Browsing by study line "Talous- ja sosiaalihistoria"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvassa esiintyviä elämänkulkuja, sekä työn ja asumisen rakennemuutoksen aiheuttamia muutoksia niissä. Mämmilä kertoo suomalaisen kyläyhteisön arjesta ja yhteiskunnan muuttumisesta sarjakuvan muodossa. Mämmilä ilmestyi vuosina 1976–1996 ja se tarjoaa pitkän ilmestymisajanjakson takia kiinnostavan ikkunan suomalaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Elämänkulkuanalyysi on lähestymistapa, jossa tarkastellaan yksilön toimijuutta, henkilökohtaisia suhteita, ajan ja paikan merkitystä, sekä elämäntapahtumien ajoittumista suhteessa yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. 1970-luvulle tultaessa asumisen ja työn rakennemuutos oli jo pitkällä ja siitä aiheutuvia seurauksia jo nähtävissä yksilön elämänkulussa. Sarjakuvan käyttö historiatutkimuksessa perustuu ajatukseen sarjakuvan tekijän toimimisesta aikakauden tulkitsijana. Tekijän tarkoituksena on ollut nimenomaisesti kuvata rakennemuutosta suomalaisen kyläyhteisön ja sen hahmojen kautta. Lopputulos ei kuitenkaan ole vain tekijän oma näkemys ajasta, vaan siihen suodattuu ympäröivän yhteiskunnan arvoja ja asenteita, sekä yleistä näkemystä käsitellystä aiheesta. Muutos elämänkuluissa näkyy parhaiten perheiden kautta. Perhe on tärkeä yhteiskunnallinen instituutio ja muutokset siinä edellyttävät myös muiden yhteiskunnallisten arvojen muutosta. Mämmilässä nousee esiin ydinperhemallin monipuolistuminen ja heikkeneminen, sekä isyyden muuttuminen osallistuvammaksi vanhemmuudeksi.

This qualitative study explores the history of early AIDS activism in the Finnish gay community. The research data consists of Seta’s and Finnish AIDS support center’s archives, and MSC Finland’s Prätkäposti (“Biker’s mail”) magazine, from years 1983–86: a time when Finnish social and health policy to fight AIDS sought its direction and AIDS community support was not yet institutionalized. In addition, with national health statistics and media sources I show that, in the case of Finland, AIDS was a social and cultural crisis, rather than a viral epidemic. To understand the social significance of the AIDS crisis, I introduce Susan Sontag’s critical cultural theory of AIDS as metaphor. Using Erving Goffman’s social stigma theory, I look at the construction and intersection of stigmas associated with AIDS and homosexuality. With Gayle Rubin’s pioneering theory on sexual value systems, I contextualise the sexual politics of the aids crisis and the hierarchies behind it. Lastly, I examine the politics of feeling related to the AIDS crisis through affect theory. At the center of this research are discursive conflicts that emerged from the AIDS crisis. I examine these conflicts using Erving Goffman’s frame analysis. Archival material shows that, in the end, Seta's dialogue, cooperation and struggle over political agency and discourse amidst the crisis succeeded in shaping the Finnish social and health policy on AIDS. As a result, Finland, considered by many homosexuals to be a backward periphery of Europe due to its discriminatory LGBT legislation, developed relatively progressive AIDS policies in co-operation with the public sector. The arrival of the AIDS panic in Finland, however, was reflected and felt in the gay community as increased discrimination and threats of violence. The AIDS crisis was also a breaking point in sexual politics, serving as a platform for new conservative moralism, both within and outside of the gay and lesbian liberation movement. Hence, I claim that the AIDS crisis was used to legitimize (re)pathologizing of sexualities that deviated from monogamous and heterosexual norms, only a few years after homosexuality had been removed from the Finnish diagnosis code of mental disorders. Here, the differences and similarities in Seta's and MSC Finland's sexual politics provide an important point of comparison: they highlight the polyphony and struggle over discourse within a minority, rarely conveyed in histories striving for a singular narrative.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata ja analysoida suomalaisten kaupunkilaisten suhdetta lähimetsiinsä, kaupunkimetsiin. Suomalaisten suhde metsään, metsäsuhde, on ollut enenevissä määrin esillä viime vuosina ja on pohdittu, millaisia suhteet metsään ovat eri ihmisryhmillä Suomessa tänä päivänä. Tutkimuksissa on osoitettu huolta kaupunkilaisten luontosuhteen tilasta ja sen negatiivisista vaikutuksista kaupunkilaisten hyvinvointiin, mikäli lähiluonnon saavutettavuus heikkenee. Vastaavasti luonnossa vietetyn ajan ja elävän luontosuhteen on tutkimuksissa osoitettu vaikuttavan positiivisesti ihmisten koettuun hyvinvointiin. Kaupunkisuunnittelussa kaupunkiluonnon merkitystä on korostettu. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat ovat sosiaalisessa konstruktionismissa. Tutkimuksen kohteena ovat kaupunkilaisten tulkinnat heidän suhteestaan lähimetsiinsä, kaupunkimetsiin, ja analyysi kohdistuu näiden tulkintojen, eli diskurssien, ja niistä rakentuvan sosiaalisen konstruktion, kaupunkimetsäsuhteen, analysointiin suhteessa aikaisemmin tutkittuun metsäsuhteeseen. Yksilötason sijaan tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan tekstien historiallisesti ja kulttuurisesti merkittäviä yhteisöllisesti jaettuja ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuuksia, diskursseja, ja niiden rakentamaa laajempaa sosiaalista todellisuutta. Tutkimusaineisto koostui 23:n kaupunkilaisen teksteistä, jotka he olivat kirjoittaneet Suhteeni metsään -muistitietokeruuseen vuoden 2020 aikana ja antaneet luvan tekstiensä käyttöön tieteellisessä tutkimuksessa. Aineisto analysoitiin diskurssianalyysin (DA) keinoin. Kaupunkilaiset kuvasivat suhdettaan lähimetsiinsä monipuolisesti. Tärkeimmiksi diskursseiksi muodostuivat toiminnallinen metsä, hyvinvointia tuottava metsä, muistojen tärkeä metsä ja menetetty metsä, joiden avulla kaupunkilaiset rakentavat merkityksellistä ja elävää suhdetta lähimetsiinsä. Asiasanat: metsäsuhde, kaupunkimetsäsuhde, diskurssi, sosiaalinen konstruktio

Tässä tutkielmassa tarkastelen jatkosodan aikaista Puolustusvoimien viihdytystoimintaa. Rintamalla viihdytys tuli tarpeeseen nostattamaan mielialoja. ja ratkaisemaan asemasodan aiheuttamaa vapaa-ajan ongelmaa, joka viljeli joukkoihin levottomuutta ja sotaväsymystä. Aikarajaukseni on 1941–1945 välisinä vuosina. Aineistonani toimii Puolustusvoimien viihdytystoimiston kirjeenvaihtoaineisto, sekä rintamalehti Hakkapeliitan valikoidut julkaisut. Tutkimusmenetelmäni on dokumenttianalyysi, unohtamatta lähdekritiikkiä ja kontekstualisointia. Ensin lähden tarkastelemaan, kuinka armeijan johto käsitti viihteen vaikuttavan miehistön mielialaan. Tässä keskityn viihdytyksen eri muotoihin, kuten ulkopuolisen tahon tuottamaan viihteeseen, sekä omatoimiseen viihteeseen. Tutkin näiden muotojen onnistumisia ja haasteita, jotka vaikuttivat paljon niiden tehoon ja näin myös mielialoihin. Toisena näkökulmana tarkastelen viihdytyksen sisällön heijastamia korkean ja matalan kulttuurin piirteitä ja jännitteitä. Nämä heijastuvat yleensä esitettyjen toiveiden ja kritiikin kautta. Kolmanneksi tutkin taiteilijoiden asemaa viihdytysjoukoissa. Katson myös, millaista kritiikkiä taiteilijat kohtasivat, ja mistä se saattoi johtua. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että viihdytys otettiin positiivisesti vastaan, ja sen vaikutukset mielialoihin katsottiin pääosin hyviksi. Mielialoihin vaikutti enemmin se, oliko viihdytyskiertueita tai muun tyyppistä viihdytystä saatavilla. Usein saattoi olla, että kiertueet eivät saavuttaneet kaikkia tarvitsijoita, tai muu viihdytysvälineistö oli huonossa kunnossa. Kulkuyhteydet ja etäisyys olivat tekijöitä, jotka vaikuttivat viihdytyksen saatavuuteen ja näin myös mielialoihin. Niin matalan ja korkealla kulttuurilla voitiin katsoa olevan sama päämäärä: auttaa selviämään sodasta. Näin pyrittiin säilyttämään silti tasapaino viihteellisen ja vakavan ohjelman välillä. Taiteilijoiden työ viihdytysjoukoissa oli henkisesti ja fyysisesti haastavaa. Aina taiteilijoita ei ollut tarpeeksi, joka vaikutti siihen, että viihdytys ei saavuttanut kaikkia tarvitsijoita, viihdytyksen laatu kärsi, ja jo olemassa olevat esiintyjät väsyivät kovan kysynnän paineen alla. Silti osa taiteilijoista koki viihdytystyön merkittäväksi. Myös reservistä värvättiin osaavia viihdytysjoukkoihin, ja heistä löytyi monia osaajia. Voidaankin sanoa, että viihdytystoiminta jatkosodan aikana todella oli Suomen puolustusvoimien salainen ase, joka pyrki parhaansa mukaan edistämään joukkojen mielialoja.

Tutkimus käsittelee yksityisten alojen työeläkejärjestelmän institutionaalista muutosta ja kehitystyötä Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1980–1996. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat siirtäneet painopistettä universalistisista, asumiseen perustuvista sosiaalisista oikeuksista palkkatyöhön perustuviin etuihin, joista eläkejärjestelmä on tärkein. Kiinnostuksen kohteena on yksityinen vakuutusala, joka hallinnoi eläkepääomia ja hoitaa keskeiset sosiaalivakuutukset. Vakuutusala pyrkii vaikuttamaan Sosiaali- ja terveysministeriön, Eläketurvakeskuksen ja työmarkkinajärjestöjen laatimiin muutosehdotuksiin, joista eduskunta lopulta päättää. Ruotsissa eläkeuudistusten valmistelu tehdään parlamentaarisena työnä. Tutkimuksessa arvioidaan sitä, millaista ansioeläkejärjestelmää Suomessa rakennettiin, mikä rooli vakuutusalalla oli hyvinvointivaltion menojen supistamisessa 1990-luvun alussa ja oliko yksityisellä hallintomallilla vaikutusta siihen, että Suomen ja Ruotsin eläkereformit 1990-luvun alussa toteutettiin eri tavoin. Tutkimuksessa käytetään historiallisen institutionalismin teoriaa. Historiallinen selitys ja institutionaalinen muutosta vastustava ympäristö ovat eläkejärjestelmiä voimakkaasti ohjaavia tekijöitä. Paul Piersonin tutkimus hyvinvointivaltion leikkauksista 1990-luvulla on merkittävässä asemassa historiallisen institutionalismin teoriassa, jossa politiikka ohjaa vallankäyttöä ja mahdollistaa sosiaalivakuutusten lakiuudistukset. Globaalin kilpailuvaltion eläkejärjestelmän tavoitteet poikkeavat keynesiläisen politiikan luomista sosiaaliturvajärjestelmistä. Politiikkateorioiden mukaan korporatismilla työeläkejärjestelmissä on polkuriippuvuutta vahvistava toimintatapa, joka suojelee hyvinvointivaltion valmiita rakenteita. Tutkimuksessa selitetään polkuriippuvuuden mekanismia, jolla Suomen 1990-luvun alun eläkeuudistukset toteutettiin. Tämän tutkimuksen aineistona ovat Vakuutussanomat-lehden 147 numeroa vuosilta 1980–1996. Lehti oli vakuutusalan merkittävin aikakauslehti, jonka toimituskunta koostui vahinko-, henki- ja eläkevakuutusyhtiöiden ja kunnallisten eläkevakuuttajien asiantuntijoista. Toinen pääaineisto tutkimuksessa ovat lainsäädäntöasiakirjat niistä hallituksen esityksistä vuosilta 1980–1996, jotka käsittelevät yksityisten alojen työeläkejärjestelmään toteutettavia muutoksia. Tutkimuksen menetelmä on teoriaohjaavasti toteutettu sisällönanalyysi. Aineistoa käsiteltiin luokittelemalla ja analysoimalla sitä eläkkeiden avoimelle koordinaatiolle asetettujen kolmen funktion avulla: eläkkeiden riittävyyden, eläkejärjestelmien rahoituksen kestävyyden ja eläkejärjestelmien nykyaikaistamista koskevien funktioiden avulla. Ensimmäisen funktion näkökulma on sosiaalipoliittinen, toisen talouspoliittinen ja kolmannen modernisoinnin näkökulma. Aineiston tulkinnassa hyödynnetään teoriasta ja aikaisemmasta tutkimuksesta johdettuja käsitteitä. Työeläkkeiden muutoksia koskevat havainnot kvantifioitiin edellä mainittujen funktioiden lisäksi 15 alaluokalla, joiden perusteella valittiin kuusi eniten havaintoja saanutta aihealuetta. Nämä aiheet on tutkimuksessa käsitelty mahdollisimman tarkasti. Tutkimuksen tuloksena havaittiin se, että yksityisellä vakuutusalalla oli johdonmukainen pyrkimys ansioeläkejärjestelmän rahoituksellisen kestävyyden vaalimiseen. Vakuutusala vastusti poikkeamia työeläkkeiden rahoituksen pitkän aikavälin suunnitelmasta. Tällaiset poikkeamat syntyivät talouden suhdanteista tai työmarkkinaneuvotteluissa tehdyistä kompromisseista. Eläketurvakeskuksen, Työeläkelaitosten liiton, tai Vakuutusyhtiöiden keskusliiton esittämät korjaavat näkemykset olivat usein yhteneväisiä. Tutkimuksesta voi havaita sen , että vakuutusala pyrki Suomessa varmistamaan yksityisen sosiaalivakuutusten hoitomallin jatkuvuuden. Aihetta käsiteltiin koko tutkimuksen kattaman ajan kannanotoissa ja diskurssissa korostaen yksityisen toimeenpanon etuja ja julkisen vaihtoehdon haittoja. Sosialisointikeskustelu oli vilkkaimmillaan sosiaalidemokraattisten hallituskokoonpanojen ollessa vallassa. Suomessa työmarkkinoiden ongelmia ja vanhenevien pitkäaikaistyöttömien sosiaalista turvaa hoidettiin eläkejärjestelmällä, joka oli vastoin vakuutusalan toiveita. Ikääntyneiden työttömien työeläkejärjestelmään aiheuttamien kustannuksien rahoittamiseen ei voitu käyttää vakuutusalan riskienhallinnan tai lääketieteen osaamista, koska työttömyyseläkkeiden taustalla olevat päätökset olivat poliittisia. Suomessa ja Ruotsissa siirryttiin 1990-luvun aikana työeläkejärjestelmän supistamisen aikakaudelle. Tärkeimpänä syynä tähän oli kilpailuvaltion kansantalouden ja budjetin hallinnan vaikeus. Eläkejärjestelmän rahoituksellinen kriisi oli nähtävissä eläköitymisen lisääntyessä ja demografisten ennusteiden osoittaessa, etteivät eläkejärjestelmät olleet pidemmän päälle rahoituksellisesti kestäviä. Tutkimuksessa havaittiin myös se, että eläkejärjestelmiin tehdyt muutokset ovat hitaita, yhteiskunnallisen muutosten ”pakottamia” valintoja. Tämä havainto vahvistaa aikaisempaa tutkimusta siitä, että 1990-luvun ”uuden politiikan” luomisen taustalla oli Suomessa ja Ruotsissa useita pitkään vaikuttaneita syitä. Tutkimuksessa löydetty ulkoinen shokki on institutionalisoituneiden käytäntöjen ja toimijoiden rooleihin liittyvä yllätyksellisyys. Valtiovarainministeriö teki oman hallinnonalansa ulkopuolisia aloitteita. Tutkimus paljastaa eläkkeiden kehityksessä tapahtuneen muutoksen. Työmarkkinoilla keskitetty sopiminen on muuttunut ja eläkeiästä ja muista eduista neuvotteleminen yhdessä palkankorotusten kanssa on vaikeutunut. Eduskunta on luovuttanut lisää eläkepolitiikkaan liittyvää valtaa poliittisesta vastuusta vapaalle virkamieskoneistolle ja institutionaalista epämääräisyyttä ei ole korjattu. Eduskunta voi pyrkiä työeläkkeisiin liittyvän poliittisen vallan kasvattamiseen. Muuten korporatistinen toimintamalli jatkuu nykyisellään tai yksityiset markkinat saavat entistä suuremman roolin lisääntyneen kilpailun avulla.

Tämä tutkielma tarkastelee Kansainliiton ja sen alaisen Saarin alueen hallintokomission talouspoliittisia intressejä Saarin mandaattialueella, sekä institutionaalista vallankäyttöä, jonka avulla intressejä on pyritty edistämään. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä talouspoliittisia intressejä Saarin mandaattialueeseen kohdistui ja millä retorisilla keinoilla niitä on edistetty. Sen lisäksi tutkielma selvittää, miten valta-asetelmia on hyödynnetty retorisin keinoin Saarin alueen hallinnoinnissa, millaisia vaikutuksia institutionaalisella vallankäytöllä on ollut Saarin alueelle ja millaiset olosuhteet mandaattijärjestelmä on mahdollistanut institutionaaliselle vallankäytölle. Tutkielman aineisto koostuu Saarin alueen hallintokomission vuosien 1920–1935 aikana tuottamista määräaikaisraporteista. Tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus, jonka menetelmänä toimii retorinen analyysi. Retorisen analyysin keskeisin tavoite on selvittää analysoitavan tekstin tavoitteet. Aineisto on koodattu kahdeksan eri koodiluokan perusteella, jotka määrittyivät retorisen analyysin keinoihin pohjautuen. Aineiston koodaus on tehty Atlas.ti -ohjelman avulla. Tutkielman keskeisimmät tulokset ovat, että Kansainliiton yhteisiksi muodostuneet talouspoliittiset intressit Saarin alueella on esitetty hyväntahtoisina. Sen sijaan Saarin alueen hallintokomission sisäiset intressit olivat osaksi omaa etua tavoittelevia ja osaksi Kansainliiton yhteistä linjaa mukailevia. Aineistossa esiintyvät retoriikan keinot voidaankin nähdä omien intressien ajamisen ja diplomaattisen toimijuuden tasapainotteluna. Lisäksi, Saarin alueen hallintokomission voidaan nähdä käyttäneen valtaansa edukseen erityisesti taloudellisen valvonnan, investointien ohjaamisen, lainsäädäntöön vaikuttamisen ja poliittisen vaikutusvallan keinoin. Institutionaalisella vallankäytöllä on voinut olla sekä edullisia että haitallisia vaikutuksia Saarin alueelle. Tutkielman analyysin tuloksilla on kaksi keskeistä merkitystä. Hallintokomission sisäisten intressien edistämisellä ja tapahtuneella institutionaalisella vallankäytöllä on voinut olla vaikutusta Kansainliiton tehokkuuteen diplomaattisena toimijana. Sen lisäksi Kansainliiton legitimiteetti ja uskottavuus 1900-luvun alun keskeisenä diplomaattisena toimijana voi asettua kyseenalaiseksi tulosten perusteella.

In my thesis I look at the yellow vest demonstrations in the light of historic urban spaces in Paris and the history of political participation. I focus on the most active period of yellow vest demonstrations, from November 2018 to end-May 2019. My main theoretical approaches draw on the concept of radical democracy by Chantal Mouffe and Ernesto Laclau, Pierre Rosanvallon’s counter-democracy, Jürgen Habermas’s public sphere, and the global city developed by Saskia Sassen. My main question is: in what kind of historically-, economically- and politically-charged spaces the demonstrations took place in Paris? And my second question is: How did the yellow vests reflect changes in the political arena and how did the government respond to the protests? I investigate the cityscape of Paris by undertaking an ethnographic walk in the city. The ethnographic walk is an observational, self-conscious, reflective way of walking and looking to better understand an area’s physical and social context. The pictures and fieldnotes I took and made during the walk form my first assemblage of sources. My other sources consist of articles from French newspapers and magazines as well as government sources. I have selected those articles in particular that deal with the yellow vests in relation to French society, with physical places, and the control of space and their historical meanings. My research shows that the demonstrations in Paris took place in centres of political and economic power, and that those places and their historical layers have a certain significance for the movement. The Champs-Élysées, representing global capitalism and the Parisian elite, served as the primary locus for the yellow vests and their actions. They marched to the Presidential Palace because they wanted to show their discontent with Macron and his policies. The yellow vests damaged the Arc de Triomphe, which can be interpreted as a direct attack on an iconic national symbol. Bastille Square, a highly important site in the French Revolution, served as a gathering place for both the yellow vests and their counter movement, the “red scarves”. Place de la République, in turn, symbolizes the French Republican values of Liberty, Equality and Fraternity. The yellow vests used forms of political participation and mechanisms of control over representative democracy, which I interpret as actions of counter-democracy. Their actions also manifested radical democracy, as the movement created open conflict and confrontation. The populist movement of the yellow vests acted in response to Macron’s centre-liberal politics. The government responded to the protests by expanding the power of the police forces and by tightening protest-related restrictions, as well as by holding a large national debate in order to enrich the public conversation. My research shows that Paris is indeed a “global city”, a primary node in the global economic network and represents the contra side as juxtaposed with the French countryside represented by the yellow vests. The demonstration sites in Paris reflect the economic, cultural and political history of France, as well as different dimensions and aspects of society and its activities. The revolt of the yellow vests is part of a historical continuum of revolutions and social movements in France, which according to my research, is also reflected in their use of the public urban space.

Tutkielma käsittelee työuupumuksen mediarepresentaatioita poikkeusaikoina 1990-luvun laman sekä 2020-luvun koronakriisin aikana, tarkemmin vuosina 1993 ja 2021. Kumpikin kriisiaika vaikutti keskeisesti työelämään ja aiheutti työssä uupumista, vaikka kriisit olivatkin keskenään erilaiset ja eriaikaiset. Kyseisten ajanjaksojen vertailu tarjoaa siksi kiinnostavan lähtökohdan työuupumuksen julkisuuden ja representaatioiden kehityksen tarkasteluun yhteiskunnallisina kriisiaikoina. Tutkielmassa tarkastellaan poikkeusaikojen työuupumuksen representaatioita mediassa. Uupumuksen tarkastelu nimenomaan julkisuuden kautta on keskiössä silloin, kun haluamme ymmärtää paremmin median roolia yhteiskunnan ja sen instituutioiden uudistumisprosesseissa. Tutkimalla työuupumuskerrontaa mediassa, ymmärrämme paremmin millaiset käsitykset ovat työhön voimakkaasti vaikuttaneiden kriisien aikana tyypillisiä ja millaisia aiheita sekä niiden tarkastelukulmia on koettu tarpeellisiksi tai sallituiksi tuoda julkisesti esille. Tutkielma on kvalitatiivinen ja aineistona hyödynnetään Helsingin Sanomissa julkaistuja työuupumusta käsitteleviä mediatekstejä vuosilta 1993 ja 2021. Metodina hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia, jonka avulla luodaan ymmärrystä työuupumuksen kielellisestä rakentumisesta keskittyen siihen tapaan, jolla työuupumusta sanoitetaan erityisesti eri kriisivuosien välisten eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien kautta. Aineisto teemoitellaan ja analysoidaan vertailevalla otteella keskittyen työuupumuksen merkityksellistämiseen mediassa. Tutkielman tarkoitus on luoda ymmärrystä koskien työuupumuksen käsitteellistämistä; millaisia työuupumusrepresentaatioita voidaan kriisiaikoina havaita ja sen kautta pohtia mahdollisia syitä näiden representaatioiden rakentumiseen. Tutkielman keskeisinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että sekä vuonna 1993 että 2021 työuupumus representoitiin Helsingin Sanomien mediateksteissä arvojen, vastuiden ja tulevaisuudennäkymien kautta. Molempina kriisivuosina työn kuormittavuus tuotiin esiin keskeisenä työuupumusta aiheuttavana tekijänä, mutta kuormittavuutta aiheuttavat syyt olivat vuosien välillä osittain poikkeavia. Lama-ajan työuupumusrepresentaatiot kytkeytyivät vahvasti työttömyyden uhkaan sekä työttömyyden aiheuttamiin seurauksiin, kun taas korona-aikana erityisesti työuupumuksen ennaltaehkäisy ja henkilökohtaisen arvomaailman erottaminen työstä nousivat vahvemmin esille. Vuoden 2021 koronakriisin aikaisissa mediateksteissä työttömyyteen liitettyä pelkoa ei ollut samalla tavalla havaittavissa kuin lamavuonna 1993. Vuonna 2021 uupumuskerronta kehystetään myös useammin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tarinoihin, kun taas vuonna 1993 uupumuskokemuksista ja uhkista kirjoitetaan yleisluonteisemmin. Kumpanakin kriisivuotena teksteissä korostui yhtäläisesti vastuunkannon teemoja, erityisesti yksilönvastuuseen kytkeytyneenä.

The topic of this master’s thesis is urban poverty in Helsinki in 1893-1900. This study examines the living conditions of the poor and what resources they lacked. The reasons behind poverty are also discussed. Previous studies of poverty are used in order to study poverty in Helsinki. Themes in this study include, for example, the reasons behind poverty, and whose fault it was. The primary source for the analysis is letters that were sent to a charity organisation called Föreningen för välgorenhetens ordnande (F.V.O.), as well as notes from the employees. The focus is on eight files. Additionally, there will be a shorter quantitative study of 294 files (from files 2-2935) which will give us an overview of the time and a better understanding of the overall profile of a poor seeking for help from the organisation. The files for the quantitative part have been selected by systematic sampling, every tenth file is part of the study. The number of the people seeking for help, their occupations, reasons for seeking help, and help received are all topics of interest in the quantitative part. The main method of research is, however, content analysis. The eight files will be studied through this technique. In the qualitative part the main research topics are: The reasons behind poverty, and the living conditions of the poor. From the study we can conclude that there were multiple factors behind poverty. Sickness, unemployment, large families, widowhood, and inherited poverty were all reasons behind poverty. The reasons varied between people and years. Unemployment and sickness seemed to accelerate each other, and it is not clear whether sickness caused poverty or whether poverty caused sickness. Poverty did cause lack of resources which made them seek help. Some of the main reasons for seeking help were the general need for help, unemployment, lack of material goods, and lack of monetary resources. Small and cramped apartments, lack of food, clothing and firewood were common problems for the urban poor in Helsinki. Living in tight quarters also deteriorated their health. Low income did not give enough food security and they pawned their clothes regularly to ease the burden for a moment. Both the letters and the notes from F.V.O.-employees tell the same story about the conditions of the poor. The poor themselves probably used different rhetorical methods to further their agenda, because the charity organisation had its own values, even though this particular organisation gave help liberally. The research results tell us that the poor lacked many resources in their lives. Living in cramped apartments, and lacking food and clothing, plagued the urban poor population of Helsinki. The reasons behind poverty were multiple and varied, although unemployment and sickness were the largest reasons and further deepened poverty. Due to limited material, we cannot draw universal conclusions on urban poverty in Helsinki, let alone nationwide. The results did, however, have similarities with studies done on urban poverty in Tampere and in Europe in general.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lamaa lasten ja nuorten kokemana. Tavoitteena on selvittää, millaiseksi 1990-luvun lapsuudenkokemukset ovat muodostuneet laman aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden muistoissa ja miten nämä kokemukset kulkevat tutkittavien mukana edelleen osana heidän elämäänsä. Vaikka lamaa seuranneet yhteiskunnallinen epävarmuus, massatyöttömyys, yritysten konkurssit ja sosiaaliset ongelmat varjostivat monen lapsen ja nuoren arkea, ei lapsuudenaikaisia lamakokemuksia ole juuri tutkittu aiemmin. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös yleiskuvaa siitä, minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin lama on lapsuusaikana liitetty. Tutkimusaineisto perustuu 31 tutkittavan omaelämäkerralliseen kirjalliseen sekä suulliseen muistitietoon lapsuudesta 1990-luvun laman aikaan. Koska kertomus lapsuudesta tuotetaan aikuisuudesta käsin, heijastavat lapsuudenaikaiset kokemukset myös tutkittavien myöhempiä elämänkokemuksia. Aineistoa analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen menetelmin. Aihepiirinsä ja näkökulmansa vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys liittyy muistitietotutkimuksen lisäksi identiteettiin, huono-osaisuuden ylisukupolvisuuteen sekä lapsuudentutkimuksen perinteeseen. Tarkastelu on rajattu laman aikaan eri ikäisinä pääkaupunkiseudulla eläneisiin lapsiin ja nuoriin. Verrattuna huolettomaksi ja harmoniseksi kuvailtuun 1980-lukuun, lama-aika toi tutkittavien arkeen monia ei-toivottuja sekä lapsuuteen kuulumattomia huolia ja haasteita. Aineiston perusteella iällä, perheen lamaa edeltäneillä olosuhteilla, muutosten syvyydellä sekä perheen mukautumiskyvyllä oli merkitystä tutkittavien lama-ajan kokemukseen. Lama näkyi tutkittavien arjessa muun muassa taloudellisena niukkuutena, perhesuhdeongelmina sekä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisääntymisenä. Varsinkin yrittäjäperheissä laman tuomat muutokset saattoivat olla perustavanlaatuisia. Yhtäältä lama toi esille eroja perheolojen ja varallisuustasojen välillä lisäten ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita, toisaalta lamanaikaisten ongelmien yleisyys ja koettu yhteisöllisyys ehkäisivät leimautumista. Haastavista kokemuksista huolimatta tutkimusjoukko edustaa elämässään pärjänneitä aikuisia, joilla lamakokemus näkyy tänä päivänä etenkin huolena tulevaisuudesta ja tarpeena varautua mahdollisiin taloudellisiin haasteisiin.