilö kuuluu kyseiseen syrjintäperusteen mukaiseen ryhmään. Syrjintä voi tapahtua joko välittömästi, jolloin henkilöä syrjitään suoraan henkilöön liittyvän syrjintäperusteen mukaisen syyn perusteella, tai välillisesti, jolloin päätöksen perusteeksi asetetaan näennäisesti yhdenvertaisen säännön, jonka seurauksena kielletyn syrjintäperusteen mukaiseen ryhmään kuuluvat henkilöt joutuvat muita henkilöitä huonompaan asemaan. Tekoälyn syrjintää voi ilmetä esimerkiksi tekoälyjärjestelmällä suoritettavassa rekrytoinnissa, opiskelijavalinnassa ja luotonannossa. Yhdenvertaisuuslain välittömän ja välillisen syrjinnän määritelmät kattavat tekoälyn syrjinnän eri muodot, mutta tutkielmassa havaitaan, että tekoälyn syrjinnän uhriksi joutuvan henkilön on todennäköisesti kohtuuttoman vaikeaa antaa syrjintäolettaman synnyttävää näyttöä tekoälyn syrjinnästä tuomioistuimessa. Kehitteillä olevat Euroopan unionin tekoälysäädös, tekoälyvastuudirektiivi ja tuotevastuudirektiivi eivät ratkaise tekoälyn syrjinnän ongelmia. Tutkielmassa ehdotetaan muutettavaksi yhdenvertaisuuslakia ottamalla käyttöön osittain tyhjentävä erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteiden lista ja alentamalla tekoälyn syrjintätapauksen kantajan todistustaakkaa.

Välityssopimus, kuten sopimukset yleensäkin, perustaa oikeuksia ja velvollisuuksia pääsääntöisesti ainoastaan sen osapuolille. Tätä lähtökohtaa ei kuitenkaan voida pitää poikkeuksettomana. Monimutkaistunut liiketoiminta on haastanut välimiesmenettelyn luonteen suostumuksenvaraisena riidanratkaisukeinona, minkä vuoksi välityssopimusten sivullissitovuus on saanut osakseen paljon huomiota kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä. Sivullissitovuutta koskeva problematiikka on esiintynyt erityisesti tilanteissa, joissa vain yksi konserniin kuuluva yhtiö on allekirjoittanut välityslausekkeen sisältävän pääsopimuksen, vaikka käytännössä koko konserni on osallistunut sopimusvelvoitteiden täyttämiseen. Tämä tutkimus käsittelee siten välityssopimuksen henkilöllistä ulottuvuutta ja tarkemmin kysymystä siitä, milloin konserniin kuuluvan yhtiön allekirjoittaman välityssopimuksen voidaan katsoa sitovan myös ei-allekirjoittaneen asemassa olevaa konserniyhtiötä. Välityssopimuksen sivullissitovuus on poikkioikeudenaloittainen kysymys, joka jakaa mielipiteitä niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Tutkielman ensimmäisenä tarkoituksena on tarkastella välityssopimuksen tulkinnan lähtökohtia, jotka ovat välityssopimuksen sivullissitovuutta koskevan kysymyksenasettelun keskiössä. Aihetta lähestytään sopimusoikeuden yleisten oppien näkökulmasta välityssopimusten muotovaatimukset ja erillisyysperiaate huomioon ottaen. Aiheen liikejuridisen rajauksen takia tutkielmassa tarkastellaan myös yhtiöiden erillisyyden periaatetta, johon on kiinnitetty paljon huomiota kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa. Oikeustieteessä on kehittynyt monia oppeja, joiden tavoitteena on sopimuksen ulkopuolisen tahon sitominen välityssopimukseen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on tarkastella kahta laajasti tunnettua teoriaa: välimiesoikeudellista samastamista ja group of companies -oppia. Oppien soveltamisedellytyksiä tullaan systematisoimaan monipuolisen kansainvälisen lähdeaineiston avulla. Lähteissä esitettyihin, usein ristiriitaisiinkin, näkemyksiin pyritään kuitenkin suhtautumaan kriittisesti, jotta oppien todellinen merkitys välimiesten toimivallan perustana voidaan ymmärtää. Tutkimuksen ydintarkoituksena on analysoida Suomen välityssopimusten sivullissitovuutta koskevaa oikeustilaa ja tarkastella, onko näiden kyseisten oppien soveltaminen mahdollista toisaalta de lege lata ja toisaalta de lege ferenda. Tutkimuksen loppupäätelmissä todetaan, että välityssopimuksen sivullissitovuuteen on Suomen niukassa oikeuskäytännössä suhtauduttu lähtökohtaisesti torjuvasti. Välityssopimusten tulkinta on kuitenkin ollut vaihtelevaa, mikä heikentää käytännön ennakoitavuutta. Tutkielmassa esitetään, ettei nykyinen aineelliseen sopimus- ja yhtiöoikeuteen perustuva ja erillisyysperiaatetta korostava argumentaatio palvele välimiesmenettelyn perimmäistä tarkoitusta tehokkaana riidanratkaisukeinona. Selkeiden sääntöjen puute ja maiden väliset eroavaisuudet luovat epävarmuutta erityisesti monikansallisten toimijoiden välisten riitojen ratkaisemiseen.