Browsing by study line "Process- och insolvensrätt"

Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.

Avhandlingen behandlar rätt att utnyttja samt förbud mot att utnyttja bevis som inhämtats lagstridigt, med särskild fokus på bevis som inhämtats med hjälp av teletvångsmedel. De hemliga tvångsmedel som betraktas som teletvångsmedel är de som regleras under kategorin teletvångsmedel i tvångsmedelslagen 10 kap. Regleringen av hemliga tvångsmedel begränsar individernas grundläggande- och mänskliga rättigheter. När det gäller teletvångsmedel är rätten till skydd för privatliv den rättighet som främst inskränks. I avhandlingen behandlas därmed grundläggande- och mänskliga rättigheter i samband med användningen av teletvångsmedel, och i vilka situationer användningen av teletvångsmedel är en tillåten inskränkning i dessa rättigheter och när rättigheterna kränks. Avhandlingen strävar efter att utifrån den gällande lagstiftningen, förarbeten och både nationell rättspraxis och rättspraxis från Europadomstolen, utreda möjligheterna att utnyttja respektive förbjuda utnyttjandet av bevis som inhämtats lagstridigt. Om utnyttjande av lagstridigt inhämtade bevis regleras i rättegångsbalken 17 kap 25 § 3 mom., enligt vilken utgångspunkten är att bevisen kan utnyttjas ifall de inte äventyrar rätten till en rättvis rättegång. Således är frågan kring vad som avses med rätten till en rättvis rättegång central när det kommer till prövningen av utnyttjandeförbud. I samband med användningen av teletvångsmedel kan flera olika typer av lagstridighet komma på fråga som kan medföra att utnyttjandeförbud aktualiseras med stöd av RB 17 kap 25 § 3 mom., så som myndigheternas överträdelse av befogenheter och kränkningar mot skyddet för privatliv. Ifall utnyttjandeförbud utfärdas för ett bevis, får beviset inte överhuvudtaget tas i beaktande i bevisprövningen. Trots att utgångspunkten är att bevis som inhämtats lagstridigt får utnyttjas i en rättegång, kan man inte frångå de omständigheter som föreligger kring bevisets inhämtande. Dessa omständigheter ska tas i beaktande vid bevisprövningen och omständigheterna att beviset inhämtats lagstridigt kan försvaga dess bevisvärde.

Korkeat oikeudenkäyntikulut vaikuttavat asianosaisten oikeussuojaan ja mahdollisuuteen saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi. Oikeudenkäyntikulujen yhteismäärä nousee usein korkeammaksi kuin riidan intressi, mikä vaikuttaa erityisesti yksityishenkilöiden mahdollisuuksiin ajaa perusteltua kannetta tuomioistuimessa. Korkean oikeudenkäyntikuluriskin vuoksi asianosaiset saattavat turvautua yhä useammin oikeudenkäymiskaaren sanktiosääntöihin saadakseen oikeudenkäyntikulunsa korvatuksi. Asianosaisen oikeussuojan takaaminen on kuitenkin saattanut johtaa OK 21:6:n soveltamiseen oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa. Erityisesti maksukyvyttömyystilanteet ovat korostuneet, kun asianosaiselta puuttuu normaali oikeudenkäyntikuluriski. Asianosainen ei välttämättä saa oikeudenkäyntikulujaan korvatuksi edes voittaessaan oikeudenkäynnin. Tutkielmassa käsitellään oikeudenkäyntikulujen jakautumista silloin, kun asiamies tuomitaan yhteisvastuuseen toisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluista joko osaksi tai kokonaan. Tutkielman lainopillisessa osuudessa tarkastellaan ensin asiamiehen kuluvastuun edellytyksiä eli tarpeetonta oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnin pitkittämistä, asiamiehen tahallisuutta tai huolimattomuutta sekä velvollisuutta kuulla asiamiestä ennen kuluvastuuseen tuomitsemista. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista asianosaisten kesken sekä asianosaisen ja asiamiehen välillä. Tutkielmassa tarkastellaan myös Ruotsin vastaavaa asiamiehen kuluvastuuta koskevaa sääntelyä sekä syvennytään Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa käsitellään myös tuomioistuimen menettelyä. Tutkielmassa osoittautuu ongelmalliseksi erityisesti asiamiehen kuluvastuun tutkiminen viran puolesta. Toisin kuin Ruotsissa, ei Suomen OK 21:6:n sanamuodosta ei ilmene, tuleeko tuomioistuimen tutkia asiamiehen kuluvastuu omasta aloitteestaan. Samoin OK 21:15:n säännös on nykyisin kumottu. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan tuomioistuimen prosessinjohdon merkitystä suhteessa asiamiehen tahallisuuteen ja huolimattomuuteen. Tuomioistuimen aktiivisella prosessinjohdolla ja esimerkiksi suostumuksella todistelun vastaanottamiseen voi olla vaikutusta asiamiehen moitittavan menettelyn arvioinnissa. Tässä tilanteessa asiamiehen moitittava menettely voi kuitenkin tulla arvioitavaksi valvontapuolella. Tutkielman empiirisessä osuudessa syvennytään Helsingin hovioikeuden vuosina 2018-2022 antamiin ratkaisuihin. Tutkielmassa tutkitaan, vastaako tuomioistuimen tosiasiallinen ratkaisukäytäntö lainopillisia tulkintasuosituksia. Lisäksi tarkastellaan, onko sääntely toimivaa, ja vastaako se esimerkiksi nykypäivän tarpeisiin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että OK 21:6:n säännöstä sovelletaan varsin harvoin ja että säännöstä ja sen edellytyksiä tulkitaan suppeasti. Tosiasiallisen ratkaisukäytännön perusteella tuomioistuimet eivät tutki asiamiehen kuluvastuuta omasta aloitteestaan toisin kuin lain esitöiden mukaan oli tarkoituksena.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella asianajajan ammattietiikan vaikutusta asianajajan rooliin vastuullisen liiketoiminnan edistämisessä sekä toimia, joilla asianajaja voi vaikuttaa vastuullisen liiketoiminnan edistämiseen. Vastuullisuus ja vastuullinen toiminta ovat ajankohtainen ja osin uudehko aihe käsiteltäväksi asianajajan näkökulmasta. Vastuullisuuspuhe on lisääntynyt viime vuosina, ja vastuullista toimintaa odotetaankin laajalta joukolta toimijoita, niin valtioilta, yrityksiltä, järjestöiltä kuin medialta ja kuluttajilta. Vastuullisuuden merkitys asianajajien toiminnassa on kasvanut samaa tahtia. Asianajajien yhteiskunnallisen tehtävän johdosta asianajajan on toimittava eettisesti, edistäen oikeusvaltion ja laillisuusperiaatteen toteutumista. Asianajajien on tärkeätä panostaa asiakkaiden neuvontaan vastuullisen toiminnan kohdalla. Asianajajan ammattietiikasta ei tällä hetkellä kuitenkaan ilmene suoraa, eksplisiittistä velvollisuutta vastuullisen toiminnan edistämiseen, koska vastuullisuutta ei ole terminä itsessään merkitty hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Asianajajien yhteiskunnallisesti merkityksellinen asema oikeusvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä ja turvaamisessa kuitenkin itsessään johtaa tiettyyn velvollisuuteen edistää vastuullisuutta. Vaikka suoraa, sanktioitua velvollisuutta ei ole, niin lukuisissa suosituksissa on asianajajia kannustettu edistämään vastuullisuutta, ja tämä vastuullisuutta edistävä toiminta on yleistynyt asianajajien keskuudessa yhteiskunnan muutosten keskellä. On mahdollista, jopa toivottavaa, että vastuullisuus otettaisiin virallisesti mukaan hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Yleiset ohjeet ja lausumat, joissa asianajajia kehotetaan toimintaan, eivät loppupäässä nimittäin ole välttämättä riittävän toimivia. Mikäli oikeusyhteisö tavoittelee uskottavuutta, on kaikki ratkaisut pystyttävä perustelemaan tavalla, joka saa kaikki asiaan perehtyneet vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Tämän vuoksi myös asianajajan vastuullisuutta edistävät toimet tulisi saada muotoon, jossa niiden käyttö voidaan perustella. Tämänlaisista ammattieettisitä kysymyksistä on tärkeätä keskustella ammattikunnan sisällä, ja vain tätä kautta voidaan kehittää ammattietiikkaa.

Asianajajalain 5.1 §:ssä määrätään, että asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kohta 4.1 velvoittaa asianajaa hoitamaan tehtävät huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta. Tähän säännökseen kiteytyy asianajajan huolellisuusvelvollisuus. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mistä osatekijöistä kyseinen huolellisuusvelvollisuus koostuu. Minkälainen on asianajajan huolellisuusvelvollisuus, mitä se velvollisuutena asianajajalta edellyttää ja miten se asianajajaoikeudellisessa kontekstissa ilmenee. Tutkielmassa käsitellään hyvän asianajajatavan perustaa sekä sen funktiota huolellisuusvelvollisuudesta käsin asianajajan ja tämän päämiehen välisessä toimeksiantosuhteessa unohtamatta suhteen ulkopuolisia asianosaisia ja muita toimijoita. Tutkielma on kaksiosainen ja toisessa osiossa on tarkoituksena syventyä siihen, kuinka asianajajan huolellisuusvelvollisuus ilmenee tuomioistuimessa käsiteltävässä dispositiivisessa riita-asiassa, eli asiassa, jossa sovinto asianosaisten kesken on sallittu. Oikeuden monimuotoistumisen sekä vaativamman prosessisääntelyn keskeltä on muodostunut tarve myös asianajajan huolellisuusvelvollisuuden sisällön tarkemmalle tarkastelulle. Huolellisuusvelvollisuuden osalta on edelleen tilanteita, joissa on epäselvää, miten asianajajan tulisi toimia menetelläkseen hyvän asianajajatavan mukaisesti. Yhä vaativampi asianajo alioikeuksissa ilmenee muun muassa asianajajien varovaisuutena. Tämä varovaisuus näkyy käytännössä oikeudenkäyntiaineistojen laajentumisena, joka osaltaan voi johtaa oikeudenkäyntien pitkittymiseen ja sen myötä myös prosessiekonomian heikkenemiseen. Asianajajalta edellytetään tuomioistuinprosessissa jatkuvaa aktiivista roolia sekä ammattitaitoista ja huolellista toimintaa. Tutkimuksessa selvitetään, mitä asianajajilta voidaan kohtuudella vaatia ja kuinka laajaksi huolellisuusvelvollisuus lopulta käsitetään.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää yksilöiden oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon asianajajansa kanssa sekä mahdollisuudet saada asianajosalaisuuksien suojan alaiset tiedot salatuiksi. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, missä tilanteissa luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua ja milloin toimivaltaisella viranomaisella on oikeus hankkia luottamukselliseen yhteydenpitoon pääsy. Asianajajan asianajosalaisuudet perustuvat välittömästi asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojaamiseen. Luottamuksellisen yhteydenpidon suoja ei lähtökohdiltaan eroa sen mukaan, onko kysymys riita- vai rikosasiasta. Yhteiskunnan vastuulla on kuitenkin varmistaa se, että on olemassa riittävät keinot ja säännöt, joilla varmistetaan kummassakin prosessissa asianajajan ja päämiehen välisen yhteydenpidon ja asianajosalaisuuksien pysyminen salassa vastapuolelta. Yleisesti asianajosalaisuuksien suoja ja luottamuksellinen yhteydenpito asianajajan kanssa ovat tärkeitä suojan kohtia. Suojat ovat kuitenkin olleet vuosikymmenten aikana puutteellisia, mistä osoituksena ovat tutkielmassa esitellyt lukuisat oikeustapaukset. Luottamuksellisten tietojen pysyminen luottamuksellisina edellyttää sitä, että asianajosalaisuuksien suojasta ja niihin liittyvien rikkomusten sanktioista säädetään erikseen. Asianajotoimeksianto ja asianajotyö perustuvat omaksuttuun luottamussuhteeseen. Siten se, missä määrin asianajajalle suodaan vapausoikeuksia yhteiskunnassa, riippuu siitä, miten tärkeää asianajajan ja oikeudellista apua tarvitsevan päämiehen välisen luottamussuhteen turvaaminen on. Lähtökohtaisesti luottamuksellisen yhteydenpidon tulee olla absoluuttista. Asianajosalaisuuksien suojan murtuminen on mahdollista erityisesti silloin, kun yhteydenpitoa salaisuuksista käydään tai yhteydenpidon tallennetta käsitellään. Myös viranomaisten toiminnan aikana salaisuudet voivat paljastua tarkoitukseltaan jopa lainvastaisiksi. Myös asianajajan ja päämiehen välinen luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua viranomaisten tekemän kotietsinnän aikana tai silloin, kun asianajaja on osallistunut päämiehen kanssa rikokseen tai kun päämies erehtyy tai häntä erehdytetään henkilön ammatista. Vaikka tutkielman perusteella voisi päätellä, että oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon on nyt hyvällä tasolla, se ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa tulisi kiinnittää huomiota luottamuksen tosiasialliseen tilaan ja toteutumiseen. Yhteiskuntaan kohdistuvat uhat ovat mahdollistaneet yhteiskunnissa yksilön tarkemman valvomisen. Luottamuksellinen yhteydenpito on syytä asettaa ja suojella tasolle, joka tosiasiallisesti ja yksiselitteisesti turvaa eri tilanteissa päämiehen kertomukset asianajajalleen. Mikäli luottamuksellisen yhteydenpidon suojaa kavennetaan nykyisestä, on mahdollista, että tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeudellisia palveluja kapenee. Tärkeätä on, että päämies uskaltaa käyttää lainopillisia palveluita riittävän varhaisessa vaiheessa, viivytyksettä ja matalla kynnyksellä, ilman että hänen tarvitsee punnita oikeuksien käyttämisen seurauksia, kuten luottamuksellisen yhteydenpidon mahdollista murtumista. Viranomaisten yhteydenpidon murtamiset eivät ole olleet historiassa harvinaisia. Toisaalta on huomattava, että viestinnän luottamuksellisuus ja salaisuuksien suoja voi myös joutua murtamisen kohteeksi ilman viranomaisten rikosoikeudellista epäilyä. Kyse voi olla esimerkiksi massavalvonnasta, jonka sivutuotteena kertyy merkityksellistä todistusaineistoa. Vaikka tämän tyyppinen todisteiden kerääminen on yksityisyyden ja perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamista ja kiellettyä erityisesti vertikaalisessa ulottuvuudessa, on väistämätön tosiasia, että tämän tyyppistä todisteiden keräämistä tapahtuu. Se, ulottuvatko tällaiset tapahtumat päämiehen ja asianajajan väliseen yhteydenpitoon, jää vain arvailun ja muiden jatkotutkimusten varaan.

Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.

Sexualbrott mot barn är en av de svåraste brottstyperna i vårt samhälle. Inte sällan är barnets utsaga om händelsen det enda beviset i fallet. Det blir därmed upp till domstolen att i sin bevisvärdering bedöma trovärdigheten av barnets utsaga. Vid bevisvärderingen bör flera aspekter tas i beaktan, och en av dessa är felkällors påverkan på utsagan. Flera felkällor kan påverka barnets utsaga om sexuella övergrepp och dessa felkällor påverkar ofta barnets utsaga i annan omfattning jämfört med vuxnas utsagor. Målet med avhandlingen är därmed att studera hur olika felkällor påverkar barns utsagor om sexuella övergrepp. Vidare kommer studeras hur dessa utsagor som påverkats av någon felkälla bör värderas som bevis. Avslutningsvis kommer även en del förslag ges gällande processer kring barn som misstänks blivit utsatta för sexuella övergrepp. I avhandlingen behandlas som felkällor: iakttagelse, tolkning, minne, förmåga att återberätta, lögner, suggestion och ledande frågor, hörsägen och användningen av video- och ljudupptagningar. Som huvudsaklig metod används den rättsdogmatiska metoden. Avhandlingen kommer även långt vara tvärvetenskaplig, där tillgängliga rättspsykologiska forskningsresultat tillämpas som stöd för den rättsdogmatiska metoden. I avhandlingen kan vi konstatera att alla fall är enskilda och att barnets utsaga kan påverkas på flera olika sätt. En del typsituationer kan dock uppmärksammas för de olika felkällorna och deras påverkan på barns utsagor. Det är dock viktigt att en enskild undersökning av påverkan genomförs. Som en följd är det naturligt att samma gäller bevisvärderingen av dessa utsagor. En enskild värdering måste alltid utföras. I analysen av påverkan av felkällor och vid bevisvärderingen kan dock trovärdighetskriterier, forskningsresultat och olika metoder användas vägledande. Avslutningsvis kan poängteras att det finns flera åtgärder som kan och bör vidtas för att minska risken för felkällor, vilket skulle underlätta beslutsfattarens bedömning.

Tutkielma käsittelee kanteluita, joissa vaaditaan muutosta syyttäjän esitutkinnan rajoittamispäätökseen sekä kanteluihin annettuja valtakunnansyyttäjän ratkaisuja. Tutkielmassa käytetään sekä lainopillisen, että empiirisen oikeustutkimuksen menetelmiä. Empiirinen tutkimus on toteutettu teoriaohjaavana analyysinä. Analyysissä on käytetty menetelmätriangulaatiota, jossa kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät tukevat päämetodina käytettyä kvalitatiivista tutki-musta. Tutkimusaineisto koostuu esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehtyihin kanteluihin valtakunnansyyttäjän toimistossa annetuista ratkaisuista vuosilta 2020–2021 sekä hallinnollisista diaareista. Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän toimiston kanteluinstituution kolmitasoista merkitystä sekä sen tosiasillista ilmentymistä syyttäjälaitoksen ratkaisukäytännössä. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin, miten kanteluita voidaan käyttää syyttäjäorganisaation tasolla koko syyttäjätoiminnan valvonnassa ja työnohjauksessa. Toiseksi tutkitaan sitä, miten kante-luratkaisulla voidaan ohjata yksittäisen syyttäjän ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi etsitään vastauksia siihen, miten kantelu toimii keinona hakea muutosta syyttäjän päätökseen. Esitutkinnan rajoittaminen toimii tutkielmassa aihetta rajaavana ilmiönä. Valtakunnansyyttäjä voi devoluutio-oikeuden nojalla ottaa uudelleen ratkaistavaksi syyttäjän päätöksen esitutkinnan rajoittamiseksi. Muutosharkintakantelun avulla voidaan saattaa syyttäjän virheellinen päätös valvonnan alle ja vaatia esitutkinnan uudelleen aloittamista. Tutkielman empiirinen selvitys osoittaa, että yli kolmannes esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehdyistä kanteluista on vuosina 2020–2021 johtanut päätöksen kumoamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joten kantelulla on erityinen merkitys päätösten valvonnassa. Uudelleen aloitetun esitutkinnan jälkeen noin neljä viidesosaa rikosasioista kuitenkin päätetään saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kanteluinstituutiolla on tästä huolimatta keskeinen merkitys, sillä tutkimustulosten perusteella syyttäjien päätöksissä ilmenee myös selkeitä virheitä, joihin ylemmän syyttäjän on perusteltua puuttua.