Browsing by Subject "1800-luku"

Maisterintutkielmani lähtökohtana on porvarisrouva Alexandra Edelfeltin (o.s. Brandt) (1833–1901) säveltämä kahdentoista laulun nuottikäsikirjoitus, jota säilytetään Turussa Sibelius-museossa. Tutkin Edelfeltiä säveltäjänä tämän nuottikirjan pohjalta musiikkifilologisesta sekä nais- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Koska Edelfeltistä ei tiedetä yleisesti juuri mitään, sisältyy tutkielmaani hänen tiivistetty elämäkertansa. Kuvailen häntä myös henkilönä tulkitsemalla käytettävissäni olevia lähteitä. On lisäksi oleellista ymmärtää, millaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa ilmapiirissä hän eli, joten olen myös tarkastellut taiteellisesti luovien naisten elämää 1800-luvulla. Nostan esimerkinomaisesti esiin kolme muuta taiteellisesti lahjakasta naista samalta aikakaudelta luodakseni vertailupohjaa Edelfeltin omalle elämälle. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa elänyt Alexandra Edelfelt ei voinut elämässään harjoittaa taiteellista kutsumustaan, joten hän kanavoi taiteelliset ambitionsa täysimääräisesti poikaansa taidemaalari Albert Edelfeltiin. Voidaankin perustellusti kysyä, olisiko tämä yltänyt niin merkittävään maineeseen, jollei äiti olisi tukenut häntä vankkumattomasti ja valanut epätoivonkin hetkinä uskoa poikaansa. Alexandra Edelfelt sai tyypillisen porvaristytön kasvatuksen, johon kuului musiikin ja kielten opiskelu. Edelfeltin taiteellinen lahjakkuus huomattiin jo varhain, ja hän tuli jo nuorella iällä kotikaupunkinsa Porvoon tietoisuuteen loistavana pianistina ja säveltäjänä. Julkisesti hän ei koskaan esiintynyt, mutta hänen maineensa leviämistä edesauttoi kiinteä perhetuttavuus Porvooseen muuttaneiden Runebergien kanssa. Johan Ludvig Runeberg oli kuuluisuus, jonka luona kaikki merkittävät Porvoossa vierailleet henkilöt kävivät, ja koko kaupunki tiesi, mitä Runebergien kotona tapahtui. Alexandra Edelfelt sävelsi 1850-luvun molemmin puolin pianosäestyksellisiä lauluja ja kirjoitti ne muistikirjaan, jota tänä päivänä säilytetään Sibelius-museossa. Tämä lied-kirja sisältää kahdeksan kokonaista ja neljä keskeneräistä laulua ajoittuen vuosille 1848–1853. Vuonna 1852 Edelfelt meni naimisiin, ja kuinka kuvaavaa onkaan, että kaikki sen jälkeen kirjoitetut laulut jäivät keskeneräisiksi. Olen tarkastellut lied-kirjaa kokonaisuutena ja lisäksi valinnut joukosta yhden laulun, Wainas söfsång, lähempään tarkasteluun. Tarkasteluni on luonteeltaan hyvin pitkälle musiikkifilologista, ja sen tukena olen käyttänyt funktionaalista musiikkianalyysia sekä laulun tekstin ja musiikin välisen vuorovaikutuksen arviointia. Jo yhden laulun syvällinen tarkastelu osoittaa, että Edelfeltillä oli vahva draaman taju ja erinomaiset kyvyt musiikilliseen ilmaisuun. Tutkimus osoittaa, että patriarkaalinen yhteiskunta on naisen elämän rajoittamisella aiheuttanut vahinkoa paitsi naisille itselleen ja heidän lähipiirilleen niin myös koko yhteiskunnalle ainakin käyttämättä jääneiden resurssien hukkaamisen muodossa.

Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.

Tutkielmani käsittelee rikoslakireformin ja vankeinhoitojärjestelmän uudistusten vaikutuksia Suomen vankeinhoitoon 1800-luvun loppupuolella. Selvitän, mitkä olivat vankila- ja rikoslakireformien tavoitteet ja miten rikoslakiuudistuksen vaikutukset näkyivät vankeinhoidossa. Tutkielmani koskee myös Hämeenlinnaan 1871 rakennetun Suomen ensimmäisen sellivankilan kuritushuonevankeja. Perehdyn tässä tutkielmassa siihen, miten vankehin suhtauduttiin. Erityisesti valistusfilosofit olivat jo pitkään Euroopassa vaatineet oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisempiä oloja vangeille. Suomessa vankeinhoidon uudistaminen käynnistyi uuden rikoslain valmistelun myötä 1860- ja 1870-luvuilla, kun vapausrangaistus määriteltiin sakkojen ohella yleiseksi rangaistuslajiksi ja aikaisemmat häpeä- ja ruumiinrangaistukset haluttiin poistettaviksi. Rikoslain osittaisuudistuksissa määriteltiin vapausrangaistuksen tarkoitukseksi niin kutsuttu parannus- eli kasvatusperiaate, jonka tarkoituksena oli muovata rangaistuksen avulla rikoksentekijöistä kelvollisia kansalaisia osaksi yhteiskuntaa. Ongelmana oli kuitenkin, ettei näitä rikoslakiuudistuksia pystytty vielä käytännössä kunnollisesti toteuttamaan tarkoitukseen sopivien sellivankiloiden puutteen takia. Suomeen oli kantautunut Euroopasta niin kutsuttu progressiivijärjestelmä, joka perustui paatuneempien vankien eristämiseen nuorista vangeista huonojen vaikutusten leviämisen ehkäisemiseksi. Järjestelmän mukaisesti Hämeenlinnaan rakennettiin ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneessa oli 1870-luvulla miesvankeja, joita hoidettiin parannusperiaatteen mukaisesti: heidän tuli päivittäin tehdä ahkerasti työtä, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksissa sekä opiskella. Vankeihin kohdistettu väkivalta, huutaminen ja solvaus oli kielletty vanginvartijoilta, sillä heidän tuli kannustaa vankeja parannukseen hyvällä käytöksellään. Suhtautuminen vankeihin oli muuttunut filantropian ja kristilliseettisen ilmapiirin vaikutuksesta myötätuntoisemmaksi. Rikoslakireformin tavoitteena oli rikosoikeudellisen järjestelmän uudistaminen nykyaikaisemmaksi ja inhimillisemmäksi: esimerkiksi kuolemanrangaistus haluttiin poistettavaksi laista häpeä- ja ruumiinrangaistusten ohella. Uusi rikoslaki valmistui lopulta vuonna 1889 ja astui voimaan 1894. Vaikka kuolemanrangaistus jäikin voimaan muutamista rikoksista, onnistuttiin rikoslain tavoitteessa: vapausrangaistuksista tuli nyt merkittävin rangaistuslaji sakkojen ohelle. 1880-luvulla aloitettiin mittavat rakennustoimet uusien erittäin tarpeellisten vankiloiden saamiseksi. 1800-luvun massiiviset rikoslaki- ja vankilareformit ulottuivat ideologisista muutoksista vankeinhoidossa ja rikoslain sisällössä aina hallinnollisiin muutoksiin sekä konkreettisiin rakennustoimiin vankiloiden ajan tasalle saattamiseksi. Aikakaudella uudistettiin siis rikoslaki, siihen kuuluvat yleiset rangaistulajit, vapausrangaistuksen tarkoitus, vankilat, vankeinhoito, sekä vankeinhoidon hallinnointi.

Tutkielma käsittelee femme fatale -kuvatyyppiä suomalaisessa kuvataiteessa vuosina 1880–1925. Tutkielma tarkastelee tähän kohtalokkaita naisia esittäneeseen kuvatyyppiin kietoutuneita kulttuurisia merkityksiä ja pyrkii selvittämään mitä ne osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sukupuoli- ja seksuaalikäsityksistä. Kuvatyypin on aiemmassa ulkomaisessa tutkimuksessa tulkittu kertovan ennen kaikkea yhteiskunnassa vallinneesta naisvihasta ja naisemansipaation käynnistymisen aiheuttamasta stressireaktiosta: femme fatale -hahmoa käytettiin arkkityyppinä pahantahtoisesta ja vaarallisesta, mutta vastustamattomasta naiseudesta. Siitä on luettavissa kuitenkin myös emansipoituneen naisen positiivinen kuvaus, ja vapautuva seksuaalielämä. Tämän lisäksi siihen on kietoutunut muita aikansa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä, kuten dekadentti taidesuuntaus, poliittisia keskusteluita ja yhteiskunnan maallistuminen. Tutkielman tarkoituksena on paikantaa ja analysoida näitä ilmiöitä kuvatyypistä kulttuurisesti kontekstualisoivaan kuva-analyysin keinoin. Tutkielman pohjana toimii laaja aineistokartoitus, jolla aiemmin Suomessa tutkimatonta kuvatyyppiä, sen ilmenemismuotoja ja yleisyyttä, on tarkasteltu. Ainestoa on etsitty museoiden kokoelmajärjestelmistä, finna-tietokannasta, ajan taiteen tutkimuksesta, huutokauppaluetteloista ja aikalaislehdistöstä. Tutkielma on ensimmäinen suomalaista femme fatale -kuvastoa tarkasteleva tutkimus. Aihepiiri on laajasti tutkittu eurooppalaisessa taidehistorian tutkimuksessa, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä on käsitelty hajanaisesti muun naiskuvan yhteydessä, siihen kuitenkaan tarkemmin paneutumatta. Femme fatale -hahmoa pidetään keskeisenä naiskuvan ymmärtämisen suhteen, sillä se on tietynlainen ääriesimerkki. On usein todettu, että kyseessä olevana aikana yhteiskunta antoi naisille kaksi mahdollista identiteettiä: nainen oli joko hyvä kodinhengetär tai paha prostituoitu. Tämän dikotomian valossa kahtalokkaan naisen hahmo nousee keskeiseksi ajan sukupuoliroolien ymmärtämiseen, sillä se kattaa koko jälkimmäisen roolin. Suomalaisessa tutkimuksessa usein viitataan suomalaisen kuvataiteen femme fatale -hahmoihin, mutta tutkimuksen puuttuessa viittamisen kohde jää ylimalkaiseksi – tutkielma paikkaa tätä puutetta. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisessa kuvataiteessa kohtalokas nainen sai laajasti hyvin erilaisia identiteettejä, jotka kantavat laajasti erilaisia yhteiskunnassa vallineita ajatusmalleja. Kohtalokas nainen on toiminut allegoriana langenneelle naiselle, joka sukupuolensa aiheuttamassa heikkoudessaan ei pysty vastustamaan viettejään ja ajautuu viettelemään miehiä ja ajamaan heidät perikatoon – näin se on kuva myös yhteiskunnan kaaokseen ajavasta naishahmosta. Tämän voidaan katsoa johtuvan vallineesta patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa nainen haluttiin esittää heikompana kuin mies. Toisaalta kuvatyypin avulla on esitetty myös vahvoja naishahmoja, jotka eivät alistu heille osoitettuun paikkaan, vaan ovat itsetietoisia ja uhmakkaita. Näin se on edustanut myös naisasialiikkeen ajamaa uutta naiseutta, joka oli aktiivista, itsetietoista ja yhteiskuntaan osallistuvaa. Tämä on osaltaan seurausta sukupuoliroolien muuttumisesta 1800-luvun lopulta eteenpäin. Monin paikoin kuvatyyppi on myös eroottisuudessaan osoitus vapautuvista seksuaalimoraalin säännöksistä: niihin on kietoutunut sekä seksuaalisia fantasioita, että vapautuvan seksuaalisuuden vaarojen kuvauksia.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani pöytyäläissyntyisen Jacob Ahlsmanin (1798–1872) uraa kiertokoulunopettajana. Köyhistä oloista ponnistanut ja syvästi uskonnollinen koulumestari Ahlsman opetti vuosikymmenien ajan eri seurakunnissa lukemisen ja kirjoittamisen alkeita lapsille. Pääosan urastaan hän toimi Vihdin seurakunnan koulumestarina ja tutkimukseni painottuukin niihin vuosiin, joina Ahlsman työskenteli Vihdissä. Työni tarkoituksena on tutkia, millaiset taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät määrittivät kirkollisen kansanopetuksen toimintaa 1800-luvulla ennen modernin kansakoululaitoksen läpimurtoa Suomessa. Pohdin, miksi koululaitos perustettiin Vihtiin, kuinka se oli organisoitu, mitä koulussa opittiin ja millaisia haasteita koulumestari kohtasi työssään. Yksittäiseen henkilöön läheisesti paneutumalla kansanopetuksen ilmiöistä on mahdollista muodostaa terävämpi ja vivahteikkaampi kuva kuin etäämmältä tarkasteltuna on mahdollista. Tutkielmani pääasiallisena lähdeaineistona ovat Ahlsmanin paperit, joita säilytetään Vihdin kunnanarkistossa. Useimmissa aiemmissa Ahlsmania koskevissa tutkimuksissa näitä lähteitä ei ole käytetty. Kokoelma muodostuu pääasiassa kirkossa luetuista kuulutuksista ja koulumatrikkelista. Koulumestari kirjasi vuosien ajan huolellisesti tietoja oppilaistaan matrikkeliin, josta käyvåt ilmi muun muassa heidän nimensä, kotipaikkansa ja suorituksensa. Lisäksi matrikkelissa on merkintöjä erilaisista sattumuksista, joita lukukausien aikana tapahtui. Näiden merkintöjen avulla on mahdollista tutkia muun muassa rahvaan asenteita koulua kohtaan. Koulumatrikkelin ohella tärkeitä lähteitä ovat Ahlsmanin sanomalehtikirjoitukset, joita julkaistiin varsinkin Sanomia Turusta-lehdessä. Lehtikirjoituksissa Ahlsman kertoi työstään ja otti osaa kansanopetuksesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Ahlsmanin omien kirjoitusten lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia kirkkohistoriallisia ja paikallishistoriallisia lähteitä, kuten rovastintarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joissa kouluasioita toisinaan käsitellään. Luterilaisen kirkon tavoitteena oli sekä uskonnollisten oppien opettaminen että kansan kasvattaminen uskolliseksi esivaltaa kohtaan. Siksi moniin seurakuntiin perustettiin kylästä toiseen kiertäviä kouluja, jotka kykenivät kiinteitä kouluja paremmin tavoittamaan oppilaat maaseudun pitäjissä, joissa etäisyydet olivat pitkiä. Tutkimukseni kautta selviää, millaiset tekijät vaikuttivat koululaitoksen toimintaedellytyksiin 1800-luvun Vihdissä. Talonpojat suhtautuivat kielteisesti ylimääräisiin taloudellisiin rasituksiin, mikä viivästytti koululaitoksen syntyä paikkakunnalle. Kunnollisia tiloja kiertokoululle ei tahtonut aina löytyä ja vanhemmat saattoivat laiminlyödä koulumaksut. Koulun pyrkimykset olivat usein ristiriidassa maatalousyhteiskunnan realiteettien kanssa, vaikka koululaitosta organisoidessa ne oltiinkin pyritty ottamaan huomioon. Kun vanhemmat tarvitsivat lapsiaan peltotöissä, niin lukeminen sai väistämättä jäädä. Lasten koulunkäynti oli usein rikkonaista, mistä syystä oppimistuloksetkin saattoivat jäädä vaatimattomiksi. Koululaitoksen toimintaan vaikuttivat kielteisesti myös rahvaan asenteet koulunkäyntiä kohtaan, joiden takia Ahlsman joutui toistuvasti selkkauksiin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Talonpoikaisessa kulttuurissa opilliseen sivistykseen suhtauduttiin epäluuloisesti, koska sen esimerkiksi pelättiin tekevän lapsista velttoja ja kovaan ruumiilliseen työhön kykenemättömiä “puoliherroja”. Vihtiläisen rahvaan joukossa ilmeni Ahlsmanin mukaan suurta välinpitämättömyyttä koulua ja lukemista kohtaan. Rahvasta jouduttiin pelottelemaan sakoilla, ruumiinrangaistuksilla ja tuonpuoleisella kadotuksella. Kurinpidollisilla toimilla ei kuitenkaan näytetä saavutetun toivottuja tuloksia, sillä ongelmia esiintyi niistä huolimatta. Pitäjänkokous pyrki puuttumaan kansanopetuksessa havaittuihin puutteisiin esittämällä koululaitoksen uudelleenorganisoimista vuonna 1858, mikä synnytti kiistan seurakunnan ja Ahlsmanin välille, joka lopulta ratkesi koulumestarin kannalta edullisesti. Pro gradu -tutkielmani täydentää omalta osaltaan kuvaa 1800-luvun kirkollisesta kansanopetuksesta. Samalla myös kokonaiskuva Jacob Ahlsmanin toiminnasta Vihdistä täydyntyy, sillä tutkielmaa tehdessä käytettävissäni oli lähteitä, joita useimmissa aiemmissa tutkimuksissa ei ole käytetty.

Tutkielmassa tarkastellaan antropomorfista taksidermiaa eli eläintentäyttöä, jossa eläimistä on tehty inhimillisiä. Tämä tapahtuu yleensä pukemalla eläimet vaatteisiin tai asettamalla ne ihmiselämästä tuttuihin tilanteisiin. Usein tällaiset eläimet on asetettu dioraamaan eli kolmiulotteiseen lavasteeseen, joka jäljittelee ihmisten maailmaa eläimille sopivassa mittakaavassa. Antropomorfinen taksidermia oli suosionsa huipulla 1800-luvun jälkipuoliskon Britanniassa. Se esiteltiin maassa ensimmäistä kertaa Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851, ja sen suosio kesti vuosisadan lopulle asti. Työ on rajattu ajallisesti vuosiin 1851–1901, eli Lontoon maailmannäyttelyn ja viktoriaanisen aikakauden päättymisen väliseen aikaan. Yksi aikakauden tunnetuimmista antropomorfista taksidermiaa luoneista eläintentäyttäjistä oli Walter Potter, jolla oli myös teoksille omistettu museo. Tutkimuksessa tarkastellaan yhdeksää Potterin teosta visuaalisen analyysin keinoin. Tutkimusaineistona käytetään myös British Libraryn kokoelmien sanomalehtiä vuosilta 1851–1901. Lehtiartikkeleita tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti. Tutkielmassa halutaan löytää vastaus siihen, millaisia merkityksiä antropomorfiseen taksidermiaan latautui. Sanomalehdistä käy ilmi, että eläintentäyttö oli näkyvä osa viktoriaanisen aikakauden kulttuuria. Teoksia oli esillä näyttelyissä, niistä maalattiin tauluja ja kerrottiin vitsejä, ne esiintyivät fiktiokirjallisuudessa ja jopa runoudessa. Eläimet ylipäätään tulivat 1800-luvulla osaksi kulutuskulttuuria, eikä taksidermia tehnyt poikkeusta. Eläimiä täytettiin koristeiksi, viihdykkeeksi ja käyttöesineiksi. Eri eläinlajit eivät kuitenkaan olleet samanarvoisia, ja eläimet toimivat Potterin dioraamoissa eri yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten symboleina. Tutkielmassa esitetään, että Potter käytti teoksissaan rottia representoimaan työväenluokkaa. Toisiin teoksiin hän valitsi eläimiksi kissoja, joita pidettiin feminiinisinä ja hankalina eläiminä. Eläinten arvottaminen näkyi myös siinä, minkä lajien tappaminen täyttämistä varten nähtiin sopivana. Taksidermia oli keino pitää eläimet ihmisten hallinnassa ja käytettävissä jopa kuolemansa jälkeen. Joistakin eläimistä valmistettiin kuoltuaan arkisia käyttöesineitä. Myös lemmikkieläimiä täytettiin, jolloin niistä tuli itsensä muistoesineitä. Potterin teoksissa taas inhimilliset eläimet olivat osana idyllisiä kohtauksia, joissa ihannoitiin menneisyyttä ja maaseudun rauhaa. Ne eivät olleet muistoja itsestään, vaan idealisoidun menneen ajan ja nostalgian ruumiillistumia. Antropomorfinen taksidermia oli vahvasti oman aikakautensa lapsi, ja siinä näkyivät 1800-luvun britannialaisten ajatukset luokkayhteiskunnasta, sukupuolista, viihteestä, eläinten asemasta sekä kuoleman merkityksestä.

Helsingin suomalaisen tyttökoulun yhteyteen perustettiin v. 1881 jatko-opisto, jonka tarkoituksena oli antaa korkeampaa yleistä sivistystä ja valmistaa opettajia uusiin suomenkielisiiin tyttökouluihin. Tutkimukseni käsittelee jatko-opistoa 1880-1890-luvuilla käyneiden nuorten naisten elämää modernin murroksen näkökulmasta. Tarkastelen työssäni, miten yksilöitymiskehitys ilmeni aineistoni “jatkolaisten” elämässä ja ajatusmaailmassa ja millaisia aineksia identiteettinsä rakentamiseen he saivat jatko-opiston piiristä. Tutkin heidän suhdettaan kaikkiin tutkimuskysymyksen kannalta merkittäviin tahoihin ja teemoihin: kotiin ja äitiin, jatko-opistoon ja ajan suuriin kysymyksiin naisasiaan, realistiseen kirjallisuuteen ja kansansivistykseen, opettajiin ja läheisiin esikuviin, ystäviin sekä avioitumiseen ja opettajuuteen. Työn käsitteellisenä viitekehyksenä ovat modernia yksilöä kuvaavat määritelmät, joiden ydinajatuksina ovat itsen etsintä, ahdistus sekä haluttomuus mukautua ulkoapäin asetettuihin vaatimuksiin ja raameihin. Modernin ihmisen persoona määräytyy moninaisten ja toisiaan leikkaavien elämänpiirien leikkauskohdassa. Kirjeet ja päiväkirjat ovat itsereflektion olennaisia toteuttamiskanavia. Työni keskeisen lähdeaineiston muodostaa runsas kirjemateriaali, joka on koottu 18 eri kokoelmasta ja koostuu lukuisten jatkolaisten kirjeenvaihdosta vanhempien, ystävien ja opettajien kanssa. Muutamilta jatkolaisilta löytyneillä päiväkirjamerkinnöillä on myös tärkeä rooli. Kirjeiden tulkinnassa pohjaan hermeneuttiseen aikakauden ominaispiirteitä ymmärtävään lukemiseen, jossa etsitään menneisyyden ihmisten tapaa olla olemassa oman aikansa maailmassa. Käytän paljon suoria lainauksia: ne paitsi elävöittävät tekstiä, ovat myös osa metodia, sillä paikoin hyvinkin syvällisine itsereflektioineen, tiettyine sanoineen ja vivahteineen ne kertovat suoraan tutkittavien mielenliikkeistä. Tutkimuksessani on myös narratiivinen lähestymistapa: työ etenee ajallisesti ja kertomuksellisesti, ja sen sisällä on yksittäisten jatkolaisten elämästä nousevia juonellisia osioita. Yksilöitymiskehitys näyttäytyy aineistoni jatkolaisten elämässä ja ajattelussa hyvin eriasteisia muotoja käsittävänä ilmiönä. Esimerkiksi suhteessa kotiin vanhan yhteisöllisen mentaliteetin vaikutus on selvästi nähtävissä, mutta toisaalta myös kokemus erillisyydestä, ja joidenkin kohdalla jopa irtiotto äidin määräysvallasta, vahva yksilön ratkaisu. Suhteessa opettajiin on havaittavissa niin lämmintä yhteenkuuluvuutta kuin sitovaa riippuvuuttakin. Naisopettajat olivat jatkolaisille tärkeitä roolimalleja ja toimivat esimerkkeinä itsenäisen naisen elämästä ja valinnoista. Ystävyyssuhteissa korostuu tarve kannattelevaan yhteyteen ja täydellisen yksimielisyyden vaade, jonka kriisiyttävän vaikutuksen johdosta muutamien tutkittujen oma erillinen persoona vahvistui. Avioitumis- ja naimattomuuskysymyksessä esiin nousee haluttomuus asettua alistuvan vaimon rooliin; tietoisuus omista kyvyistä ja pärjäämisestä kertoo itsenäisen naisen identiteetistä ja sisäistetystä uskosta naisen todelliseen mahdollisuuteen valita. Suhteessa opettajuuteen liittyneisiin luonnetta ja persoonaa koskeviin vaatimuksiin on nähtävissä sekä yrityksiä mukautua ylhäältäpäin annettuun normistoon että kivuttomasti tai kriisin kautta toteutettuja elämänsuunnan muutoksia. Opettajan työssä viihtyneet liittivät ilon omista kyvyistään mieluiten itseä suuremman sivistystehtävän osaksi. - Jatko-opiston hengessä ja käytännöissä korostuneet vapaus ja avaramielisyys sekä itsenäinen työskentely ja vastuunotto olivat hedelmällinen maaperä oman ajattelun kehittymiselle, ja sen piirissä käydyt keskustelut ajan suurista teemoista avarsivat maailmankuvaa ja toimivat identiteetin rakennusaineina. Jatkon suuri merkitys innostavana ja kannustavana yhteisönä korostui sieltä erkauduttaessa. Eriytymistä ei ole ilman yhteyttä, ja jatkolaisten elämässä yksilöityminen ja yhteenkuuluminen kietoutuivatkin monin tavoin yhteen.

Tarkastelen tutkielmassani viktoriaanisella ajalla Britanniassa käytyä keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä ja tutkin lapsen asemaa seksuaalisen väkivallan uhrina. 1800-luvulla suhtautuminen lapsiin sekä ikäryhmänä että laajemmin erityisenä yhteisön osana koki moninaisia muutoksia. Sosiaalisiin uudistuksiin keskittyneet liikkeet alkoivat kiinnittää huomiota lasten asemaan 1800-luvun yhteiskunnassa. Lasten seksuaalinen pahoinpitely nousi esiin huolena, joka koetteli sekä lapsen kehoa että aivan erityisesti moraalia. Aiheessa yhdistyivät kysymykset moraalittomasta seksuaalisuudesta, lasten turmel-tumisesta ja kärsimyksestä sekä yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten keskustelut lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta pahoinpitelystä nousivat esille juuri viktoriaanisella ajalla? Mitä tämä kertoo ajan lapsuuskuvan muutoksesta? Seksuaalisen pahoinpitelyn uhreina olevien lasten asema yhteiskunnassa oli monella tapaa ongelmallinen. Tutkin myös, kuka nähtiin ”oikeana” seksuaalisen pahoinpitelyn uhrina 1800-luvulla ja ketkä määritelmän ulko-puolelle jäivät. Mitkä yhteiskunnan rakenteet ja arvot vaikuttivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrin ”paikkaan” keskustelussa ja siihen, miten yhteisö suhtautui pahoinpitelyn uhreihin? Käsittelen tutkimuksessani sekä tyttöjä että poikia ja pyrin nostamaan tutkimuksessa esille myös sukupuoleen liittyviä erityispiirteitä. Tutkimukseni painottuu ajallisesti noin 1860–1890 lukujen välille, jolloin lasten seksuaalista pahoinpitelyä ja lastensuojelulainsäädännön kehitystä koskevat keskustelut olivat aktiivisimmillaan. Tutkimuksessani käytän monipuolisesti aikalaislähteitä. Aikalaislähteitäni ovat esimerkiksi lasten seksuaaliseen pahoinpitelyyn liittyvä lainsäädäntö, lakeihin liittyvä julkinen keskustelu parlamentin ylä- ja alahuoneissa sekä Old Bailey’n julkaistut tiedonannot. Lisäksi aineistonani on lehdistössä käytyä aikalaiskeskusteltua. Käytän lähteenäni myös The Waifs and Strays' Society -järjestön julkaisemia esimerkkitapauksia. Järjestön huostaan tuli lapsia erityisesti eri raastuvanoikeuksien lähettäminä. Lisäksi käytän lähteinäni erilaisten lastensuojelujärjestöjen ja valtiollisten komiteoiden raportteja (esim. The Exposure and suppression of the traffic in English girls for purposes of continental prostitution, 1881 ja Report for Inquiring Into the Housing of the Working Classes 1885), lääketieteellisiä julkaisuja (Medical jurisprudence) sekä aikalaistoimijoiden, kuten Josephine Butlerin, Ellice Hopkinsin, W.T. Steadin ja Charles Boothin kirjoituksia. 1800-luvulla tapahtunut lapsuuskuvan muutos muokkasi keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä. 1800-luvun aktivismin seurauksena lastensuojelulainsäädäntö tiukentui, seksin suojaikäraja nousi ja lastensuojelu ammattimaistui. Yhteiskunnallinen keskustelu nojasi hyvin vahvasti keskiluokkaiseen ikäsidonnaisen lapsuuden ajatukseen, joka tuki lasten laajempaa suojelua, mutta sulki suppeudessaan ulos monia lapsia. Tutkimuksen perusteella esiin nousee kolme selkeää kategoriaa, jotka vaikuttivat siihen, miten seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen lapseen suhtauduttiin: lapsen ikä, sukupuoli ja sekä lapsen että väkivallantekijän luokka ja sosiaalinen asema yhteisössä. Huonoon asemaan joutuivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrit, jotka eivät käytökseltään sopineet stereotypiaan ”viattomasta” lapsesta, alimpaan työväenluokkaan kuuluvat lapset, yli 12-vuotiaat lapset ja prostituoidut. Myös pojat jäivät keskustelussa marginaaliseen asemaan.

Tarkastelen tutkimuksessani kolmen uskonnon; juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jakamaa Jerusalemin kaupunkia 1800-luvun alkupuoliskon matkakertomuksissa. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten paikan merkitys rakentuu eri uskontojen matkailijoiden matkakertomuksissa ja miten matkailijat rakentavat kunkin uskonnon identiteettiä kaupungissa. Käytän lähteenäni kuutta eurooppalaista matkakertomusta, joista kaksi on juutalaisten, kolme kristittyjen kertomuksia sekä yksi muslimin kertomus. Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta yhdistyy kulttuurihistorian, uskontotieteen ja kulttuurimaantieteen kontekstiin, mutta tulkitsen paikan merkitystä ja sen identiteettiä lähinnä kulttuurimaantieteen valossa. Tutkimukseni osoittaa, että Jerusalemin merkitys juutalaisille rakentuu matkakirjoittajilla juutalaisten menneisyydestä ja historiasta kaupungissa. Se merkitsi juutalaisille kokonaisuutena heidän esi-isiensä ja kuninkaidensa muinaisen suuruuden kaivattua paikkaa. Juutalaiset kävivät kaupungissa muistelemassa menneisyytensä paikkoja: tuhoutuneiden temppeleidensä paikkaa sen jäljelle jääneellä läntisellä tukimuurilla tai esi-isiensä hautapaikoilla. Matkakertomuksissa kaupungin juutalaisuuden identiteetti rakentuu menneen loiston muistamisesta kontrastina juutalaisten tuon hetkiseen köyhyyteen ja ahdinkoon kaupungissa. Kristityille kaupungin merkitys rakentuu kristinuskon keskeisten tapahtumien paikkojen näyttämöllä, jolla olivat tapahtuneet käänteentekevät hetket: Kristuksen elämä maan päällä, kuolema sekä ylösnousemus. Merkityksellisin paikka sijoittuu kristinuskon keskukseen, eri uskontokuntien jakamaan Pyhän haudan kirkkoon, jossa kristityt matkailijat antoivat paikalle merkityksiä kertomalla kokemuksistaan. Kristinuskon identiteetti rakentuu kuitenkin matkakertomuksissa eri kirkkokuntien riitaisuudesta ja kilpailusta pyhillä paikoilla. Muslimeille Jerusalemin merkitys rakentuu vallasta kaupungissa sekä kaupungin, sen pyhien paikkojen ja ihmisten hallinnasta turkkilaisten osmanien tai egyptiläisten arabien ollessa virallisesti hallitsijoina. Paikkojen merkitys syntyy myös pyhiinvaelluksen paikoissa Temppelivuoren kahdessa temppelissä: Kalliomoskeijassa ja al-Aksa-moskeijassa, jonne Profeetta Muhammed oli tehnyt yöllisen taivasmatkan. Matkalaisten kertomuksissa kaupungin muslimi-identiteetti rakentuu pääosin koko kaupungin ja sen pyhien paikkojen hallinnasta. Sen lisäksi, että Jerusalem oli tuona aikana kolmen uskonnon jakama kaupunki tilallisesti ja maantieteellisesti, oli se myös eri matkailijoiden ja paikallisten asukkaiden jakama kohtaamispaikka. Jerusalemin merkitys matkakertomuksissa syntyy kaupungin, sen pyhien paikkojen ja ihmisten niin matkailijoiden kuin sen asukkaiden kohtaamisessa sekä menneen ja nykyisen kohtaamisen kontekstissa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.