Browsing by study line "Teoreettinen filosofia"

René Descartes (1596–1650) tunnetaan metafyysisestä substanssidualismistaan eli mielen ja ruumiin ontologisesta kahtiajaosta. Vähemmän tunnettua on hänen tunneteoriansa, joka ilmenee Sielun liikutukset (1649) teoksesta sekä laajasta kirjeenvaihdosta vuosilta 1643–1649 Böömin prinsessa Elisabethin (1618–1680) kanssa. Perinteisen substanssidualismia puoltavan tulkinnan mukaan Descartesille 1) ihmisen mieli on luonteeltaan aineeton ja ruumis aineellinen, joille kuuluvat täysin omat ja erilaiset ominaisuudet, 2) mielen ja ruumiin substanssit toimivat itsenäisesti toisistaan riippumatta ja 3) mieli ja siihen liittyvät toiminnot ovat aina tietoisia. Esitän, että Descartesin tunneteoriasta muodostuva ihmiskäsitys ei ole yhteensopiva perinteisen tulkinnan kanssa. Vastoin perinteistä tulkintaa, Descartesille 1) tunteet ovat ominaisuuksia, jotka eivät ole redusoitavissa joko aineettomaan tai aineelliseen olevaan, 2) mieli ja ruumis eivät toimi itsenäisesti tai toisistaan riippumatta, vaan ne muodostavat psykofyysisen kokonaisuuden, 3) kaikki mieleen liittyvät operaatiot eivät ole tietoisia, vaan muistijäljet, jotka eivät ole palautettavissa mieleen, vaikuttavat ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen. Ehdotan tarkasteluni perusteella, että Descartesin tunneteorian näkökulmasta hänen ihmiskäsityksensä ei ole dualistinen, vaan holistinen, sillä tunteet, jotka kuuluvat olennaisesti Descartesin määrittämän ihmisen olemukseen, edellyttävät mielen, ruumiin sekä situaation. Osoitan työssäni, että Descartesille erityisiä tunneluokkia ovat primitiiviset tunteet, ruumiilliset tunteet, intellektuaaliset tunteet, sosiaaliset tunteet, tiedostamattomien muistijälkien aiheuttamat tunteet sekä moraaliset tunteet, joista useimmat edellyttävät välttämättä sekä mielen, ruumiin että situaation läsnäolon. Descartes ei kuitenkaan missään elämänvaiheessaan hylkää eksplisiittisesti metafyysistä dualismia ja siihen olennaisesti liittyvää reduktion periaatetta, jotka näyttävät olevan ristiriidassa hänen tunneteorian holistisen luonteen kanssa. Työni osoittaa Descartesin ihmiskäsityksen olevan monivivahteisempi kuin perinteinen tulkinta antaa ymmärtää, mutta lopulta myös sen ristiriitaisuuden.

Tutkielmassa tarkastellaan Georg Henrik von Wrightin mielenfilosofiaa hänen varhaisemman teonfilosofiansa avulla. Von Wrightin teonfilosofia tunnetaan nimellä analyyttinen hermeneutiikka, mutta tätä nimeä ei tavallisesti yhdistetä hänen mielenfilosofiaansa. Tämä tutkielma pyrkii osoittamaan, että von Wrightin mielenfilosofiassa on kyse samoista tieteenfilosofisista periaatteista kuin hänen teonfilosofiassaan. Tutkimuskysymyksenä on, mitä Georg Henrik von Wrightin analyyttinen hermeneutiikka tarkoittaa mielenfilosofisena näkemyksenä. Tutkielma perustuu ensisijaisesti von Wrightin teoksiin Explanation and Understanding (1971) ja In the Shadow of Descartes (1998), joiden olennaisia ideoita avataan von Wrightin muun filosofisen tuotannon sekä kommentaarikirjallisuuden avulla. Tutkielman ensimmäisessä osassa jäsennetään ja selvennetään, mitä analyyttinen hermeneutiikka tarkoittaa von Wrightin teonfilosofiassa. Analyyttisen hermeneutiikan ydin kiteytyy siihen, että ihmisen käyttäytymistä koskevilla kausaalisilla ja teleologisilla selityksillä on toisistaan riippumattomat explanadat, ja selitysten todentamisessa on kyse eri asioista: kausaalinen selittäminen koskee fysikaalisia tosiseikkoja ja on empiirinen kysymys, kun taas teleologinen selittäminen koskee intentionaalisia tosiseikkoja ja on semanttinen kysymys. Tutkielman toisessa osassa analyyttisen hermeneutiikan teoreettinen jäsennys kytketään von Wrightin mielenfilosofiaan: kausaalinen selittäminen koskee fysikaalisia ilmiöitä ja ominaisuuksia, eli ruumiin neurofysiologisia tapahtumia, ja teleologinen selittäminen koskee mentaalisia ilmiöitä ja ominaisuuksia, eli mielen intentionaalisia tapahtumia, jotka muodostavat psyko-fysikaalisen parallelismin. Seuraavaksi von Wrightin psyko-fysikaalista parallelismia verrataan lähihistorian mielenfilosofista keskustelua hallinneisiin näkemyksiin ja ideoihin. Lopuksi selvennetään, mitä von Wright tarkoittaa episteemisellä, kausaalisella ja semanttisella prioriteetilla, joihin hänen psyko-fysikaalisen parallelisminsa a priori argumentaatio perustuu. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että Georg Henrik von Wrightin mielenfilosofia perustuu yhdenmukaisiin tieteenfilosofisiin periaatteisiin kuin hänen teonfilosofiansa, joten näkemyksestä voidaan puhua analyyttisena hermeneutiikkana. Mielenfilosofisena näkemyksenä analyyttinen hermeneutiikka tarkoittaa: etteivät mieli ja ruumis ole kaksi eri substanssia, vaan tosiseikkoja samasta neutraalista todellisuudesta; niiden suhde ei ole kausaalinen, vaan semanttinen; eivätkä ne redusoidu toisiinsa tai ole keskenään identtisiä, vaan mieli ja ruumis ovat kaksi aspektia yhdestä ja samasta käyttäytymisestä, joista toinen koskee tarkoituksia ja toinen neurofysiologiaa.

Tutkin tutkielmassani Robert Brandomin ja John McDowellin tieto-oppeja metaepistemologisesta näkökulmasta ”syvän erimielisyyden” (deep disagreement) käsitettä hyödyntäen. Selvitän, voiko Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä pitää niin sanottuna ”syvänä erimielisyytenä”, toisin sanoen järjestelmällisenä kiistana, jonka osapuolten on poikkeuksellisen vaikeaa löytää yhteisymmärrystä. Lisäksi harkitsen mitä hyötyjä syvän erimielisyyden tutkimisesta voi olla itse tietoteoreettiselle keskustelulle. Tutkielman alkupuolella esittelen Brandomin ja McDowellin edustaman Pittsburghin koulukunnan tietoteoreettisen perustan eli annetun myytin (Myth of the Given) ja sen esittämät haasteet tietoteorialle. Brandomilla ja McDowellilla on omat tapansa oikeuttaa uskomukset ilman annetun käsitettä, mikä on johtanut eripuraan koulukunnan sisällä. Tutkielman loppupuolella selvitän millä perustein Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voisi pitää niin sanottuna syvänä erimielisyytenä. Nostan analyysissäni esiin erityisesti Brandomin ja McDowellin erimielisyydet kokemuksen käsitteen merkityksestä sekä heidän näkemyksensä siitä, mikä on filosofian tehtävä ylipäänsä. Johtopäätökseni on, että Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voi hyvinkin pitää syvänä, mutta että sen pohjaaminen tiettyyn episteemiseen lähtökohtaan saattaa olla harhaanjohtavaa ja keskustelun kehityksen kannalta haitallista.

Ruumiillisuuden rooli mielenterveydenhäiriöissä on jäänyt psykopatologian tutkimuksessa suhteellisen vähäiselle huomiolle. Poiketen yleisestä käsityksestä liittyen psykopatologisiin ilmiöihin, traumatisoituminen ilmenee eritoten erilaisina kehollisina oireina. Vaikka traumatutkimusta on tehty monen eri tieteenalan piirissä, filosofian panos traumatutkimukseen on ollut vähäistä. Tämän työn lähtökohta on, että fenomenologisella filosofialla voisi olla annettavaa psykopatologian tutkimukselle. Eritoten ruumiinfenomenologian soveltaminen trauman tutkimukseen voisi syventää ymmärrystämme traumakokemusten kehollisuudesta. Thomas Fuchs on psykopatologiaa tutkiva fenomenologi, joka on kehittänyt fenomenologisia kuvauksia psykopatologisista kehokokemuksista. Tämän työn tavoitteet ovat ensinnäkin analysoida ja tarkentaa Fuchsin käsitystä psykopatologisten kehokokemusten fenomenologisesta rakenteesta sekä toisekseen soveltaa Fuchsin käsitystä psykopatologian kehollisuudesta traumanjälkeisen kehokokemuksen kuvailuun. Fuchsin mukaan psykopatologisten kehokokemusten taustalla on usein muutos eletyn ruumiin ja objektiruumiin tasapainossa. Eletty ruumis tarkoittaa ruumista, joka minä olen ja jonka kautta minä havaitsen ja olen maailmassa. Objektiruumis taas tarkoittaa aineellista ruumista, joka minulla on ja jonka minä ja muut voivat havaita. Erottelu juontaa juurensa fenomenologiseen perinteeseen, Husserlin ja Merleau-Pontyn kirjoituksiin. Ruumiin objektivoituminen tarkoittaa sitä, että eletyn ruumiin kyvyt, jotka mahdollistavat maailmassa olemisen, heikkenevät ja ruumis ilmenee kokemuksessa enemmän objektin kaltaisena. Fuchs kuvailee ruumiin objektivoitumista eri mielenterveyden häiriöissä, kuten melankoliassa ja skitsofreniassa. Ruumiin objektivoituminen ilmenee siten, että ruumis koetaan subjektin toimintaa vastustavana esteenä. Lisäksi kehon läpinäkyvyys ja affektiivisuus heikkenevät, ruumiista tulee tilallisajallisesti rajoittunut ja subjekti kokee vieraantuneisuutta suhteessa kehoonsa. Ongelmallista Fuchsin näkemyksessä on tapa, jolla hän kuvailee objektiruumista. Jotta objektiruumiin ilmeneminen kokemuksessa voisi toimia osana psykopatologisten ilmiöiden kuvausta, tulee käsitteen olla filosofisesti tarkka. Työssä ehdotetaan, että objektiruumis tulee ymmärtää yhtenä eletyn ruumiin aspektina tai yhtenä tapana, jolla eletty ruumis voi ilmetä. Sitä ei tule ymmärtää eletystä ruumiista erillisenä ruumiina, puhtaana objektina tai kuolleen ruumiin kaltaisena. Erottelu eletyn ruumiin ja objektiruumiin välillä on fenomenologinen, ei ontologinen. Fuchsin käsitys ruumiin objektivoitumisesta on sovellettavissa traumanjälkeiseen kehokokemukseen. Traumatisoitumisesta seuraa kehollisia oireita, jotka ovat jaettavissa rajoittumisoireisiin ja tunkeutumisoireisiin. Kummankinlaiset oireet voidaan kuvailla eletyn ruumiin objektivoitumisen avulla. Traumatisoitunut keho ilmenee kokemuksessa tilallisajallisesti rajoittuneena, sillä trauma johtaa ajallisen eteenpäin suuntautuneisuuden estymiseen sekä siihen, että subjekti ei koe ympäristöään laajana mahdollisuuksien kenttänä. Lisäksi traumatisoitunut keho koetaan itsestä erillisenä ja se ilmenee kokemuksessa ulkoistettuna objektina. Trauma johtaa kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden heikkenemiseen, minkä seurauksena keho ei mahdollista saumatonta maailmassa olemista. Kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden puute ilmenee siten, että traumatisoitunut keho on poissa kokemuksesta ongelmallisella tavalla. Traumamuistoja uudelleenkokeva keho vuorostaan tunkeutuu kokemukseen vieraana ja uhkaavana. Lisäksi häpeällä vaikuttaa olevan rooli traumanjälkeisessä ruumiin objektivoitumisessa. Traumatisoituneen kehon puuttuminen kehokokemuksesta sekä sen ajoittainen tunkeutuminen kokemukseen uudelleenkokemisoireiden aikana vaikuttavat muodostavan syklin, joka toistuu traumanjälkeisessä kehokokemuksessa. Vaikka traumatisoituneet henkilöt kuvailevat joskus äärimmäisiä kehosta vieraantumisen ja irtautumisen kokemuksia, fenomenologisesti ei voida sanoa, että traumatisoitunut henkilö ei olisi hänen eletty ruumiinsa tai että hänen ruumiistaan olisi tullut puhdas objekti. Trauma voi johtaa merkittävään ruumiin objektivoitumiseen, mutta se ei voi johtaa subjektin erkaantumiseen ruumiistaan. Työn perusteella voidaan esittää, että Fuchsin käsitys eletyn ruumiin objektivoitumisesta psykopatologisten kokemusten osatekijänä havainnollistaa ruumiillisuuden roolia mielenterveydenhäiriöissä sekä valottaa psykopatologisten kehokokemusten fenomenologista rakennetta. Fuchsin näkemysten käsitteellisen tarkentamisen seurauksena voidaan sanoa, että psykopatologinen ruumiin objektivoituminen on mahdollista ymmärtää tavalla, joka on filosofisesti tarkka ja joka pohjaa fenomenologisesta perinteestä löytyviin kehollisuuden analyyseihin. Lisäksi traumanjälkeistä kehokokemusta voidaan mielekkäästi kuvailla ruumiin objektivoitumisen avulla. Vaikuttaa siltä, että useiden traumanjälkeisten oireiden taustalla voidaan nähdä eletyn ruumiin kykyjen heikkeneminen ja objektiruumiin ilmeneminen kehokokemuksessa.

Tämä maisterintutkielma käsittelee australialaisen filosofin, Huw Pricen, käsitystä kausaliteetista. Pricen mukaan kausaliteetin suunta on ihmiskeskeistä ja Price uskoo retrokausaliteetin eli taaksepäin suuntautuvan kausaliteetin olevan mahdollista. Työn tavoite on tiivistää Pricen näkemyksiä ja selvittää, miten retrokausaliteetin mahdollisuus Pricen mukaan syntyy. Artikkelissaan ”Causation as a Secondary Quality” Peter Menzies ja Price esittelevät oman kausaliteettiteoriansa, toimijuusteorian, jonka mukaan kausaliteetista on kyse silloin, kun vapaasti toimiva agentti voi A:ta muokkaamalla aiheuttaa B:n esiintymän. Toimijuusteoria nojaa agenttitodennäköisyyksille, jotka ovat ehdollisia todennäköisyyksiä. Toimijuusteoriassa toimijan eli agentin toiminta on keskiössä. Toimijuusteoria on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian ihmiskeskeinen. Toinen tutkielman päälähde on Pricen kirja “Time's Arrow & Archimedes' Point: New Directions for the Physics of Time”. Price esittelee kirjassaan muun muassa perspektivalistisen näkemyksen, jonka mukaan kausaliteetti on ihmisestä lähtöisin olevaa. Kausaliteetti riippuu ihmisen perspektiivistä, joka taas johtuu entropian suunnasta. Jossakin muualla universumissa, jossa entropian suunta olisi eri, voisi myös ihmisen kokema kausaliteetin suunta olla vastakkainen. Pricen mukaan retrokausaliteetin avulla voidaan selittää kvanttimekaniikan outouksia, esimerkiksi kaukovaikutus. Price kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä kvanttimekaniikka on epätäydellinen kuvaus todellisuudesta ja on olemassa piilomuuttujia, jotka selittävät kvanttimekaniikan ilmiöt. Retrokausaliteettia vastaan esitetyn niin sanotun bilking-argumentin Price kiertää siinä olevan porsaanreiän avulla: kvanttimekaniikassa mittaus, joka on syy, on aina tapahtunut, ennen kuin efekti voidaan huomata. Kausaliteetti ei Pricen mukaan ole ulkona maailmassa oleva asia, vaan ihmisen projektio maailmaan. Ihmisen harkintakyky on epäsymmetristä. Yleensä ajattelemme, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen, joka on avoin, ja tiedämme menneisyyden, joka on kiinnitetty. Kuitenkin, jos osaa menneisyydestä ei pidettäisikään tiedollisesti saavutettavissa olevana, voisi retrokausaliteetti tapahtua tällä alueella.

David Chalmers ja Kelvin McQueen julkaisivat vuonna 2021 artikkelin ”Consciousness and the Collapse of the Wave Function”, jossa he ehdottavat tietoisuuden tehtäväksi romahduttaa kvanttimekaniikassa tunnettu aaltofunktio. Tutkielmassa selvitetään, ratkaiseeko tämä ehdotus mahdollisesti David Chalmersin vuonna 1996 esittämää naturalistista dualismia koskevan epifenomenalismin ongelman, eli tarjoaako se mahdollisuuden mentaaliselle kausaatiolle. Kyseessä on kirjallisuustutkimus, jonka pääasiallisina lähteinä toimivat David Chalmersin kirja ”The Conscious Mind: In Search of a Fundamental Theory” (1996) sekä Chalmersin ja McQueenin artikkeli ”Consciousness and the Collapse of the Wave Function” (2021). Chalmers kritisoi vuoden 1996 kirjassaan fysikalismin näkemystä ontologisesta monismista ja esittää, että tietoisuudella on oltava sekä fysikaalisia että ei-fysikaalisia ominaisuuksia. Tätä näkemystä hän nimittää naturalistiseksi dualismiksi. Naturalistista dualismia voidaan kuitenkin kritisoida mentaalisen kausaation puutteesta, eli epifenomenalismista. Näyttäisi nimittäin siltä, ettei tietoisuuden ei-fysikaalisilla ominaisuuksilla ole mentaalista kausaatiota luonnollisessa maailmassa. Chalmersin palatessa mentaaliseen kausaatioon 2000-luvulla Chalmers ja McQueen yhdistävät tutkimuksessaan tietoisuuden tutkimuksen kvanttimekaniikkaan ja matemaattisen integroidun informaation teoriaan ja esittävät mahdollisuuden sille, että tietoisuuden tehtävä on romahduttaa aaltofunktio. Jos tämä tulkinta pitää paikkansa, tietoisuudella näyttäisi olevan mentaalinen kausaatio fysikaalisessa maailmassa. Ei kuitenkaan ole täysin selvää, ratkaiseeko aaltofunktion romahdustulkinta epifenomenalismin ongelman naturalistisessa dualismissa. Ensinnäkin Chalmersin ja McQeenin tulkinta on pelkkä postulaatti siitä, miten tietoisuutta voitaisiin mahdollisesti tutkia, eikä se välttämättä anna riittäviä perusteita mentaaliselle kausaatiolle. Toiseksi johtopäätöksissä todetaan, että kvanttimekaniikan tasolla epifenomenalismin ongelma on ehkä mieletön, sillä se perustuu kausaaliselle sulkeutuneisuudelle ja kvanttitasolla näyttäisi olevan enemmän tai vähemmän indeterministisyyttä.

This thesis addresses the concept of mathematical foundations from a mathematics-first perspective. The primary goal of this thesis is to understand the mathematics-first reasoning for the search of foundations of mathematics and to understand how the concept of a foundation should be interpreted in a mathematics-first approach to the philosophy of mathematics. The central finding of my thesis is that the value of foundations of mathematics for a mathematics-first philosopher is found in the ability of the foundation to serve the mathematical community and push mathematics forward. The first chapter provides historical context on the question of foundations, covering the primary schools of thought, formalism, intuitionism, and logicism, as well as discussing the arguments for and against set theory as a foundation in mathematics. The second chapter presents taxonomies by Shapiro, Marquis, Maddy, and Ladyman & Presnell that classify the senses in which a foundation is used or should be used. The chapter also discusses differing attitudes toward the philosophy of mathematics, including philosophy-first, philosophy-last-if-at-all, and mathematics-first approaches. The third chapter explores the value of a foundation for a mathematics-first philosopher, with Maddy's taxonomy serving as the basis for understanding how foundations can benefit the mathematical community. The value of having foundations is found in the security, maximality, and unity they provide to the discipline. The thesis concludes by reflecting on the metaphors used in the foundational debate and considering the notion of mathematical progress as it relates to the value of a foundation from a mathematics-first perspective.

Tutkimuksen tavoite on selvittää miten Nishitanin filosofiselle projektille keskeinen tyhjyyskäsite kuuluisi tulkita, ja tämän tulkinnan valossa ymmärtää myös sen jokapäiväistä elämää koskevia eettisiä implikaatioita. Kysymys on olennainen, sillä Nishitania kommentoivassa kirjallisuudessa on hänen tyhjyyskäsitettään tulkittu selkeästi ontologisella tavalla, eli sen on nähty liittyvän olemiseen tai olemisen maaperään. Toisaalta Nishitania on tulkittu myös niin, että hänen tyhjyyskäsitteensä liittyisi enemmän maailman hahmottamisen tapaan tai katsantokantaan, joka rikkoo tavanomaisen reifioidun käsityksemme olemisesta. Avaan Nishitanin tyhjyysfilosofiaan kytkeytyvää eksistentiaalista käsitystä, jonka mukaan tyhjyyden oivaltaminen on samalla eksistentiaalisesta kärsimyksestä vapautumista. Keskeinen ajatus tässä vapautumisessa on tavanomaisen itseyden olemassaolon kyseenalaistaminen. Käsittelen myös kysymystä siitä uhkaako Nishitanin tyhjyysfilosofinen näkemys velvollisuuteen perustuvien eettisten normien mukaista käytöstä tai moraalisen toimijuuden mahdollisuutta. Käytän pääasiallisena aineistona Nishitanin Religion and Nothingness-alkuteosta, jota voidaan pitää Nishitanin pääteoksena. Sekundaarikirjallisuutena hyödynnän erityisesti Taitetsu Unnon editoimaa artikkelikokoelmaa The Religious Philosophy of Nishitani Keiji: Encounter with Emptiness, josta on hyvin löydettävissä eri näkökulmia Nishitanin tyhjyyskäsitteeseen ja toisaalta etiikkaa koskevaan problematiikkaan. Pyrin asettamaan eri näkökulmat keskenään vuoropuheluun, ja nostan esille löytämiäni tulkinnallisia ongelmia. Tuon tutkielmassa esiin oman tulkintani, jonka mukaan voimme tulkita tyhjyyskäsitteen integratiivisesti, mikä edellyttää selkeää ja kontekstille herkkää kielenkäyttöä sen suhteen puhummeko olemisesta sinänsä vaiko katsantokannoista tuohon olemiseen. Tulen siihen lopputulokseen, että eettiset normit tai moraalinen toimijuus eivät edellytä itseyden olemassaoloa siten kuin sen tavanomaisesti käsitämme, mutta Nishitanin tyhjyysfilosofia vaatii tuekseen myös käytännön filosofista viisausperinnettä, jotta sen mahdollistama vapaus eksistentiaalisesta kärsimyksestä sekä myötätunto toisia kohtaan voivat toteutua.