Browsing by study line "Statsförvaltningsrätt"

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

EU:n perusvapauksiin kuuluu henkilöiden vapaa liikkuvuus. Tämän perusvapauden yhtenä ulottuvuutena on unionin kansalaisen liikkumisvapaus, jonka turvin jäsenvaltioiden kansalaiset voivat liikkua ja oleskella vapaasti kaikkialla unionin alueella. Jotta unionin kansalaiset voisivat käyttää liikkumisvapauttaan mahdollisimman täysimääräisesti, on myös heidän perheenjäsenilleen turvattu oikeus liikkua ja oleskella unionin alueella. Lähtökohtaisesti ulkomaalaisen maahantulon ja maassa oleskelun säätäminen kuuluu kunkin valtion suvereniteetin piiriin. Suomen tulee kuitenkin EU:n jäsenvaltiona huomioida näistä säätäessään unionin oikeuden asettamat rajoitteet. Erityisesti Covid-19-pandemia on vaikuttanut merkittävästi vapaan liikkuvuuden toteutumiseen. Sisärajavalvonta oli Suomessa palautettuna 19.3.2020–25.7.2021 ja maahantulo oli tuona aikana sallittua vain erikseen määritetyille hyvin rajatuille henkilöryhmille. Tutkimuksessa käytetään ensisijaisesti lainopillista metodia, jonka avulla perehdytään siihen, miten vapaa liikkuvuus maahantulon ja lyhytaikaisen alle kolmen kuukauden pituisen maassa oleskelun osalta on toteutettu kansallisessa lainsäädännössä. Keskiössä on erityisesti vapaan liikkuvuuden direktiivin kansallisen täytäntöönpanon tarkastelu. Tutkielman toisena keskeisenä tutkimuskohteena on selvittää, miten Covid-19-pandemia on vaikuttanut vapaan liikkuvuuden piiriin kuuluvien henkilöiden oikeuteen saapua Suomeen sekä oleskella täällä lyhytaikaisesti huomioiden sekä neuvoston suositukset koordinoidusta lähestymistavasta vapaan liikkuvuuden rajoittamiseen Covid-19-pandemian johdosta että valtioneuvoston päätökset rajavalvonnan väliaikaisesta palauttamisesta sisärajoille. Tämän osalta selvitetään, onko vapaata liikkuvuutta rajoitettu liikaa ja onko julkinen valta turvannut pandemian aikana Suomen perustuslain 22 §:n mukaisesti perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen. Tutkielma jakautuu kuuteen lukuun. Johdannon jälkeen tarkastellaan unionin kansalaisuutta ja siihen kuuluvaa liikkumisvapautta ja syrjintäkieltoa sekä käydään läpi tarkemmin tutkielman henkilöllistä ulottuvuutta. Kolmannessa luvussa käsitellään EU-kansalaisen ja häneen rinnastettavan sekä heidän perheenjäsenten maahantuloa ja lyhytaikaista oleskelua koskevaa säännöstöä EU-oikeuden ja kansallisen lainsäädännön kannalta huomioiden sisärajojen valvontaa koskeva säännöstö. Neljännessä luvussa perehdytään maahantulon ja lyhytaikaisen oleskelun rajoittamiseen. Ensin käsitellään maahantulon edellytyksiä, sen jälkeen rajavalvonnan väliaikaista palauttamista sisärajoille ja lopuksi käännyttämistä. Viidennessä luvussa perehdytään siihen, miten Covid-19-pandemia on vaikuttanut vapaan liikkuvuuden piiriin kuuluvien henkilöiden maahantuloon ja lyhytaikaiseen oleskeluun Suomessa. Viimeisessä luvussa kootaan yhteen tiivistetyt havainnot tutkimuskysymyksistä.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

Tutkielmassa etsitään vastausta kysymykseen siitä, kuka saa päättää lapsen rokottamisesta. Vastausta etsitään tarkastelemalla asiaa lapsen edun näkökulmasta. Kansainvälisesti arvioituna rokotuskattavuus on Suomessa pääosin hyvä, mutta meilläkin haasteena on ollut kattavuuden alueellinen ja rokotekohtainen vaihtelu. Rokotuskriittisyyttä on esiintynyt aina, mutta joitakin rokotteita kohtaan luottamus on heikentynyt. Myös koronaviruspandemia on muistuttanut siitä, kuinka taistelu tartuntatauteja vastaan ei ole päättynyt ja miten merkittävällä tavalla myös uusien tartuntatautien ilmaantuminen voi vaikuttaa yhteiskuntaan sekä ihmisten terveyteen ja elämään. Lähtökohtaisesti vastuu lapsen huollosta kuuluu lapsen huoltajalle, mikä pitää sisällään myös lapsen huoltajalle kuuluvan oikeuden päättää lasta koskevista henkilökohtaisista asioista. Tutkielmassa tarkastellaan ensimmäisenä sitä, missä tilanteessa lapsen huoltajalla on oikeus päättää lapsen rokottamisesta. Tähän sisältyy selvitys siitä, tarvitaanko päätökseen molempien huoltajien suostumus sekä selvitys siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa huoltajat ovat erimielisiä lapsen rokottamisesta. Lisäksi tarkastellaan huoltajan päätösvallalle asetettuja rajoja. Seuraavaksi tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, missä tilanteessa ja miten lapsen arvioidaan olevan tarpeeksi kypsä päättämään itse rokottamisestaan. Tähän sisältyy selvitys siitä, kuka tekee lopullisen arvion lapsen itsemääräämisoikeutta koskevien edellytysten täyttymisestä. Lopuksi tarkastellaan kokoavasti sitä, miten lapsen etu tällä hetkellä rokotustilanteessa toteutuu voimassa olevan lainsäädännön ja terveydenhuollon käytäntöjen valossa. Korkein oikeus ei ole vielä toistaiseksi antanut lasten rokottamista koskevia ratkaisuja, mutta eduskunnan oikeusasiamiehen asiassa antamat ratkaisut muodostuvat työssä hyvin olennaisiksi. Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisuissaan katsonut, että lapsen rokottamista ei voida pitää sellaisena rutiiniluontoisena toimenpiteenä, johon riittäisi vain yhden huoltajan suostumus. Tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tämä vaatimus lapsen molempien huoltajien suostumuksesta vaikuttaa lapsen edun toteutumiseen, jonka lisäksi tutkielmassa keskitytään laajemminkin tarkastelemaan sitä, millä tavalla lapsen edun toteutuminen voitaisiin jatkossa riittävällä tavalla turvata.

Tutkielma keskittyy arvioimaan lasten välistä yhdenvertaisuutta turvapaikkamenettelyssä. Kansallisella tasolla turvapaikkamenettelyn sääntelyä ohjaa Euroopan Unionin oikeus yhdessä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Keskeinen sääntely on koottu ensisijaisesti ulkomaalaislakiin (301/2004). Oleellisessa roolissa lapsia koskevan oikeudellisen sääntelyn kannalta on lisäksi vuonna 1989 hyväksytty Yleissopimus lapsen oikeuksista sekä sopimuksen valvontaelimen, Lapsen oikeuksien komitean, tulkintakannanotot sekä muut päätelmät ja suositukset. Sekä Suomen perustuslailla (731/1999) että kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla turvattu syrjintäkielto ja yhdenvertaisuus koskevat yhtä lailla myös lapsia, jotka hakevat Suomesta turvapaikkaa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kohtelevatko ulkomaalaislain lapsia koskevat säännökset lapsia keskenään yhdenvertaisesti. Säännöksiä arvioidaan etenkin perustuslain ja yhdenvertaisuuslain mukaisten yhdenvertaisuuden, sallitun erilaisen kohtelun sekä syrjinnänkiellon näkökulmasta. Arvioinnissa painoarvoa annetaan myös lapsen oikeuksien komitean tulkintakannanotoille ja suosituksille. Ulkomaalaislaki sisältää säännöksiä, jotka soveltuvat kaikkiin lapsiin ilman rajauksia, mutta myös säännöksiä, joissa lapsia on eroteltu eri asemiin erilaisin perustein. Erotteluperusteena säännöksistä esiin nousevat lapsen ikä, vanhemman tai muun huoltajan läsnäolo tai olemassaolo, sekä se, millä suojeluperusteella tai oleskelulupaperusteella lapselle myönnetään Suomesta oleskelulupa turvapaikkahakemuksen perusteella. Oleellista arvioinnin kannalta on se, täyttävätkö säännökset, jotka asettavat turvapaikkaa hakevat lapset keskenään eriarvoiseen asemaan, yhdenvertaisuuslain (1325/2014) erilaiselle kohtelulle asetetut vaatimukset. Ollakseen sallittua, erilaisen kohtelun tulee yhdenvertaisuuslain 11 §:n mukaan perustua lakiin ja sillä tulee olla hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteeseen pääsyyn tulee olla oikeasuhtaisia. Huomionarvoista on myös se, ovatko säännökset Lapsen oikeuksien sopimusta tulkitsevan Lapsen oikeuksien komitean kannanottojen mukaisia. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, etteivät kaikki lapsia koskevat ulkomaalaislain säännökset täytä aukottomasti sallitulle erilaiselle kohtelulle asetettuja hyväksyttävyyden ja oikeasuhtaisuuden vaatimuksia. Lapsia koskevien säännösten tavoitteet ovat yleisesti hyväksyttäviä ja tietyn lapsiryhmän perus- ja ihmisoikeuksia edistäviä, mutta samalle ne asettavat lapset keskenään eriarvoiseen asemaan. Säännökset voisi myös toteuttaa tavalla, joka edistäisi lasten välistä yhdenvertaisuutta paremmin ja jolloin sääntely olisi nykyistä oikeasuhtaisempaa.

Tekoälyn aikakausi on saapunut ja sen vaikutukset ulottuvat monille eri aloille, myös oikeustieteeseen. Tämän seurauksena on pohdittava, miten tekoäly muuttaa maailmaa ja erityisesti sääntöjä, joihin olemme tottuneet. Tässä tutkielmassa keskitytään tekoälyn käyttöön viranomaistoiminnassa ja sen aiheuttamiin vaikutuksiin suhteessa hyvän hallinnon periaatteisiin. Aihe on tärkeä, sillä tekoälyä käytetään ja tullaan käyttämään yhä enenevissä määrin viranomaistoiminnassa. Tutkielman päätutkimuskysymys on: Miten tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa vaikuttaa hyvän hallinnon periaatteeseen? Tutkielman painopiste on perustuslakiin sekä hallintolakiin pohjautuvissa hyvän hallinnon periaatteissa, joita ovat muun muassa: oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa viranomaisessa, hallintoasian käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, oikeus saada perusteltu päätös ja oikeus hakea muutosta hallintoasiassa annettuun päätökseen. Näiden perustuslakiin perustuvien periaatteiden lisäksi hallintolaki takaa seuraavat hyvän hallinnonperiaatteet: oikeusturva, palvelujen laadun ja tuloksellisuuden edistäminen, hallinnon oikeusperiaatteet, palveluperiaate ja palvelun asianmukaisuus, neuvonta, hyvän kielenkäytön vaatimus ja viranomaisten yhteistyö. Tekoälyä voidaan käyttää monilla eri tavoilla osana viranomaistoimintaa kuten esimerkiksi: tiedon keräämiseen ja lajitteluun, päätösten ehdottamiseen ja ennakoimiseen, päätöstentekoon sekä valitusten käsittelyyn. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei automaattisessa päätöksenteossa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai asianosaisen oikeusturvaa. Perustuslakivaliokunnan mukaan lainsäädäntöä tulisi tarkentaa ja viranomaisten vastuuseen on kiinnitettävä huomiota. Näin ollen onkin mahdollista, että vireillä oleva automaattista päätöksentekoa koskevaa hallituksen esitystä ei viedä eteenpäin eduskunnassa. Tämän tutkielman johtopäätösten perusteella tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voitaisiin erityisesti lisätä tehokkuutta ja nopeutta hallintoasioiden käsittelyssä. Lisäksi tekoälyn käyttö voi parantaa oikeussuojaa sekä oikeusvarmuutta. Tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voi olla kuitenkin myös monia negatiivisia vaikutuksia hyvän hallinnon periaatteille. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa voi vaikuttaa viranomaisen puolueettomuuteen ja aiheuttaa jopa syrjintää. Myös päätösten perustelemisen periaate voi vaarantua ja tämä puolestaan vaikeuttaisi valitusprosessia. Myös hyvä kielenkäyttö sekä asiakkaan ja viranomaisen välinen vuorovaikutus voivat vaarantua. Tutkielman valossa tarvitsemme vahvemmat lakeihin perustuvat ohjeet tekoälyn käytölle viranomaistoiminnassa. Sääntelyn ei tulisi rajoittua vain tekoälyn käyttöön vaan nimenomaan myös tekoälyn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa ei saa vaarantaa hyvän hallinnon periaatteita tai asianosaisen oikeusturvaa.

Yksityiselämän suoja on perustuslaissa turvattu perusoikeus (PL 10 §), jonka mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Yksityiselämän suojaa ei voi rajoittaa ilman valtiosääntöoikeudellisesti hyväksyttäviä perusteita. Covid-19-viruksen aiheuttaman pandemian yhteydessä Suomessa nousi entistä kiivaampaan keskusteluun heikommassa asemassa olevien ihmisten, kuten vanhusten ja vammaisten oikeudet. Erityistä huolta on herättänyt ympärivuorokautisissa asumisyksiköissä olevien yhteydenpito oikeus läheisiinsä. Suomessa hoitolaitokset ovat koronapandemian aikana rajoittaneet asukkaidensa yksityiselämän suojaa ja itsemääräämisoikeutta mm. asettamalla erilaisia kieltoja ja rajoituksia asukkaiden läheisten vierailuille. Rajoitusten tarkoituksena on ollut pohjimmiltaan turvata perustuslain 7 §:n mukaista oikeutta elämään sekä perustuslain 19 §:n mukaista oikeutta riittäviin terveyspalveluihin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan covid-19-viruksen aiheuttaman pandemian vuoksi palveluasumisyksiköissä tehtyjä yksityiselämän suojan ja itsemääräämisoikeuden rajoituksia erityisesti muistisairaan vanhuksen näkökulmasta. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan erityisesti vanhusten yksityiselämään suojaan kohdistuneita käytännön rajoitustoimenpiteitä ja arvioidaan niiden oikeudellisia perusteita sekä ennakollisesta että jälkikäteisestä laillisuusvalvonnasta saadun tulkintakäytännön avulla. Lähteinä on käytetty mm. tuoreita eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoja ja tuomioistuinten ratkaisuja sekä perustuslakivaliokunnan aikaisempaa tulkintakäytäntöä. Tutkielman keskeisenä tarkoituksena on arvioida muistisairaan vanhuksen asemaa koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen keskellä. Tutkielmassa tarkastellaan mm. sitä, miten Suomen lainsäädäntö, viranomaiset ja sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijat ovat käytännössä vastanneet vanhusten perusoikeuksien täyttymiseen koronaviruspandemian aiheuttamassa poikkeustilanteessa erityisesti perustuslain 10 §:n näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, miten yksityiselämän suojaan kohdistuvat rajoitukset ovat kansallisen lainsäädännön nojalla perusteltavissa ja miten perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien – oikeuden elämään ja yksityiselämän suojan – kollisiotilanteet näyttäytyvät oikeudellisen ratkaisu- ja tulkintakäytännön valossa tällä pandemian aikakaudella.

Jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen. Suomessa maanpuolustusvelvollisuus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen, joka ei kuitenkaan koske kaikkia yhtäläisesti. Asevelvollisuus määritellään väestötietojärjestelmään kirjatun juridisen sukupuolen perusteella ainoastaan miehille. Velvollisuudesta seuraa merkittäviä rasitteita ja vapaudenrajoituksia. Juridisten naisten on mahdollista hakeutua varusmiespalvelusta vastaavaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Asevelvollisuuslaki asettaa henkilöt erilaiseen asemaan heidän sukupuolensa perusteella, mikä lähtökohtaisesti loukkaa perustuslain 6 §:n syrjinnän kieltoa, ellei erottelulle ole hyväksyttävää perustetta. Väestötietorekisteriin merkittävä juridinen sukupuoli määritellään biologiaan perustuen joko naiseksi tai mieheksi. Asevelvollisuus pakottaa yksilöt binääriseen sukupuolijaotteluun, vaikka henkilöiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa väestötietorekisteriin merkittyä juridista sukupuolta. Toisaalta sukupuoli-identiteettiin perustuva syrjintä nähdään tasa-arvolaissa nimenomaan sukupuoleen perustuvana. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kriittisesti asevelvollisuuden sukupuolirajausta pääasiassa yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon kannalta erityisesti sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään myös itsemääräämisoikeutta, yksityiselämän suojaa sekä henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta. Tutkielmassa käytetään metodeina kriittistä oikeusoppia, naisoikeutta ja queer-oikeutta nostamaan esille oikeusjärjestelmän epäkohtia. Nykyisessä kansallisessa oikeustilassa asevelvollisuuden sukupuolirajaus ei lainsäätäjän heikoista perusteluista huolimatta muodollisesti loukkaa sukupuolivähemmistöjen perusoikeuksia. Yhteiskunnan sukupuolikäsityksen sekä perus- ja ihmisoikeuksien kehittyessä tilanne voi kuitenkin muuttua.

Ett av målen med denna magisteravhandling är att konkretisera innebörden av access to justice för barn. I avhandlingen identifieras och konkretiseras de element som kan anses vara speciellt viktiga med tanke på access to justice, både i en internationell och nationell kontext. I avhandlingen analyseras huruvida barnet kan anses ha access to justice i situationer då barnet blir omhändertaget mot sin vilja. Beslutet om omhändertagande kan göras av socialväsendet om barnet som motsätter sig omhändertagandet är under 12 år (barnskyddslagen 43.1§, BSL, 417/2007). Då ett barn som fyllt 12 år (eller dess vårdnadshavare) motsätter sig omhändertagandet avgörs ärendet av förvaltningsdomstolen som första instans (BSL 43.2§). Om förvaltningsdomstolen gör ett beslut om omhändertagande har ett över 12-årigt barn eller dess vårdnadshavare rätt att söka ändring hos högsta förvaltningsdomstolen (BSL 92.2§). Fokuset är på huruvida kriterierna för access to justice uppfylls under beslutsprocessen i socialväsendet och förvaltningsdomstolen.

Samapalkkaisuus on paitsi perus-ja ihmisoikeus, myös yksi työelämän keskeisimmistä tasa-arvokysymyksistä. Sukupuolten välinen palkkatasa-arvo kaventuu Suomessa hitaasti, mikä on myös johtanut moitteisiin kansainvälisten sopimusten valvontaelinten toimesta. Palkka-avoimuus on viimeisimpien vuosien aikana noussut sekä kansainvälisesti että kansallisesti keskeiseksi keinoksi parantaa sukupuolten palkkatasa-arvoa. Sosiaali- ja terveysministeriö asettikin kolmikantaisen työryhmän ajalle 21.8.2020 – 31.8.2021 valmistelemaan pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman palkka-avoimuuskirjaukseen perustuvat muutokset tasa-arvolakiin. Palkka-avoimuustyöryhmä ehdotti, että tasa-arvolaissa lisättäisiin henkilöstön, henkilöstön edustajien ja syrjintää epäilevien työntekijöiden tiedonsaantioikeuksia palkoista ja näin estettäisiin sukupuoleen perustuvaa palkkasyrjintää ja edistettäisiin samapalkkaisuuden toteutumista. Tutkielman tarkoituksena on luoda yleiskatsaus palkka-avoimuustyöryhmän esittämiin tasa-arvolain muutoksiin ja niiden vaikuttavuuteen tarkastelemalla ensin tasa-arvon sekä yhdenvertaisuuden perusteita ja tämän osion jälkeen palkka-avoimuustyöryhmän loppuraporttia, hallituksen esitysluonnosta sekä erilaisia lausuntoja.