Browsing by study line "Prosessioikeus"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan esitutkinnan rajoittamista, jolla tarkoitetaan esitutkinnan lopettamista tai sen toimittamatta jättämistä syyttäjän päätöksellä ja tutkinnanjohtajan esityksestä, vaikka asiassa olisi syytä epäillä rikosta. Esitutkintalain eri rajoittamisperusteet voidaan jakaa neljään kategoriaan: 1) harkinnanvarainen rajoittaminen, 2) prosessuaalinen rajoittaminen, 3) kustannusperusteinen rajoittaminen sekä 4) rajoittaminen tunnustuksen perusteella. Kaikkia näitä rajoittamisperusteita koskee sama ehto: jos tärkeä yleinen tai yksityinen etu niin vaatii, esitutkintaa ei voida rajoittaa. Tutkielman keskeisenä tarkoituksena on ollut selvittää, mitä yleisellä ja yksityisellä edulla esitutkinnan rajoittamisen esteenä ylipäänsä tarkoitetaan, ja minkälaiset tekijät ovat merkityksellisiä näiden etujen arvioinnissa. Toisin sanoen tutkielmassa pyritään löytämään vastaus kysymykseen siitä, milloin ja millaisissa tilanteissa voidaan katsoa olevan olemassa sellainen tärkeä yleinen tai yksityinen etu, että esitutkintaa ei voida rajoittaa. Samalla pohditaan myös yleisen ja yksityisen edun merkitystä rajoittamisharkinnassa sekä otetaan kantaa siihen, toteutuuko yleisen ja yksityisen edun huomioiminen tosiasiallisesti riittävällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla käytännössä. Koska yleisen ja yksityisen edun määritelmät ovat hyvin avoimia ja epätäsmällisiä, on niiden tulkinnassa huomioon otettavien seikkojen selvittämisessä keskeisellä sijalla ratkaisukäytäntö. Ylemmät syyttäjät ovatkin kanteluratkaisuissaan tehneet lukuisia linjauksia yleisen ja yksityisen edun arvioinnin kriteereistä, joiden perusteella voidaan todeta, että myös muilla kuin lain esitöissä ja valtakunnansyyttäjän yleisissä ohjeissa mainituilla tekijöillä on merkitystä yleistä ja yksityistä etua tulkittaessa. Yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta yleisen ja yksityisen edun määritelmistä ei kuitenkaan ole mahdollista antaa: kyse on viimekädessä olosuhteiden kokonaisarvioinnista. Ongelmana yleisen ja yksityisen edun toteutumisessa rajoittamismenettelyssä voidaan nähdä erityisesti syyttäjien monesti puutteelliset rajoittamispäätösten perustelut. Tiukemmat ja selvemmät vaatimukset ratkaisujen – mukaan lukien yleisen ja yksityisen edun – riittäville perusteluille mahdollistaisivat yleisen ja yksityisen edun huomioimisen nykyistä paremmin.

Syytesidonnaisuus tarkoittaa, että tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu (ROL 11:3). Teolla tarkoitetaan syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Lisäksi tuomioistuinta sitoo se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä ja tarkoituksesta, kuten tahallisuudesta tai tuottamuksesta. Syytesidonnaisuuden tärkein tehtävä on varmistaa vastaajan puolustautumismahdollisuudet, ja on näin olennainen osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Vastaajaa ei saa tuomita sellaisesta, mitä vastaan hänellä ei ole ollut mahdollisuutta puolustautua. Tutkielmassa tarkastellaan oikeuskäytännön valossa syytesidonnaisuuden soveltamisalan laajuutta erityisesti syyksiluettavuuden muotojen näkökulmasta. Syytesidonnaisuuden arvioinnissa ensisijaista on teonkuvauksen sanamuodon mukainen tulkinta, ja tapahtumainkulku on kuvattava yleiskielisesti sekä puolustuksen näkökulmasta ymmärrettävällä tavalla, pelkkien rikoksen tunnusmerkistötekijöiden toistaminen ei ole riittävää. Oikeuskäytännön mukaan Suomessa on sitouduttu tiukkaan syytesidonnaisuustulkintaan myös syyksiluettavuusmuodon osalta. Tahallisen tekomuodon ei ole katsottu myöskään sisältävän huolimattomuutta, vaan tähän on erikseen teonkuvauksessa vedottava syyksilukevan tuomion mahdollistamiseksi.

Prekluusio tarkoittaa oikeudenmenetystä, joka estää asianosaista vetoamasta uuteen oikeudenkäyntiaineistoon enää tietyn prosessivaiheen jälkeen. Rikosprosessissa prekluusiouhka on säädetty vain käsittelyyn korkeimmassa oikeudessa. Perinteisesti suomalaisessa oikeustieteessä on suhtauduttu torjuvasti ajatukseen prekluusiouhan säätämisestä myös alempiin oikeusasteisiin. Tyypillisesti prekluusion on katsottu olevan kollisiossa keskeisimpien rikosprosessiperiaatteiden – erityisesti syyttömyysolettaman – kanssa. Etenkin viimevuosien aikana keskustelu prekluusiouhan laajentamisen tarpeellisuudesta on kuitenkin vilkastunut, kun on pyritty ratkomaan rikosprosessin ongelmia. Tutkielma on metodologisesti yhdistelmä oikeusdogmatiikkaa ja de lege ferenda -tutkimusta. Kysymystä prekluusiosta rikosprosessissa lähestytään oikeusdogmaattisesti hahmottelemalla normikehystä, jonka puitteisiin prekluusiota sovitetaan. Tutkielmassa prekluusiota tarkastellaan ensin suhteessa syyttömyysolettamaan ja sen lähiperiaatteisiin. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään arvioimaan mahdollisen prekluusion suhdetta tuomitsemiskynnykseen ja vastaajalle asetettaviin velvollisuuksiin. Lopuksi tutkielmassa esitetään prekluusiosääntelyä koskevia de lege ferenda -suosituksia. Argumentoinnissa tukeudutaan rikosprosessioikeudellisen kirjallisuuden ohella soveltuvin osin siviiliprosessioikeudelliseen ja Euroopan ihmisoikeussopimusta käsittelevään kirjallisuuteen. Aineisto koostuu pääasiassa suomalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistosta, oikeusministeriön hankeaineistoista sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisuista. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ole johdettavissa ehdotonta estettä prekluusiouhan säätämiselle rikosprosessiin. Aineellisen totuuden tavoite ja vastaajan prosessuaaliset oikeudet kuitenkin rajoittavat prekluusiouhan sovellettavuutta rikosprosessissa. Vastaajan kannalta keskeinen rajoitus liittyy prekluusion soveltumiseen eri oikeusasteisiin. Prekluusiouhan kohdistaminen vastaajaan edellyttää tuomitsemiskynnyksen ylittymistä, jotta vastaajalle voidaan katsoa syntyvän ainakin jonkinlainen velvollisuus toimia asiassaan tai hyväksyä passiivisuutensa mahdolliset seuraukset. Näin ollen tutkielmassa päädytään siihen, että prekluusio voi tulla kyseeseen aikaisintaan hovioikeusvaiheessa.

Arvopaperimarkkinoita koskevan lainsäädännön sekä erityisesti sisäpiiritiedon väärinkäyttörikoksia koskevan sääntelyn tarkoituksena ja tavoitteena on katsottu olevan todellisten, tasapuolisten ja tehokkaiden sisämarkkinoiden turvaaminen sekä markkinoiden väärinkäytön torjuminen ja ennaltaehkäisy. Sisäpiiritiedon väärinkäytön voidaan katsoa olevan yksi merkittävimmistä uhista markkinoiden toimivuudelle. Tässä tutkielmassa sisäpiiritiedon väärinkäyttöön liittyvää todistusharkintaa tarkastellaan seuraavien kysymysten pohjalta: 1) millä tavoin sisäpiiritiedon väärinkäyttörikosten tahallisuutta ja tuottamuksellisuutta arvioidaan ratkaisutoiminnan yhteydessä; 2) minkälaista näyttö on sisäpiiritiedon väärinkäyttörikoksissa ja millä tavoin näyttöä arvioidaan; sekä 3) millaisia mahdollisia haasteita sisäpiiririkosten luonne erityisinä rikoksina tuo todistelun hankkimiseen ja todistusharkintaan ja miten näitä haasteita on pyritty selvittämään. Tutkielmassa havaitaan, että sisäpiiritiedon väärinkäyttörikosten tunnusmerkistö on suhteellisen avoin, jonka vuoksi todistusharkinta ja todistelun arviointi on oikeuskäytännössä korostuneen tapauskohtaista. Tämä johtaa myös konkreettisiin haasteisiin näytön hankkimisessa. Näin ollen todistusharkinnassa näyttäisi korostuvan kokonaisarviointi todistelusta, konkreettisen näytön saamiseen liittyvien haasteiden vuoksi.

Välityssopimus, kuten sopimukset yleensäkin, perustaa oikeuksia ja velvollisuuksia pääsääntöisesti ainoastaan sen osapuolille. Tätä lähtökohtaa ei kuitenkaan voida pitää poikkeuksettomana. Monimutkaistunut liiketoiminta on haastanut välimiesmenettelyn luonteen suostumuksenvaraisena riidanratkaisukeinona, minkä vuoksi välityssopimusten sivullissitovuus on saanut osakseen paljon huomiota kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä. Sivullissitovuutta koskeva problematiikka on esiintynyt erityisesti tilanteissa, joissa vain yksi konserniin kuuluva yhtiö on allekirjoittanut välityslausekkeen sisältävän pääsopimuksen, vaikka käytännössä koko konserni on osallistunut sopimusvelvoitteiden täyttämiseen. Tämä tutkimus käsittelee siten välityssopimuksen henkilöllistä ulottuvuutta ja tarkemmin kysymystä siitä, milloin konserniin kuuluvan yhtiön allekirjoittaman välityssopimuksen voidaan katsoa sitovan myös ei-allekirjoittaneen asemassa olevaa konserniyhtiötä. Välityssopimuksen sivullissitovuus on poikkioikeudenaloittainen kysymys, joka jakaa mielipiteitä niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Tutkielman ensimmäisenä tarkoituksena on tarkastella välityssopimuksen tulkinnan lähtökohtia, jotka ovat välityssopimuksen sivullissitovuutta koskevan kysymyksenasettelun keskiössä. Aihetta lähestytään sopimusoikeuden yleisten oppien näkökulmasta välityssopimusten muotovaatimukset ja erillisyysperiaate huomioon ottaen. Aiheen liikejuridisen rajauksen takia tutkielmassa tarkastellaan myös yhtiöiden erillisyyden periaatetta, johon on kiinnitetty paljon huomiota kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa. Oikeustieteessä on kehittynyt monia oppeja, joiden tavoitteena on sopimuksen ulkopuolisen tahon sitominen välityssopimukseen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on tarkastella kahta laajasti tunnettua teoriaa: välimiesoikeudellista samastamista ja group of companies -oppia. Oppien soveltamisedellytyksiä tullaan systematisoimaan monipuolisen kansainvälisen lähdeaineiston avulla. Lähteissä esitettyihin, usein ristiriitaisiinkin, näkemyksiin pyritään kuitenkin suhtautumaan kriittisesti, jotta oppien todellinen merkitys välimiesten toimivallan perustana voidaan ymmärtää. Tutkimuksen ydintarkoituksena on analysoida Suomen välityssopimusten sivullissitovuutta koskevaa oikeustilaa ja tarkastella, onko näiden kyseisten oppien soveltaminen mahdollista toisaalta de lege lata ja toisaalta de lege ferenda. Tutkimuksen loppupäätelmissä todetaan, että välityssopimuksen sivullissitovuuteen on Suomen niukassa oikeuskäytännössä suhtauduttu lähtökohtaisesti torjuvasti. Välityssopimusten tulkinta on kuitenkin ollut vaihtelevaa, mikä heikentää käytännön ennakoitavuutta. Tutkielmassa esitetään, ettei nykyinen aineelliseen sopimus- ja yhtiöoikeuteen perustuva ja erillisyysperiaatetta korostava argumentaatio palvele välimiesmenettelyn perimmäistä tarkoitusta tehokkaana riidanratkaisukeinona. Selkeiden sääntöjen puute ja maiden väliset eroavaisuudet luovat epävarmuutta erityisesti monikansallisten toimijoiden välisten riitojen ratkaisemiseen.