Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Taidehistoria"

Sort by: Order: Results:

  • Varjonen, Erkki (2021)
    Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.
  • Tanila, Tuulia (2022)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kiinan asemaa suomalaisessa keramiikkatuotannossa keskittyen aineistona suomalaisen Arabian keramiikkatehtaan tuotantoon. Tarkastellen Arabian tuotannossa ilmeneviä kiinalaisen kulttuurin vaikutteita, niiden kehitystä ja taustalla vaikuttavia tekijöitä, tutkielma pyrkii havainnollistamaan, miten kiinalainen kulttuuri ja suomalainen keramiikka ovat kohdanneet Arabian tehtaan toiminnan aikana. Tutkielmassa Arabian keramiikan kulttuurivaikutteita lähestytään representaation käsitteen kautta. Käsitteen monia merkitystasoja hyödyntäen Kiinaa käsitellään tutkielmassa niin kulttuurivaikutteiden lähteenä, valtiollisena toimijana kuin semioottisena mielikuvana, jonka pohjalla vaikuttavat erilaiset historialliset käsitykset kiinalaisesta kulttuurista. Kiinalaisen kulttuurin representaatioiden eri muotojen tarkastelu Arabian keramiikkatuotannossa on jäsennetty tutkielmassa temaattisten osioiden – kuva, kieli, muoto ja tekniikka – alle. Osioissa sovelletaan näkökulmia niin taidehistorian, alue- ja kulttuurintutkimuksen kuin semiotiikan aloilta pohjaten aihepiirien tutkimuskirjallisuuteen. Arabian tuotannossa käytettyjen kuvitusten, nimitysten, muotojen sekä tekniikoiden analyysin pohjalta tutkielma osoittaa, että kiinalainen kulttuuri on tarjonnut tuotannolle vaikutteita monella representaation tasolla ollen näissä kokonaisvaltaisimmin vaikuttavassa asemassa tuotannossa 1930–60-lukujen välillä. Suhteessa Kiinan aseman kehityskulkuihin tutkielma nostaa tarkasteluun esimerkiksi Ruotsin aseman kulttuurivaikutteiden välittäjänä sekä myös japanilaisen keramiikan rinnakkaiset vaikutteet. Representaatioiden eri ilmentymiä käsitellään tutkielmassa lähtökohtaisesti sidonnaisina oman aikakautensa kontekstiin. Tutkielmassa tuodaan esille myös erilaisia historian ja modernin suhteeseen liittyviä ristiriitoja keramiikkatuotannon kulttuurivaikutteiden sisällä tavoitteena ottaa näin huomioon, kuinka arjen esineisiin sisältyy moniulotteisia keskusteluita ja historioita.
  • Wiberg, Maria (2022)
    Charles Rennie Mackintosh oli skotlantilainen taiteilija, arkkitehti ja tuotesuunnittelija, joka leikitteli erilaisilla tyylilajeilla ja sai paljon vaikutteita paitsi eurooppalaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista mutta myös japanilaisesta tyylistä. Tämän mahdollisti paitsi japonismin kasvava suosio Euroopassa mutta myös Glasgow’n, Mackintoshin kotikaupungin läpi virranneen japanilaisen tuontitavaran myötä. Japonismin lisäksi vaikuttava tyylisuunta, art nouveau, joka vaikutti läpi Euroopan 1800-luvun viimeisistä vuosista 1900-luvun alkupuolelle. Kasviaiheiset teokset ovat olleet oleellinen osa paitsi taidehistoriaa asetelmamaalausten ja sisustustellisten elementtien myötä mutta myös tieteellisen tiedon jakamisen ja kuvaamisen kannalta. Mackintoshin kohdalla kasviaiheiset luonnokset, jotka muovautuivat kokonaisvaltaisiksi akvarelliteoksiksi myöhemmällä iällä, alkoivat opiskelijan halusta hallita ympäristönsä kuvaamisen. Mackintoshin kohdalla luonnosmaisuus ei kuitenkaan poistunut tämän kasviakvarelleista koskaan. Glasgow oli merkittävä teollisuuskaupunki ja brittiläisen imperiumin toinen pääkaupunki, joten sen läpi virtasi paitsi teollisuustuotteita, mutta tuontimaiden kulttuurien vaikutteet elivät kaupungissa. Japanilainen kulttuuri ja sen vaikutteet eurooppalaiseen taiteeseen tunnetaan termillä japonismi, joka ilmenee muun muassa orgaanisuudessa, epäsymmetriassa sekä linjojen kaarevuudessa ja pehmeydessä. Mackintoshin kasviaiheiset teokset noudattivat paitsi aiheeltaan orgaanisuutta mutta myös pyrkimyksiltään rakentaa linjoja jatkuvuuden pohjalle. Orgaanisuus terminä pohjautuukin paitsi luonnonmukaisuuteen ja sen imitointiin mutta myös linjojen ja muotojen yhdistelmälle, joka pohjautuu keskeytymättömyydelle ja yhtäjaksoisuudelle. Konkreettisten linjojen ja muotojen lisäksi japonismille oleellista on nähdä tavallisessa kaunista. Mackintoshin vakaumus kasvien representaatiosta elämänä ja kukintojen metaforisesta luonteesta elämänilolle oli kriittisessä roolissa tämän kasviaiheisissa teoksissa. Hän ei kuvannutkaan kasveja ilman kukintoja, sillä koki elämänriemun ja onnen kuvaamisen olevan taiteilijoiden vastuutehtävä. Mackintoshin katsomus kukintojen merkityksestä korostuukin tämän sairastuessa masennukseen, jolloin kukintojen kuvauksesta tuli hänelle henkilökohtainen kysymys. Japonismin kaarevat linjat ja orgaanisuus heijastuvat myös art nouveau -tyylissä, tehden niistä luonnolliset kumppanit taiteessa. Tulee kuitenkin huomioida, että pehmeys ja orgaanisuus linjoissa kontrastoi Mackintoshin ensimmäisissä luonnoksissa arkkitehtuuristen suorien linjojen ja kulmikkuuden kanssa ennen tämän tyylin pehmentymistä kypsyessään taiteilijana 1890-luvulla. Tämä mahdollinen kypsyminen on rinnastettavissa oman tyylisuunnan löytämiseen, josta mahdollinen kiittäminen on Mackintoshin vaimoa Margaretia, tämän siskoa ja lankoa. Heidän taiteellisessa tyylissänsä toistuu usein eteerisyys ja mystisyys paitsi aihevalinnoissa, joita ovat muun muassa päätökset kuvata teemallisesti keijuja, mutta myös muotokielen pehmeyden sekä värimaailman kautta. Pastellivärit toistuvatkin Margaretin ja Francesin tulkinnoissa pitkien ympäri hahmojen kaartuvien pehmeiden linjojen kanssa. Harkittu värien käyttö heijastuu Mackintoshin kasviakvarelleissa hyvin hillityssä ja harkitussa värityksessä, joka on usein vain muutama suunnitelmallinen veto, luoden onnistuneen mielikuvan värimaailmasta pienellä vaivalla. Mackintoshin masennus vaikutti mahdollisesti määrällisesti kasviaiheisten akvarellien tuottamiseen. Lapsuudessaan tämän isällä oli ollut pieni kotipuutarha, jonka nostalginen merkitys nousi tärkeään rooliin Mackintoshin asuttua Suffolkin Walberswickissä yhdeksän vuotta. Täällä hän omistautui kasviaiheisille akvarelleilleen, vakiinnuttaen tyylikseen harkitun värien sekä linjojen käytön botaaninen tarkkuus huomioiden. Mielenterveyden vaikutuksen arvioiminen Mackintoshin taiteessa on kuitenkin mahdotonta ja nojaa vahvasti spekulointiin. Sen vaikutusta voi kuitenkin arvioida teoreettisesti mutta konkreettisen syyseuraus-suhteiden luominen olisi paitsi epäeettistä mutta myös kyseenalaista. Kasviakvarellien korotus taide- ja arkkitehtuuriopiskelijan luonnostelusta ja piirtämisen harjoittelusta yhdeksi tämän merkittävimmiksi teemoiksi ja oman elämän merkityksen kuvaukseksi on Mackintoshin kohdalla oleellinen näkökulma tämän teosten tulkinnassa.
  • Ailoranta, Eino (2022)
    Tutkielman aiheena on tietokoneavusteinen kolmiulotteinen suunnittelu maalaustaiteessa. Tarkastelun keskiössä on taiteellinen prosessi ja työskentelymenetelmä, jossa tietokoneavusteisen kolmiulotteisen mallintamisen keinoin luotuja kuvia käytetään maalausten lähtökohtina. Tutkielmassa aihetta lähestytään suomalaisen kuvataiteilija Erno Enkenbergin (s. 1975) maalausten kautta. Tutkielmassa Enkenbergin maalauksia tarkastellaan yhdessä muun tutkimusaiheeseen liittyvän aineiston kanssa. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, millaisia merkityksiä digitaalisiin 3D-mallinnuksiin liittyy sekä toimia osaltaan yhtenä esimerkkinä niistä tavoista, joilla digitaalisuuden ja nykyteknologian vaikutuksia on mahdollista huomioida taiteentutkimuksen kentällä. 3D-mallinnusohjelmien käyttö on kuulunut oleellisena osana Enkenbergin taiteelliseen työskentelyyn viimeisten vuosien aikana. Ohjelmien avulla Enkenberg luo kuvia, jotka toimivat lähtökohtana Enkenbergin tekemille maalauksille. Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia sisältöjä ja aiheita Enkenbergin maalauksissa toistuu ja millaisia merkityksiä maalausten tulkinnoissa nousee esiin. Teosaineiston lisäksi keväällä 2021 toteutetut työhuonetapaamiset sekä tutkimusaiheeseen liittyvä kirjallisuus, erinäiset verkkojulkaisut, näyttelytekstit ja sosiaalisen median sisällöt ovat toimineet tutkimusaineistona, jonka analysoinnin myötä olen pyrkinyt vastaamaan tutkimuksissa esitettyihin kysymyksiin sekä vastaamaan tutkimuksen tavoitteisiin. Tutkimus osoittaa, miten kolmiulotteinen mallintaminen toimii Enkenbergin työskentelyssä ennen kaikkea visualisoinnin apuvälineenä. Kolmiulotteisten mallinnusohjelmien avulla Enkenberg luo tilallisia kuvia, joiden visuaalisuus ja estetiikka muistuttavat maalausten katsojia muun muassa videopelien maailmoista. Tarkan ja huolellisen maalausprosessin myötä Enkenbergin maalaukset toistavat 3D-mallinnusten visuaalista vaikutelmaa. Lisäksi tutkimus tuo esille, miten kolmiulotteinen mallintaminen liittyy osaksi kuvan teknisen välineellistymisen historiallista jatkumoa. Vaikka tietokoneella luotujen kuvien historia on suhteellisen lyhyt, asettaa tietokone maalaustaiteessa yleistyneenä kuvantekemisen välineenä kysymyksiä digitaalisen ja analogisen taiteen välisestä suhteesta sekä nykymaalaustaiteen rajoista ja sen uusista mahdollisuuksista.
  • Mallinen, Sara (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.
  • Lillgäls, Helene (2022)
    Den här avhandlingen granskar hur förhållandet mellan djur och människa framställs i nutidskonstnären Kim Simonssons keramikskulpturer. Studien omfattar ett kvalitativt urval av åtta skulpturer skapade 1999-2018, vilka alla innehåller representationer av djur i någon form. I bakgrunden ligger ett intresse för Theodor W. Adornos kritiska tankar om den naturbehärskande människan, med betoning på människans inställning till djur, och för hur Adorno ser på konstens förmåga att ge den undanträngda naturen en röst. Den teoretiska referensramen består av Max Horkheimers och Adornos Upplysningens dialektik och Adornos Estetisk teori. Avhandlingen utreder vilka termer ur Adornos teori som kunde användas i tolkningen av verken.Den ikonografiska analysen av konstverken sker enligt Erwin Panofskys traditionella konsthistoriska modell och förståelsen och tolkningen sker enligt hermeneutisk metod. Utredningen byggs upp via en kort genomgång av filosofiska tankar om människans inställning till djur och till sin djurlikhet över tiden. Introduktionen till Adornos teori sker via en redogörelse för vad Adorno menade med upplysningen, naturbehärskningen och rationaliseringen. Efter dessa diskuteras Adornos uppfattning om mimesis och om hur konsten uttrycker naturens lidande. I verksanalysen används i synnerhet termerna lidande, dissonans, ”det svarta idealet” och rysningen. De granskade konstverken utstrålar ett spänningsfyllt förhållande mellan djur och människa. Typiskt är att djuren har hamnat i en utsatt situation eller dött. Analysen koncentreras främst kring dissonans i olika skepnader, såsom t ex störande former, våldsamma gester, död, tomhet och svarthet. Analysen har därför en negativ framtoning. Kim Simonsson skapar ofta motsatser av sina inspirationskällor, vilket gör hans verk motsägelsefulla och gåtfulla. Användningen av Adornos termer ledde till en djupare förståelse av verken.
  • Österlund, Kerstin (2006)
    I denna avhandling studeras fotografen Max Petrelius modernism i hans modebilder under perioden 1962-1973. Alla fotografierna är svartvita och de förvaras i arkivet på Finlands Fotografiska Museum. Petrelius ansetts ha varit en av de viktigaste finska modefotograferna och han var känd för sin svartvita estetik på 1960-talet. Denna avhandling kan klassifieras som visuell kulturforskning där vardagslivet på 1960-talet studeras ur en visuell synvinkel. Perspektivet är i huvudsak historiskt. Intervjuer och bildanalyser har varit centrala studiemetoder. Modefotografiet är starkt beroende av kontexten. I första kapitlet behandlas finskt 1960-tal fram till 1970-talets mitt kulturhistoriskt sett. Det var en period då många slutliga förändringar skedde i det finska samhället. Här redogörs kort för förändringar inom samhället, konfektion och modetidskrifter under 1960-talet samt för de viktigaste synpunkterna hur man skall betrakta och analysera ett modefotografi. I andra kapitlet ges en kort kort överblick av internationella och finska modefotografins historia efter andra världskriget till och med 1970-talets krisår. Ett kort stycke av svensk fotografihistoria presenteras via Rolf Winqvist och Atelje Uggla i Stockholm, där Petrelius snappade upp intryck och teknisk kunskap under åren 1959-60. Det tredje kapitlet belyser Petrelius livsverk med en betoning på hans aktiva tid som modefotograf. I texten löper parallellt med mina intervjuer en intervju av Petrelius från 1969. Samarbetet med designern Vuokko Nurmesniemi var mycket viktigt för hans karriär och behandlas skilt. I fjärde kapitlet analyseras 22 av Petrelius stora produktion av modefotografier under teman som jag ansett har visat en finsk modernism på 1960-talet; kontraster och grafiskhet, kraftiga bildvinklar och skarp avgränsning, överdriva rörelser samt rytm i bilden, naturens kontext av finsk design, montage och serier. Petrelius modernistiska handstil var ett montage av dublicerade negativ på samma bild. Hans mörkrumsteknik formade det slutliga fotografiet. Allmänt sett innehåller dessa fotografier en förenkling av bilden och en stilisering av motiv. Analysen är till grunden formalistisk men här frågas också i hurudant kulturellt sammanhang modebilden förekommit och använts. Modebilden har indelats i elementen plagget, modellen, poseringen samt rekvisitan. Grunderna i fotografering konstateras i korthet vid sidan om analyseringen. Hälften av de analyserade modebilderna är fotograferade för modereportagen i damtidningar, andra hälften för Vuokko Nurmesniemi och hennes brand. De flesta fotografier är från andra hälften av 1960-talet, då grafiskheten var som starkast. Sista kapitlet är en sammanfattning av innehållet i Petrelius modernistiska modefotografier. Petrelius betydelse för finskt fotografi har varit hans modernistiska tekniker, den starka formalismen i de grafiska fotografierna, hans förmåga att tänka bilden som en del av en serie samt rollen som lärare av nya modefotografer. Han var också en av de 1960-talets fotografer som introducerade rörelser i modefotografiet och använde naturen som en bakgrund. Här diskuteras kort internationella modebilders influens på Petrelius samt modefotografiets anseende som konstfotografi.
  • Suvanto, Eljas (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan nykyisen Ateneumin taidemuseon edeltäjän, Suomen Taideakatemian (1939–1990) museon, kokoelmatoimintaa vuosina 1939–1946. Tutkielman tavoitteena on tarkastella kriittisesti varhaisemmassa tutkimuksessa painottuvaa näkemystä, jonka mukaan taidemuseon toiminta olisi sotavuosina ollut pääosin pysähtynyttä. Tutkielman aikarajaus käsittää vuodet 1939–1946, sillä vaikka toinen maailmansota oli jo päättynyt, museo avautui uudelleen yleisölle maaliskuussa 1946. Tutkielmassa tuotetaan uutta tietoa toisen maailmansodan aikaisesta Ateneumin taidemuseosta, ja se sijoittuu Ateneumin instituutio- ja kokoelmahistorian alueelle. Näkökulmana tutkittavaan ajanjaksoon on kokoelmatoiminnan käsite, jonka sisältö on sovitettu Suomen Taideakatemian säätiön säädekirjasta ja museonjohtajan toimiohjeista. Kokoelmatoiminnalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa sellaisia periaatteita ja toiminnan muotoja, jotka koskivat Taideakatemian museokokoelmien hoitoa, niiden kartuttamista ja niiden esittämistä yleisölle. Lisäksi tutkielman rajoissa peilataan Taideakatemian kokoelmatoimintaa osittain suhteessa ajan yhteiskunnalliseen kehykseen. Tutkielma tarkastelee, minkälaisia vaiheita Taideakatemian museokokoelmat kävivät toisen maailmansodan aikana läpi. Tutkielmassa kysytään, missä määrin kokoelmatoimintaa harjoitettiin Suomen Taideakatemian museossa vuosina 1939–1946 ja minkälaisia merkityksiä sen kokoelmat eri yhteyksissä saivat. Tutkielman aineistona käytetään arkistoaineistoa, numeraalista dataa ja sanomalehtikirjoituksia. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on Kansallisgallerian hallinnoima Suomen Taideakatemian säätiön arkisto, erityisesti vuosien 1939–1946 Taideakatemian pöytäkirjat. Arkistoaineiston ohella tutkielmassa hyödynnetään Kansallisgallerian MuseumPlus RIA -kokoelmahallintajärjestelmästä ammennettua dataa, joka sisältää kaikki vuosien 1939–1946 tehdyt kokoelmahankinnat. Muuna aineistona tutkielmassa ovat aikalaislähteet, kuten Taideakatemian omat julkaisut, sekä sanomalehtikirjoitukset. Tutkielman tutkimusmenetelmänä yhdistyy arkistoaineiston lähiluku ja määrällinen analyysi. Tutkielmassa käsitellään vaiheittain Taideakatemian kokoelmatoiminnan periaatteita. Tutkielma osoittaa, että huolimatta toisen maailmansodan synnyttämästä poikkeustilasta Suomen Taideakatemian museon kokoelmatoiminta oli sotavuosina runsasta. Kokoelmien teoksista pidettiin huolta, niitä kartutettiin ja niitä pyrittiin esittämään yleisölle. Kokoelmista huolehtiminen tapahtui epäsuorasti, sillä Taideakatemia otti kantaa siihen, miten evakuoituja museokokoelmia saatiin esittää ja käyttää. Taideakatemian kokoelmien kartuttaminen ei myöskään missään vaiheessa katkennut, vaan jatkui vuosittain. Kokonaisuudessaan vuosien 1939–1946 aikana kokoelmat kasvoivat 1 611 teoksella. Kokoelmien esittämisen oli toisen maailmansodan aikana kaikkein rajoittuneinta, mutta museon avaaminen yleisölle oli Taideakatemian keskeinen päämäärä. Poikkeuksellisesti Taideakatemian museon grafiikkaa ja museon uusia kokoelmahankintoja esiteltiin "Nykyaikaisen grafiikan ja museon uushankintain näyttelyssä" välirauhan aikana keväällä 1941. Aineiston ja yhteiskunnallisen tilanteen ristiinluenta puolestaan osoittaa, että Taideakatemian museokokoelmat ja museokokoelmien teokset saivat toisen maailmansodan aikana erilaisia merkityksiä riippuen siitä, kuka tai mikä taho niitä merkityksellisti. Esimerkiksi Suomen valtiolle kokoelmien teokset saivat välineellisiä rooleja osana sen poliittisia päämääriä, kun taas esimerkiksi lehdistölle kokoelmateosten kautta pystyttiin jäsentämään vallitsevaa jännittynyttä yhteiskunnallista tilannetta. Tutkielma osoittaa, että Suomen Taideakatemian museon vuodet 1939–1946 voidaan kokoelmatoiminnan näkökulmasta nähdä monikerroksisina, eikä pelkästään ylläpidon ja olemassa olevien arvojen pelastamisen aikana, kuten varhaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty.
  • Aspholm, Erika (2023)
    Tutkielmassa tarkastellaan taiteellisen ja kuratoriaalisen tekijyyden jakautumista kolmessa komissioidun installaatiotaiteenteoksen esityksessä. Tapausanalyysien kohteena ovat Pilvi Takalan Close Watch (23.4.–27.11.2022) Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa, Chiharu Shiotan Äärirajoilla (27.10.2021–27.11.2022) Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa ja Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati (21.9.2022¬–26.2.2023) Helsingin Amos Rexissä. Jokaisessa esimerkissä käsitykset näyttelystä ja teoksesta voidaan nähdä ainakin osittain fuusioituneen keskenään. Tapausanalyysien kautta tutkielma tarkastelee millaisilla keinoilla installaatioteos tilanteena, jossa katsoja tulee aktiiviseksi osaksi teosta, on rakennettu ja kuka sen on rakentanut. Lisäksi tutkielma syventyy myös näyttelyrakenteiden ja tilasuunnittelun vaikutukseen osana taidekokemusta.Tutkielma hyödyntää keskeisenä aineistonaan näyttelyiden kuvalähteitä, ensikäden kokemukseen perustuvaa tietoa sekä näyttelyiden kuraattoreilta puolistrukturoitulla metodilla kerättyä haastatteluaineistoa tapahtumien kulusta. Laadullisissa tapausanalyyseissä vuorottelevat perinteinen näyttelyanalyysi sekä kuraattoreilta kerätty haastatteluaineisto. Tutkielmassa käy ilmi, että jokaisessa tarkastelun kohteena olleessa näyttelyssä tekijyys oli aina jossain määrin jaettua, mutta kuraattorin vaikutus vaihteli tapauskohtaisesti ja myös muiden taiteen esittämisen ammattilaisten, kuten näyttelymestareiden, rooli nousi esiin. Teokset hyödyntävät monenlaisia keinoja katsojan osallistamiseen ja immersioon, mutta kaikki tutkielman esimerkeistä kirjaimellisesti asettavat katsojan kooltaan suuren teoksen kehyksen sisään ja edellyttävät tilan läpi fyysisesti kulkemista ajallisen keston kautta kokonaisvaltaisen kokemuksen saavuttamiseksi. Haastatteluaineiston kautta tutkielma havainnollistaa monipuolisesti kuraattorin työtä installaatioteoksen komissioimisen ja ensiesittämisen parissa, sekä installaatiotaiteilijan valtaa museotilassa.
  • Dillemuth, Miia (2020)
    Tutkielmassani tarkastelen fygitaalisen ajan mahdollistamaa taiteen tilasta ja kuvatilasta toiseen siirtymistä teknisinä jäljennöksinä ja jaettuina teoksina, nykytaiteilijan jatkuvaa ja mobiilia luomisprosessia sekä digitalisoitumisen vaikutuksia analogisen taideobjektin olemukselle. Termi fygitaalisuus muodostuu sanoista fyysinen ja digitaalinen ja viittaa materiaalisen sekä aineettoman todellisuuden samanaikaiseen olemassaoloon. Lähestyn tutkimusaihettani kuvataiteilija Emma Ainalan (s.1989) tuotannon kautta. Ainala toteuttaa taidettaan maalauksina ja veistoksina perinteiseen galleriaympäristöön sekä teknisinä jäljennöksinä, omakuvina ja videoperformansseina henkilökohtaiselle Instagram-tililleen. Lähtökohtana ja innoittajana tutkimukselleni toimi Walter Benjaminin (s. 1892, k. 1940) essee Taideteos teknisen jäljentämisensä aikakaudella vuodelta 1935, ja erityisesti siinä esitetty teoria teoksen auran rappiosta jäljennöksien yleistymisen myötä. Tutkimusväitteeni on, että teknologian kehittymisen myötä taiteesta on tullut jaettavaa sisältöä verkkoon, minkä seurauksena sen yhtenäinen, muuttumaton olemus on kadotettu. Jaettu teos tavoittaa joukot, sillä se on originaalin alkuperäisestä sijainnista ja materiaalisesta olomuodosta vapautettu. Tutkimuksessani Benjaminin esseen kanssa vuoropuhelua käyvät taidefilosofinen käsiteaineisto, digitaalista murrosta käsittelevä nykykirjallisuus sekä taiteilija Emma Ainalan metodeja kartoittava haastatteluaineisto. Pyrin kytkemään taideteoksen muodonmuutoksen analogisesta digitaaliseksi osaksi laajempia muutoksia modernin yhteiskunnan toimintatavoissa, ajattelussa sekä rakenteissa. Olen jakanut tutkimukseni kolmeen päälukuun: Taideteoksen muodonmuutos materiaalisesta aineettomaan, Reproduktioiden virta fygitaalisena aikana sekä Taiteen medioituminen ja taiteilija viestijänä. Metodologisena lähtökohtana tutkimuksessani on Emma Ainalan Soft Hardcore -näyttelystä vuodelta 2018 valitun teoskokonaisuuden läpileikkaava kuva-analyysi. Perusteluna aineiston rajaukselle on, että kyseisten teosten kehyksenä toimii sosiaalisen median maailma. Ainalan maalauksien sisältö liikkuu ajassa ja viittaa sekä taiteen historiaan, että populaarikulttuuriin. Osan tutkimustani muodostaa diskurssianalyysi, sillä aineistona käytän myös Ainalasta kirjoitettuja aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita sekä taiteeseen keskittyviä verkkojulkaisuja. Tutkimukseni osoittaa, että fygitaalisena aikana tavat tuottaa, katsoa, markkinoida, keräillä, ostaa ja myydä taidetta ovat muuttuneet. Digitalisaation emergentti luonne mahdollistaa taiteessa alemman tason toimijoiden nousun ylemmäksi hierarkiassa. Taiteilijan kannalta teoskuvien jakamisen etuja ovat potentiaalinen tunnettuuden kasvu, myynnin edistäminen sekä taiteilijan ja yleisön välisen yhteyden syventyminen. Samalla esteettinen asenne ja keskittymisen taso, jolla teos kohdataan sen uusissa digitaalisissa ympäristöissä, on väistämättä muuttunut. Tutkimukseni tulokseksi muodostui, että 2020-luvulla taideteos on hybridi. Ainalan henkilökohtaisella Instagram-tilillään jakamat tekniset jäljennökset hänen maalauksistaan on mahdollista nähdä omina, itsenäisinä teoksinaan ja jatkumona hänen taiteelliselle tuotannolleen. Ainalan maalauksia ei voi erottaa niiden digitaalisista jäljennöksistä; ne ovat olemassa kahtaalla.
  • Kangasniemi, Annukka (2021)
    Tiivistelmä: Maisterintutkielmani tarkoitus on avata Israelin ja Palestiinan taiteen kansallisten myyttien ja symbolien käyttöä alueen taiteessa. Käsittelen maa-alueeseen liittyviä naissymboleita ja uhrin ja urhon myytien ilmentymiä. Tutkimustapauksinani käytän muun muassa Sigalit Landaun suolatöitä, Anisa Ashkarin ja Raeda Saadehin performansseja, Adi Nessin ja Michail Hallaqin pietatöitä ja Ismail Shammoutan ”Madonna” maalauksia. Tulen tutkimaan asiaa Roland Barthesin teorian avulla, joka jakaa myytin kohtaamisen ja käytön kolmeen eri tapaan. Tapa yksi on myyttiä tuottava, tapa kaksi on sen huomaava ja analysoiva ja tapa kolme on sitä sokeasti kuluttava. Havaittavissa on myös mahdollinen uusi tapa, eli myyttiä ”pakeneva” tapa. Tämä tapa on reaktio tavalle kaksi. Yhdistän havaitun Barthesin myytin kohtaamisen tavan hermeneuttisen kehään ja spiraaliin. Erityisesti spiraalin avulla kykenen selvittämään myytin mahdollisia totaalisia ja relatiivisia käyttötapoja. Myytin käyttötavasta ja sen hermeneuttisesta asemasta voi myös versoa yhteisen synteesin mahdollisuus. Termillä totaalinen tarkoitan asiaa, joka voi tuoda vakautta, mutta voi olla samalla sitova. Termillä relatiivinen tarkoitan asiaa, joka on eteenpäin vievä ja reflektoiva, mutta samalla voi olla tyhjyyttä luova. Siinä missä reflektointi uudistaa myyttistä kenttää, voi se myös luoda tyhjyyttä. Vastaavasti voivat jäykät myyttirakenteet tukahduttaa muutoksen ja ne voivat pitää yllä heikkoa ja kärsivää yhteiskuntaa. Taideteoksessa voi olla samaan aikaan relatiivisuutta ja totaalisuutta, koska ne palvelevat eri lailla oman yhteisönsä sisällä ja suhteessa vastapuoleen. Yhdellä objektilla voi olla monta eri symbolista merkitystä ja tulkintaa. Etnografiset elementit ja diasporaelementit ilmenevät usein relatiivisesti, kun ne on aseteltu vastapuolta ja hegemoniaa vastaan. Yhteisön sisällä ne helposti ilmenevät totaalisina ja ylläpitivät tiukkoja myyttirakennelmia. Israelin sisällä postsionistinen ajattelu haastaa hegemonista tilannetta ja purkaa sen myyttejä. Palestiinan sisällä, poliittisen epävakauden vuoksi, myytit palvelevat yhteisöä ylläpitävänä rakenteena. Universaali kuvakieli ja taidehistorialliset referenssit palvelevat kiinnikekohtana länteen. Ne luovat globaalisti kielen, jonka avulla myös poliittinen viesti on selkeästi ymmärrettävä (sosialistinen realismi ja kristillinen ikonografia) Jossain tapauksissa universaali kieli voi olla myös etnografinen ilmentymä. Yhteydellä antiikkiin korostetiin oman kansan maanomistusoikeutetta ja sen historiallisia juuria. Tutkielmani antaa ongelmasta alustavan kuvan, mutta toivon sen luovan keskustelua myyttien käytön mahdollisuuksista ja rajoituksista.
  • Lilja, Emma (2020)
    Tutkielma käsittelee nykytaiteilija Outi Pieskin (s. 1973) kolmea teosta, joita kaikkia voi luonnehtia maisemiksi. Teoksia yhdistää se, että ne kuvaavat Saamenmaata, saamelaisen alkuperäiskansan kotiseutualuetta Fennoskandian pohjoisosissa. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten ihminen ja maisema kietoutuvat yhteen näissä teoksissa. Pohdin sitä, miten luonto ja kulttuuri yhtyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja toisaalta myös sitä, miten teokset tuovat ajankohtaiset ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset yhteen. Teoriataustana toimii jälkikoloniaalinen ekokritiikki, joka pyrkii tuomaan ekokriittisen tutkimuksen yhteen 1990-luvulla asemansa vakiinnuttaneen jälkikoloniaalisen kritiikin tai tutkimuksen kanssa. Ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita, niin sanotulle luonnolle antamiamme merkityksiä, sekä kielen ja taiteen roolia ihmisten luontosuhteiden rakentumisessa. Ekokriittiseen ajatteluun yhdistän alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, ja pohdin, mikä rooli alkuperäiskansoilla, erityisesti saamelaisilla, on keskustelussa kolonialismin yhä jatkuvista vaikutuksista niin kulttuureihin, luontoon kuin kulttuuriympäristöihin. Tältä pohjalta tuon tutkielmassani yhteen maisemamaalauksen historiaa, teoretisointia eletystä maisemasta, saamenkäsityön moninaisia ulottuvuuksia, sekä oikeus- ja tieteenfilosofisia kysymyksiä. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessani ovat installaatio Meidän maa, meidän väreillä (2015) sekä maalaukset Teno yöpuolella (2013) ja Itsenäinen oikeus olla olemassa ja kukoistaa (2018). Näistä kahdessa on hyödynnetty saamelaista käsityöperinnettä eli duodjia. Itse teosten lisäksi aineistoani ovat tutkimuskirjallisuus sekä taiteilijasta tehdyt haastattelut. Menetelmänäni on teosanalyysi, ennen kaikkea teosten kanssa keskustelu ja niiden keskusteluttaminen muiden äänien kanssa. Pyrin monitieteisyyteen ja tieteenalarajoja ylittävään pohdintaan, joka alkuperäiskansatutkimuksen hengessä pyrkii suuntaamaan huomiota myös tutkimuksen eettisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa Pieskin maisemat näyttäytyvät elettyinä ja asutettuina ympäristöinä, joilla on oma historiansa ja toimijuutensa. Etenkin saamenkäsityön eli duodjin kautta ihminen tuodaan mukaan maisemaan. Käsityön kautta myös muistutetaan saamelaiskulttuurin asemasta valtayhteiskunnassa. Ehdotan tutkielmassani tulkintaa, jossa teoksien muoto ja materiaalit ohjaavat niiden kokemista: Maiseman lävitse voi nähdä, sen voi pukea päälleen tai kokea vertaisenaan. Käsityö ja yksityiskohtiin huomion suuntaaminen näyttäytyvät teoksissa siltana maiseman eri ulottuvuuksien välillä: ne kietovat yhteen niin kokemuksellisen, symbolisen kuin poliittisen maiseman. Tämä luo pohjaa moniulotteiselle ihmisen ja maiseman erottamattomuudelle, joka olisi keskeistä tunnustaa niin ekologisia kriisejä kuin alkuperäiskansojen kulttuurien säilymistä ajatellen. Teokset tuovat esiin ihmisen oikeuden ja toisaalta myös velvollisuuden olla osa maisemaa. Maisemaa voi jopa lähestyä muotokuvana ja tätä kautta omia oikeuksiaan omaavana oikeushenkilönä. Tutkielmassa nousee kuitenkin myös esiin vaikeus kirjoittaa maisemasta ottamatta sitä jollakin tavalla haltuun. Haaste kirjoittaa vahvasti kokemuksellisista ja ruumiillisista teoksista abstraktia ja kieleen perustuvaa tulkintaa kulkee mukana läpi tutkielman. Tutkielma tuo esiin, kuinka kaksijakoisesta kielestä ja kulttuurista käsin ihmisen ja maiseman syvän yhteenkietoutumisen ymmärtäminen on sekä haaste että omalla tavallaan radikaali ajatus täynnä toisenlaisen toiminnan mahdollisuuksia.
  • Koistinen, Ria (2020)
    Tutkielmassa nostan esiin amerikkalaisen taiteilija Cy Twomblyn (1928–2011) kuvataiteellisessa tuotannossa esiintyviä ilmiöitä, joita voisi luonnehtia ”katoamisiksi”. Ajatus katoamisesta toimii tutkielmassani yläkäsitteenä yhtäältä kuvan ja sen kannattelemien ilmiöiden verhottuna läsnäolona, toisaalta kuvan ja kokijan suoraviivaisen yhteyden hetkellisenä taukoamisena. Tutkielma esittää tulkintoja kysymykseen siitä, millä tavoin Twomblyn kuvataide herättää kokijassa tuntemuksia kohteen hetkellisesti katoavasta luonteesta. Hetkellisyys tarkentuu edelleen temporaalisuuden käsitteeseen, jossa oleelliseksi nousevat niin kuvatilan kerroksellisuus kuin jälkien rytminen liike ja siinä tapahtuvat keskeytyksetkin. Tulen siten huomioimaan, kuinka tunne verhotusta läsnäolosta rakentuu, missä se ilmenee ja millainen arvo sillä on kuvien vastaanottamisessa. Otan käsittelyyn kuvapinnan materiaalisuuden suhteessa aineettomaan – toisin sanoen, huomion näistä katoamisista kehkeytyvän poissaolon tähdellisyyden. Twomblyn tuotanto on erittäin psykologista ja täten kokijalleen haastavaa. Kuvat vihjailevat ja ehdottavat, mutta vain hämmentääkseen – yksiselitteiseltä vaikuttava viittaus on ainoastaan johtolanka johonkin moniulotteiseen. Twombly tulkitsi antiikin perintöä hyvin enigmaattisella tavalla, omaa aikaansa unohtamatta. Aiheeni myötä olen rajannut aineistoni pääasiallisen analyysin kohteeksi vuosien 1968–1979 välillä syntyneet, Orfeuksen mytologiaa sivuavat teokset. Myytin ympärille punoutuu ajatuksia katoamisesta ja näkemällä todentamisesta, jotka kulminoituvat tutkielman keskeisissä teemoissa. Siten ajatus orfisuudesta viittaa tässä tutkielmassa sekä maalauksissa esiintyvään Orfeus-aiheeseen että ilmiöön, jossa jokin ei näyttäydy suoraan katseelle. Erityiseen tarkasteluun nousevat Veil of Orpheus (1968) ja Orpheus (1979). Toissijaisena aineistonani toimii Rainer Maria Rilken (1875–1926) runokirja Sonetit Orfeukselle (Die Sonette an Orpheus) (1923), jonka tehtävä on tukea tulkintaani nimenomaista myyttiä käsittelevissä taideteoksissa. Hyödynnän havainnoinnin kautta tapahtuvia päätelmiä esittämistäni asetelmista ja niiden keskinäisestä dynamiikasta. Tutkielma osoittaa, että Twomblyn teokset kantavat pääpiirteittäin kahdenlaista katoamista. Yhtäältä katoaminen tapahtuu merkitysten poissaolona tai niiden välittymisen hetkellisenä taukoamisena, toisaalta kuvan materiaalisuuden huokoisuutena ja sen väleihin katoavana eetterinä. Tutkielma tähdentää Twomblyn kerroksellisen kuvatilan muiston ja myytin paikkana. Aiheen yhteydessä tähdelliseksi nousevat taidehistorioitsija Georges Didi-Hubermanin kuvan syvää luonnetta tulkitsevat lähestymistavat. Myytin kätkeminen muokkaa silmälle näyttäytyvän poissaolevuuden läsnäoloksi abstraktion kautta. Tutkielma vahvistaa, ettei temporaalisuuden käsite kiinnity ainoastaan ajallisiin instansseihin, vaan liikehdintään eri olomuotojen välillä. Abstrahoituneisuudessaan taiteilijan tuotanto esiintyy hetkellisenä, jolloin mikään ei ole vakiintunutta vaan jatkuvassa liikkeessä. Toisinaan materiaalisuudeltaan häilyvien kuvien temporaalisuus laajenee hetkellisyyden yli.
  • Heinonen, Elli (2023)
    Käsittelen tutkielmassani 1600-luvun englantilaisissa hallitsijamuotokuvissa esiintyviä koiria. Analysoin hallitsijamuotokuvia muun muassa Anthony van Dyckin, Robert Peaken, Paul Van Somerin ja Daniel Mytensin tuotannoista. Lähestyn hallitsijamuotokuvissa esiintyviä koiria lähiluvun kautta hyödyntäen samalla Erwin Panofskyn ikonografian ja ikonologian teorioita painopisteenä erityisesti Panofskyn vuonna 1955 esittelemä muokattu versio ikonologian tulkintamallista. Panofskyn ikonologian avulla avaan millaiset tekijät ovat vaikuttaneet koirien kuvaamiseen ja läsnäoloon hallitsijamuotokuvissa. Koiria on esiintynyt visuaalisessa kulttuurissa vuosituhansien ajan. Tarkastelen tutkielmassani, millaisia rooleja ja merkityksiä koirilla oli 1600-luvun englantilaisissa hallitsijamuotokuvissa ja mitä hallitsijamuotokuvat kertoivat koirien asemasta ja koiriin liitetyistä arvoista, asenteista ja mielikuvista. Ei-inhimillisten eläinten tarkastelu taidehistoriallisissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa on ollut pitkään hyvin marginaalista, mutta viime vuosina ihminen-eläinsuhdetta tarkastelevan kirjallisuuden ja tutkimuksen määrä on lisääntynyt. Koirien jalostus ja siihen liittyvät eettiset ongelmat ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tutkielmani aihe on ajankohtainen, sillä analysoimieni hallitsijamuotokuvien koirat kertovat muun muassa jalostuksen jatkumosta ja ihmisen ja koiran vuorovaikutuksesta. Tutkielmani aihe tarjoaa näkökulman ihmis-eläinsuhteen tarkasteluun aikanamme, jolloin luontokato ja lajien kuudes joukkosukupuutto ovat todellisuus ja uhka.
  • Kytilä, Anu (2021)
    Tutkielman lähtökohtana toimii Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaus Sisäkuva poikien työ-kodista Helsingissä vuodelta 1885. Maalauksen esiin nostamat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset teemat johdattavat naturalistisen taiteen kuvaaman köyhyyden aiheen pariin 1800-luvun lopun Suomessa ja Ranskassa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset ovat tämän tutkimuk-sen kohteena. Lapsen yleisen aseman paraneminen, nosti myös vähäosaisten lasten kysymyk-set esille. Tavallisen kansan sivistämisestä tuli yksi keskeisistä pyrkimyksistä kohti yhtenäistä kansakuntaa. Hyväntekeväisyyden keskeisinä toimina köyhyyden ongelman ratkaisemiseksi nähtiin koulutus. Myös työkoti-toiminta nähtiin toimivana ratkaisuna syrjäytymisen ehkäisys-sä. 1800-luvun lopun köyhien lasten kuvaukset vaihtelivat tyyleiltään eri taiteilijoiden kesken toivoa herättävinä, sovinnaisina ja toisaalta determisistinä ilman kunnollista tulevaisuutta. Jules Bastien-Lepagea pidetään ranskalaisen naturalismin keskeisenä taiteilijana, jota seurasi-vat myös suomalaiset taiteilijat, Edelfeltistä Gallen-Kallelaan ja Järnefeltiin, sekä suomalaiset Pariisissa opiskelleet naistaiteilijat, toteuttivat maalauksissaan naturalismin periaatteita. Se pyrki ajankohtaisilla aiheillaan tarkkaan havainnointiin ja totuudellisuuteen luontoa mukail-len. Ulkoilmamaalaus ja valokuva toimivat naturalismin taiteen keinoina pyrittäessä todelli-suuden illuusion saavuttamiseen. Köyhyys näyttäytyi niin Suomessa kuin Ranskassa urbaanina kuin myös maaseudun ongel-mana ja pääasiassa se kosketti työväestöä ja heidän perheitään. Maalausten köyhä lapsi on tunnistettavissa huonon fyysisen olemuksen kautta, mitä korostettiin erilaisin maalauksellisin keinoin. Yksi näistä oli aiheeseen sopiva värimaailma.
  • Ruotanen, Charlotta (2021)
    ”Kuinka pukea queer kuningatar 1600-luvulla: Kuningatar Kristiinan pukeutuminen muotokuvissa” perehtyy Ruotsin kuningatar Kristiinan (1626-1689) queer-identiteetin tutkimiseen muotokuvissa näkyvän pukeutumisen avulla. Pukeutumisen perusteella tehdään olettamuksia ihmisestä. Näitä olettamuksia voidaan käyttää hyväksi luodessa kuvaa henkilöstä esimerkiksi muotokuvissa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää kuinka Kristiina halusi oman sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä esittää muulle maailmalle. Tutkimus vertailee myös sitä, miten Kristiina on esitetty elokuvissa ja kuinka muotokuvat ovat vaikuttaneet tähän. Kuningatar Kristiina oli queer nainen, vaikka ei pystytä varmaksi sanomaan, mihin nykyaikaiseen seksuaali- ja/tai sukupuoli-identiteettiin Kristiina identifioituisi. Tutkielman aineistona toimi Kristiinan muotokuvat hänen elämänsä eri vaiheiden ajalta sekä elokuvat: ”Queen Christina” (1933) ja ”Tyttökuningas” (2015). Tutkielma on toteutettu kuva- ja elokuva-analyysinä verraten tietoihin Kristiinan elämäkerroista ja aikalaisesta pukeutumisesta sekä sukupuolirooleista. Kristiinan pukeutumistyyli muuttui useaan otteeseen, mikä näkyy hänen muotokuvissaan. Lapsi Kristiina oli puettu hyvin vanhanaikaiseen tyyliin, kun taas nuori juuri kruunattu hallitsija loisti modernissa feminiinisessä puvussaan. Kuitenkin Kristiinan omalaatuinen tyyli alkoi näkyä muotokuvissa Kristiinan päätettyään luopua Ruotsin kruunusta. Kruunusta luopumisen jälkeen Kristiinan muotokuvien pukeutuminen muuttui hyvin androgyyniseksi. Tämä androgyyninen pukeutuminen on mahdollista lukea Kristiinan ilmaisuksi omasta seksuaalisuudesta, sillä naiseuden hylkääminen nähtiin ja voidaan vieläkin nähdä tapana ilmaista queer identiteettiä. Kristiina käytti pukeutumista hyväkseen luodessaan kuvaa itsestään. Halutessaan esiintyä kuningattarena hänet kuvattiin hyvin muodikkaan feminiinisenä, kun taas esittäessään todellista itseään, Kristiina kuvattiin hyvin androgyyniseen tapaan. Molemmat Kristiinasta kertovat elokuvat kuvaavat Kristiinan molempia tyylejä liioittelevalla tavalla, jolloin katsojan on helpompi ymmärtää puvun tarkoitus. Molemmat elokuvat ovat myös pukeneet elokuva Kristiinan muotokuvista tuttuihin asuihin elokuvien alussa sekä lopussa. Tämä siksi, että katsoja tunnistaisi hahmon sekä elokuvasta jäisi historiallisesti mahdollisimman tarkka mielikuva.
  • Heinonen, Heikki (2023)
    Tämä opinnäyte käsittelee taidehistorian ilmenemistä lukion opetussuunnitelman perusteissa (LOPS) ja historian ylioppilaskoetehtävissä. Tutkimusintressinä on selvittää, miten taidehistoria näkyy LOPS:eissa ja historian ylioppilaskokeissa, ja mitä sen perusteella voi päätellä siitä, miten taidehistoriaa ajatellaan oppialan ulkopuolella. Lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa lähestytään tutkielmassa eräänlaisena tiivistelmänä suomalaisesta yleissivistyksestä. Keskeinen konteksti on taidehistorian ja historian oppialan välinen suhde. Tutkielma rakentuu LOPS:ien ja koetehtävien lähiluvulle. Aineistona on vuosien 2003 ja 2015 LOPS:it sekä historian ylioppilaskokeet vuosilta 2006–2021. Taidehistoria näyttäytyy LOPS:eissa historian, kuvataiteen, uskonnon, elämänkatsomustiedon sekä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineissa, joista historian oppiainetta tarkastellaan lähemmin. Aineistona olevista historian ylioppilaskokeista löytyy 33 tehtävää, joissa taidehistoria oli läsnä, ja näistä 13:sta se on keskiössä. Niistä tarkemmin tarkastellaan kolmea tehtävää, joissa kussakin aiheena on kahden taideteoksen vertailu tyylin näkökulmasta. Analyysin keskeisimmät huomiot ovat, että taidehistoria näyttäytyy ulospäin selkeänä, tarkkarajaisiin tyyliperiodeihin jakautuvana janana, joka hajoaa 1900-luvun jälkipuoliskolla ja muuttuu vaikeasti hahmotettavaksi. Niin ikään ilmenee, että oppialan ulkopuolella taideteoksia ei useinkaan lähestytä taiteellisia sisältöjä kantavina teoksina, vaan ennemminkin historiaa kuvittavina kuvina.
  • Viljakainen, Miia (2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.
  • Teppo, Mia (2022)
    Tutkimuksen kohteena on Lasipalatsin kortteli Helsingin kaupungin keskustassa. Ajallisesti tutkimus keskittyy välille 1935-2005, kun kortteli toimi linja-autoasemana. Paikan teorian ja toimijaverkkoteorian näkökulmista tutkitaan, millaiseksi Lasipalatsin korttelin elämäkerta ja identiteetti ovat muodostuneet. Analyysissä halutaan selvittää mahdollisia piilotettuja mekanismeja korttelin elämäkerran rakentumisessa ja hahmottaa paikan identiteetin muodostumisen moninaisia prosesseja. Lisäksi selvitetään, millainen prosessi on paikan identiteetin muotoutuminen. Diskursiivisesti Lasipalatsin kortteli yhdistetään funktionalismin ja liikennesuunnittelun traditioon. Tutkielmassa havaitaan, että Lasipalatsin korttelin elämäkerta on kerrottu basaarirakennus Lasipalatsi keskiössään. Paikan identiteetti todetaan moninaiseksi, heterogeeniseksi ja muuttuvaksi kokonaisuudeksi. Lasipalatsin korttelin identiteetti osittain luotiin tietoisesti ja osittain se muodostui hyvin implisiittisesti. Toimijaverkkoteorian ja paikan teorian yhdistelmä havaitaan luontevaksi näkökulmaksi kaupunkikohteen analysointiin. Sen valossa vältetään dualistinen ajattelu, jossa tila ja paikka, tai sosiaalinen ja materiaalinen, olisivat rakennetun todellisuuden kaksi eri puolta.
  • Wasastjerna-Toivanen, Tuija (2022)
    Tutkielma käsittelee taidemaalari, professori Aimo Kanervan (1909 ̶ 1991) teoksia, jotka kuvaavat ihmistä. Lähtökohtana tutkielmalle toimi Kanervan piirustuskokoelma, johon tutustuminen herätti ajatuksia Kanervan ihmiskuvien fragmentaarisuudesta. Tutkielma keskittyy vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka fragmentaarisuus esiintyy Kanervan ihmiskuvissa sekä millaiset fragmentaariset piirteet yhdistävät ja minkälaiset piirteet erottavat piirustuksia, omakuvia ja muotokuvia. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu fragmentaarisuuden käsitteeseen, joka jakautuu detaljien merkitykseen, luonnosmaisuuteen sekä ajan näkymiseen teoksissa. Yksityiskohdat korostavat teoksen luonnosmaisuutta tai vähentävät sitä. Luonnosmaisuus tarkoittaa tutkielmassa harkittua keskeneräisyyttä, joka pohjautuu non finito -ajatukseen. Aika on kiinteässä suhteessa fragmentaarisuuteen, joten ajan näkyminen teoksissa on myös tutkielman tarkastelukohteena. Kanerva teki uransa aikana rinnakkain teoksia eri menetelmiä hyväksikäyttäen. Hänelle piirtäminen oli yhtä tärkeää kuin maalaaminen öljyväreillä tai vesiväreillä. Hän käytti näitä kaikkia menetelmiä myös ihmisiä kuvaavia teoksia tehdessään. Siten tutkielman aineisto koostuu piirustuskokoelmasta nostetuista esimerkeistä sekä maalatuista omakuvista ja muotokuvista. Kanerva teki uransa aikana neljä tilausmuotokuvaa, joista kolme on analyysissä mukana. Tutkielma osoittaa, että fragmentaarisuus ei ole yksinkertainen piirre, joka näkyy teoksissa selkeästi. Varsinkin öljy- ja vesiväriteosten kohdalla fragmentaarisuuden eri osa-alueet jäävät helposti piiloon. Vaikka Kanervan ihmiskuvissa on nähtävissä fragmentaarisia piirteitä, esiintyy eroja sekä samanlaisten kuva-aiheiden kesken kuin myös eri tekniikoilla luotujen teosten välillä. Kaikki tutkielman tarkasteleman fragmentaarisuuden kolme piirrettä esiintyvät pääasiassa vain piirustuksissa. Maalattujen omakuvien ja muotokuvien fragmentaarisuus perustuu vain osittain kaikkien kolmen kriteerin täyttymiseen. Teosten joukossa on monia, joissa on yksi tai kaksi fragmentaarisuuden osa-aluetta, mutta jokin niistä jää puuttumaan. Useimmiten se on keskeneräisyyden tunne, joka saattaa jäädä näkymättömiin teoksessa.