Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Sort by: Order: Results:

  • Eklund, Matilda (2022)
    Bioteknologia on kehittynyt paljon viime vuosikymmenten aikana, jonka seurauksena on keksitty muun muassa 3D-biotulostus. 3D-biotulostusteknologian avulla on mahdollista tulostaa eloperäistä biologista materiaalia, jopa ihmiskehon kudoksia, ja ”yksinkertaisia” ihmisosia, kuten esimerkiksi ihoa. Patenttijärjestelmä on rakennettu mekaanisten keksintöjen suojaamiseen, joten bioteknologian nopea kehitys on haastanut patenttijärjestelmää, erityisesti tilanteissa, joissa keksinnössä on hyödynnetty ihmisperäistä materiaalia. Tutkielmassa keskitytään Suomalaiseen ja Eurooppalaiseen biopatenttijärjestelmään, ja siihen, onko mahdollista patentoida 3D biotulostusmenetelmä ja biotulostetut ihmisperäiset osat. Erityisenä näkökulmana on ihmisarvon kunnioitus patenttijärjestelmässä. 3D-biotulostusta ei mainita patenttisääntelyssä. 3D ihmisosien biotulostaminen lääketieteellisistä syistä, on hyvin todennäköisesti pidettävä lääketieteellisenä menetelmänä. Lääketieteellisiä menetelmiä ei ole mahdollista patentoida. Patenttihakemuksen käyttötarkoituksen muotoilulla on tosin mahdollista rajata pois lääketieteellinen käyttö, jolloin menetelmäpatentin saaminen voi kenties olla mahdollista. Ihmiskehoa tai ihmisosia ei ole mahdollista patentoida. Biotulostetut tuotteet ovat funktionaalisesti samanlaisia, mutta rakenteelta erilaisia, kuin mitä ihmiskehossa olevat. Koska biotulostettu ihmisosa ei ole samanlainen kuin luonnossa oleva, ei ihmiskehon patentointikielto suoraan raja pois näitä patentoitavuuden piiristä. Biotulostetut ihmisosat voi mahdollisesti luokitella synteettiseksi biologiseksi kappaleeksi. Biotulostetut ihmisosat ovat kuitenkin verrattain samanlaisia kuin ihmiskehon osat, joten ihmisarvon kunnioitus on toteuduttava näidenkin kannalta. Lähtökohtaisesti ei ole mahdollista patentoida biotulostettuja ihmisosia, koska se olisi ihmisarvoa loukkaavaa, sekä patenttisääntelyn kiertämistä. 3D-biotulostusmenetelmän ja tulostettujen ihmisosien patentoitavuusarviointi on aina tehtävä tapauskohtaisesti ja patentointihakemuksen tosiseikkojen perusteella.
  • Riskilä, Ulriika (2022)
    Musiikin jakelu- ja kulutusympäristön muutos on ulottanut vaikutuksensa nykypäivän äänitepiratismin harjoittamisen muotoihin. Viime vuosina niin kutsutun suoratoistorippauksen (stream ripping) suosio on ollut maailmanlaajuisesti nopeiten kasvussa. Luvaton tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakelu ja hyödyntäminen tarkoittaa suoraa tulonmenetystä oikeudenhaltijoille, ja edelleen koko musiikkialalle. Tekijänoikeussääntelyn keinoin on pyritty niin selventämään musiikin laillisen kuluttamisen rajoja kuin takaamaan oikeudenhaltijoille tietynasteinen oikeussuojan taso. Euroopan unionin lainsäädännössä on luotu pohja yleensä tuomioistuimen toimesta annettavalle estomääräykselle, joka kohdistetaan internetvälittäjään. Estomääräyksen nojalla välittäjä on velvollinen estämään pääsyn yhdelle tai useammalle estomääräyksessä yksilöidylle verkkoalustalle. Oikeudenhaltijan turvaksi säädettyjen oikeussuojakeinojen kehittämisen lähtökohdat ovat rajalliset, mikä näkyy myös estomääräyksen antamista edeltävässä edellytysharkinnassa; Huomioitavana on ainakin perusoikeuksien välinen tasapaino, muut intressiryhmät etuineen, ja mahdollisesti eri oikeusjärjestyksien erot. EU-sääntely luo vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden estomääräyskehykselle. Vaikka kansallinen implementointi on tapahtunut usein hyvin sanatarkasti ja ilman tarkentavaa sääntelyä, on jäsenvaltioiden estomääräyskäytäntöjen silti kritisoitu eroavan toisistaan hyvinkin paljon. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin tekijä tai hänen edustajansa voi hakea EU-lainsäädäntöön perustuvaa estomääräystä nykypäivän verkkopiratismitapauksissa. Tutkielman keskiössä on Tekijänoikeuslain (404/1961) 60 e §:n mukaisen estomääräysmenettelyn edellytysten tarkastelu. Tämän ohella täydentäviä huomioita tehdään niin muiden jäsenvaltioiden kuin kolmansien maiden estomääräyskäytäntöihin liittyen. Tutkielman tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, kuinka tehokkaana oikeussuojakeinona estomääräys on nähtävissä nykymuotoista äänitepiratismitoimintaa vastaan.
  • Laukka, Tomi (2021)
    Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
  • Heikkinen, Ella (2024)
    Vainoaminen kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2014. Rikoslain 25 lukuun lisättiin 7 a §, jonka mukaan ”joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta, vainoamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi”. Ennen vainoamisen kriminalisointia uhrin oikeussuojakeinona oli lähinnä lähestymiskiellon hakeminen. Tutkielma keskittyy vainoamisen abstraktia vaaraa ilmentävään elementtiin ”on omiaan”. Tutkimuskysymyksinä on, että mitä on omiaan -kriteeri tarkoittaa, mitä juuri rikoslain 25:7a:n on omiaan -kriteerillä tarkoitetaan, sekä miten vainoamisen abstraktia vaaraa ja on omiaan -kriteeriä koskevaa edellytystä on tulkittava, ja mitä mahdollisia erityiskysymyksiä niihin liittyy? Erityispiirteinä tutkielmassa esitetään tahallisuus, uhrin tunteiden objektiivinen arvioiminen ja ex post- sekä ex ante-arviointi. Kutakin erityispiirrettä käsitellään tutkielman loppupuolella, ja aluksi tutkielma keskittyy abstraktiin vaaraan yleisesti, jonka jälkeen siirrytään juuri vainoamiseen liittyvään abstraktiin vaarantamiseen. Tutkielman voi sanoa olevan yleiskattava katsaus vainoamisen ”on omiaan”-kriteeriin. Täysin aukottomia vastauksia tutkimuskysymyksiin ei voida esittää. Viimeisessä kappaleessa nivotaan yhteen tutkielma kokonaisuudessaan ja esitetään johtopäätökset.
  • Nyyssönen, Alisa (2023)
    Due to recent price volatility in the EU electricity markets, exceptional intervention measures have been implemented to ease the increased pressure on European households and businesses. This thesis examines the measure of setting a cap on market revenues for inframarginal energy generators. The thesis is divided into three sections. The first part of this research highlights the main elements of the EU’s energy policy objectives, attempts to trace back to the causes of the energy crisis, and examines how the current electricity market design contributes to attaining these goals. The second part deals with the content of the temporary regulatory measure that sets a cap on market revenues and attempts to identify some of its key costs and benefits. Finally, the third section takes a more pragmatic approach aiming to determine the risks adopting such regulatory measures may impose on the renewable energy industry by drawing from empirical data acquired from industry operators via survey responses. Combining these three parts of research, this thesis seeks to first determine and introduce the causes of the current electricity market crisis as well as the aspects of the current electricity market design that may be considered to malfunction. The second research question deals with the content of the regulatory measures adopted to mitigate this crisis in electricity markets attempting to conclude whether this measure can be considered an effective intervention. Along with the aims of the first and second parts, this thesis also attempts to assess the potential risks such regulation may have on the future of the renewable industry, forming the third research question answered through empiricism: how could this temporary measure affect the generators of renewable energy in the long-term? Besides providing a brief overview on the current EU electricity market design, this thesis aims to establish the importance of transitioning to renewable energy and increasing its role in the EU energy mix to not only be vital for environmental sustainability but a key element in ensuring the security of supply by diversifying the energy mix and decreasing the EU’s dependency on imported energy, as well as cutting off indirect support to Russian war. Along with this aim, it attempts to examine the effectiveness of the approach of setting a cap on market revenues on inframarginal technologies, especially considering the green transition targets of the EU.
  • Lindström, Ella (2023)
    Tutkielmassa tarkastellaan markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (EU) N:o 596/2014 (MAR) 11 artiklan toisen kohdan mukaisen julkisten ostotarjousten toteutukseen liittyvän markkinoiden tunnustelun sääntelyä ja sen ympäröivää viitekehystä. Markkinoiden tunnustelulla ostotarjouskontekstissa tarkoitetaan tilannetta, jossa julkista ostotarjousta suunnitteleva henkilö ilmaisee sisäpiiritietoa osapuolille. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella markkinoiden tunnustelun sääntelyä ostotarjouskontekstissa erityisesti julkisiin ostotarjouksiin liittyvän sääntelykehyksen valossa, huomioiden sisäpiiritietoa koskevan sääntelyn olennainen rooli. Hyödyntäen teleologista tulkintatapaa, tutkielma jäsentää ensin markkinoiden tunnustelua koskevaa sääntelykehystä arvopaperimarkkinaoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielma peilaa myös sisäpiirisääntelyn soveltuvuutta ostotarjouskontekstiin ja sen vaikutusta tyypillisissä julkisissa ostotarjousprosesseissa. Lisäksi tutkielmassa keskitytään markkinoiden tunnustelua koskevan sääntelyn systematisointiin ja markkinoiden tunnustelua koskeviin menettelysäännöksiin. Tutkielma identifioi sääntelyssä ilmeneviä ristiriitoja ja epäselvyyksiä sekä analysoi näiden vaikutusta markkinoiden tunnustelua koskevan sääntelyn käytännön toteutukseen. Säännöksen systematisoinnissa otetaan myös huomioon Euroopan komission uusimmat markkinoiden tunnustelua koskevan sääntelyn muutosehdotukset ja niiden vaikutukset erityisesti markkinoiden tunnustelua koskeviin menettelysäännöksiin. Lisäksi tutkielman pääasiallisena tavoitteena on tuoda markkinoiden tunnustelun sääntely julkisia ostotarjouksia koskevan sääntelyn piiriin ja peilata sääntelykehystä julkisia ostotarjouksia koskevaan taloudelliseen sekä oikeudelliseen tarkoitusperään. Markkinoiden tunnustelua ja julkisia ostotarjouksia koskevien sääntelykehysten sekä tarkoitusperien vertailu osoittaa niillä olevan päällekkäisyyksiä eri lähtökohdista huolimatta. Tutkielmassa perehdytään erityisesti siihen, vaarantuvatko ostotarjoussääntelyn oikeusperiaatteet ja taloustieteelliset tarkoitusperät markkinoiden tunnustelusäännöksen epäselvyyksien ja tulkinnanvaraisuuksien takia tarkoituksenmukaisuusharkinnan avuin. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään markkinoiden tunnustelua koskevan sääntelyn tunnusmerkistön epäselvyyden takia vallitsevan jännite ostotarjoussääntelyn ja markkinoiden tunnustelun sääntelyn välillä, joka johtaa tehokkuuden ja oikeusvarmuuden vaarantumiseen julkisten ostotarjousten markkinoiden tunnustelussa. Tutkielmassa lisäksi todetaan markkinoiden tunnustelusäännöksen käytännön hyödyn vaarantuvan yhdistyvien sääntelykehysten välillä vallitsevan jännitteen takia, johtaen haitallisiin tehokkuusvaikutuksiin määräysvaltamarkkinoilla.
  • Guidastri, Alberto (2022)
    Turvallisuus on monitasoinen ja monitulkintainen sana, jonka käsitesisältö vaihtelee määrittelijän mukaan. Yhteiskunnallinen modernisaatiokehitys haastaa ne perinteiset rakenteet, joiden varaan turvallisuusinstituutiot ja niiden ideologiset kohteet ovat rakentuneet ja turvallisuuskeskustelun keskiöön ovatkin nousseet uudet turvallisuutta vaarantavat uhat, kuten ideologis-uskonnollinen terrorismi ja hybridiuhkat, jotka ovat yhdessä muuttaneet uhkakäsityksiä ja hämärtäneet sisäisten ja ulkoisten uhkien torjumisen ja turvallisuuden toteuttamisen toimia oikeudellisesti. Konkreettisen turvallisuuden kasvusta huolimatta turvattomuuden tunne on yhteiskunnassa kasvanut. Yhteiskunnan kehittyessä herää kysymys siitä, onko turvallisuus ja erityisesti sen toteuttamisen juridiset kehykset pysyneet muutoksen perässä, sekä toteutuuko turvallisuus yksilö-, kollektiivi- ja valtiotasolla ja miten yhteiskunnallinen kehitys saattaa vaikuttaa turvallisuuskäsityksiin ja toteuttamiseen oikeudellisesti. Tutkielman tarkoitus on selvittää turvallisuuden laajempaa merkitystä yhteiskunnan syntymisen taustalla ja sen oikeudellisen modernisaation kehityksessä, sekä tunnistaa turvallisuuden toteuttamisen käsitystä hyvinvointivaltiossa ohjaavia piirteitä ja sen mahdollisia epätoivottavia modernisaatiokehityksestä johtuvia kehityskulkuja kansallisvaltiokehyksessä. Tutkielmassa on vahva valtiosääntöoikeudellinen ja oikeussosiologinen fokus rikosoikeudellisen lähdeaineiston rinnalla. Tutkielmassa turvallisuus tunnistetaan utilitaristisesti ajateltuna kollektiivisena hyvänä, joka saa toteuttamisen pidäkkeensä yksilölähtöisenä perusoikeutena, jota kollektiivista ja kansallista turvallisuutta turvaa-vien toimien on edistettävä ollakseen hyväksyttyjä. Turvallisuuden ja rikosoikeudellisen riskihallinnan välinen suhde on muodostunut yhteiskunnan modernisaation ja hyvinvointivaltiokehityksen kohdalla hyvin merkittäväksi turvallisuuden toteuttamisen nykytilan tulkitsemiseksi normatiivisesti. Turvallisuus on osa valtion riskejä ja uhkia torjuvaa olemusta, järjestystä ja kontrollia, joka on tarkoitettu ihmisten fyysisen vapauden turvaamiseksi. Abstrakti, kollektiivinen turvallisuus ohjaa turvallisuuden yleistä sisältöä ja sen strategiaa yhteiskunnassa, jota konkreettinen yksilölähtöinen turvallisuuden toteuttaminen hillitsee sitoutumisellaan perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään. Demokraattinen kontrolli pitää terveessä ja aktiivisessa yhteiskunnassa huolen siitä, että kollektiiviset intressit ovat yhdenmukaisia niiden yksilöintressien kanssa, joita perusoikeusjärjestelmä suojaa.
  • Jylhänlehto, Olli (2022)
    Tutkielmassa käsitellään työsopimuslain (555/2001) 12 luvun 2 §:n mukaista työsopimuksen päättämiskorvausta ja sen yhteensovittamista työttömyysetuuksien kanssa saman luvun 3 §:n perusteella. Tarkastelu kohdistuu siihen, millä tavalla päättämiskorvaus jakautuu aineelliseen ja aineettomaan vahinkoon ja mikä merkitys tälle tulee antaa suhteessa edellä mainittuihin työsopimuslain säännöksiin. Tutkielman näkökulma on siis työoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy myös vahingonkorvaus-, sopimus- ja sosiaalioikeudellisia aspekteja. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan päättämiskorvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä tuomitaan, mikäli työnantaja on päättänyt työntekijän työsuhteen työsopimuslaissa säädetyn vastaisesti. Päättämiskorvauksen määrä on lähtökohtaisesti vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkkaa vastaava, mutta sekä ala- että ylärajasta voidaan tietyin edellytyksin poiketa. Korvauksen suuruus määräytyy kokonaisarvioinnin perusteella tilannekohtaisesti. Tilanteita, joissa työsuhde voidaan päättää perusteetta, on useita, mutta ne perustuvat useimmiten työsopimuslain 7 ja 8 lukujen työsuhteen irtisanomista ja purkamista koskeviin säännöksiin. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä säädetään edellä mainitun päättämiskorvauksen sekä työntekijälle maksetun työttömyysetuuden yhteensovittamisesta. Säännöksen mukaan päättämiskorvauksesta tulee vähentää tietty osa työntekijälle maksetusta työttömyydestä johtuvasta työttömyysetuudesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle päättämisestä aiheutuvasta ansionmenetyksestä. Aineellinen vahinko on vahinkoa, joka voidaan objektiivisesti määritellä ja joka vähentää vahingonkärsijän varallisuutta. Aineeton vahinko on muuta kuin rahamääräistä vahinkoa, kuten esimerkiksi kipua, särkyä, vikaa tai pysyvää haittaa. Päättämiskorvaus rakentuu kokonaiskorvauksen periaatteelle tuomioistuimen tuomitessa korvauksen. Yhteensovittamisen tekemisen vuoksi kokonaiskorvauksesta joudutaan erottelemaan aineellisen ja aineettoman vahingon osuus. Päättämiskorvauksen aineellinen vahinko koostuu pääasiassa päättämistä seuranneesta työttömyydestä johtuneesta ansionmenetyksestä, mutta myös muun aineellisen vahingon olemassaolo on mahdollista. Aineettoman vahingon osuus päättämiskorvauksessa perustuu muun muassa päättämisen loukkaavuuteen, työnantajan menettelyyn päättäessä ja työntekijän ikään ja olosuhteisiin. Aineellisen vahingon, pääasiassa toteutuneen ansionmenetyksen osuus päättämiskorvauksesta on useimmiten suuri. Sovintosopimusten osalta työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 4 momentissa todetaan, että siinä on erikseen mainittava ansionmenetyksen osuus korvauksesta. Johtopäätöksenä todetaan, että aineellisen ja aineettoman vahingon erottelulla on merkitystä päättämiskorvauksen ja työttömyysetuuden yhteensovittamisessa. Yhteensovituksen tarkastelujakson kohdentamisessa vahingon lajilla on merkitystä. Lisäksi erottelulla on prosessuaalista ja systemaattista merkitystä. Myös kehityskohteita sääntelyyn on havaittavissa.
  • Tiilikainen, Santeri (2021)
    Viime vuosikymmeninä aktivistisijoittajiksi kutsuttu institutionaalisten sijoittajien kategoria on noussut merkittäväksi toimijaksi globaaleilla markkinoilla. Epäortodoksisista toimintatavoistaan tunnetut aktivistisijoittajat eivät tyydy vain äänestämään yhtiökokouksessa, vaan pyrkivät ajamaan yhtiön arvoa kohottavia muutoksia esimerkiksi painostamalla yhtiön johtoa epävirallisissa keskusteluissa ja käynnistämällä yhtiön nykyistä suuntaa kritisoivia kampanjoita lehdistössä. Aktivistit eivät ole yritysvaltaajia, vaan hankkivat useimmiten vain muutaman prosentin vähemmistöosuuden kohdeyhtiöstään. Aktivistisijoittaminen voidaan nähdä enimmäkseen positiivisena ilmiönä, mutta joidenkin aktivistien osalta huomiota ovat herättäneet tapaukset, joissa aktivisti on vaatinut kohdeyhtiötään esimerkiksi toteuttamaan yhtiön pitkän aikavälin kannattavuudelle, työntekijöille tai ympäristölle haitallisia lyhytnäköisiä liiketoimia, taikka ajanut yhtiön tahallaan epäedulliseen tilanteeseen, tavoitteenaan hyötyä tästä itse monimutkaisten rahoitusjärjestelyiden avulla. Toistaiseksi tämä on myös ollut sallittua, sillä yhtiöoikeuden vakiintuneen kannan mukaan osakkeenomistaja – ja varsinkin aktivistisijoittajan kaltainen vähemmistöomistaja – saa itsekkyysoikeutensa nojalla tavoitella yhtiössä ainoastaan omaa etuaan. Tällä tutkimuksella on kuitenkin tarkoitus haastaa perinteinen käsitys siitä, ettei osakkeenomistajilla voisi olla velvollisuuksia alati kasvavien oikeuksien vastapainoksi. Tutkimuksessa vastaukseksi aktivistisijoittajien kyseenalaisiin toimenpiteisiin ehdotetaan osakkeenomistajan yleisen lojaliteettivelvollisuuden omaksumista. Tutkimuksessa pohditaan mahdollisuutta luoda osakkeenomistajan lojaliteettivelvollisuus osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:n yleislausekkeen laajentavalla tulkinnalla, kokonaan osakeyhtiölaista irrallisena oikeusperiaatteena tai de lege ferenda, säätämällä asiasta osakeyhtiölaissa. Lisäksi tutkitaan ehdotetun lojaliteettivelvollisuuden käyttökelpoisuutta ja tehokkuutta keinona torjua aktivistisijoittajien arveluttavia transaktioita. Erityisen ulottuvuuden tutkimukseen tuo se, että lojaliteettivelvollisuus asetetaan tässä vähemmistöosakkeenomistajalle, kun tähän asti se vähäinenkin huomio mitä osakkeenomistajan lojaliteetille on kotimaisessa tutkimuksessa osoitettu, on kiinnittynyt määräysvaltaa käyttäviin enemmistöomistajiin.
  • Nikkola, Aku (2021)
    Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.
  • Perttilä, Sanni (2024)
    Suomessa syyntakeisuus jakautuu kolmeen asteeseen: syyntakeisuuteen, syyntakeettomuuteen ja niiden väliin jäävään alentuneeseen syyntakeisuuteen. Rikoslaissa säädetään tilanteista, joissa rikoksen tehnyt henkilö voidaan katsoa syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Syyntakeisuusarviointi tapahtuu psykologis-normatiivisen kriteerin avulla, jolloin lähtökohtana on tietty lääketieteellinen tosiseikka arvioinnin kohteena olevan henkilön mahdollisessa psyykkisessä poikkeavuustilassa. Lääketieteellisen tosiseikan lisäksi toisena arvioitavaksi tulee se, miten tuo psyykkinen poikkeavuustila on vaikuttanut henkilön ymmärryskykyyn tai kykyyn säädellä käyttäytymistään. Syyntakeisuus arvioidaan useimmiten mielentilatutkimuksessa, mutta päätöksen syyntakeisuuden asteesta tekee lopulta tuomioistuin. Syyntakeeton henkilö vapautuu rangaistusvastuusta ja alentuneesti syyntakeisen henkilön rangaistus mitataan pääsääntöisesti lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Henkilö katsotaan alentuneesti syyntakeiseksi, jos hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. Rikoslain esitöissä alentuneen syyntakeisuuden edellyttämän merkittävän alentumisen on katsottu olevan kriminaalipoliittisilla perusteilla ratkeava kysymys. Kriminaalipoliittisia perusteita ovat ainakin syyllisyysperiaate sekä erilaiset rangaistuksella nähtävät tavoitteet ja merkitykset. Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden väliltä on vaikea löytää lääketieteellisiä perusteita, joilla erottelu näiden ryhmien välillä tehdään. Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään, millä perusteilla korkein oikeus tekee eron alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä. Lisäksi pyritään selvittämään, onko näissä erotteluperusteissa tapahtunut muutoksia tutkittavan ajanjakson aikana. Tutkielmassa keskitytään käsittelemään korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, jossa se on tehnyt rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä sekä linjannut syyntakeisuuden yleisempiä arviointiperusteita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että korkein oikeus on rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä tehdessään kiinnittänyt huomiota ainakin tekijän osoittamaan harkintaan ja johdonmukaisuuteen sekä ennen tekoa että teon aikana. Korkein oikeus on antanut vaihtelevasti painoarvoa tekijän sairaalahoidolle ennen tekoa ja teon jälkeen. Ennakkoratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että myös se, millaiseen rangaistukseen tekijä on haluttu tuomita, on vaikuttanut korkeimman oikeuden syyntakeisuusarvioinnissa. Kaiken kaikkiaan ennakkoratkaisuista ei ole löydettävissä mitään yleisiä tarkempia arviointiperusteita, vaan korkein oikeus on painottanut ratkaisuissa vaihtelevasti eri asioita. Erotteluperusteissa tapahtuneiden muutosten osalta tutkielman johtopäätöksenä on, että selvä muutos, joka ennakkoratkaisuista voidaan havaita, on muuttunut suhtautuminen persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön eli psykopatiaan. Kun aiemmin psykopatia johti usein alentuneeseen syyntakeisuuteen, johtaa se nykyään pikemminkin syyntakeisuuteen. Lisäksi yleisempänä muutoksena on ennakkoratkaisuista havaittu se seikka, että alentuneen syyntakeisuuden rajaa on tiukennettu ja paikoin se on nostettu jopa lähelle syyntakeettomuuden rajaa.
  • Portimo, Katariina (2021)
    Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.
  • Turunen, Tiina (2022)
    Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia ongelmia alipalkkaukseen puuttumiseen liittyy voimassaolevassa oikeustilassa ja millaiset kriminaalipoliittiset ratkaisut näihin ongelmiin olisivat hyväksyttäviä ja tehokkaita. Tutkimusongelman taustalla on yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti esitetty vaatimus alipalkkauksen kriminalisoimisesta yleisellä tasolla. Tutkielmassa käsittelen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin edellytyksiä, toimivuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkielma on sidottu rikosoikeudellisen kriminalisointiteorian viitekehykseen, ja punnitsen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin vaatimusta kriminalisointiperiaatteita vasten. Lähtökohtana tutkielmassa on rationaalinen ja humaani rikosoikeudellinen järjestelmä, jossa kriminalisointien on täytettävä kriminalisointiperiaatteista johdettavat edellytykset ollakseen hyväksyttäviä. Toisena teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on Access to Justice -teoria, joka korostaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkitystä. Tutkielmassa pyrin selvittämään sitä, millaiset kriminaalipoliittiset ja muut lainsäädännölliset ratkaisut olisivat mahdollisimman toimivia ja hyväksyttäviä alipalkkaukseen puuttumisen parantamiseksi. Alipalkkaus liittyy työvoiman yleisempään hyväksikäyttöön, jonka ilmenemismuodoista vakavimmat on kriminalisoitu voimassaolevassa oikeustilassa. Työvoiman hyväksikäyttö muodostaa eräänlaisen jatkumon, jonka vakavimpia muotoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Jatkumon toisessa päässä on lievempiä hyväksikäytön muotoja, joita voi esiintyä myös ihmisarvoisessa työssä. Alipalkkaus on useimmiten läsnä kaikessa työvoiman hyväksikäytössä, mutta sellainen vakavia tapauksia lievempi alipalkkaus, joka ei täytä mitään tiettyä rikostunnusmerkistöä, luokitellaan tällä hetkellä yksityisoikeudelliseksi riita-asiaksi. Työvoiman hyväksikäyttö on monin paikoin piilorikollisuutta ja siihen puuttuminen on osoittautunut haasteelliseksi. Ongelmia ilmenee viranomais- ja tuomioistuintasolla, mutta myös rikoslainsäädännössä voidaan havaita kehityskohtia. Alipalkattujen työntekijöiden näkökulmasta voimassaolevaan oikeustilaan liittyy huomattavia esteitä oikeuden saatavuudelle. Kun alipalkkauksen yleistä kriminalisointia tarkastellaan kriminalisointiperiaatteiden kautta, voidaan kuitenkin huomata, että uusi yleistason kriminalisointi ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisin ratkaisu havaittuihin ongelmiin. Tutkielmassa esitän, että uuden, lievimmät alipalkkaustapaukset kattavan yleiskriminalisoinnin sijaan työvoiman hyväksikäytön sääntelyä tulisi tarkastella systemaattisesti kokonaisuutena ja harkita säännösten johdonmukaistamista ja hallittua laajentamista. Lisäksi työvoiman hyväksikäytön vastaista työtä on vahvistettava muillakin alueilla kuin rikoslainsäädännössä.
  • Kosonen, Noora (2021)
    Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.
  • Rytky, Aino-Maija (2021)
    Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.
  • Viitala, Silja (2022)
    Allianssimalli rantautui Suomeen Australiasta vuonna 2010 Lielahti-Kokemäki junarata hanketta varten. Sen jälkeen allianssimalli on vakiinnuttanut asemansa urakkamuotona Suomessa siinä määrin, että Rakennustieto Oy julkaisi kymmenen vuotta ensimmäisen allianssihankkeen käynnistämisen jälkeen vuonna 2020 allianssin yleiset sopimusehdot. Allianssimallin yleistymisen syynä pidetään perinteisten urakkamuotojen lisä- ja muutos-töihin perustuvaa rakentamiskulttuuria, jonka vuoksi hankkeet muokkautuvat erilaisiksi kuin alun perin on suunniteltu. Allianssimallissa tästä ongelmasta on pyritty hankkiutumaan eroon. Käytännössä allianssimallissa eniten haasteita tuottavat toteutusvaiheen muutokset. Yhtenä syynä tähän on, ettei alalla ole yhtenevää käsitystä toteutusvaiheen laajuusmuutoksen määritelmästä. Myöskään allianssin yleisessä sopimusehdoissa ei ole annettu toteutusvaiheen muutokselle tarkkaa määritelmää. Tutkimuksessa tunnistetaan kolmenlaiset muutokset toteutusvaiheessa; sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvat muutokset, laajuusmuutokset sekä riskien realisoitumisesta aiheutuvat muutokset. Tutkimuksen tavoitteena on antaa määritelmä toteutusvaiheen laajuusmuutokselle sekä tehdä rajanveto sille, mitä eroa on sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvilla muutoksilla, laajuusmuutoksilla ja riskien realisoitumisesta aiheutuvilla muutoksilla. Näiden osalta huomio kiinnitetään erityisesti siihen, miten ne vaikuttavat tavoitekustannukseen ja lisäpalkkioon. Tutkimuskysymyksiä pohditaan sopimusoikeudellisessa viitekehyksessä.
  • Gröhn, Harri (2021)
    Tutkielman aiheena ovat työsuhderiidoissa sovellettavat oikeuspaikkasäännökset. Oikeuspaikkasäännöksiä uudistettiin vuonna 2008, jolloin ne koottiin pääasiallisesti oikeudenkäymiskaaren 10 lukuun. Työsuhderiidoissa näistä säännöksistä voivat tulla sovellettavaksi lähinnä OK 10:1–4 ja 6. Säännökset ovat uudistuksen jälkeen jääneet kansallisessa oikeuskirjallisuudessa varsin vähälle huomiolle, joten pyrin ensinnäkin täyttämään tätä de lege lata -tutkimukseen jäänyttä aukkoa tarkastelemalla nykyistä oikeustilaa lainopin keinoin. Koronaviruspandemian myötä sekä etätyö että etäistunnot ovat yleistyneet merkittävästi. Nykytilan arvioinnin lisäksi tarkoituksenani onkin selvittää, millaisia vaikutuksia näillä ilmiöillä on toisaalta yksittäisten oikeuspaikkasäännösten soveltamiseen ja toisaalta sääntelyn taustalla oleviin tavoitteisiin. Koska etenkin OK 10:6:n mukaisen tavanmukaisen työntekopaikan määrittäminen vaikuttaa etätyön lisääntymisen myötä olevan entistä haastavampaa, tarkastelen lisäksi uuden toimivaltaperusteen, forum domicilii actoriksen, sallimista kuluttajien ja elatusapua vaativien tai saavien lisäksi myös työntekijöille. Arvioin tutkielmassa myös muun muassa etäistuntojen vaikutusta oikeuspaikkavalinnan merkitykseen. Tutkielma on pääasiallisesti prosessioikeudellinen. Etenkin OK 10:6:ää voi kuitenkin pitää myös työoikeudellisena normina ja myös sen taustalla on nähtävissä työoikeuden keskiössä oleva työntekijän suojeluperiaate. Tutkielmassa onkin siten myös työoikeudellisia ulottuvuuksia.
  • Taavitsainen, Iiro (2024)
    Digitalisaation myötä maailmaan on syntynyt digitaalisia palveluita, joiden myötä on syntynyt täysin uusia toimintamalleja. Alustataloutta onkin luonnehdittu digitaalisen talouden esiinmarssiksi, ja se on luonut EU:ssa uusia haasteita EU:n yhteiselle arvonlisäverojärjestelmälle, jonka yli 30 vuotta sitten laaditut arvonlisäverosäännökset eivät ole pysyneet digitalisaation kehittymisessä mukana. Alustojen toiminnasta erikoista tekee se, että alustan kautta tapahtuviin myynteihin osallistuu vähintään kolme osapuolta ja usein alustojen kautta toimivat palveluntarjoajat ovat yksityishenkilöitä, eli ei-verovelvollisia henkilöitä. Alustojen myötä syntyneiden uusien liiketoimintamallien ja EU:n yli 30 vuotta vanhojen arvonlisäverosäännösten yhteisvaikutus on johtanut siihen, että EU-jäsenvaltioilla on toisistaan poikkeavia säännöksiä siitä, miten alustojen tarjoamia avustuspalveluita kohdellaan arvonlisäverotuksessa ja siitä, ketä pidetään milloinkin velvollisena tilittämään arvonlisäveron alustan kautta tehdyistä myynneistä. Vastatakseen alustatalouden arvonlisäverotuksessa ilmenneisiin haasteisiin, Euroopan komissio käynnisti vuonna 2020 VAT in the Digital Age -hankkeen, jonka tarkoituksena on selkeyttää, yksinkertaistaa sekä nykyaikaistaa EU:n arvonlisäverosääntöjä. Osana hanketta komissio antoi vuonna 2022 arvonlisäveroa digitaalisella aikakaudella koskevan lainsäädäntöpaketin, jonka yhtenä päätavoitteena on vastata alustatalouden arvonlisäverotuksessa ilmenneisiin haasteisiin päivittämällä alustatalouteen sovellettavia arvonlisäverosääntöjä. Tässä tutkielmassa on tunnistettu alustatalouden arvonlisäverotuksessa esiintyviä haasteita erityisesti lyhytaikaisten majoituspalveluiden sekä henkilökuljetuspalveluiden toimialoilla. Tunnistettuja haasteita ovat yhdenvertaiseen ja neutraaliin arvonlisäverotukseen liittyvät ongelmat, alustan ja palveluntarjoajan verotuksellisen aseman määrittelyn haastavuus, epäyhtenäiset säännökset EU:ssa siitä, pidetäänkö alustojen tarjoamia avustuspalveluita välityspalveluina vai sähköisesti tuotettuina palveluina sekä alustataloudessa esiintyvä harmaan talouden riski. Tutkielmassa esitellään komission VAT in the Digital Age -hankkeen yhteydessä annettu lainsäädäntöpaketti arvonlisäverotusta koskevien säännösehdotusten osalta, sekä arvioidaan ehdotusten vaikutuksia alustatalouden arvonlisäverotuksessa esiintyneisiin haasteisiin. Tutkimustuloksina tutkielmassa havaitaan, että komission alustatalouden arvonlisäverotusta koskevat säännösehdotukset tulevat selkeyttämään alustatalouteen sovellettavia arvonlisäverosääntöjä, mutta luovat myös uusia haasteita.
  • Nurkkala, Helmi (2020)
    Alustataloudella tarkoitetaan uutta talouden alaa, jossa alustayhtiöt tarjoavat käyttäjilleen alustan, jolla käyttäjät voivat myydä tarjoamiaan tuotteita ja palveluita. Esimerkkejä tällaisista alustoista ovat Airbnb, Wolt, Foodora ja Uber. Alustatalous on tuonut mukanaan useita verotuksellisia haasteita, jotka liittyvät erityisesti tiedonkulkuun alustojen ja veroviranomaisten välillä. Verohallinnolla ei ole nykyisen lainsäädännön puitteissa väylää vaatia ja vastaanottaa tietoja alustalla taloudellista toimintaa harjoittavien käyttäjien tuloista yksilöityjä jälkikäteisiä tietopyyntöjä lukuunottamatta. Tällä hetkellä vastuu tulojen ilmoittamisesta on siis täysin verovelvollisilla. Heistä moni ei tuloja ilmoita joko tietämättömyydestään tai siksi, että tietää, että kiinnijäämisen riski on tämänhetkisessä tilanteessa pieni. Ilmiöön liittyy vahvasti siis myös harmaan talouden lisääntyminen. Tässä tutkielmassa keskitytään näihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen pääosin henkilö- ja arvonlisäverotuksessa. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu seuraavasti: millaisia vero-oikeudellisia haasteita alustatalous on tuonut Suomelle, ja miten näitä voitaisiin tulevaisuudessa ratkaista. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, mutta myös oikeusvertailevaa näkökulmaa hyödynnetään mahdollisten ratkaisujen löytämisessä muista Pohjoismaista. Oikeuskäytäntöä ei tuoreesta aiheesta ole vielä ehtinyt Suomessa syntyä, joten varsinaisia ohjeita verolainsäädännön käytännön soveltamiselle alustatalouden kohdalla ei ole vielä päässyt syntymään. Soveltaminen ja työssäkin käytetyt esimerkit perustuvat siis pitkälti lainsäädännön lisäksi Verohallinnon luomiin ohjeisiin. Nykyinen lainsäädäntö ei ole selvästikään riittänyt alustoilla ansaittujen tulojen jäljittämiseen ja tehokkaaseen verottamiseen. Myös OECD ja Euroopan unioni ovat huomioineet haasteet, joten nämä kansainväliset tahot voivat osaltaan auttaa Suomea eteenpäin tilanteen ratkomisessa. Todennäköisintä on, että asia korjataan erityisesti veromenettelylain 15 §:n sivullisen yleistä tiedonantovelvollisuutta laajentamalla. Toinen tutkielmassa esitelty ratkaisu tiedonantovelvollisuuden laajentamisen rinnalla olisi pienimuotoisen toiminnan verovapaus. Muut Pohjoismaat näyttävät tässä esimerkkiä.
  • Lyhykäinen, Maria (2024)
    Viime vuosina on alettu kansainvälisellä tasolla panostaa nimenomaan ammattimaisten avustajien roolin kitkemiseen monimutkaisten veropetosrakenteiden mahdollistamisessa. Hyvin harvassa valtiossa ilmiötä on kuitenkaan erikseen kriminalisoitu, ja myös Suomessa käytössä ovat ainoastaan rikoslain yleiset säännökset avunannosta ja rikoskumppanuudesta. Tutkielmassa on voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta kaksi pääasiallista tutkimuskysymystä: millä edellytyksillä ammattimaisesta avustamisesta veropetoksissa voidaan ylipäätään rangaista ja vaikuttaako avustajan ammattimaisuus näihin edellytyksiin. Tarkempi fokus rangaistavuuden edellytysten osalta on siinä, miten ammattimaisen avustajan tahallisuuden alaraja määräytyy nykyisen rikoslain valossa. Lainsäädännön kehitystarpeiden osalta tutkimuskysymyksenä on, tulisiko ammattimainen avustaminen kriminalisoida ja mitä muita oikeudellisia keinoja lainsäätäjä voisi ottaa huomioon ilmiöön puuttumiseksi. Tutkielma on rikoslainopillinen. Lisäksi viimeisen tutkimuskysymyksen yhteydessä on tarkoituksena tuottaa de lege ferenda -kannanottoja lainopin tuloksena. Nykyisellään ammattimaiset avustajat tuomitaan lähinnä avunannosta veropetokseen. Teoriassa rajanveto avunannon ja rikoskumppanuuden välillä tehdään aineellis-objektiivisen osallisuusteorian tai vastaavasti Saksasta lähtöisin olevan teonherruusopin perusteella, mutta oikeuskäytännössä on lähes aina lähdetty siitä, että rikoskumppanina tuomitaan vain yhtiössä tosiasiallisen määräysvallan käyttäjät tai muodollisen aseman omaavat. Luonnollisen henkilön kohdalla voidaan tuomita vastaavasti veroilmoituksen allekirjoittajat. Koska tutkielmassa ammattimaisen avustamisen piiristä on rajattu pois veropetoksen tehneessä yhtiössä muodollisen tai tosiasiallisen aseman omaavat henkilöt heidän ollessaan käytännössä itse verovelvollisen asemassa, ei rikoskumppanuudelle jää liioin soveltamisalaa ammattimaisen avustamisen kontekstissa. Avunantajan tahallisuuden alarajaa määritettäessä ammattimaisuus voi vaikuttaa mielletyn subjektiivisen todennäköisyyden kautta osana kokonaisharkintaa. Mitä tulee ammattimaiseen avustamiseen puuttumiseksi ilmiötasolla, ei kokonaan uusi ja avunannon kanssa päällekkäinen kriminalisointi vaikuta perustellulta vaihtoehdolta muun muassa siksi, että aksessorisuusvaatimusta tulisi edelleen noudattaa, eikä kriminalisointi edistäisi näin ollen avustajien tuomitsemista. Sen sijaan korotettu rangaistus sellaisissa tilanteissa, kun ammattimaisen avustajan taustalla on ollut olennaista merkitystä monimutkaisen veropetosrakenteen suunnittelussa, voisi olla perusteltu. Tähän ohelle voitaisiin ottaa käyttöön muita oikeudellisia keinoja, kuten laajentaa Verohallinnon toimivaltaa tai säätää hallinnollisia sanktioita tietyistä eritellyistä teoista.