Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Theoretical Philosophy"

Sort by: Order: Results:

  • Schneider, Jesse (2024)
    Stephen Read has proposed two formalised interpretations of the scholastic Thomas Bradwardine's theory of truth and of Bradwardine’s solution to the Liar paradox. Bradwardine’s solution is based on his theory of truth. The solution purportedly shows that the Liar sentence is untrue while it blocks the inference to the conclusion that the Liar is also true. Read claims that the first formalisation reproduces Bradwardine’s solution in certain logics, but Greg Restall and Gabriel Sandu have shown the claim to be incorrect. This thesis shows that also the second formalisation fails to produce the solution in said class of logics. This thesis further shows that the first formalisation can be made to reproduce Bradwardine’s solution in a closely related class of logics, if signification is taken to be necessary, as Read has argued it should, one of Bradwardine’s premisses is given a novel and reasoned interpretation, and the formalisation is modified to reflect the reinterpretation. The reinterpretation also explains as justified two so far unexplained steps in Bradwardine’s original argument for his solution. Moreover, the reinterpreted theory and its formalisation are shown to solve a wide class of paradoxes, which may have contingent premisses, by a unified method. Included in the class of paradoxes is Epimenides’ Paradox, contrary to Read’s suspicion that taking signification to be necessary might prevent Bradwardine’s theory from solving it and other contingent paradoxes. Finally, the reinterpretation and its formalisation are shown yield the consequence that the Truth-teller sentence, which says only that it itself is true, is true and does not signify itself to be untrue – contrary to what Read has claimed to be the Bradwardinean position on the matter.
  • Romppanen, Teemu (2023)
    The aim of this thesis is to evaluate different theories of free will. The starting point of the thesis is that whether we can say that we have free will or not depends on how the theory we choose characterizes the nature of free will and what requirements it sets for having it. We begin by examining the kinds of theories of free will which locate it in the ability to do otherwise. These leeway theories demand that people who possess free will must have the ability to do otherwise than they actually end up doing, so that it can be said that they have free will. The thesis ends up concluding that these theories cannot give us a satisfactory account of free will. Using the work of philosopher Harry Frankfurt, the thesis moves on to sourcehood theories of free will, which locate free will in the processes which form our desires. Sourcehood theories claim that it is the correct functioning of these processes which gives us free will. After going through many sourcehood theories the thesis ends up with Derk Pereboom’s sourcehood theory, which is called hard incompatibilism. Hard incompatibilism demands that people who have free will must be the causa sui i.e. the ultimate cause of their will. The thesis covers what it is like to live without the assumption of free will. The aim of the thesis is to convince the reader that life without assuming free will is possible. The thesis also covers critiques of Pereboom’s theory and tries to answer them. The aim is to convince the reader that Pereboom’s theory is the best characterization of free will and that the criteria it sets should be used when determining whether we have free will or not. The theory should be accepted even if we have to conclude that we do not have free will.
  • Pyhäjärvi, Markus (2022)
    René Descartes (1596–1650) tunnetaan metafyysisestä substanssidualismistaan eli mielen ja ruumiin ontologisesta kahtiajaosta. Vähemmän tunnettua on hänen tunneteoriansa, joka ilmenee Sielun liikutukset (1649) teoksesta sekä laajasta kirjeenvaihdosta vuosilta 1643–1649 Böömin prinsessa Elisabethin (1618–1680) kanssa. Perinteisen substanssidualismia puoltavan tulkinnan mukaan Descartesille 1) ihmisen mieli on luonteeltaan aineeton ja ruumis aineellinen, joille kuuluvat täysin omat ja erilaiset ominaisuudet, 2) mielen ja ruumiin substanssit toimivat itsenäisesti toisistaan riippumatta ja 3) mieli ja siihen liittyvät toiminnot ovat aina tietoisia. Esitän, että Descartesin tunneteoriasta muodostuva ihmiskäsitys ei ole yhteensopiva perinteisen tulkinnan kanssa. Vastoin perinteistä tulkintaa, Descartesille 1) tunteet ovat ominaisuuksia, jotka eivät ole redusoitavissa joko aineettomaan tai aineelliseen olevaan, 2) mieli ja ruumis eivät toimi itsenäisesti tai toisistaan riippumatta, vaan ne muodostavat psykofyysisen kokonaisuuden, 3) kaikki mieleen liittyvät operaatiot eivät ole tietoisia, vaan muistijäljet, jotka eivät ole palautettavissa mieleen, vaikuttavat ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen. Ehdotan tarkasteluni perusteella, että Descartesin tunneteorian näkökulmasta hänen ihmiskäsityksensä ei ole dualistinen, vaan holistinen, sillä tunteet, jotka kuuluvat olennaisesti Descartesin määrittämän ihmisen olemukseen, edellyttävät mielen, ruumiin sekä situaation. Osoitan työssäni, että Descartesille erityisiä tunneluokkia ovat primitiiviset tunteet, ruumiilliset tunteet, intellektuaaliset tunteet, sosiaaliset tunteet, tiedostamattomien muistijälkien aiheuttamat tunteet sekä moraaliset tunteet, joista useimmat edellyttävät välttämättä sekä mielen, ruumiin että situaation läsnäolon. Descartes ei kuitenkaan missään elämänvaiheessaan hylkää eksplisiittisesti metafyysistä dualismia ja siihen olennaisesti liittyvää reduktion periaatetta, jotka näyttävät olevan ristiriidassa hänen tunneteorian holistisen luonteen kanssa. Työni osoittaa Descartesin ihmiskäsityksen olevan monivivahteisempi kuin perinteinen tulkinta antaa ymmärtää, mutta lopulta myös sen ristiriitaisuuden.
  • Silvennoinen, Joel (2023)
    Tutkielmassa tarkastellaan Georg Henrik von Wrightin mielenfilosofiaa hänen varhaisemman teonfilosofiansa avulla. Von Wrightin teonfilosofia tunnetaan nimellä analyyttinen hermeneutiikka, mutta tätä nimeä ei tavallisesti yhdistetä hänen mielenfilosofiaansa. Tämä tutkielma pyrkii osoittamaan, että von Wrightin mielenfilosofiassa on kyse samoista tieteenfilosofisista periaatteista kuin hänen teonfilosofiassaan. Tutkimuskysymyksenä on, mitä Georg Henrik von Wrightin analyyttinen hermeneutiikka tarkoittaa mielenfilosofisena näkemyksenä. Tutkielma perustuu ensisijaisesti von Wrightin teoksiin Explanation and Understanding (1971) ja In the Shadow of Descartes (1998), joiden olennaisia ideoita avataan von Wrightin muun filosofisen tuotannon sekä kommentaarikirjallisuuden avulla. Tutkielman ensimmäisessä osassa jäsennetään ja selvennetään, mitä analyyttinen hermeneutiikka tarkoittaa von Wrightin teonfilosofiassa. Analyyttisen hermeneutiikan ydin kiteytyy siihen, että ihmisen käyttäytymistä koskevilla kausaalisilla ja teleologisilla selityksillä on toisistaan riippumattomat explanadat, ja selitysten todentamisessa on kyse eri asioista: kausaalinen selittäminen koskee fysikaalisia tosiseikkoja ja on empiirinen kysymys, kun taas teleologinen selittäminen koskee intentionaalisia tosiseikkoja ja on semanttinen kysymys. Tutkielman toisessa osassa analyyttisen hermeneutiikan teoreettinen jäsennys kytketään von Wrightin mielenfilosofiaan: kausaalinen selittäminen koskee fysikaalisia ilmiöitä ja ominaisuuksia, eli ruumiin neurofysiologisia tapahtumia, ja teleologinen selittäminen koskee mentaalisia ilmiöitä ja ominaisuuksia, eli mielen intentionaalisia tapahtumia, jotka muodostavat psyko-fysikaalisen parallelismin. Seuraavaksi von Wrightin psyko-fysikaalista parallelismia verrataan lähihistorian mielenfilosofista keskustelua hallinneisiin näkemyksiin ja ideoihin. Lopuksi selvennetään, mitä von Wright tarkoittaa episteemisellä, kausaalisella ja semanttisella prioriteetilla, joihin hänen psyko-fysikaalisen parallelisminsa a priori argumentaatio perustuu. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että Georg Henrik von Wrightin mielenfilosofia perustuu yhdenmukaisiin tieteenfilosofisiin periaatteisiin kuin hänen teonfilosofiansa, joten näkemyksestä voidaan puhua analyyttisena hermeneutiikkana. Mielenfilosofisena näkemyksenä analyyttinen hermeneutiikka tarkoittaa: etteivät mieli ja ruumis ole kaksi eri substanssia, vaan tosiseikkoja samasta neutraalista todellisuudesta; niiden suhde ei ole kausaalinen, vaan semanttinen; eivätkä ne redusoidu toisiinsa tai ole keskenään identtisiä, vaan mieli ja ruumis ovat kaksi aspektia yhdestä ja samasta käyttäytymisestä, joista toinen koskee tarkoituksia ja toinen neurofysiologiaa.
  • Stoeckel, Mickaël (2024)
    In Being and Time (1927), German philosopher Martin Heidegger is tackling the question of the specific way of being proper to human beings. To conduct this project, he situates himself explicitly in the field of phenomenology and ontology, which he regards as being at the core of philosophical study. The innovation of his thesis on the particularity of the human being revolves around the concepts of Dasein, the entity of “being-there”, and of In-der-Welt-Sein, the structure of “being-in-the-world”. With these concepts, he aims to transcend the Cartesian split between mind and body, offering a more fundamental and unbiased depiction of human life. Early commentators have noted that Being and Time sets ambitious expectations for a phenomenological exploration of human corporeality. Problematically, Heidegger himself admits not to address the question of the body directly. According to scholars, this neglect of the body threatens to invalidate his entire ontological project. This raises several questions: Would it be possible to draft a theory of embodiment based on a careful reading of Being and Time? Can we understand this supposed neglect of the body of Heidegger by investigating thoroughly the existential analytic of Dasein? Might there be an implicit theory of human bodily nature hidden behind the ontological primacy of ability-to-be, attunement and disposedness? In this master’s thesis my argument is that because the notions of Stimmung (mood) and Befindlichkeit (disposedness) are so central for Being and Time’s fundamental ontology’s architecture, Heidegger is committed all along his masterwork to characterize the human being as embodied. But the terms “body” and “embodiment” are too suggestive of the mind/body dualism to serve the holistic metaphysical account that Heidegger tries to unfold. An explanation of the notions of occurentness and availableness suggests that the human body is much more than just an object or an equipment. Rather human bodily nature is directly linked to Dasein’s ability-to-be and facticity. A careful reading of Being and Time’s fundamental ontology and of the notions of ontic concretion and ontological difference, reveals that there is a central dimension of embodiment operating in the analytic of Dasein. The importance of the concepts of Stimmung (mood) and Befindlichkeit (disposedness) in Heidegger’s fundamental ontology leaves no doubt that there is a strong theory of human bodily nature at the core of Being and Time.
  • Antturi, John Gaius (2022)
    In this work, I argue that there is a non-trivial historical-theoretical context in which a sound, deductive argument for the immateriality of the human intellect can be given entirely based on Thomas Aquinas’s philosophical framework. Aquinas presents several arguments for the immateriality of the human intellect. His preferred arguments for this conclusion are sometimes known as the two universality arguments, because they are based on the universal aspects of human intellectual cognition. According to the argument from the universal scope of intellectual cognition, the intellect must be immaterial because it is capable of knowing the natures or essences of all material substances, which nothing material could do. According to the argument from the universal mode of human intellectual cognition, the intellect must be immaterial because nothing material could cognize its objects in the abstract, universal mode of the intellect. These two arguments have recently received critical scholarly attention. The scope argument is considered unsuccessful by nearly all of Aquinas’s recent commentators, whereas the mode argument has been frequently defended in the literature. However, the mode argument has also been criticized for an allegedly unjustified inference known as the “content fallacy”: just because something represents universally and thus immaterially, it does not follow that it is ontologically immaterial itself, unless further argumentation is provided. Several replies have been given to the “content fallacy” objection, but these leave the matter inconclusive at best in my opinion. I think the content fallacy can be overcome, but this requires taking into consideration Aquinas’s views on how the intellect actively causes or abstracts the cognitive representations of the essences it cognizes. The resulting argument, which I call the causal universality argument, is nowhere found in Aquinas’s works in a dialectically satisfying form. However, it is an argument entirely based on Aquinas’s theoretical framework. Thus, even if it is an argument Aquinas never intended to make, it is an argument he could have coherently given without adding anything new to his philosophy. Demonstrating the immateriality of the human intellect is important to Aquinas for several reasons. For example, it is a part of Aquinas’s larger project of trying to philosophically establish the incorruptibility and immortality of the human soul, which makes the resurrection of the human being at least a coherent possibility from a philosophical point of view. If the causal universality argument is sound relative to its proper theoretical context as I argue, then Aquinas has a good basis on which to argue for these further claims.
  • Lievonen, Carlos (2022)
    Tutkin tutkielmassani Robert Brandomin ja John McDowellin tieto-oppeja metaepistemologisesta näkökulmasta ”syvän erimielisyyden” (deep disagreement) käsitettä hyödyntäen. Selvitän, voiko Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä pitää niin sanottuna ”syvänä erimielisyytenä”, toisin sanoen järjestelmällisenä kiistana, jonka osapuolten on poikkeuksellisen vaikeaa löytää yhteisymmärrystä. Lisäksi harkitsen mitä hyötyjä syvän erimielisyyden tutkimisesta voi olla itse tietoteoreettiselle keskustelulle. Tutkielman alkupuolella esittelen Brandomin ja McDowellin edustaman Pittsburghin koulukunnan tietoteoreettisen perustan eli annetun myytin (Myth of the Given) ja sen esittämät haasteet tietoteorialle. Brandomilla ja McDowellilla on omat tapansa oikeuttaa uskomukset ilman annetun käsitettä, mikä on johtanut eripuraan koulukunnan sisällä. Tutkielman loppupuolella selvitän millä perustein Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voisi pitää niin sanottuna syvänä erimielisyytenä. Nostan analyysissäni esiin erityisesti Brandomin ja McDowellin erimielisyydet kokemuksen käsitteen merkityksestä sekä heidän näkemyksensä siitä, mikä on filosofian tehtävä ylipäänsä. Johtopäätökseni on, että Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voi hyvinkin pitää syvänä, mutta että sen pohjaaminen tiettyyn episteemiseen lähtökohtaan saattaa olla harhaanjohtavaa ja keskustelun kehityksen kannalta haitallista.
  • Visti, Karoliina (2024)
    Kvanttimekaniikan katsotaan yleisesti alkaneen vuonna 1936 julkaistusta, Garrett Birkhoffin ja John von Neumannin kirjoittamasta artikkelista The Logic of Quantum Mechanics. Kvanttilogiikka alana on kuitenkin liki kuollut, jos vertaamme nykyisin julkaistujen tutkimusten määrää alan suuruusvuosiin. Gradussani yritän yhtäältä perustella, miksi alan nostaminen uudelleen keskusteluun olisi kuitenkin tärkeää. Ehdotan, että tämä onnistuisi sillä, että määrittelisimme kvanttilogiikan uudestaan. Sen lisäksi, että tieteellinen keskustelu on käsitellyt kvanttilogiikan kehittämistä ja alan tarpeellisuutta, on kvanttilogiikka myös muiden isojen kysymysten kohteena. Kvanttilogiikkaa vastaan esitetään esimerkiksi kritiikkiä, ettei se olisi lainkaan logiikkaa. Keskustelen jonkin verran kvanttilogiikan asemasta logiikkana. Näiltä osin keskeinen argumenttini on, että kvanttilogiikka ei ole katsottavissa tiukassa mielessä logiikaksi, mutta alan merkittävyyteen ei vaikuta, määrittelemmekö kvanttilogiikan logiikaksi. Toinen kysymys, joka on näkemykseni mukaan katsottava edellistä merkittävämmäksi, on se, mikä on logiikan ja empirian välinen suhde. Perinteisesti logiikka mielletään formaaliksi tieteeksi, joka on erillään empiirisistä tutkimustuloksista. Kvanttilogiikan formalismin suhteen tehtyjä valintoja perustellaan kuitenkin kvanttimekaniikan empirialla. Kun alan tavoitteena on mallintaa kvanttimekaniikkaa, ei kvanttilogiikkaa voi erottaa empiirisistä tuloksista. Se, mikä on formaalisten ja empiiristen tieteiden välinen suhde, kuinka paljon ja millä tavoin saamme muokata formalismia empiiristen tieteiden tutkimustulosten pohjalta ja kuinka paljon formaalisten tieteiden tulosten tulisi vaikuttaa empiiristen tieteiden tutkimukseen, on katsottava tärkeäksi selventää. Aiheesta voisi kirjoittaa paljon, joten olen tiukasti rajannut aiheen käsittelyä, kirjoittanut lyhyesti joistakin aiheesta julkaistuista tutkimuksista ja esittänyt tiiviisti oman näkemykseni aiheeseen. Lopulta esittelen kaksi standarditulkinnalle kehitetyistä vaihtoehdoista: sumean kvanttilogiikan ja klassisen kvanttilogiikan. Jälkimmäisen osalta on otettava huomioon, että aiheesta kirjoittavat eivät nimitä tätä klassiseksi kvanttilogiikaksi, vaan ihan vain klassiseksi logiikaksi. Valintani käyttää nimitystä klassinen kvanttilogiikka seuraa luontevasti antamaani kvanttilogiikan uudelleenmäärittelyä. Termiä klassinen kvanttilogiikka ei ole siis syytä katsoa varsinaisesti klassisesta logiikasta erilliseksi logiikaksi, vaan ainoastaan korostamaan sitä, että klassista logiikkaa käytetään tässä tilanteessa kvanttimekaniikan kontekstissa. Tutkielman lopuksi esitän haasteita, joihin kvanttiloogikkojen olisi kyettävä vastaamaan.
  • Kanervo, Jonatan (2021)
    Tutkielma tarkastelee James Woodwardin kausaaliselityksen manipulaatioteoriaa ja sen soveltamista taloustieteessä. Se keskittyy luomaan filosofisesti perustellun ja käytäntöä lähellä olevan tulkinnan kausaalisesta selittämisestä taloustieteen alalla. Kausaatiolla ja selityksellä on keskeinen rooli ymmärryksen tuottamisessa. Niillä on lisäksi korvaamatonta käytännöllistä merkitystä, sillä tieto kausaalisuhteista mahdollistaa tapahtumien kontrolloinnin. Tästä syystä suuri osa tieteellisestä toiminnasta keskittyy kausaalisuhteiden löytämiseen, ja niiden laajuuden arviointiin. Tieteellisen työn tarkkuuden takaamiseksi kausaatio, ja sen varaan pohjautuvat selitykset, vaativat tarkan määritelmän. Tutkielma esittelee Woodwardin manipulaatiosuhteisiin perustuvan määritelmän ja selvittää, miten tästä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä. Tähän esitykseen perustuen tutkielma tarkastelee lisäksi Woodwardin teorian käyttökelpoisuutta taloustieteen metodologian tulkitsemisessa. Yhtymäpinnan Woodwardin teorian ja taloustieteen metodologian välille luo Uskali Mäen eristyksiin perustuva näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta. Ensimmäinen luku esittelee keskeiset rajaukset ja lähtökohdat tutkimukselle. Toinen luku käsittelee Woodwardin näkemystä kausaatiosta ja antaa tarkan määritelmän kausaatiolle tapahtumien välisten kontrafaktuaalisten riippuvuussuhteiden kautta. Kolmas luku selvittää, miten edellä määritellystä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä, ja perustelee, miksi esiteltävä kausaaliselityksen teoria on ratkaisevilta osin parempi kuin useat historialliset selitysteoriat. Neljäs luku esittelee Mäen näkemyksen malleista sijaissysteemeinä ja argumentoi, että esiteltävä näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta voidaan nähdä taloustieteen tarkoituksiin sopivana käytännön sovelluksena Woodwardin teoriasta. Luvun lopussa tarkastellaan konkreettisia esimerkkejä taloustieteen alalta. Viides luku päättää. Tutkielma esittää, että kausaatio tulee ymmärtää kuvauksena manipulaatioiden vaikutuksesta: kahden tapahtuman välillä on kausaalinen suhde, jos tiettyjen ehtojen vallitessa yhtä manipuloimalla voidaan vaikuttaa toiseen. Selitykset puolestaan rakentuvat näin määriteltyjen kausaalisten suhteiden varaan: ne kertovat, miten selitettävä tapahtuma riippuu johdonmukaisesti selittävistä syistä kertoen samalla, miten selitettävään tapahtumaan olisi voinut vaikuttaa. Tutkielman keskeinen havainto on, että taloustieteelliset mallit pyrkivät kuvaamaan keskeisiä selitettävään tapahtumaan vaikuttavia kausaalisuhteita, ja täten luomaan selityksiä manipulaatioteoriaa vastaavalla tavalla. Manipulaatioteorian mukaiset intuitiot vaikuttavat implisiittisesti taloustieteen metodologian taustalla, ja taloustieteellisen mallintamisen tulkitseminen tässä viitekehyksessä auttaa tarkentamaan kausaation käsitettä ja kausaaliselitysten merkitystä taloustieteessä.
  • Lahdenmäki, Ruut (2023)
    Tutkimuskysymykseni on, mikä on Nietzschen käsitys vapaudesta. Kysymyksen motivoi Moraalin alkuperästä -teoksessa esitetty moraalin kritiikki. Nietzsche pitää moraalia haitallisena, koska se rajoittaa nietzscheläistä itseisarvoa, valtaa. Hänen etiikassaan yksilön itsetoteutus on hyvää, ja se tulee tutkielmassa puolustettavan vapauden lähtökohdaksi. Nietzschen positiivinen kanta vapauteen paljastuu osin niistä vapauden merkityksistä, joita hän kritisoi. Esittelen siksi tavat, joilla Nietzsche kritisoi vapautta tai vapaata tahtoa. Määrittelen genealogian metodin ja Nietzschen yksilön itsetoteutusta edistävän vapauskäsityksen. Käytän aineistonani Nietzschen keskimmäiselle ja kypsälle kaudelle ajoittuvia teoksia Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1878), Aamurusko (1881) ja Iloinen tiede (1882) sekä Moraalin alkuperästä (1887), Näin puhui Zarathustra (1883–1891), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Epäjumalten hämärä (1887), Antikristus (1908) ja Ecce homo (1908). Hyödynnän myös otteita Nietzschen keskeneräiseksi jääneestä Tahto valtaan -teoksesta. Teen tekstilähtöistä tulkintaa ja puolustan tekstien valossa hypoteesiani, jonka mukaan Nietzschellä on kriittisten huomioiden lisäksi positiivinen kanta vapauteen. Analysoin Nietzschen tekstejä tarkasti erottaakseni vapauden eri merkitykset toisistaan. Arvioin kriittisesti Nietzscheä kommentoivaa tutkimuskirjallisuutta sekä suhteutan sitä omaan tulkintaani. Keskityn erityisesti John Richardsonin, Brian Leiterin ja Ken Gemesin kantoihin vapauden luonteesta tai sen puutteesta Nietzschellä. Nietzschen genealogian metodi tarkastelee arvojen alkuperää yhdistämällä faktaa ja fiktiota. Nietzschen positiivisen vapauden kannalta tärkeä kritiikki pureutuu neljään perinteiseen vapaan tahdon oletukseen. Niitä ovat 1) moraalinen vastuu, 2) vapaa tahto tekojen syynä, 3) toimijuuden moraaliset tarkoitusperät ja 4) metafyysinen ”minä”. Nietzschen kritiikki koskee perinteisiä näkemyksiä vapaudesta ja kohdistuu filosofian historian suurien hahmojen, mm. Immanuel Kantin ja Platonin käsityksiin. Esitän genealogisen lähestymistavan arvoihin ja vapauteen olevan yksi vastaus vapauden merkityksestä Nietzschellä. Osoitan Nietzschellä olevan tämän lisäksi viisi keskeistä vapauden merkitystä. Ne ottavat lähtökohdakseen ihmisen luonnollisuuden. Eri merkitykset ovat (i) vietille kuuluva käskemisen affekti, (ii) voimakastahtoisuus, (iii) välttämättömyyden myöntäminen, (iv) itsekseen tuleminen ja (v) luonnollinen toimijuus. Vaikka osassa niistä on päällekkäisyyttä, Nietzschen eri teosten väliset tyyli- ja metodiset erot pakottavat pitämään vapauden merkitykset erillään. Nietzschen käsitys vapauden luontoon pohjautuvista viidestä eri merkityksestä johtavat parempaan kokonaiskuvaan Nietzschen etiikasta. Jotta Nietzschen käsitys vapaudesta olisi toimiva, tulisi kuitenkin osoittaa, että yhteisöllinen hyvä kuuluu yksilön intresseihin. Tämä vaatisi oman tutkimuksensa, jonka tehtävä olisi osoittaa, että moraali ja yksilön itsetoteutus ovat Nietzschelle vain kontingentisti vastakkaiset ja että myös yhteisölliset arvot voivat pohjautua luonnollisiin vietteihin.
  • Karastie, Elina (2023)
    Ruumiillisuuden rooli mielenterveydenhäiriöissä on jäänyt psykopatologian tutkimuksessa suhteellisen vähäiselle huomiolle. Poiketen yleisestä käsityksestä liittyen psykopatologisiin ilmiöihin, traumatisoituminen ilmenee eritoten erilaisina kehollisina oireina. Vaikka traumatutkimusta on tehty monen eri tieteenalan piirissä, filosofian panos traumatutkimukseen on ollut vähäistä. Tämän työn lähtökohta on, että fenomenologisella filosofialla voisi olla annettavaa psykopatologian tutkimukselle. Eritoten ruumiinfenomenologian soveltaminen trauman tutkimukseen voisi syventää ymmärrystämme traumakokemusten kehollisuudesta. Thomas Fuchs on psykopatologiaa tutkiva fenomenologi, joka on kehittänyt fenomenologisia kuvauksia psykopatologisista kehokokemuksista. Tämän työn tavoitteet ovat ensinnäkin analysoida ja tarkentaa Fuchsin käsitystä psykopatologisten kehokokemusten fenomenologisesta rakenteesta sekä toisekseen soveltaa Fuchsin käsitystä psykopatologian kehollisuudesta traumanjälkeisen kehokokemuksen kuvailuun. Fuchsin mukaan psykopatologisten kehokokemusten taustalla on usein muutos eletyn ruumiin ja objektiruumiin tasapainossa. Eletty ruumis tarkoittaa ruumista, joka minä olen ja jonka kautta minä havaitsen ja olen maailmassa. Objektiruumis taas tarkoittaa aineellista ruumista, joka minulla on ja jonka minä ja muut voivat havaita. Erottelu juontaa juurensa fenomenologiseen perinteeseen, Husserlin ja Merleau-Pontyn kirjoituksiin. Ruumiin objektivoituminen tarkoittaa sitä, että eletyn ruumiin kyvyt, jotka mahdollistavat maailmassa olemisen, heikkenevät ja ruumis ilmenee kokemuksessa enemmän objektin kaltaisena. Fuchs kuvailee ruumiin objektivoitumista eri mielenterveyden häiriöissä, kuten melankoliassa ja skitsofreniassa. Ruumiin objektivoituminen ilmenee siten, että ruumis koetaan subjektin toimintaa vastustavana esteenä. Lisäksi kehon läpinäkyvyys ja affektiivisuus heikkenevät, ruumiista tulee tilallisajallisesti rajoittunut ja subjekti kokee vieraantuneisuutta suhteessa kehoonsa. Ongelmallista Fuchsin näkemyksessä on tapa, jolla hän kuvailee objektiruumista. Jotta objektiruumiin ilmeneminen kokemuksessa voisi toimia osana psykopatologisten ilmiöiden kuvausta, tulee käsitteen olla filosofisesti tarkka. Työssä ehdotetaan, että objektiruumis tulee ymmärtää yhtenä eletyn ruumiin aspektina tai yhtenä tapana, jolla eletty ruumis voi ilmetä. Sitä ei tule ymmärtää eletystä ruumiista erillisenä ruumiina, puhtaana objektina tai kuolleen ruumiin kaltaisena. Erottelu eletyn ruumiin ja objektiruumiin välillä on fenomenologinen, ei ontologinen. Fuchsin käsitys ruumiin objektivoitumisesta on sovellettavissa traumanjälkeiseen kehokokemukseen. Traumatisoitumisesta seuraa kehollisia oireita, jotka ovat jaettavissa rajoittumisoireisiin ja tunkeutumisoireisiin. Kummankinlaiset oireet voidaan kuvailla eletyn ruumiin objektivoitumisen avulla. Traumatisoitunut keho ilmenee kokemuksessa tilallisajallisesti rajoittuneena, sillä trauma johtaa ajallisen eteenpäin suuntautuneisuuden estymiseen sekä siihen, että subjekti ei koe ympäristöään laajana mahdollisuuksien kenttänä. Lisäksi traumatisoitunut keho koetaan itsestä erillisenä ja se ilmenee kokemuksessa ulkoistettuna objektina. Trauma johtaa kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden heikkenemiseen, minkä seurauksena keho ei mahdollista saumatonta maailmassa olemista. Kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden puute ilmenee siten, että traumatisoitunut keho on poissa kokemuksesta ongelmallisella tavalla. Traumamuistoja uudelleenkokeva keho vuorostaan tunkeutuu kokemukseen vieraana ja uhkaavana. Lisäksi häpeällä vaikuttaa olevan rooli traumanjälkeisessä ruumiin objektivoitumisessa. Traumatisoituneen kehon puuttuminen kehokokemuksesta sekä sen ajoittainen tunkeutuminen kokemukseen uudelleenkokemisoireiden aikana vaikuttavat muodostavan syklin, joka toistuu traumanjälkeisessä kehokokemuksessa. Vaikka traumatisoituneet henkilöt kuvailevat joskus äärimmäisiä kehosta vieraantumisen ja irtautumisen kokemuksia, fenomenologisesti ei voida sanoa, että traumatisoitunut henkilö ei olisi hänen eletty ruumiinsa tai että hänen ruumiistaan olisi tullut puhdas objekti. Trauma voi johtaa merkittävään ruumiin objektivoitumiseen, mutta se ei voi johtaa subjektin erkaantumiseen ruumiistaan. Työn perusteella voidaan esittää, että Fuchsin käsitys eletyn ruumiin objektivoitumisesta psykopatologisten kokemusten osatekijänä havainnollistaa ruumiillisuuden roolia mielenterveydenhäiriöissä sekä valottaa psykopatologisten kehokokemusten fenomenologista rakennetta. Fuchsin näkemysten käsitteellisen tarkentamisen seurauksena voidaan sanoa, että psykopatologinen ruumiin objektivoituminen on mahdollista ymmärtää tavalla, joka on filosofisesti tarkka ja joka pohjaa fenomenologisesta perinteestä löytyviin kehollisuuden analyyseihin. Lisäksi traumanjälkeistä kehokokemusta voidaan mielekkäästi kuvailla ruumiin objektivoitumisen avulla. Vaikuttaa siltä, että useiden traumanjälkeisten oireiden taustalla voidaan nähdä eletyn ruumiin kykyjen heikkeneminen ja objektiruumiin ilmeneminen kehokokemuksessa.
  • Laamanen, Heimo (2021)
    Abstract Faculty: Faculty of Social Sciences Degree programme: Master of Philosophy Study track: Theoretical Philosophy Author: Heimo Laamanen Title: Process Reliabilism, Justification in the Context of Artificial Epistemic Agents Level: Master Month and year: 06.2021 Number of pages: 84 + 7 Keywords: Epistemology, justification, process reliabilism, artificial epistemic agent, philosophy of artificial intelligence Supervisor or supervisors: Markus Lammenranta and Jaakko Hirvelä Where deposited: Helsinki Unversity Library Additional information: Abstract: The main topic of this thesis is justification for belief in the context of AI--based intelligence software agents. This topic deals with issues belonging to the joint domain of the philosophy of artificial intelligence and epistemology. The objective of this thesis is to discuss a form of process reliabilism for the collaboration environment of human beings and intelligent software agents. The motivation of the study presented in this thesis is due to the ongoing progress of artificial intelligence, robotics, and computer science in general. This progress has already enabled to establish environments in which human beings and intelligent software agents collaborate to provide their users with various information--based services. In the future, we will not be aware of whether a service is offered by human beings, intelligent software agents, or jointly by them. Hence, there are two kinds of information agents, and this gives rise to the following key question: Can an intelligent software agent be also an epistemic agent in a similar way as a human being? In other words, can an intelligent software agent have beliefs, justified beliefs, and more importantly, can it know something? If so, then there is a clear motivation to extend epistemology to include the context of artificial epistemic agents. This, in turn, raises several new questions, such as the following: First, do artificial epistemic agents set any new requirements to epistemological concepts and theories concerning justification? And second, what would be the appropriate theory of justification in the context of artificial epistemic agents? At first, the reader is provided with necessary background information by discussing the following topics: introductions to epistemology; artificial intelligence; a collaborative environment of human beings and artificial epistemic agents; the concepts of information, proposition, belief, and truth; and scenarios with which main ideas are clarified and tested. Then, this thesis introduces a form of applied epistemology including its aim and some requirements for the theories of justification set by the development and operation of artificial epistemic agents. Finally, after setting the scene, this thesis explores process reliabilism including main objections and proposes an enhancement to process reliabilism so that it better addresses the context of artificial epistemic agents. The results are as follows: First, this thesis supports the view that an intelligent software agent can actually be an artificial epistemic agent capable of having beliefs, justified beliefs, and knowledge. Second, there is a clear motivation to extend the domain of epistemology to include artificial epistemic agents. This extension is a form of applied epistemology that has not yet been discussed much in either epistemology or artificial intelligence. Third, this thesis gives reasons for the supposition that the context of artificial epistemic agents sets new requirements to epistemological theories. And finally, this thesis gives motivations to support the idea that a form of process reliabilism called pragmatic process reliabilism could be the appropriate unified theory of justification for belief in the collaborative environment of human epistemic agents and artificial epistemic agents.
  • Koskinen, Atte (2024)
    Käsittelen tutkielmassani 400-luvulla eläneen uusplatonilaisen filosofin Prokloksen (Πρόκλος) matematiikanfilosofiaa. Sidon tutkimukseni varhaisempaan kreikkalaiseen keskusteluun matematiikanfilosofiasta lähestymällä Prokloksen ajatuksia Aristoteleen esittämien kysymysten kautta. Teoksessaan Metafysiikka Aristoteles esittää kolme kriittistä kysymystä Platonin matematiikanfilosofiaa vastaan: 1) Miksi matematiikan kohteet olisivat juuri aistimaailman olioiden ja ideoiden väliin sijoittuvia? 2) Mitä matematiikan kohteet ovat ja mistä ne ovat peräisin? ja 3) Mikä selittää matematiikan kohteiden yhteyden havaittavaan maailmaan? Platonin tuotannosta ei näihin kysymyksiin löydy vastauksia, eikä aiemmassa Proklos-tutkimuksessa ole yritetty niihin seikkaperäisesti vastata. Tutkielmani ensisijaisena tavoitteena on osoittaa, että Prokloksen matematiikanfilosofia onnistuu vastaamaan näihin Aristoteleen esittämiin kysymyksiin. Tutkielmani toissijaisena tavoitteena on osoittaa, että koska Proklos näki oman filosofisen työnsä ensisijaisesti Platonin työn jatkona ja puolustuksena, on hyvin todennäköistä, että Aristoteleen esittämät ja Platonille kohdentamat kysymykset ovat vaikuttaneet siihen, millaiseksi Prokloksen matematiikanfilosofia muotoutui. Tämä yhteys Aristoteleen Platon-kritiikin ja Prokloksen ajattelun välillä on huomioitu aiemminkin, mutta sitä, miten tämän kritiikin vaikutus tarkalleen ottaen näkyy Prokloksen matematiikanfilosofiassa, ei ole yritetty aiemmin selvittää. Aristoteleen kysymykset tarjoavat myös hyvän ja jäsennellyn tavan lähestyä Prokloksen varsin moniulotteista matematiikanfilosofiaa. Ensimmäiseen kysymykseen osoitan Prokloksen vastaavan Eukleides-kommentaarissaan. Prokloksen mukaan matematiikan kohteet eivät luonteensa vuoksi voi sijaita muualla kuin aistimaailman olioiden ja ideoiden välissä. Myös toiseen kysymykseen osoitan Prokloksen vastaavan Eukleides-kommentaarissaan. Prokloksen mukaan matematiikan kohteet ovat sielun olemukseen kuuluvien logosten projektioita mielessämme. Nämä ovat niitä kohteita, joita tutkimme, kun tutkimme matematiikkaa. Kolmanteen kysymykseen osoitan Prokloksen vastaavan ensisijaisesti Timaios-kommentaarissaan. Prokloksen mukaan havaittava maailma on järjestäytynyt maailmansielun matemaattisten logosten mukaisesti, jotka puolestaan ovat metafyysisesti korkeamman Intellektin kuvajaisia. Havaittavan maailman rakenne on siis matemaattinen. Tutkimamme matematiikka ei kuitenkaan ole sama kuin se matematiikka, jonka mukaisesti havaittava maailma on järjestäytynyt, mutta se on rakenteeltaan identtinen sen kanssa, jonka vuoksi sitä koskeva tieto on tietoa myös havaittavaa maailmaa jäsentävästä matematiikasta. Metodisesti tutkielmani edustaa ongelmalähtöistä filosofianhistoriallista tutkimusta, jonka tavoitteena on tuottaa historiallisesti tarkka tulkinta Prokloksen matematiikanfilosofiasta. Tutkielmani yleisempi filosofinen merkitys on siinä, että osoitan Prokloksen matematiikanfilosofian onnistuvan sisällyttämään itseensä matematiikan moninaiset, usein keskenään ristiriitaiset puolet tavalla, johon harva – jos yksikään – toinen matematiikanfilosofia pystyy.
  • Rajamäki, Tuomas Valtteri (2024)
    Tässä työssä olen tutustunut Jennifer Lackeyn näkemykseen ryhmien uskomuksista, sekä hänen kritiikkiinsä ei-summatiivisia näkemyksiä vastaan. Väitän, että tämä kritiikki ei onnistu sulkemaan pois ei-summatiivisia näkemyksiä uskottavina ryhmän uskomuksen näkemyksinä. Tutkimuskysymykseni on, onnistuuko Lackey osoittamaan, että ei-summatiiviset näkemykset ryhmien uskomuksista ovat auttamatta väärässä. Teesini on, että Lackey ei onnistu osoittamaan tätä. Lisäksi osoitan, että Lackeyn yksilökeskeinen näkemys ei riitä vastaamaan haasteisiin, joita hän esittää kriteereiksi hyväksyttävälle näkemykselle ryhmien uskomuksista. Lackeyn näkemys tarvitsee lisäystä, jotta se vastaisi intuitioihin ryhmien kyvystä toimintaan pelkkien hyväksyntöjen pohjalta. Tulkitsen Lackeyn ydinajatuksen olevan, että yksilöt vastaavat ryhmän uskomusten hyväksyttävästä kytköksestä maailmaan. Pohdin lopuksi, mitä tämä tarkoittaa näkemykselle ryhmien episteemisistä tiloista, kuten uskomuksesta. Lackeyn keskeinen kanta on, että ryhmien tiedollisen toiminnan keskiössä täytyy olla ryhmien yksilöjäsenet ja näiden todelliset asenteet maailmaa kohtaan. Hän pyrkii osoittamaan, että pelkkään hyväksyntään perustuvissa näkemyksissä ryhmän kytkös maailmaan katkeaa. Tästä syystä hyväksyntään perustuvat näkemykset eivät onnistu erottamaan ryhmien vilpittömiä väitteitä, valheita ja paskapuhetta toisistaan. Lackey kritisoi keskeisesti Margaret Gilbertin ja Raimo Tuomelan näkemyksiä ryhmien uskomuksista. Gilbertin mukaan yksilöt muodostavat ryhmän, kun he sitoutuvat avoimesti ja jaetusti toimimaan yhdessä ryhmänä. Tällaisten ryhmien ominaisuudet ja toiminta voivat olla osittain erillään sen yksilöjäsenten vastaavista yksilöllisistä ominaisuuksista ja toiminnasta. Tuomelan näkemyksessä yksilöiden hyväksyntä riittää ryhmän uskomukseen, mutta hyväksyntä on Tuomelalle normaalisti totuuteen tähtäävä tila. Esittelen Margaret Gilbertin vastauksen Lackeyn kritiikkiin ja tarkastelen lyhyesti Tuomelan näkemyksen osalta Lackeyn kritiikin osuvuutta. Keskustelussa hahmottuvassa kuvassa yksilöiden episteemiset tilat ovat keskiössä ryhmien tilojen ymmärtämisessä, mutta uskomusten ja hyväksyntöjen roolit vaativat lisää kehittelyä. Keskeiseksi aiheeksi muodostuu yksilöiden ja ryhmien suhde maailmaan. Minkälainen suhde on riittävä, jotta voimme sanoa ryhmän todella uskovan jotain? Työni on askel kohti yleisempää sosiaalisen tiedollisen maailman ymmärtämistä.
  • Inberg, Erik (2023)
    This study concerns sign and signification from the viewpoint of the three main parts of Stoic philosophy, i.e. logic, physics, and ethics. Its objective is to identify topics belonging to Stoic logic, physics and ethics which concern sign and signification in order to evaluate whether a general notion of sign applicable to Stoic philosophy as a whole may be discovered or constructed. The study is based on a corpus of ancient evidence and testimonia, drawing on surviving Stoic sources supplemented by second-hand sources, especially the works by Diogenes Laertius and Sextus Empiricus. The evidentiary value of Aristotelian and Epicurean philosophy is also discussed. As principal results of the study, pertinent topics in Stoic physics viz. sign and signification are identified, e.g. the concept of relativity in Stoic ontology and the Stoic doctrine of divination. In the context of Stoic logic, important distinctions related by Sextus Empiricus are analysed: an account of the sign as an essential concept in human rationality, and a threefold division consisting of the signifier, the signified and the existent. Sextus’ account concerning commemorative and indicative signification is then discussed, with evidence supporting the plausible attributability of these two kinds of signs to the Stoics being found in the resemblance between Sextus’ account of commemorative and indicative signification and Cicero’s testimony on Stoic divination. An outline of the general conception of sign is then presented through two properties, relativity and evidentiality. In a case study conducted in Stoic ethics, questions of moral psychology concerning knowledge of one’s ethical status are identified as of sign-inferences and conform to the general conception of sign. In conclusion, while several topics pertinent to sign and signification in Stoic philosophy yield, on closer analysis, support for a general conception of sign, construction of a more substantial account requires more research and a larger evidence-base. Prospects for further study in this regard are identified especially in the Stoic concept of pneuma.
  • Metsälampi, Mikko (2023)
    Philosophers and scientists often strive to investigate the 'objective' properties of a mind-independent reality. But how have their personal models of reality – that could include a belief in Yeti – been constituted in the first place? In this master's thesis in theoretical philosophy, I will ask whether we could produce a subjective approach to ontology, where our sense of what exists and the specific manner it exists could be comprehensively explained by the phenomenal properties of our prior experiences. In an answer, I will argue both Husserlian phenomenology and Integrated information theory feature a viable subjective approach to ontology, explaining how our prior experiences could make up and specify our own subjective models of reality that do not necessarily correspond with the supposed mind-independent structures of the world. In chapter 2, I will make a survey on the Husserlian phenomenological approach to ontology. In this, I will provide a bottom-up account of Husserlian terminology concerning e.g., consciousness, intentional matter, form, embodiment, experienced objects, and universals, and how it acquires an ontological function in describing how experienced things are constituted in the mind in passive and active synthesis in the specific form the subject thinks of them as existing. The final product of these constitutive processes is the subject's manifold of the world i.e., its subjective model of reality. In chapter 3, I will argue IIT's principled neuroscientific account of experience must also feature a subjective approach to ontology, where two of its central components, the axiom of existence, and the central identity, entail a subject's sense of what exists – and in what specific manner it exists – can only have an explanation on the cause-effect structures of the subject's physical substrate of consciousness. I will also make the case the experiential counterpart of the subject’s substrate's cause-effect structure itself (as measured by Φ) could be interpreted to be its subjective model of reality based on its prior experiences. In the work, I will argue a subjective approach to ontology could offer a wider theoretic scope for ontology, explaining such irreducibly subjective things as Yeti, beliefs, hypotheses, dreams, illusions, and music; be less problematic theoretically, avoiding problematics related to Cartesian imp i.e., brain-in-a-vat -scenarios and some metaphysical paradoxes; and have tangible real-world impact in more realist policies, in the area of societal resilience, and in the development of artificial intelligence.
  • Rautahonka, Ilona (2024)
    Tutkielma paneutuu intersektionaaliseen feminismiin kytkeytyvän standpoint-teorian epistemologisiin lähtökohtiin ja näiden avoimiksi jättämiin kysymyksiin. Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on ymmärtää standpoint-teorian lähtökohtia ja selkeyttää syrjittyjen kokemusten mahdollistaman episteemisesti edullisen näköalan saavuttamisen kriteereitä sekä arvioida tämän näköalan merkitystä tiedollisessa kontekstissa. Tutkielman keskeinen havainto on, että standpoint-teorian tukena voidaan käyttää Nancy Daukasin responsibilistista hyve-epistemologiaa, joka tarjoaa kriteerit näköalan saavuttaneiden arvioimiselle. Responsibilismi tulisi kuitenkin muotoilla niin, että teoria asettaa arvioissaan toimijoiden hyvellisyyden sijaan tekojen hyveellisyyden ensisijaiseksi. Näin teoria ei situationististen argumenttien mukaisesti ajaudu skeptisismiin. Tutkielman ensimmäinen luku käsittelee standpoint-teorian perusteita ja analysoi yhteiskunnan rakenteita, jotka mahdollistavat näköalan saavuttamisen. Nostan esille, että teoria jättää epäselväksi näköalan saavuttamisen määrittelyn ja tunnistamisen. Toinen luku esittelee Nancy Daukasin responsibilistisen hyve-epistemologian, joka keskittyy tiedollisen luotettavuuden hyveeseen. Tämä lähestymistapa tarjoaa selkeitä kriteerejä näköalan saavuttaneiden arvioimiseksi ja ymmärtämiseksi. Näköala ymmärretään responsibilistisessa kehyksessä toimijan kompetenssina arvioida totuudenmukaisesti omaa ja toisten kykyä lukea kontekstissa vaikuttavien valtasuhteiden vaikutuksia. Toinen luku ottaa myös esille situationistisen haasteen, joka on noussut esiin psykologisista tutkimuksista. Situationismin mukaan tiedolliset hyveet eivät kykene selittämään tiedollista toimintaamme arvaamattomien tilannesidonnaisten tekijöiden vuoksi. Luvussa esitetään Kurt Sylvanin ehdotus responsibilististen hyveiden muotoilemiseksi tekoperustaisiksi, jotta responsibilismi voisi torjua situationismin. Tutkielman lopuksi tarkastellaan standpoint-teorian ja tekoperustaisen responsibilismin yhdistelmän tarjoamia etuja. Teoriayhdistelmän voi muotoilla feministisen epistemologian lähtökohtien mukaisesti paikantuneeksi, relationaaliseksi ja syrjintää purkavaksi. Tämä yhdistelmä tekee näköalasta saavutettavamman ja mahdollistaa näköalan tiedollisen luotettavuuden arvioinnin teko ja tilanne kerrallaan. Jatkotutkimusten osalta tutkielma esittää, että feministisen epistemologian tulisi siirtyä keskustelemaan moraalisten seikkojen vaikutuksista episteemisiin arvioihin ja niistä seuraaviin ongelmiin.
  • Päivänen, Jatta (2023)
    David Chalmers ja Kelvin McQueen julkaisivat vuonna 2021 artikkelin ”Consciousness and the Collapse of the Wave Function”, jossa he ehdottavat tietoisuuden tehtäväksi romahduttaa kvanttimekaniikassa tunnettu aaltofunktio. Tutkielmassa selvitetään, ratkaiseeko tämä ehdotus mahdollisesti David Chalmersin vuonna 1996 esittämää naturalistista dualismia koskevan epifenomenalismin ongelman, eli tarjoaako se mahdollisuuden mentaaliselle kausaatiolle. Kyseessä on kirjallisuustutkimus, jonka pääasiallisina lähteinä toimivat David Chalmersin kirja ”The Conscious Mind: In Search of a Fundamental Theory” (1996) sekä Chalmersin ja McQueenin artikkeli ”Consciousness and the Collapse of the Wave Function” (2021). Chalmers kritisoi vuoden 1996 kirjassaan fysikalismin näkemystä ontologisesta monismista ja esittää, että tietoisuudella on oltava sekä fysikaalisia että ei-fysikaalisia ominaisuuksia. Tätä näkemystä hän nimittää naturalistiseksi dualismiksi. Naturalistista dualismia voidaan kuitenkin kritisoida mentaalisen kausaation puutteesta, eli epifenomenalismista. Näyttäisi nimittäin siltä, ettei tietoisuuden ei-fysikaalisilla ominaisuuksilla ole mentaalista kausaatiota luonnollisessa maailmassa. Chalmersin palatessa mentaaliseen kausaatioon 2000-luvulla Chalmers ja McQueen yhdistävät tutkimuksessaan tietoisuuden tutkimuksen kvanttimekaniikkaan ja matemaattisen integroidun informaation teoriaan ja esittävät mahdollisuuden sille, että tietoisuuden tehtävä on romahduttaa aaltofunktio. Jos tämä tulkinta pitää paikkansa, tietoisuudella näyttäisi olevan mentaalinen kausaatio fysikaalisessa maailmassa. Ei kuitenkaan ole täysin selvää, ratkaiseeko aaltofunktion romahdustulkinta epifenomenalismin ongelman naturalistisessa dualismissa. Ensinnäkin Chalmersin ja McQeenin tulkinta on pelkkä postulaatti siitä, miten tietoisuutta voitaisiin mahdollisesti tutkia, eikä se välttämättä anna riittäviä perusteita mentaaliselle kausaatiolle. Toiseksi johtopäätöksissä todetaan, että kvanttimekaniikan tasolla epifenomenalismin ongelma on ehkä mieletön, sillä se perustuu kausaaliselle sulkeutuneisuudelle ja kvanttitasolla näyttäisi olevan enemmän tai vähemmän indeterministisyyttä.
  • Leinonen, Mika Tapani (2021)
    The topic of this work is Aristotle’s doctrine of the intellect (ὁ νοῦς) as the noetic faculty of the soul in the psychology of the De anima. The work is based on scholarly exegesis of Aristotle’s text and philosophical analysis of his arguments. This work also reviews some of the most prominent interpretations of the topic up to the present. While most research on the topic seems to have focused primarily on ontological issues, the aim of this work is to assess the question of what kind of an activity Aristotle ascribes to the intellect as a faculty of the soul. To this end, I separate between two forms of rationality in Aristotle’s psychology, noetic and discursive rationalities. Close reading of Aristotle’s considerations of rational capabilities in the De anima shows that he separates between these, and furthermore that the characteristic activity of the intellect (νοεῖν) is best understood in terms of the former. I also discuss the method of defining capacities in Aristotle’s faculty psychology and give reasons for thinking that the doctrine of the intellect stands for a higher, separate reality in Aristotle’s psychology and is not contained in the common account of the soul. In approaching the topic of the intellect, I discuss the way that Aristotle aims to overcome the shortcoming of Anaxagoras’ theory with his doctrine of the potential (δύναμις) intellect. The central account of the intellect’s noetic activity in the De anima is given in terms of receptivity (δεκτικός) and is borne out of an analogy with sense perception. The analogy implies an explanation of the intellect’s activity with the model of efficient cause. But Aristotle’s considerations of the nature of the intellect also show him detaching it from the faculty of sense due its difference in scope, discussed in terms of limitlessness or neutrality of the intellect. In this work I argue that the characterizations that Aristotle gives of the intellect’s characteristic activity prevents from reading it as thinking in the broad sense of the term. However, it is possible to take Aristotle’s focus to be with thinking in his account of the intellect. In this work my aim is to give reasons for why this reading is unsuccessful and to provide an alternative, which argues that the cognitive activity of the intellect in the De anima is rather best understood by associating it with theoretical knowledge. In my reading the activity of the intellect does not stand for ordinary thought but for the most successful form of rationality available to humans, which is a veridical and direct kind of cognition that is of starting points of explanatory sciences. The activity of the intellect is primarily for Aristotle reception of form (εἶδος), as is shown by his characterization ‘place of forms’. In conformity with the traditional reading of Alexander of Aphrodisias, the noetic faculty of the soul is in my reading never the actual locus of forms but only the dispositional capacify for participating in the life of active understanding.
  • Rautahonka, Juho (2023)
    This thesis addresses the concept of mathematical foundations from a mathematics-first perspective. The primary goal of this thesis is to understand the mathematics-first reasoning for the search of foundations of mathematics and to understand how the concept of a foundation should be interpreted in a mathematics-first approach to the philosophy of mathematics. The central finding of my thesis is that the value of foundations of mathematics for a mathematics-first philosopher is found in the ability of the foundation to serve the mathematical community and push mathematics forward. The first chapter provides historical context on the question of foundations, covering the primary schools of thought, formalism, intuitionism, and logicism, as well as discussing the arguments for and against set theory as a foundation in mathematics. The second chapter presents taxonomies by Shapiro, Marquis, Maddy, and Ladyman & Presnell that classify the senses in which a foundation is used or should be used. The chapter also discusses differing attitudes toward the philosophy of mathematics, including philosophy-first, philosophy-last-if-at-all, and mathematics-first approaches. The third chapter explores the value of a foundation for a mathematics-first philosopher, with Maddy's taxonomy serving as the basis for understanding how foundations can benefit the mathematical community. The value of having foundations is found in the security, maximality, and unity they provide to the discipline. The thesis concludes by reflecting on the metaphors used in the foundational debate and considering the notion of mathematical progress as it relates to the value of a foundation from a mathematics-first perspective.