Browsing by Subject "1695-1697"

Tämä maisterin tutkielma analysoi Suomen historian suurinta nälänhätää. Kylmien keväiden, loppukesien yöpakkasten ja sateisten syksyjen vuoksi Suomi koki kaksi peräkkäistä katovuotta 1695 ja 1696. Sadot olivat huonoja myös muualla Ruotsin valtakunnassa, ja pääsy kansainvälisiin viljamarkkinoihin oli rajallinen, joten alueelle ei voitu kuljettaa riittävästi korvaavaa ruokaa. Puute oli ajanut monet ihmiset vaeltamaan kaupunkeja kohti kerjäten ruokaa. He toivat mukanaan tauteja, kuten punatautia, lavantautia ja pilkkukuumetta, jotka lisäsivät kriisin tappavuutta. Noin 130 000 ihmistä kuoli näinä vuosina, karkeasti neljäsosa väestöstä. Tämä tutkielma keskittyy tarkastelemaan sitä, kuinka nälänhätä vaikutti eri sosiaalisten ja ammatillisten ryhmien toimeentuloon ja selviytymiseen, jota ei ole aiemmin systemaattisesti tutkittu. Tutkielma käyttää analyysin teoreettisena viitekehyksenä Amartya Senin muotoilemaa oikeuksien lähestymistapaa. Tässä viitekehyksessä nälänhätiä ei tarkastella niinkään koko väestön tasolla, vaan niitä analysoidaan yksilöiden ja varsinkin sosiaalisten ja ammatillisten ryhmien näkökulmasta. Lähestymistapa kysyy, kenellä oli ja kenellä ei ollut mahdollisuutta saada ruokaa nälänhädän aikana ja miksi. Nälänhädissä ruokaa on kyllä saatavilla, mutta pääsy niukkaan ruokaan määräytyy yhteiskunnallisesti. Historiallisten nälänhätien teoreettinen ymmärrys voi antaa välineitä tulevaisuuden nälänhätien ennakoimiseen ja ehkäisemiseen ekologisten kriisien kanssa kamppailevassa maailmassa. Tutkielma argumentoi, että erityisesti maattomilla maaseudun asukkailla oli heikoimmat mahdollisuudet hankkia ruokaa nälänhädän aikana. Heillä ei ollut suoria oikeuksia ruokaan, koska vaikka he viljelivät maata, heillä ei ollut omistusoikeutta kasvattamiinsa satoihin. Lisäksi heillä oli heikko asema kaupassa köyhyyden ja nousevien elintarvikehintojen vuoksi. Yhtä lailla kruunulta tai muilta tahoilta maat vuokraavilla maanviljelijöillä ei ollut oikeutta kasvattamaansa ruokaan, minkä vuoksi heidän mahdollisuutensa saada riittävästi ruokaa olivat heikot. Niillä maanomistajilla, joilla ei ollut hedelmällisiä vaihtoehtoisia elinkeinoja, kuten kalastusta, tervanpolttamista tai kauppaa, oli vaikeuksia kerätä tarpeeksi ruokaa selviytyäkseen. Korkeammat säädyt kärsivät myös niukkuudesta, mutta eivät samassa määrin kuin yhteiskuntahierarkian alapäässä olevat ihmiset. Nälänhätä ei aiheuttanut samanlaista puutetta koko maassa, joten yksilön sosiaalisen aseman lisäksi hänen sijaintinsa määritti tärkeästi hänen pääsynsä ruokaan. Pohjoiset alueet kärsivät eniten sadonkorjuun epäonnistumisista, kun taas joillain eteläisillä ja rannikon alueilla jopa maattomilla ihmisillä saattoi olla mahdollisuudet hankkia riittävät määrät ruokaa. Ihmisten mahdollisuudet selviytyä niukkuudesta olivat kuitenkin myös yksilöllisiä 1690-luvun suomalaisen agraarisen yhteiskunnan monimutkaisen luonteen vuoksi, jossa oli runsaasti vaihtoehtoisia elinkeinoja ja epävirallisia solidaarisuusverkostoja. On kuitenkin tärkeää muistaa, että ruoan saatavuus ja sen puute eivät suoraan selitä nälänhädän kuolleisuutta, sillä kriisin loppupuolella ihmiset kuolivat lähinnä epidemioihin.