Browsing by study line "World Politics"

Maisterintutkielmassani perehdytään anti-gender-toimintaan Euroopan parlamentissa. Anti-gender-toiminta on liikehdintää, jossa vastustetaan niin kutsuttua ”sukupuoli-ideologiaa” ja siihen liitettyjä asioita, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tai gender-termin käyttöä kansainvälisissä sopimuksissa. Toiminta sai alkunsa 1990-luvulla ja näkyi naisten oikeuksia ajavien yleissopimusten vastustamisena. Viime vuosina anti-gender-toiminta Euroopassa on kohdistunut erityisen aktiivisesti Istanbulin sopimuksen vastustukseen erilaisten uhkakuvien keinoin. Tutkielman tutkimuskysymys on: Minkälaisia uhkakuvia tuottavia anti-gender-kehyksiä esiintyy Euroopan parlamentin Istanbulin sopimusta käsittelevissä täysistuntolausunnoissa? Tutkielman aineistona toimii Euroopan parlamentin Istanbulin sopimusta koskevat täysistuntokeskustelut vaalikauden 2019–2024 alusta siihen asti, että parlamentin enemmistö äänesti Euroopan Unionin Istanbulin sopimukseen liittymisen puolesta toukokuussa 2023. Aineistosta tunnistetaan uhkakuvia tuottavia anti-gender-kehyksiä kehysanalyysin avulla. Kehysten tunnistamiseksi tarkastellaan uhkien sekä niiden syiden, seurausten ja viitekohtien määrittelyä käytetyssä aineistossa. Konstruktivismin ja kehystämisen teoriat sekä uhkakuvat teoreettisena käsitteenä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen, jonka avulla tunnistetaan anti-gender-toimijoiden tuottamia tulkintoja ja uhkakuvia Istanbulin sopimukseen liittyen. Aikaisempi tutkimus anti-gender-toiminnasta auttaa erottelemaan aineistosta Istanbulin sopimukseen kohdistuvan anti-gender-toiminnan tunnusmerkistön täyttävän vastustuksen muusta sopimukseen kohdistuvasta vastustuksesta. Analyysin tuloksena Euroopan parlamentin Istanbulin sopimusta käsittelevissä täysistuntolausunnoista tunnistettiin neljä kehystä: ideologian kehys, Troijan puuhevonen -kehys, väkivaltaiset maahanmuuttajat -kehys ja oikeuksien kehys. Ideologian kehyksessä uhkana nähdään Istanbulin sopimuksen ideologisuus. Troijan puuhevonen -kehyksessä keskeiseksi uhkaksi muodostuu Istanbulin sopimuksen käyttö huijauksen tai poliittisen strategian välineenä. Väkivaltaiset maahanmuuttajat -kehyksessä Istanbulin sopimuksen sisältämän ideologisen politiikan katsotaan muodostavan uhkan mahdollistamalla maahanmuuttajien naisiin kohdistama väkivalta. Oikeuksien kehyksessä sukupuoli-ideologian muodostama este perheiden oikeuksien toteutumiselle nähdään uhkana. Tuloksissa korostuu se, kuinka Istanbulin sopimukseen ja sukupuoli-ideologiaan liitettyjä asioita ei tulkita ainoastaan ongelmina, vaan myös ja eritoten uhkina. Uhkakuvien kautta anti-gender-toimijat rakentavat käsityksiä niistä asioista maailmanpolitiikassa, joista tulisi tuntea huolta ja pelkoa ja joihin tulisi varautua.

Maailmanpolitiikan tutkimuksessa tunnettu demokraattisen rauhan teoria esittää, että demokratiat eivät sodi keskenään. Demokratioiden keskinäistä rauhanomaisuutta on selitetty mitä moninaisemmilla rakenteellisinstitutionaalisilla ja kulttuurisnormatiivisilla malleilla, mutta itse demokratian käsitteeseen on kiinnitetty vähemmän huomiota. Siksi tässä tutkielmassa tarkastellaan demokratian käsitteelle valikoidussa demokraattisen rauhan teoriassa annettuja merkityksiä diskursiivisen käsiteanalyysin avulla. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin demokratian käsite on vakiintunut eri teoreetikoilla, ja millaisia eroja käsitteen sisältöön toisaalta liittyy. Erityistä huomiota kiinnitetään demokratian käsitteen suhteeseen liberalismiin ja yhdysvaltalaiseen maailmankuvaan. Tutkimushypoteesina on, että demokraattisen rauhan tutkimuksessa on keskitytty demokratian niin sanottuun pintatasoon, kuten demokratian muodollisiin instituutioihin. Toisena hypoteesina käytetään väitettä, että demokraattisen rauhan teoriaa vaivaa sen epäselvä suhde liberalismiin poliittisena ja taloudellisena aatteena, ja siksi DRT ei ole onnistunut selittämään rauhan mekanismeja uskottavasti. Tässä tutkielmassa väitetään, että rauhan ymmärtämiseksi tulee katsoa demokratian pintatasoa syvemmälle demokratian, oikeusvaltion ja perus- ja ihmisoikeuksien muodostamaan symbioosiin oikeusjärjestyksen syvärakenteessa. Toisin demokratiasta sanoen puhuttaessa tulisi itse asiassa tarkoittaa tutkielman luvussa 4 tarkemmin esiteltävää laajaa oikeusvaltioperiaatetta. Vain tällöin demokraattinen arvomaailma läpäisee yhteiskunnan ja valtion rakenteet siten, että rauha – niin valtion sisäinen, kansainvälinen kuin globaalikin – voi olla kestävää. Sekä rauhantutkimuksessa että suomalaisessa oikeusteoreettisessa tutkimuksessa vallitsee varsin laaja konsensus siitä, että demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia tulisi analysoida erottamattomana kolmiona, jonka kulmat täydentävät toisiaan. Tässä suhteessa myös marxilaisen maailmanpolitiikan tutkimuksen analysoima maailmanpolitiikan systeemitaso, erityisesti liberalismi ja sitä ilmentävän liberaalin oikeuden sisäiset ristiriitaisuudet, nousee merkittävään asemaan. Tutkielmassa esitetään, että poliittisen liberalismin eli liberaalidemokratian periaatteiden erottaminen taloudellisesta uusliberalismista on keskeistä demokraattisen rauhan ja laajemminkin maailmanpolitiikan tutkimuksen kannalta. Poliittinen ja taloudellinen liberalismi nähdään usein toisiaan tukevina aatteina, vaikka ne voivat itse asiassa vaikuttaa toistensa vastavoimina: uusliberalistinen maailman talousjärjestelmä uhkaa poliittista liberalismia eli demokratiaa, oikeusvaltiota ja perus- ja ihmisoikeuksia, eikä sitä nimestään huolimatta voida pitää aidosti uskollisena liberalismin periaatteille. Analyysin tulokset osoittavat, että demokratia ymmärretään DRT:ssa useimmiten kansallisvaltiossa vaikuttavaksi vaali-instituutioksi ja poliittisiksi oikeuksiksi, ja että ainakin osa demokraattisen rauhan tutkimuksesta edistää yhdysvaltalaista maailmankuvaa ja taloudelliskapitalisista liberalismin tulkintaa. Tulosten yhteenvedon jälkeen pohditaan sitä, miten DRT:n tuottamat demokratiadiskurssit asettuvat liberaalihegemoniseen maailmanjärjestelmään ja mitä tämä tarkoittaa demokratian ja rauhan kannalta, joten teoreettisen panoksen ohella tutkielmalla on vahva käytännöllinen ja normatiivinen ulottuvuus.

Tutkielmassa perehdytään sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseen suomalaisessa sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Valtavirtaistamisen määritteleminen ja tulkinta vaihtelee suuresti esimerkiksi valtioiden ja organisaatioiden välillä. Jotta sukupuolten tasa-arvon edistämistä sotilaallisessa kriisinhallinnassa voidaan ymmärtää ja kehittää, on ensin ymmärrettävä mitä siihen pyrkivällä strategialla, valtavirtaistamisella, tarkoitetaan tässä yhteydessä. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1) Mitä sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisesta sotilaallisessa kriisinhallinnassa strategisella tasolla vastaavat virkamiehet ymmärtävät käsitteen tarkoittavan? 2) Mihin sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisesta sotilaallisessa kriisinhallinnassa strategisella tasolla vastaavat virkamiehet ymmärtävät valtavirtaistamisella pyrittävän? Valittu teoreettinen näkökulma kytkeytyy feministiseen maailmanpolitiikan tutkimukseen. Tutkielma pyrkii osallistumaan erityisesti feministiseen poststrukturalistiseen turvallisuuden tutkimuksen keskusteluun kielen ja keskeisten konseptien ymmärtämisen merkityksestä. Valittu teoreettinen katsantokanta sisältää olettamuksen, että kieli järjestää ja rakentaa todellisuutta sen sijaan, että se vain kuvaisi sitä. Tutkielman näkökulmasta se, mitä valtavirtaistamisen ymmärretään tarkoittavan ja miten sitä kuvataan vaikuttavat sen toimeenpanoon. Tutkielman aineistona tarkastellaan puolustushallinnon sisäistä ohjetta Puolustushallinnon ”Naiset, rauha ja turvallisuus” toimintaohjelma vuosille 2019 - 2021 sekä seitsemän toimintaohjelman kirjoittamiseen osallistuneen tai sen toimeenpanoon keskeisessä asemassa osallistuvan puolustushallinnon virkamiehen haastatteluja. Aineistoa analysoidaan retorisen analyysin keinoin hyödyntämällä erityisesti Stephen Toulminin argumentin anatomian mallia. Mallin avulla voidaan tarkastella esimerkiksi argumentin taustalla vaikuttavia oletuksia ja perusteluita. Tutkielmassa tutkimuskysymystä 1 tarkastellaan lähtötietona ja tutkimuskysymykseen 2 pyritään vastaamaan erityisesti perusteiden ja taustatuen rakentumisen kautta. Lisäksi tutkielman analyysissä tarkastellaan mahdollisesti esiintyviä tarkennuksia ja varauksia, jotka voisivat horjuttaa valtavirtaistamisen asemaa käytettynä strategiana. Analyysin tuloksena todetaan, että valtavirtaistamiselle ei ole suomalaisen sotilaallisen kriisinhallinnan saralla yhtä yksiselitteistä määritelmää. Samanlaiset piirteet toistuivat aineistossa kuitenkin usein: valtavirtaistamisen nähdään olevan epäselvä ja muuttuva käsite, pääasiassa Puolustusvoimien ja kotimaan ulkopuolelle suuntautuvaa toimintaa, gender-näkökulmaa, joka koskee sukupuolten lisäksi operaatioalueilla heikossa asemassa olevia vähemmistöryhmiä sekä kaiken toiminnan läpäisevä periaate, mutta toisaalta pääasiassa naisia ja naisten määrää koskeva asia. Valtavirtaistamisen tarkoitus ymmärretään pitkälti instrumentaalisen hyötynäkökulman kautta: Esimerkiksi paremman tiedustelutiedon mahdollistajana. Vasta toissijaisena tarkoituksena nähdään sukupuolten tasa-arvon lisääminen erityisesti operaatioalueen siviiliväestön keskuudessa. Perusteiden taustatukena viitataan Puolustusvoimien ulkopuolisten organisaatioiden kuten ulkoministeriön ja YK:n vaatimuksiin, kannustukseen ja esimerkkiin. Toimintaohjelmassa ja haastatteluissa ei juuri kyseenalaistettu valtavirtaistamisen asemaa valittuna strategiana.

Teknologinen murros on mahdollistanut teollisuusyhteiskuntien siirtymän kohti uudentyyppisiä datayhteiskuntia. Muutoksessa on kyse monitasoisesta ja dynaamisesta sosiaalisesta ilmiöstä, joka järjestää uudelleen yhteiskuntien rakenteita, toimintaperiaatteita ja sosiaalisia suhteita. Tutkielma tarkastelee kriittisesti Euroopan komission vuosien 2010-2020 välillä kommunikoimaa visiota eurooppalaisen datayhteiskunnan tulevaisuudesta ja tavoitteista. Komission mukaan uuden teknologiaekosysteemin ja digitaalisen poliittisen talouden muodostamalla digitaalisella toimintaympäristöllä sekä sen tuottamalla datalla on strateginen merkitys Euroopan tulevaisuudelle. Tutkielma selvittää 1) millaista visiota komissio kommunikoi eurooppalaisen datayhteiskunnan tulevaisuudesta ja miten digitaalisen toimintaympäristö, sen eri osatekijät ja toimijat merkityksellistetään tavoitteiden määrittelyn yhteydessä, sekä 2) millaisille ideoille komission visio perustuu ja millaisia ideationaalisia elementtejä hyödynnetään sen kerronnallistamisen yhteydessä. Tutkielmassa omaksutaan ideationaalisesti suuntautunut kriittisen poliittisen talouden ja teknologian tutkimuksen holistinen lähestymistapa, jonka apuna analyysin yhteydessä hyödynnetään narratiivista politiikkakehystä (NPK). Teoreettiset lähtökohdat kyseenalaistavat datayhteiskuntien kehitysprosessien luonnollisuuden ja deterministisyyden, osoittamalla niiden olevan valintojen seurausta, joiden taustalla vaikuttavat ideoiden tuottamat oletukset ja kuvitelmat kehityksen seurauksista ja haluttavuudesta. Tämä mahdollistaa datapolitiikkaa ohjaavan vision haastamisen sekä sen etujen ja mahdollisuuksien, haittojen ja kustannusten kriittisen arvioinnin. Primääriaineiston muodostavien komission politiikkadokumenttien (33kpl) ja ehdotusten pohjalta annetun lainsäädännön (3kpl) yhteydessä tunnistettujen politiikkanarratiivien laadullinen analyysi ja kriittinen arviointi auttaa tarkastelemaan, miten komissio kerronnallistaa datayhteiskuntien muutoksen osatekijöiden ja toimijoiden merkitystä sekä näiden välisiä suhteita. Kerronnallistamisen kautta selviää, miten komissio luo talouteen, teknologiaan ja edistykseen yhdistyvien kuvitelmien välityksellä käsitystä yhteiskunnalliseen muutoksen liittyvistä jaetuista tavoitteista ja yhteisestä hyvästä. Analyysin keskiössä ovat tavat, joilla komissio rajaa ja merkityksellistää datafikaatioon liittyvän poliittisen projektin yhteydessä digitaalisen toimintaympäristön historialliset kehitysprosessit, objektit ja subjektit politiikan, hallinnan ja julkisen keskustelun kohteeksi. Analyysin perusteella komissio on omaksunut positivistiselle epistemologialle, talousliberaalille uskomusjärjestelmälle ja dataimperatiiville perustuvan teknoutopistisen kuvitelman moderniudesta, joka rajaa datapolitikan tavoitteet teknologisen determinismin, Big data -paradigman ja valvontakapitalismin talouslogiikan saneleman instrumentaalisen rationaliteetin edellyttämän digitaalisen hallinnan toiminnoiksi. Datapolitiikan tarkoitus ei ole muuttaa vallitsevan järjestelmän logiikkaa tai sen kehityssuuntaa vaan 1) mahdollistaa oikeanlainen toiminta ja 2) rajoittaa haittavaikutuksia. Taustalla on uskomus Big Datan, markkinoiden ja digitaalisen hallinnan muodostaman kolminaisuuden ongelmanratkaisukyvystä, joka takaa datayhteiskuntien tehokkuuden, talouskasvun ja sosiaalisen edistyksen. Kehityssuunta ei ole ongelmaton, ja on johtamassa valvontayhteiskuntien syntymiseen. Yhteistuotannolliset palautesilmukat legitimoivat datafikaation kiihdyttämistä ja luonnollistavat valvontakehitystä, normalisoimalla prosessit osaksi modernien datayhteiskuntien elämää. Datan sekä sitä tuottavien subjektien ja objektien arvouttamisprosessit noudattavat vallitsevan talousjärjestelmän imperatiiveja, jotka ovat usein ristiriidassa demokraattisten arvojen kanssa. Hallitsevan vision rajattu ja itseään vahvistava episteeminen positio hankaloittaa vaihtoehtoisten kuvitelmien esittämistä ja uusien ideoiden syntymistä, mikä lisää kehityksen determinististä luonnetta ja tulkintaa sen väistämättömyydestä. Vaihtoehtoja on olemassa, mutta niiden tekeminen kilpailukykyiseksi edellyttää yhteiskunnallista painetta ja poliittista halua muuttaa nykyistä järjestystä.

This thesis analyses the regulation of platform economy in the European Commission. The rise of large technology corporations as the underlying infrastructure of much of social activity has received fervent attention in recent years. However, there is still little consensus on the implications of this process. Does the new platform economy affect only market processes, or does it have broader societal consequences? Further, is platform economy something truly new or is it only a continuation of past forms of corporate power? These questions have acute practical importance. On the 15th of December 2020, the European Commission released a proposal for legislation that seeks to address the power of large platform corporations, called the “Digital Markets Act”. What kind of corporate power does this proposal seek to regulate? And what does it suggest about the regulatory paradigm of the European Commission? The contribution of this thesis consists of three parts. The first part is conceptual. In Chapter 2, an original analytical framework for classifying different dimensions of platform power is proposed. This framework helps to illustrate the continuities and novelties in the capabilities of platform corporations and bring together disconnected strands of research from different disciplines. The second part is empirical. In Chapter 3, the development of platform regulation in the European Commission from Spring 2015 to December 2020 is explained and the framework developed in Chapter 2 is used to analyze a recent proposal for regulation of platform economy, the Digital Markets Act. The last part of the contribution is theoretical. In Chapter 4, the Commission’s proposal is mapped on the horizon of potential alternative contrast spaces, which helps to illuminate the underlying political choices and clarify possible contradictions between different authors. The key conclusion of the work is that the European Commission has sought to address platform economy primarily as an aberration of efficient market processes. This has impacted the type of knowledge that is used in policymaking as well as the range of stakeholders consulted for the legislation. As a consequence, the European Commission ends up seeing platform corporations as actors whose capabilities are limited to manipulation of market activities. Systematic treatment of alternative framings is used to illuminate opportunities for broader analyses on the role of platform economy in the global political economy.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin muuttoliikepolitiikan koordinaatiota kahden tapaustutkimuksen avulla. Empiirinen osuus koskee vuonna 2018 hyväksyttyä YK:n siirtolaissopimusta (Global Compact for Migration) ja sen hyväksymiseen johtaneita neuvotteluja Itävallan ja Suomen näkökulmista. Teeman tutkiminen on tärkeää, koska muuttoliikepolitiikka kasvattaa jatkuvasti merkitystään. Vuonna 2015 ”muuttoliikekriisi” koetteli Eurooppaa, minkä seurauksena viimeistään EU-maat ja koko unionin yhdessä alkoi kiinnittää huomiota muuttoliikepolitiikan koordinointiin myös ylikansallisesti. Tutkielmassa kysytään ensiksikin, millainen oli prosessi Euroopassa, joka johti sopimuksen syntyyn; toiseksi, miten valittu teoria toimii sen selittäjänä; kolmanneksi, miten teorian selitysvoimaa voisi parantaa. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Andrew Moravcsikin kehittämä EU:n integraatioteoria, liberaali hallitustenvälisyys. Teorian keskeinen väite on se, että valtioiden preferenssit määrittävät sopimusten lopputulokset ja preferenssit muodostuvat äänestäjien painostuksen vuoksi. Menetelmänä tutkielmassa käytetään prosessin jäljittämistä, jolla sekä kuvataan narratiivi siirtolaissopimuksen neuvotteluista, testataan teoriaa että etsitään tapoja parantaa teorian toimivuutta. Tutkielmassa päädytään tulokseen, että sopimuksen neuvotteluprosessi aiheutti merkittävää hajaannusta EU:ssa. Euroopassa kiersi sopimuksesta runsaasti väärää tietoa, mikä saattoi vaikuttaa sen vastaanottoon. EU:n oli ollut tarkoitus yhtenä rintamana hyväksyä sopimus, mutta niin ei käynyt, mikä oli Euroopalle arvovaltatappio. Tutkituista tapauksista Itävalta irtautui neuvotteluprosessista kalkkiviivoilla, kun taas Suomi sitoutui sopimukseen painostuksesta huolimatta. Molemmissa maissa oikeistopopulistiset puolueet vastustivat sopimusta. Analyysin perusteella liberaali hallitustenvälisyys vaikuttaa toimivan selittäjänä, mutta epätäydellisesti. Suurimmat ongelmat ovat preferenssien muodostumisessa. Analyysin perusteella ei ole myöskään lainkaan selvää, toimiko neuvottelujen hyötyjen jakautuminen niin kuin LI ennustaisi. Tukea teorialle tulee siitä, että analyysin perusteella valtiot todella ovat tärkeimmät toimijat kansainvälisissä neuvotteluissa ja että poliittisesti herkissä aiheissa valtiot eivät luovuta suvereniteettiaan pois kuin minimaalisesti. Koska vaikuttaa siltä, että teorian preferenssien muodostumista koskeva kohta ei toimi tutkitun laisissa tapauksissa, tulisi teorian parantamiseksi tarkentaa missä tapauksissa äänestäjien painostus ei määrää kansallisia kantoja. Vastausta voisi lähteä tutkimaan esimerkiksi suunnasta, jossa arvoille ja normeille annetaan suurempi painoarvo kansainvälisessä politiikassa.

Maisterintutkielmani käsittelee Israelin ja Palestiinan alueiden historiaa ja Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman presidenttikauden vuoden 2009 aikaista puhetta ”A New Beginning”. Presidentti Obama piti puheensa 4.6.2009 Egyotissä Kairon yliopistossa.

Tämä tutkielma käsittelee kauppa- ja kehityspolitiikan johdonmukaisuutta Suomen Afrikka-suhteissa 2020-luvulla. Vuonna 2021 valtioneuvosto julkaisi Afrikka-strategian, jonka tavoitteena on Suomen ja Afrikan välisen kaupan kaksinkertaistaminen vuoteen 2030 mennessä. Strategia ei keskity kehitysyhteistyöhön, mutta sen rooli luvataan säilyttää keskeisenä osana Suomen Afrikka-politiikkaa. Toisaalta Suomi pyrkii strategian avulla johdonmukaistamaan suhteitaan Afrikan maihin. Tavoite perustuu globaalisti sovittuihin kestävän kehityksen tavoitteisiin ja tunnetaan yleisesti nimellä kehityksen politiikkajohdonmukaisuus (policy coherence for development). Se tarkoittaa kestävän kehityksen tavoittelua siten, että yksittäiset kehitystavoitteet täydentävät toisiaan ilman keskinäisiä ristiriitoja. Kestävän kehityksen tavoitteet eivät kuitenkaan tarjoa valmista ratkaisua johdonmukaiseen toimintaan. Siksi tässä tutkielmassa selvitetään, miten Suomi tulkitsee johdonmukaisuuden periaatetta ja edistää sitä Afrikka-suhteissaan. Näin luodaan kokonaiskuva, jonka pohjalta arvioidaan, millaiset edellytykset Suomella on Afrikan kauppa- ja kehityspolitiikan johdonmukaistamiseen. Tutkielman aineisto koostuu valtionhallinnon ja -yhtiöiden linjauksista, jotka koskevat johdonmukaisuuden periaatetta, sekä Suomen kauppa- ja kehityspoliittisesta toiminnasta Afrikassa. Jälkimmäisen osalta aineisto jakautuu 2020-luvulla toteutuneisiin hankkeisiin sekä tulevaisuutta koskeviin toimintasuunnitelmiin. Teoreettisesti tutkielma perustuu Ngai-Ling Sumin ja Bob Jessopin kulttuurispoliittiseen talouteen, jonka mukaan talouden rakenteita ja niihin liitettyjä käsityksiä on tutkittava vuorovaikutteisena kokonaisuutena. Tulosten perusteella Afrikka-politiikan toimijat jakavat synergiakeskeisen käsityksen johdonmukaisuudesta. Sen mukaan johdonmukaisuus on samanaikaisesti toiminnan lähtökohta ja tavoite. Valtion koordinoiva rooli mahdollistaa yhteistyön, joka tukee kestävää kehitystä ja yhä johdonmukaisempien ratkaisujen kehittämistä. Epäjohdonmukaisuutta toimijat käsittelevät vaihtelevammin. Erityisesti yksityisellä sektorilla se hahmotetaan suoraviivaisemmin kuin perinteisessä kehitysyhteistyössä. Vienninedistämisessä keskeinen on ekosysteemipolitiikaksi kutsuttu toimintamalli, jossa kilpailukyky haastaa kestävän kehityksen johdonmukaisuutta ohjaavana periaatteena. Suomi keskittyy Afrikan kauppa- ja kehityspolitiikassa energiateollisuuteen, kaivosalalle, kiertotalouteen, koulutusvientiin, maa- ja metsätalouteen sekä tietotekniikkaan. Valtioittain suhteet vaihtelevat erityisesti sen perusteella, onko kyse kehitysyhteistyön kumppanivaltiosta, joista ulkoministeriö laatii erilliset strategiat kauppa- ja kehityspolitiikan tueksi. Muualla Suomen toiminta perustuu yksittäisiin kehitysyhteistyön ja/tai vienninedistämisen hankkeisiin, joiden johdonmukaisuutta on vaikeampi taata. Pitkällä aikavälillä Suomen Afrikka-suhteiden johdonmukaisuus riippuu erityisesti siitä, miten valtio onnistuu kehittämään kauppa- ja kehityspolitiikkaa kokonaisuutena. Tutkielman perusteella mahdollisuudet tähän ovat rajalliset. Tämä johtuu ”kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön” diskurssista eli puhetavasta, jossa kehityspolitiikka määritetään useiden politiikanalojen yläkäsitteeksi, mutta samalla sitä käytetään synonyymina kehitysyhteistyölle. Näin syntyy vaikutelma johdonmukaisuudesta periaatteena, joka koskee myös kauppapolitiikkaa, vaikka johdonmukaisuuden kriteerit ovat yksityisen sektorin osalta löyhemmät kuin perinteisessä kehitysyhteistyössä. Siksi Afrikka-strategiakin on ollut mahdollista laatia siten, että sen yhteys johdonmukaisuuden periaatteeseen on olemassa mutta ainoastaan välillinen. Tämä lähestymistapa voi ajan myötä vakiinnuttaa toimintatapoja, jotka entisestään heikentävät mahdollisuuksia koordinoituun toimintaan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä.

Uskontodialogi tunnustetaan yhä useammin tärkeäksi välineeksi ratkaista väkivaltaisia konflikteja, joilla on uskonnollisia ulottuvuuksia. Moni poliittinen päättäjä ja tutkija uskoo, että tällaisella kanssakäymisellä voi olla keskeinen rooli paikallisen rauhan ja vakauden edistämisessä. Uskontodialogia voidaan käyttää vähentämään ryhmien välisiä jännitteitä, rakentamaan luottamusta yhteisöjen välillä, korjaamaan konfliktin uskonnollisia ulottuvuuksia koskevaa väärää tietoa ja tarjoamaan moraalista auktoriteettia vaihtoehtoisten ja väkivallattomien konfliktinratkaisukeinojen omaksumiseksi. Tämän tutkimuksen tehtävänä on tarkastella uskontodialogin mahdollisuuksia sosiaalisen muodonmuutoksen tuottajana rauhantyössä. Tutkimuksessa arvioidaan muutoksia uskontodialogiohjelmaan osallistuneiden henkilöiden asenteissa ja luottamuksen kokemisessa toisia uskontoja ja niihin kuuluvia ihmisiä kohtaan. Tutkimukseen osallistui kahdeksan Omanin Masqatissa toimivassa Al Amana -keskuksessa tammikuussa 2023 järjestetyn uskontodialogiohjelman osallistujaa. Tutkimuksessa käytettiin aineiston keräämisen menetelmänä lomakehaastattelua ja teemahaastattelua. Kyselylomakkeen ja teemahaastattelun tuloksia analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Kaikki vastaajat kertoivat oman luottamuksensa pääsääntöisesti kasvaneen ja asenteidensa joko muuttuneen positiivisemmiksi tai pysyneen samoina uskontodialogiohjelman seurauksena. Osallistujat pitivät ohjelmaa menestyksekkäänä ja korostivat vastauksissaan pyrkivänsä tuomaan sen aikana oppimiaan asioita myös vahvemmin osaksi omaa jokapäiväistä toimintaansa uskonnollisissa konteksteissa. Lisäksi he kokivat, että uskontodialogin avulla voidaan korjata konfliktia aiheuttavaa väärää tietoa ja luoda positiivisia yhteyksiä ihmisten välillä. Tutkimustulokset antavat aihetta pohtia, miten uskontodialogi toimii konfliktinratkaisussa sosiaalisen muodonmuutoksen tuottajana. Sosiaalinen muodonmuutos viittaa konfliktiosapuolena olleen yhteiskunnan sosiaalisten rakenteiden muuttamiseen siten, että ne eivät enää tukisi uuden konfliktin syntyä ja auttaisivat päätökseen saatujen konfliktien sovinto- ja jälkiselvitysprosesseissa.

Julkisista kyberattribuutioista, eli kyberoperaation toteuttajan julkisesta nimeämisestä, on 2000-luvun aikana tullut uudenlainen vaikuttamisen väline maailmanpolitiikassa. Julkisuutta tavallisesti karttavat tiedustelupalvelut ovat olleet näkyviä toimijoita useissa länsimaiden viime vuosina tekemissä julkisissa kyberattribuutioissa. Tämän tutkimuksen tarkoitus on tunnistaa länsimaiden tiedustelupalveluiden julkisten kyberattribuutioiden strategisia tavoitteita. Tämä tehdään analysoimalla attribuutioilla muodostettavia ja vahvistettavia strategisia narratiiveja. Sekä julkisista kyberattribuutioista että tiedustelupalveluiden julkisuudesta on tehty tutkimusta vasta vähän aikaa, ja se kaipaa syventämistä. Tämän tutkimuksen tavoite onkin toimia avauksena ajankohtaisen aiheen monipuolisemmalle tarkastelulle ja käsitteellistämiselle. Tutkimuksessa kartoitetaan länsimaiden ja niiden tiedustelupalveluiden 2010-luvulla tekemiä julkisia kyberattribuutioita Council on Foreign Relations -ajatushautomon tietopankin avulla. Kolmea tapausesimerkkiä tiedustelupalveluiden julkisista kyberattribuutioista analysoidaan tarkemmin laadullisen sisällönanalyysin avulla. Aineistona toimii tarkasteltavien tiedustelupalveluiden ja valtioiden julkaisemat materiaalit kyseisistä attribuutioista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on konstruktivismi, ja se edustaa kriittistä turvallisuus- ja tiedusteluntutkimusta. Analyysissa hyödynnetään Miskimmonin, Rosellen ja O’Loughlinin strategisten narratiivien kehystä. Attribuoidessaan julkisesti vihamielisten valtioiden kyberoperaatioita tarkastellut länsimaat pyrkivät muodostamaan ja vahvistamaan itselleen suosiollisia strategisia aihe-, identiteetti- ja järjestelmänarratiiveja. Näissä narratiiveissa korostetaan länsimaihin kohdistuvan kyberuhkan vakavuutta ja monimuotoisuutta, esitetään kyberoperaatioita toteuttavat autoritääriset valtiot vastuuttomina ja uhkaavina toimijoina ja osoitetaan länsimailla olevan uskottavat tiedustelu- ja kyberkyvykkyydet sekä yhteistyökykyä. Tarkastellut julkiset kyberattribuutiot osallistuvat myös jatkuvan kyberkonfliktin järjestelmänarratiivin rakentumiseen. Tiedustelupalveluiden osallistuminen länsimaiden julkisiin kyberattribuutioihin lisää attribuutioiden ja niillä muodostettavien strategisten narratiivien uskottavuutta. Tiedustelupalveluiden julkiset attribuutiot ovat keino valtioille hallita kilpailevia narratiiveja ja tiedustelupalveluille lisätä omaa vaikutusvaltaansa. Attribuutiot myös osoittavat tiedustelupalveluiden sopeutumista nykypäivän mediaympäristön avoimuuden vaatimuksiin.