Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Sort by: Order: Results:

  • Laukka, Tomi (2021)
    Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
  • Guidastri, Alberto (2022)
    Turvallisuus on monitasoinen ja monitulkintainen sana, jonka käsitesisältö vaihtelee määrittelijän mukaan. Yhteiskunnallinen modernisaatiokehitys haastaa ne perinteiset rakenteet, joiden varaan turvallisuusinstituutiot ja niiden ideologiset kohteet ovat rakentuneet ja turvallisuuskeskustelun keskiöön ovatkin nousseet uudet turvallisuutta vaarantavat uhat, kuten ideologis-uskonnollinen terrorismi ja hybridiuhkat, jotka ovat yhdessä muuttaneet uhkakäsityksiä ja hämärtäneet sisäisten ja ulkoisten uhkien torjumisen ja turvallisuuden toteuttamisen toimia oikeudellisesti. Konkreettisen turvallisuuden kasvusta huolimatta turvattomuuden tunne on yhteiskunnassa kasvanut. Yhteiskunnan kehittyessä herää kysymys siitä, onko turvallisuus ja erityisesti sen toteuttamisen juridiset kehykset pysyneet muutoksen perässä, sekä toteutuuko turvallisuus yksilö-, kollektiivi- ja valtiotasolla ja miten yhteiskunnallinen kehitys saattaa vaikuttaa turvallisuuskäsityksiin ja toteuttamiseen oikeudellisesti. Tutkielman tarkoitus on selvittää turvallisuuden laajempaa merkitystä yhteiskunnan syntymisen taustalla ja sen oikeudellisen modernisaation kehityksessä, sekä tunnistaa turvallisuuden toteuttamisen käsitystä hyvinvointivaltiossa ohjaavia piirteitä ja sen mahdollisia epätoivottavia modernisaatiokehityksestä johtuvia kehityskulkuja kansallisvaltiokehyksessä. Tutkielmassa on vahva valtiosääntöoikeudellinen ja oikeussosiologinen fokus rikosoikeudellisen lähdeaineiston rinnalla. Tutkielmassa turvallisuus tunnistetaan utilitaristisesti ajateltuna kollektiivisena hyvänä, joka saa toteuttamisen pidäkkeensä yksilölähtöisenä perusoikeutena, jota kollektiivista ja kansallista turvallisuutta turvaa-vien toimien on edistettävä ollakseen hyväksyttyjä. Turvallisuuden ja rikosoikeudellisen riskihallinnan välinen suhde on muodostunut yhteiskunnan modernisaation ja hyvinvointivaltiokehityksen kohdalla hyvin merkittäväksi turvallisuuden toteuttamisen nykytilan tulkitsemiseksi normatiivisesti. Turvallisuus on osa valtion riskejä ja uhkia torjuvaa olemusta, järjestystä ja kontrollia, joka on tarkoitettu ihmisten fyysisen vapauden turvaamiseksi. Abstrakti, kollektiivinen turvallisuus ohjaa turvallisuuden yleistä sisältöä ja sen strategiaa yhteiskunnassa, jota konkreettinen yksilölähtöinen turvallisuuden toteuttaminen hillitsee sitoutumisellaan perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään. Demokraattinen kontrolli pitää terveessä ja aktiivisessa yhteiskunnassa huolen siitä, että kollektiiviset intressit ovat yhdenmukaisia niiden yksilöintressien kanssa, joita perusoikeusjärjestelmä suojaa.
  • Jylhänlehto, Olli (2022)
    Tutkielmassa käsitellään työsopimuslain (555/2001) 12 luvun 2 §:n mukaista työsopimuksen päättämiskorvausta ja sen yhteensovittamista työttömyysetuuksien kanssa saman luvun 3 §:n perusteella. Tarkastelu kohdistuu siihen, millä tavalla päättämiskorvaus jakautuu aineelliseen ja aineettomaan vahinkoon ja mikä merkitys tälle tulee antaa suhteessa edellä mainittuihin työsopimuslain säännöksiin. Tutkielman näkökulma on siis työoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy myös vahingonkorvaus-, sopimus- ja sosiaalioikeudellisia aspekteja. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan päättämiskorvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä tuomitaan, mikäli työnantaja on päättänyt työntekijän työsuhteen työsopimuslaissa säädetyn vastaisesti. Päättämiskorvauksen määrä on lähtökohtaisesti vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkkaa vastaava, mutta sekä ala- että ylärajasta voidaan tietyin edellytyksin poiketa. Korvauksen suuruus määräytyy kokonaisarvioinnin perusteella tilannekohtaisesti. Tilanteita, joissa työsuhde voidaan päättää perusteetta, on useita, mutta ne perustuvat useimmiten työsopimuslain 7 ja 8 lukujen työsuhteen irtisanomista ja purkamista koskeviin säännöksiin. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä säädetään edellä mainitun päättämiskorvauksen sekä työntekijälle maksetun työttömyysetuuden yhteensovittamisesta. Säännöksen mukaan päättämiskorvauksesta tulee vähentää tietty osa työntekijälle maksetusta työttömyydestä johtuvasta työttömyysetuudesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle päättämisestä aiheutuvasta ansionmenetyksestä. Aineellinen vahinko on vahinkoa, joka voidaan objektiivisesti määritellä ja joka vähentää vahingonkärsijän varallisuutta. Aineeton vahinko on muuta kuin rahamääräistä vahinkoa, kuten esimerkiksi kipua, särkyä, vikaa tai pysyvää haittaa. Päättämiskorvaus rakentuu kokonaiskorvauksen periaatteelle tuomioistuimen tuomitessa korvauksen. Yhteensovittamisen tekemisen vuoksi kokonaiskorvauksesta joudutaan erottelemaan aineellisen ja aineettoman vahingon osuus. Päättämiskorvauksen aineellinen vahinko koostuu pääasiassa päättämistä seuranneesta työttömyydestä johtuneesta ansionmenetyksestä, mutta myös muun aineellisen vahingon olemassaolo on mahdollista. Aineettoman vahingon osuus päättämiskorvauksessa perustuu muun muassa päättämisen loukkaavuuteen, työnantajan menettelyyn päättäessä ja työntekijän ikään ja olosuhteisiin. Aineellisen vahingon, pääasiassa toteutuneen ansionmenetyksen osuus päättämiskorvauksesta on useimmiten suuri. Sovintosopimusten osalta työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 4 momentissa todetaan, että siinä on erikseen mainittava ansionmenetyksen osuus korvauksesta. Johtopäätöksenä todetaan, että aineellisen ja aineettoman vahingon erottelulla on merkitystä päättämiskorvauksen ja työttömyysetuuden yhteensovittamisessa. Yhteensovituksen tarkastelujakson kohdentamisessa vahingon lajilla on merkitystä. Lisäksi erottelulla on prosessuaalista ja systemaattista merkitystä. Myös kehityskohteita sääntelyyn on havaittavissa.
  • Tiilikainen, Santeri (2021)
    Viime vuosikymmeninä aktivistisijoittajiksi kutsuttu institutionaalisten sijoittajien kategoria on noussut merkittäväksi toimijaksi globaaleilla markkinoilla. Epäortodoksisista toimintatavoistaan tunnetut aktivistisijoittajat eivät tyydy vain äänestämään yhtiökokouksessa, vaan pyrkivät ajamaan yhtiön arvoa kohottavia muutoksia esimerkiksi painostamalla yhtiön johtoa epävirallisissa keskusteluissa ja käynnistämällä yhtiön nykyistä suuntaa kritisoivia kampanjoita lehdistössä. Aktivistit eivät ole yritysvaltaajia, vaan hankkivat useimmiten vain muutaman prosentin vähemmistöosuuden kohdeyhtiöstään. Aktivistisijoittaminen voidaan nähdä enimmäkseen positiivisena ilmiönä, mutta joidenkin aktivistien osalta huomiota ovat herättäneet tapaukset, joissa aktivisti on vaatinut kohdeyhtiötään esimerkiksi toteuttamaan yhtiön pitkän aikavälin kannattavuudelle, työntekijöille tai ympäristölle haitallisia lyhytnäköisiä liiketoimia, taikka ajanut yhtiön tahallaan epäedulliseen tilanteeseen, tavoitteenaan hyötyä tästä itse monimutkaisten rahoitusjärjestelyiden avulla. Toistaiseksi tämä on myös ollut sallittua, sillä yhtiöoikeuden vakiintuneen kannan mukaan osakkeenomistaja – ja varsinkin aktivistisijoittajan kaltainen vähemmistöomistaja – saa itsekkyysoikeutensa nojalla tavoitella yhtiössä ainoastaan omaa etuaan. Tällä tutkimuksella on kuitenkin tarkoitus haastaa perinteinen käsitys siitä, ettei osakkeenomistajilla voisi olla velvollisuuksia alati kasvavien oikeuksien vastapainoksi. Tutkimuksessa vastaukseksi aktivistisijoittajien kyseenalaisiin toimenpiteisiin ehdotetaan osakkeenomistajan yleisen lojaliteettivelvollisuuden omaksumista. Tutkimuksessa pohditaan mahdollisuutta luoda osakkeenomistajan lojaliteettivelvollisuus osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:n yleislausekkeen laajentavalla tulkinnalla, kokonaan osakeyhtiölaista irrallisena oikeusperiaatteena tai de lege ferenda, säätämällä asiasta osakeyhtiölaissa. Lisäksi tutkitaan ehdotetun lojaliteettivelvollisuuden käyttökelpoisuutta ja tehokkuutta keinona torjua aktivistisijoittajien arveluttavia transaktioita. Erityisen ulottuvuuden tutkimukseen tuo se, että lojaliteettivelvollisuus asetetaan tässä vähemmistöosakkeenomistajalle, kun tähän asti se vähäinenkin huomio mitä osakkeenomistajan lojaliteetille on kotimaisessa tutkimuksessa osoitettu, on kiinnittynyt määräysvaltaa käyttäviin enemmistöomistajiin.
  • Nikkola, Aku (2021)
    Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.
  • Portimo, Katariina (2021)
    Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.
  • Turunen, Tiina (2022)
    Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia ongelmia alipalkkaukseen puuttumiseen liittyy voimassaolevassa oikeustilassa ja millaiset kriminaalipoliittiset ratkaisut näihin ongelmiin olisivat hyväksyttäviä ja tehokkaita. Tutkimusongelman taustalla on yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti esitetty vaatimus alipalkkauksen kriminalisoimisesta yleisellä tasolla. Tutkielmassa käsittelen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin edellytyksiä, toimivuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkielma on sidottu rikosoikeudellisen kriminalisointiteorian viitekehykseen, ja punnitsen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin vaatimusta kriminalisointiperiaatteita vasten. Lähtökohtana tutkielmassa on rationaalinen ja humaani rikosoikeudellinen järjestelmä, jossa kriminalisointien on täytettävä kriminalisointiperiaatteista johdettavat edellytykset ollakseen hyväksyttäviä. Toisena teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on Access to Justice -teoria, joka korostaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkitystä. Tutkielmassa pyrin selvittämään sitä, millaiset kriminaalipoliittiset ja muut lainsäädännölliset ratkaisut olisivat mahdollisimman toimivia ja hyväksyttäviä alipalkkaukseen puuttumisen parantamiseksi. Alipalkkaus liittyy työvoiman yleisempään hyväksikäyttöön, jonka ilmenemismuodoista vakavimmat on kriminalisoitu voimassaolevassa oikeustilassa. Työvoiman hyväksikäyttö muodostaa eräänlaisen jatkumon, jonka vakavimpia muotoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Jatkumon toisessa päässä on lievempiä hyväksikäytön muotoja, joita voi esiintyä myös ihmisarvoisessa työssä. Alipalkkaus on useimmiten läsnä kaikessa työvoiman hyväksikäytössä, mutta sellainen vakavia tapauksia lievempi alipalkkaus, joka ei täytä mitään tiettyä rikostunnusmerkistöä, luokitellaan tällä hetkellä yksityisoikeudelliseksi riita-asiaksi. Työvoiman hyväksikäyttö on monin paikoin piilorikollisuutta ja siihen puuttuminen on osoittautunut haasteelliseksi. Ongelmia ilmenee viranomais- ja tuomioistuintasolla, mutta myös rikoslainsäädännössä voidaan havaita kehityskohtia. Alipalkattujen työntekijöiden näkökulmasta voimassaolevaan oikeustilaan liittyy huomattavia esteitä oikeuden saatavuudelle. Kun alipalkkauksen yleistä kriminalisointia tarkastellaan kriminalisointiperiaatteiden kautta, voidaan kuitenkin huomata, että uusi yleistason kriminalisointi ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisin ratkaisu havaittuihin ongelmiin. Tutkielmassa esitän, että uuden, lievimmät alipalkkaustapaukset kattavan yleiskriminalisoinnin sijaan työvoiman hyväksikäytön sääntelyä tulisi tarkastella systemaattisesti kokonaisuutena ja harkita säännösten johdonmukaistamista ja hallittua laajentamista. Lisäksi työvoiman hyväksikäytön vastaista työtä on vahvistettava muillakin alueilla kuin rikoslainsäädännössä.
  • Kosonen, Noora (2021)
    Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.
  • Rytky, Aino-Maija (2021)
    Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.
  • Gröhn, Harri (2021)
    Tutkielman aiheena ovat työsuhderiidoissa sovellettavat oikeuspaikkasäännökset. Oikeuspaikkasäännöksiä uudistettiin vuonna 2008, jolloin ne koottiin pääasiallisesti oikeudenkäymiskaaren 10 lukuun. Työsuhderiidoissa näistä säännöksistä voivat tulla sovellettavaksi lähinnä OK 10:1–4 ja 6. Säännökset ovat uudistuksen jälkeen jääneet kansallisessa oikeuskirjallisuudessa varsin vähälle huomiolle, joten pyrin ensinnäkin täyttämään tätä de lege lata -tutkimukseen jäänyttä aukkoa tarkastelemalla nykyistä oikeustilaa lainopin keinoin. Koronaviruspandemian myötä sekä etätyö että etäistunnot ovat yleistyneet merkittävästi. Nykytilan arvioinnin lisäksi tarkoituksenani onkin selvittää, millaisia vaikutuksia näillä ilmiöillä on toisaalta yksittäisten oikeuspaikkasäännösten soveltamiseen ja toisaalta sääntelyn taustalla oleviin tavoitteisiin. Koska etenkin OK 10:6:n mukaisen tavanmukaisen työntekopaikan määrittäminen vaikuttaa etätyön lisääntymisen myötä olevan entistä haastavampaa, tarkastelen lisäksi uuden toimivaltaperusteen, forum domicilii actoriksen, sallimista kuluttajien ja elatusapua vaativien tai saavien lisäksi myös työntekijöille. Arvioin tutkielmassa myös muun muassa etäistuntojen vaikutusta oikeuspaikkavalinnan merkitykseen. Tutkielma on pääasiallisesti prosessioikeudellinen. Etenkin OK 10:6:ää voi kuitenkin pitää myös työoikeudellisena normina ja myös sen taustalla on nähtävissä työoikeuden keskiössä oleva työntekijän suojeluperiaate. Tutkielmassa onkin siten myös työoikeudellisia ulottuvuuksia.
  • Nurkkala, Helmi (2020)
    Alustataloudella tarkoitetaan uutta talouden alaa, jossa alustayhtiöt tarjoavat käyttäjilleen alustan, jolla käyttäjät voivat myydä tarjoamiaan tuotteita ja palveluita. Esimerkkejä tällaisista alustoista ovat Airbnb, Wolt, Foodora ja Uber. Alustatalous on tuonut mukanaan useita verotuksellisia haasteita, jotka liittyvät erityisesti tiedonkulkuun alustojen ja veroviranomaisten välillä. Verohallinnolla ei ole nykyisen lainsäädännön puitteissa väylää vaatia ja vastaanottaa tietoja alustalla taloudellista toimintaa harjoittavien käyttäjien tuloista yksilöityjä jälkikäteisiä tietopyyntöjä lukuunottamatta. Tällä hetkellä vastuu tulojen ilmoittamisesta on siis täysin verovelvollisilla. Heistä moni ei tuloja ilmoita joko tietämättömyydestään tai siksi, että tietää, että kiinnijäämisen riski on tämänhetkisessä tilanteessa pieni. Ilmiöön liittyy vahvasti siis myös harmaan talouden lisääntyminen. Tässä tutkielmassa keskitytään näihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen pääosin henkilö- ja arvonlisäverotuksessa. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu seuraavasti: millaisia vero-oikeudellisia haasteita alustatalous on tuonut Suomelle, ja miten näitä voitaisiin tulevaisuudessa ratkaista. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, mutta myös oikeusvertailevaa näkökulmaa hyödynnetään mahdollisten ratkaisujen löytämisessä muista Pohjoismaista. Oikeuskäytäntöä ei tuoreesta aiheesta ole vielä ehtinyt Suomessa syntyä, joten varsinaisia ohjeita verolainsäädännön käytännön soveltamiselle alustatalouden kohdalla ei ole vielä päässyt syntymään. Soveltaminen ja työssäkin käytetyt esimerkit perustuvat siis pitkälti lainsäädännön lisäksi Verohallinnon luomiin ohjeisiin. Nykyinen lainsäädäntö ei ole selvästikään riittänyt alustoilla ansaittujen tulojen jäljittämiseen ja tehokkaaseen verottamiseen. Myös OECD ja Euroopan unioni ovat huomioineet haasteet, joten nämä kansainväliset tahot voivat osaltaan auttaa Suomea eteenpäin tilanteen ratkomisessa. Todennäköisintä on, että asia korjataan erityisesti veromenettelylain 15 §:n sivullisen yleistä tiedonantovelvollisuutta laajentamalla. Toinen tutkielmassa esitelty ratkaisu tiedonantovelvollisuuden laajentamisen rinnalla olisi pienimuotoisen toiminnan verovapaus. Muut Pohjoismaat näyttävät tässä esimerkkiä.
  • Vidén, Henna (2020)
    Euroopan unionin sisämarkkinat mahdollistavat tavaroiden, palvelujen, henkilöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden. Yhä suurempi joukko ammattihenkilöitä hyödyntää sisämarkkinoiden vapaata liikkuvuutta harjoittaakseen ammattiaan toisessa jäsenvaltiossa joko pysyvästi tai tarjotakseen palveluitaan väliaikaisesti ja satunnaisesti. Vaikka kyse on jatkuvasti kasvavasta ilmiöstä, ammattipätevyyden tunnustamista koskevaa oikeustieteellistä tutkimusta ei ole kattavasti tehty. Tämän lainopillisen tutkielman tarkoituksena on ollut vastata tähän puutteeseen luomalla yleiskäsitys siitä, miten ammattipätevyyden tunnustamista säännellään EU-oikeudessa. Tutkimusteemaa on lähestytty ensin luomalla katsaus ammattipätevyyden tunnustamisen historiaan ja siihen, miten sisämarkkinat ja ammattipätevyyden tunnustamista koskeva sekundaarinormisto ovat kehittyneet. Erityisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä syntynyt vastavuoroisen tunnustamisen periaate on vaikuttanut merkittävällä tavalla tutkintotodistusten, tutkintojen ja muiden muodollista pätevyyttä osoittavien asiakirjojen vastavuoroiseen tunnustamiseen ja sitä voidaankin pitää ammattipätevyyden tunnustamisen perustana. Tämä kehitys on johtanut voimassa olevan ammattipätevyysdirektiivin syntymiseen, joka on keskeisin ammattipätevyyden tunnustamista sääntelevä EU-oikeuden instrumentti. Tutkielmassa on keskitytty ennen kaikkea ammattipätevyysdirektiivin keskeisen sisällön käsittelyyn, minkä lisäksi tutkielmassa on nostettu esiin siihen liittyviä haasteita. Ammattipätevyyden tunnustaminen perustuu oletukseen siitä, että ammattihenkilöt voivat hyödyntää perussopimuksen turvaamia perusvapauksiaan. Unionin perusvapaudet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan absoluuttisia, sillä niitä voidaan rajoittaa perussopimuksen tunnustamilla rajoitusperusteilla sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä syntyneillä, yleiseen etuun liittyvillä pakottavilla vaatimuksilla. Tutkielmassa on arvioitu näitä rajoitusperusteita unionin lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa. Tutkielman lopuksi on vastattu tutkielman alussa esitettyihin kysymyksiin ja arvioitu tutkielmassa tehtyjä havaintoja erityisesti oikeusvarmuuden näkökulmasta sekä pohdittu ammattipätevyyden tunnustamiseen liittyviä tulevaisuuden näkymiä.
  • Lindgren, Teresa (2021)
    Avhandlingen behandlar rätt att utnyttja samt förbud mot att utnyttja bevis som inhämtats lagstridigt, med särskild fokus på bevis som inhämtats med hjälp av teletvångsmedel. De hemliga tvångsmedel som betraktas som teletvångsmedel är de som regleras under kategorin teletvångsmedel i tvångsmedelslagen 10 kap. Regleringen av hemliga tvångsmedel begränsar individernas grundläggande- och mänskliga rättigheter. När det gäller teletvångsmedel är rätten till skydd för privatliv den rättighet som främst inskränks. I avhandlingen behandlas därmed grundläggande- och mänskliga rättigheter i samband med användningen av teletvångsmedel, och i vilka situationer användningen av teletvångsmedel är en tillåten inskränkning i dessa rättigheter och när rättigheterna kränks. Avhandlingen strävar efter att utifrån den gällande lagstiftningen, förarbeten och både nationell rättspraxis och rättspraxis från Europadomstolen, utreda möjligheterna att utnyttja respektive förbjuda utnyttjandet av bevis som inhämtats lagstridigt. Om utnyttjande av lagstridigt inhämtade bevis regleras i rättegångsbalken 17 kap 25 § 3 mom., enligt vilken utgångspunkten är att bevisen kan utnyttjas ifall de inte äventyrar rätten till en rättvis rättegång. Således är frågan kring vad som avses med rätten till en rättvis rättegång central när det kommer till prövningen av utnyttjandeförbud. I samband med användningen av teletvångsmedel kan flera olika typer av lagstridighet komma på fråga som kan medföra att utnyttjandeförbud aktualiseras med stöd av RB 17 kap 25 § 3 mom., så som myndigheternas överträdelse av befogenheter och kränkningar mot skyddet för privatliv. Ifall utnyttjandeförbud utfärdas för ett bevis, får beviset inte överhuvudtaget tas i beaktande i bevisprövningen. Trots att utgångspunkten är att bevis som inhämtats lagstridigt får utnyttjas i en rättegång, kan man inte frångå de omständigheter som föreligger kring bevisets inhämtande. Dessa omständigheter ska tas i beaktande vid bevisprövningen och omständigheterna att beviset inhämtats lagstridigt kan försvaga dess bevisvärde.
  • Gammals, Jannika (2020)
    Rätten till personlig integritet är tryggad i grundlagen och psykisk integritet är en del av denna. Rätten skyddas i strafflagen genom bland annat misshandelsdeliktet, och psykisk misshandel är enligt strafflagen straffbar på samma sätt som fysisk misshandel. Ändå finns det mycket få åtal och domar som gäller just psykisk misshandel, trots att psykiskt våld bland barn är så vanligt att ungefär var sjätte elev som gick i årskurserna 4 och 5, och fler än var fjärde av dem som gick i årskurserna 8 och 9 under år 2019 upplevt att de utsatts för psykiskt våld under det föregående året. I avhandlingen går jag igenom hur psykiskt våld regleras i Finland och hur barns speciella ställning beaktas i detta samband, vilka problemen med regleringen är med beaktande av internationella krav och hur dessa problem kunde lösas. För att svara på dessa frågor har jag gått igenom gällande finsk lagstiftning, rättspraxis, åtalseftergifter och utfört intervjuer för att få reda på huruvida misshandelsdeliktet gällande psykisk misshandel de facto kan tillämpas. Psykiskt våld ingår i flera olika delikt i strafflagen, som exempelvis olaga förföljelse och ärekränkning. För att det ska vara frågan om misshandel enligt strafflagen krävs, förutom en bevisad gärning, kausalitet mellan gärningen och den orsakade följden. Vid psykisk misshandel är kausaliteten betydligt svårare att fastställa än vid fysisk misshandel och trots att det finns fall där någon dömts för psykisk misshandel kan dessa ses som undantagsfall. De internationella krav som ställs på straffbarheten av psykisk misshandel härstammar från Istanbulkonventionen. Det är också denna som slutligen påverkar straffbarheten vid fall där våldet begås mot barn, trots att barns speciella ställning beaktats också i FN:s barnkonvention och i barnskyddslagen. Då strafflagen inte uttryckligen straffbelägger psykisk misshandel, och då misshandelsdeliktet om ickefysiskt våld är så pass svårt att tillämpa kan det konstateras att den gällande finska regleringen inte för tillfället uppfyller alla internationella krav gällande kriminaliserandet av psykisk misshandel. Problemet kunde delvis lösas genom metoder som inte kräver nya kriminaliseringar, men för att täcka alla slags våld borde ett nytt delikt införas i strafflagen. För att vara lättare att tillämpa än det nuvarande deliktet kunde ett alternativ vara att bygga upp det nya deliktet som ett abstrakt faredelikt.
  • Puhakka, Laura (2022)
    Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella arvonlisäveron vähennysoikeus ei sovellu holdingyhtiön tytäryhtiöosakkeiden hankinta- tai myyntikustannuksiin, ellei kuluilla ole suoraa ja välitöntä yhteyttä yhtiön verolliseen liiketoimintaan. Suoran ja välittömän yhteyden kriteerin soveltaminen on kuitenkin käytännössä osoittautunut hyvin hankalaksi, eikä unionin tuomioistuin ole onnistunut kehittämään myynti- ja hankintakulujen vähennyskelpoisuuteen liittyvästä sääntelystä yhdenmukaista. Tämä on johtanut epäjohdonmukaisiin tulkintoihin unionin tuomioistuimen ratkaisuissa, minkä seurauksena vähennysoikeuteen liittyviä kriteerejä on tulkittu ristiriitaisesti Euroopan unionin jäsenvaltiossa, mukaan lukien Suomessa. Tämä tutkielma pyrkii vastaaman kysymykseen siitä, miten holdingyhtiön tytäryhtiöosakkeiden myynti- ja hankintakulujen arvonlisäveron vähennysoikeus käytännössä syntyy, mistä vähennysoikeuteen liittyvä tulkintaepävarmuus johtuu ja miten vähennysoikeuteen liittyvää lainsäädäntöä tulisi selkeyttää. Tutkielma osoittaa, että vähennysoikeuteen liittyvän epäselvän oikeuskäytännön johdosta oikeusvarmuus ja arvonlisäverotuksen neutraalisuus on kärsinyt, mikä on huolestuttavaa eurooppalaisen arvonlisäverojärjestelmän toimivuuden kannalta. Jotta yhtenäinen tulkinta kaikissa jäsenmaissa on mahdollista, tulee vähennysoikeuteen liittyvät tulkintaongelmat ratkaista selkeyttämällä vähennysoikeuteen liittyviä oikeussääntöjä unionin tasolla.
  • Tsegelnik, Yulia (2021)
    Tutkimuksen kohteena kiinteän toimipaikan käsite tulo- ja arvonlisäverotuksessa. Tarkoituksenani on selvittää, mitä tuo käsite kummassakin verolajissa tarkoittaa, ja millaisia vaikutuksia se tuo yritykselle. Tutkimuksen on määrä vastata kysymyksiin tulo- ja arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Tavoitteena on kartoittaa eritoten arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan jokseenkin tuloverotuksen käsitteeseen sekoittunut sisältö. Näin ollen pyrin käsittelemään tutkimuskohdetta painottaen arvonlisäverotuksen näkökulmaa. Kiinteän toimipaikan käsite ei ole yhtenevä tulo- ja arvonlisäverotuksessa, vaikka niissä on aineellisesti paljon samaa. Määritelmät ovat peräisin eri oikeuslähteistä. Arvonlisäverotuksessa ensisijainen oikeuslähde on EU-lainsäädäntö. Tuloverotuksessa taas korostuu verosopimusoikeus. Sovellettavana ovat eri verolajien järjestelmät, jotka käyttäytyvät valtion verotusoikeuteen ja yritysten verovelvollisuuteen nähden eri tavalla. Arvonlisäverotuksessa tavoitteena on kanavoida vero kuluttajan kannettavaksi. Laaja vähennysjärjestelmä turvaa kilpailun neutraalisuutta ja piilevän veron syntymistä. Tuloverotuksessa tavoitteena on verottaa yrityksen tuloa. Olennaisena osana kansainvälisen kaupan tuloverotusta on tuottojen ja tappioiden kohdistaminen oikeaan maahan. Molempiin verolajeihin liittyy veron kertaantumisen ja nollaverotuksen estäminen. Sekä tulo- että arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan määritelmät ovat laveita, mistä aiheutuu haastavia rajanvetotilanteita. Verosopimusoikeudesta peräisin olevan kiinteän toimipaikan osalta OECD:n tulkintaohjeet ovat saavuttaneet tärkeän aseman. Tulkintaohjeet sisältävät yksityiskohtaista arviointia kiinteän toimipaikan muodostumisesta. Arvonlisäverotuksen tulkintatilanteisiin ei saada vastauksia vastaavasta tulkintakannanotosta. Arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan määritelmä on perujaan EUT:n oikeuskäytännöstä, minkä vuoksi EUT:n ratkaisujen painoarvo on arvonlisäverotuksen osalta erityisen tärkeä tulkinta-apu. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka voi muodostua kolmen erilaisen perusteen pohjalta: liikepaikan, rakennustoiminnan aikarajan ylittymisen tai epäitsenäisen edustajan. Kuhunkin muodostumisperusteeseen kuuluvat omat edellytyksensä. Arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan muodostumisperusteita on vain yksi. Tuloverotuksessa liiketoiminnan harjoittaminen sisältyy kuhunkin kiinteän toimipaikan muodostumisperusteeseen, eikä valmisteleva ja avustava toiminta muodosta kiinteää toimipaikkaa. Arvonlisäverotuksessa kiinteä toimipaikkaa koskeva kysymys ratkaistaan erikseen suhteessa siihen, harjoittaako kiinteä toimipaikka minkäänlaista liiketoimintaa. Myyntiin osallistuminen on arvonlisäverotuksessa siten kiinteästä toimipaikasta erillinen kysymys, joka kuitenkin kulkee käsi kädessä kiinteän toimipaikan vaikutusten kanssa. Yhteistä on, ettei puhtaasti avustava ja valmisteleva toiminta kummassakaan verolajissa muodosta yritykselle verovelvollisuutta. Kiinteän toimipaikan ydintehtävänä on toimia valtioiden välistä verotusoikeutta jakavana elementtinä. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka antaa valtiolle suoraan verotusoikeuden, kun arvonlisäverotuksessa verotusoikeutta jaetaan myyntimaasäännöksillä, joiden liittymäkohdat ovat liiketoiminnan kotipaikka ja kiinteä toimipaikka. Kiinteä toimipaikka luo yrityksille rekisteröitymisvelvollisuuksia. Tuloverotuksessa kysymys on työnantajarekisteröinnistä ja arvonlisäverotuksessa rekisteröinnistä arvonlisäverovelvollisten rekisteriin, mikäli kiinteä toimipaikka myös harjoittaa Suomessa verollista myyntiä. Myyntiin osallistuva kiinteä toimipaikka ei arvonlisäverotuksessa voi soveltaa myyntiinsä käännettyä verovelvollisuutta taikka saada ulkomaalaispalautuksia. Toisaalta ALV:n kiinteän toimipaikan mukana yritys saa hyväkseen vähäisen liiketoiminnan verohuojennukset.
  • Saarinen, Miia (2021)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää arvopapereiden liikkeeseenlaskijan kovenanttisitoumuksia koskevan tiedonantovelvollisuuden oikeudellista ulottuvuutta. Sääntelyrakenteen tarkastelussa huomion keskiössä pidetään sisäpiiritiedon arviointia johtuen erityisesti kovenanttien luonteesta. Tämän pohjalta tutkimuksessa pyritään ottamaan kantaa sijoittajansuojaan ja sen toteutumiseen. Tutkimukseen liittyy tältä osin myös hyvin rajattu de lege ferenda –mielenkiinto, mutta tutkimuksessa ei tehdä laajaa de lege ferenda –analyysia sijoittajansuojan kehittämisestä. Tutkielma on ensisijaisesti pluralistista metodia hyödyntävä lainopillinen tutkimus vallitsevan oikeuden sisällöstä. Vaikkakin lainoppi on luonut kehykset tutkimukselle, on tutkimuksen näkökulmaa laajennettu myös taloudelliseen argumentaatioon, mikä ilmentää tutkimuksen pluralistista metodia. Tutkimuksen kohteena on kaksi eri velkainstrumenttiä, pankkilainarahoitus sekä joukkolainarahoitus. Tutkimuskohteessa erityistä problematiikkaa liittyy kovenanttien mahdollisiin rikkoutumistilanteisiin, joiden voidaan katsoa olevan erityisen herkkiä sisäpiiritiedon muodostumiselle. Kovenantin rikkoutumisesta aiheutuvista seuraamuksista sovitaan rahoitusinstrumenttikohtaisesti, pois lukien velkojen ristiineräännyttämistilanteet. Kovenantin rikkoutuminen voi instrumenttiin liitettyjen ehtojen mukaisesti muodostaa velan irtisanomisperusteen tai johtaa korvaukseen ja/tai neuvotteluihin luoton jatkosta. Tutkimuksessa kovenanttitiedottamista koskevan oikeudellisen sääntelykehyksen todetaan de lege lata olevan pirstaloitunut ja monisyinen. Johtopäätös tukee myös aiemmin oikeuskirjallisuudessa esitettyä väittämää siitä, että arvopaperimarkkinas ntelylle tunnusomaista on juurikin poikkeuksellinen monitasoisuus ja EU-tasoinen harmonisaatio. Kovenanttitiedottamista koskevat olennaiset säännökset sisältyvät erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetukseen, arvopaperimarkkinalakiin ja itsesääntelynormistoihin, minkä lisäksi erityisesti kirjanpitolautakunnan lausunnoilla on katsottava olevan vahva tulkintaa ohjaava vaikutus. Pörssin sisäpiiriohjeesta on johdettavissa sisäpiiritiedon arvioinnille se tärkeä lähtökohta, jonka mukaan erityistä merkitystä on annettava rahoitusvälineen lajille. Lisäksi tutkimuksessa todetaan sisäpiiritiedon arvioinnissa täsmällisyys- ja olennaisuusvaatimuksilla olevan olennainen, usein jopa ratkaiseva merkitys. Velkainstrumentistä riippumatta kovenantteja koskevassa informaatiossa erityisen olennaisena on pidettävä rahoitusinstrumentin irtisanomisperusteita, eli toisin sanoen sitä, onko kovenantin rikkoutuminen määritetty velan irtisanomisperusteeksi. Liikkeeseenlaskijan tiedonantovelvollisuudessa korostuu siten tapauskohtainen arviointi, sillä ei ole pidettävä itsestään selvänä sitä, että kovenantin rikkoutuminen muodostaisi luotonantajalle velan irtisanomisperusteen tai johtaisi rahoitussopimuksen ehtojen uudelleen neuvottelemiseen tai velan ennenaikaiseen eräännyttämiseen. Näin ollen sisäpiiritiedon tapauskohtaisessa arvioinnissa rahoitusinstrumentin ehdot muodostavat lähtökohdan sen perusteella, muodostaako kovenantin rikkoutuminen velan irtisanomisperusteen. Sijoittajansuojan näkökulmasta tutkimuksessa todetaan kullakin tiedonantovelvollisuutta sääntelevällä normilla olevan sijoittajansuojallinen ulottuvuus. Yhtiön taloudellisen tilanteen ja kovenanttisitoumusten osalta sijoittajansuojaa toteuttavat erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetus, arvopaperimarkkinalaki ja itsesääntely sekä toisaalta Finanssivalvonta toimivaltaisena valvontaviranomaisena. Sijoittajan tiedonsaantitarpeen voidaan kuitenkin perustellusti katsoa olevan korostunut yhtiön taloudellisen tilanteen heikentyessä, mistä johtuen myös kirjanpitolautakunnan ratkaisukäytännöllä on merkittävä sijoittajansuojaa toteuttava funktio.
  • Aro, Antti (2022)
    Kryptovaralla tarkoitetaan digitaalisen arvon tai oikeuksien kirjausta, joka voidaan siirtää ja tallentaa sähköisesti käyttäen hajautetun tilikirjan teknologiaa (DLT) tai vastaavaa teknologiaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, että millä edellytyksin kryptovara voi olla arvopaperimarkkinalain (AML) 2:1:ssä tarkoitettu arvopaperi. Kysymys on olennainen, koska tällöin kryptovaraan sovelletaan arvopaperimarkkinaoikeudellista lainsäädäntökehikkoa. Kryptovara on AML 2:1:ssä tarkoitettu arvopaperi, jos se täyttää tällaisen arvopaperin yleiset tunnusmerkit. Kryptovara täyttää yleiset tunnusmerkit, jos se on 1) siviilioikeudessa tarkoitettu arvopaperi; 2) vaihdantakelpoinen pääomamarkkinoilla; 3) saatettu tai saatetaan yleiseen liikkeeseen; ja on 4) lajiesineluonteinen. Kryptovara on siviilioikeudessa tarkoitettu arvopaperi, jos se on yksityisoikeudellinen asiakirja, jonka hallinta on sen osoittaman oikeuden käyttämisen välttämätön edellytys. Kryptovara on vaihdantakelpoinen, jos se on siirtokelpoinen ja sen luovutuksensaajaa suojataan velkakirjalain 2 luvun juoksevia velkakirjoja koskevien säännösten tai muiden niitä vastaavien säännösten nojalla. Kryptovaran tulee myös teknisellä tasolla mahdollistaa luovutuksensaajaa suojaavien säännösten antaman suojan toteutuminen. Luovutuksensaajaa suojaavat säännökset eivät voi vaihdantakelpoisuuden osatekijänä tulla korvatuiksi kryptovaran teknisillä ominaisuuksilla. Pääomamarkkinoiksi, joilla kryptovaran tulee olla vaihdantakelpoinen, katsotaan kaupankäynti kaupankäynnistä rahoitusvälineillä annetussa laissa tarkoitetuilla kauppapaikoilla (mukaan lukien DLT-pilottiasetuksessa tarkoitetussa DLT-pohjaisessa monenkeskisisissä kaupankäyntijärjestelmässä) ja ETA:n ulkopuolella vastaavasti toimivissa kaupankäyntijärjestelmissä. Pääomamarkkinoiden käsitteeseen sisältyvät myös kauppojen sisäisen toteuttajan toteuttamat kaupat. Kryptovara täyttää yleistä liikkeeseen saattamista koskevan yleisen tunnusmerkin, jos sen mahdollisten luovutuksensaajien joukkoa ei ole ennalta määrätty. Lajiesineluonteisuutta koskeva yleinen tunnusmerkki puolestaan täyttyy, jos kryptovara on saatettu tai saatetaan yleiseen liikkeeseen useiden samansisältöisistä oikeuksista annettujen kryptovarojen kanssa. Tässä esityksessä katsotaan, että kryptovarojen luonne ja niiden hyödyntämä teknologia eivät kategorisesti estä yleisten tunnusmerkkien täyttymistä. AML:n arvopaperia koskevan määritelmän tulkitaan tässä esityksessä olevan laaja. Siten keskenään hyvinkin erilaiset kryptovarat voivat olla AML:ssa tarkoitettuja arvopapereita ja siten tulla arvopaperimarkkinalainsäädännön soveltamisen piiriin. Toisaalta huomattava osa kryptovaroista ei täytä määritelmää. Tällaisia ovat esimerkiksi NFT:t ja perinteiset kryptovaluutat. Kryptovaran kategorisoinnilla esimerkiksi tiettyyn kryptovaratyyppiin ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä, kun arvioidaan sen luonnetta AML:ssa tarkoitettuna arvopaperina. Sen sijaan ratkaisevaa on, että täyttääkö tarkasteltava kryptovara AML:ssa tarkoitetun arvopaperin yleiset tunnusmerkit.
  • Terho, Elina (2021)
    Laki arvopaperitileistä (750/2012, APTL) koskee arvopapereiden säilyttämistä eli sopimukseen perustuvaa hallintaa asiakkaiden lukuun silloin, kun arvopaperit on määritelty lajiesineen tavoin. Lailla on pyritty ratkaisemaan moniportaisesti säilytettyihin arvopapereihin liittyviä esineoikeudellisia, sijoittajan suojaan liittyviä ongelmia, sekä parantamaan näin säilytettyjen arvopapereiden vakuuskäyttöä. Moniportaisessa järjestelmässä arvopapereita ei säilytetä omistajakohtaisesti arvopaperikeskuksessa, vaan säilytysketjun osapuolet hallinnoivat tilejä asiakkaiden lukuun, jolloin sijoittajan oikeus ilmaistaan ainoastaan sijoittajaa lähinnä olevan osapuolen alakirjanpidossa. Sijoittajan arvopapereihin liittyvät oikeudet eroavat huomattavasti riippuen siitä, säilytetäänkö niitä suorassa vai moniportaisessa hallinnassa, jolloin sijoittajan oikeudet arvopapereihin nähden voivat olla vähäisempiä ja oikeudellisesti epäselviä. APTL:ssä tilinhaltijan oikeusasema määritellään tilioikeuden kautta. Tilioikeuden voidaan sanoa olevan uudenlainen varallisuusoikeus, joka eroaa esineoikeutemme yleisistä opeista ja käsitteistä. Tilioikeus poikkeaa perinteisestä omistusoikeudesta, mutta sisältää myös omistusoikeuden kaltaisia piirteitä, sillä tilinhaltija voi määrätä oikeudestaan luovutustoimin ja perustaa siihen kohdistuvia pantti- tai muita oikeuksia. Tilinhaltijan oikeus perustaa tilioikeuteen kohdistuvia panttioikeuksia onkin merkittävä tilioikeuteen kuuluva ominaisuus. Tässä tutkimuksessa pyritään ensinnäkin määrittelemään tilioikeuden luonnetta ja sisältöä esineoikeuden yleisten oppien ja käsitteiden näkökulmasta. Tilioikeus muistuttaa omistusoikeutta säilyttäjän ollessa vakaassa taloudellisessa tilanteessa. Säilyttäjän maksukyvyttömyystilanteessa tilinhaltija saattaa kuitenkin kärsiä tappioita, mikäli säilyttäjä ei ole noudattanut lain mukaista velvollisuutta pitää hallussa arvopaperitileille merkittyjä vastaavia arvopapereita. Tilioikeus on luonteeltaan välillinen sen kohdistuessa tilinhaltijan säilyttäjään – toisaalta tilioikeus ulottuu ainoastaan tilinhaltijan omaan säilyttäjään, eikä tilinhaltija voi esittää vaatimuksia muita säilytysketjussa olevia säilyttäjiä kohtaan. Tämä välillinen luonne vaikeuttaa arvopapereihin liittyvien oikeuksien käyttämistä. Tilioikeuden sisältöä voidaan hyvin pitkälti muokata säilyttäjän ja asiakkaan välisellä säilytyssopimuksella, ja sijoittaja voi näin pyrkiä parantamaan oikeusasemaansa. Tutkimuksessa tutkitaan myös tilioikeuden panttausta esinevakuusoikeudellisten periaatteiden ja panttioikeudellisten käsitteiden näkökulmasta. Arvopaperitilijärjestelmä on kirjaamisjärjestelmä, jossa oikeusvaikutukset syntyvät tilikirjauksilla. Myös panttivelkojan oikeusasema on riippuvainen tilikirjauksista, minkä kannalta APTL:ssa omaksuttu melko yleisluontoinen sääntely voi olla ongelmallista. Tilioikeuden panttauksessa voidaan katsoa vallitsevan ns. ohennettu yksilöintiperiaate. Tiukasti sovellettu yksilöintiperiaate vaikeuttaisikin välillisesti hallittujen arvopapereiden vakuuskäyttöä merkittävästi. Tulee huomioida, että panttaus kohdistuu tilinhaltijan tilioikeuteen, ei esimerkiksi säilyttäjän asiakkaiden lukuun hallitsemiin arvopapereihin. Tilioikeuden erityinen luonne heijastuu myös panttivelkojan asemaan heikentäen esimerkiksi panttivelkojan realisointimahdollisuuksia.
  • Matikainen, Katja (2021)
    Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.