Browsing by Subject "1930-luku"

Tutkimus tarkastelee Pentti Haanpään novellikokoelmaa Lauma (1937) kirjallisen primitivismin kirjallisuushistoriallisen suuntauksen edustajana. Tutkimus lähestyy teosta ekokriittisen tutkimusmetodin kautta tulkiten primitiiviselle luonnolle annettuja merkityksiä kirjallisen primitivismin trooppeja ja teoksen kirjoitusajankohdan luontokäsityksiä vasten. Novellikokoelman kertomukset käsittelevät kirjallisen primitivismin teoksille tyypillistä aihetta: modernisaation vaikutusta traditionaaliseen yhteisöön ja sen sosiaalisiin rakenteisiin. Yhteiskunnallinen muutos kulminoituu kertomuksissa myös ihmisen ja luonnon välisen suhteen kysymykseksi, jota teos käsittelee primitivismin kuvakieleen kuuluvien erämaan ja eläimen trooppien kautta. Tutkimus tarkastelee, miten teos toistamalla ja muuntelemalla kirjalliselle primitivismille ominaisia trooppeja luo uusia kirjallisia metaforia, jotka problematisoivat ihmisen ja luonnon välisen yhteyden. Primitiivisen luonnon kuvaus rakentaa kerrontaan ekosentrisyyttä, jonka kautta teos pohtii ihmisen luontoon kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymystä. Luonnon ja ihmisen välistä primitiivistä yhteyttä rakentaa teoksessa erityisesti puu-motiivi, jossa tiivistyviä alkukantaisuuden merkityksiä tutkimus tulkitsee. Puiden alkukantaisuuden rakentumista tarkastellaan transsendentalismin, suomalaisen kansanuskomusperinteen, kirjallisuuden tradition ja metsähistoriantutkimuksen valossa. Analyysi osoittaa, että Lauman primitiivisen luonnon merkitykset nousevat oman aikakautensa luontokäsityksistä ja kirjallisesta traditiosta. Kertomukset kommentoivat ekosentrisestä näkökulmasta modernin ihmisen luontoyhteyden heikkoa tilaa ja ihmisen sisäisestä kehittymättömyydestä juontuvia ympäristöeettisiä seurauksia.

Tanssija-laulaja Josephine Baker esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa, Turussa ja Helsingissä vuonna 1933. Baker oli aikansa seuratuimpia julkisuudenhenkilöitä. Suomessa hänen vierailunsa herätti ihastusta, mutta häntä vastaan järjestettiin myös mielenosoitus. Tutkin Josephine Bakerin esityksistä käytyä riitaisaa keskustelua lehdistössä vuonna 1933. Lähilukua metodina käyttäen tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaisia merkityksiä esitykset saivat ja millaisen kokonaiskuvan toimittajat antoivat Bakerista lukijoilleen. Analysoin Bakerin ulkonäön, luonteen ja toiminnan kuvauksia. Vertailemalla eri paikkakuntien ja eri aatteisiin sitoutuneita lehtiä tuon esiin lehdistön näkemyserot Bakeriin liittyen ja Bakerin vierailun laajemman merkityksen suomalaisessa 1930-luvun kulttuurikeskustelussa. Analysoin myös Bakerin omaa osallisuutta julkisuuskuvan muodostumiseen. Painotan kansallismielisyyden, positiivisen suhtautumisen kansainvälisyyteen ja käsityksen rodusta merkitystä toimittajien Bakeria koskevien näkemyksien muodostumisessa. Aineisto koostuu vuonna 1933 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisten lehtien Bakeria koskevista uutisista, haastatteluista, pakinoista, mielipidekirjoituksista, arvioista, mainoksista, valokuvista ja piirroksista. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millaista keskustelua Josephine Bakerin kiertue herätti suomalaisessa lehdistössä ja mistä vastaanotto johtui? Ketkä olivat osapuolina julkisessa keskustelussa? Millaisista osatekijöistä Josephine Bakerin julkisuuskuva suomalaisessa lehdistössä koostui? Onko lehdistökirjoittelussa havaittavissa eroja julkaisupaikan ja lehden poliittisen sitoutumisen perusteella? Bakerin esitykset olivat kulttuurielämän merkkitapahtumia, joita seurattiin koko Suomessa. Osoitan, että Bakerin vastaanottoon vaikutti kirjoittajien stereotyyppiset käsitykset rodullistetuista ihmisistä sekä suhtautuminen kansainvälisyyteen ja kulttuuriin. Bakeria pidettiin jazzin ruumiillistumana, ja hänet otettiin vastaan sekä ihaillen että uhkana suomalaiselle kulttuurille ja moraalille. Syytökset suomalaisen kulttuurin rappeuttamisesta ja suomalaisten taiteilijoiden työtilaisuuksien viemisestä liittävät Bakerin tapauksen osaksi 1930-luvulla käytyjä niin sanottuja kulttuurisotia, kiivaita väittelyitä kulttuurin ja taiteen tehtävästä, merkityksestä ja sopivasta sisällöstä. Bakerin esityksiin liittyvässä keskustelussa on samoja piirteitä kuin muussakin 1930-luvun yhteiskunnallisiin asioihin ja kulttuuriin liittyvässä keskustelussa. Lehdistökirjoittelussa näkyi kielikysymys, protektionistinen suhtautuminen suomalaiseen kulttuuriin ja talouteen sekä oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu, mutta myös pariisilaisuuden ja modernin kulttuurin houkuttelevuus ja tärkeys vaikutteiden antajana.

Tässä työssä olen tutkinut luterilaisen kirkon yleisillä suomenkielisillä kirkkopäivillä vuosina 1930–1938 käytyä keskustelua kansankirkosta, yhteiskunnasta ja isänmaasta. Lähempinä kysymyksinä olen tarkastellut, mitä kirkkopäivillä keskusteltiin kansankirkon roolista yhteiskunnassa, millaisena yhteiskunnallinen ja uskonnollinen tilanne Suomessa nähtiin ja mitä kirkon yhteiskunnallisen tehtävän ja vastuun nähtiin pitävän sisällään. Lähteenä on käytetty Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton erillisjulkaisuja kirkkopäivistä, jotka pitävät sisällään kaikki kirkkopäivillä pidetyt esitelmät, alustukset, saarnat ja raamattutunnit. Kirkkopäiviä järjestettiin 1930-luvulla viisi kertaa, aina kahden vuoden välein. Kirkkopäivillä keskusteltiin laajasti ajankohtaisista yhteiskunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä sekä kirkon työmuotojen kehittämisestä. Kirkkopäivillä puhuivat niin papit kuin maallikot, myös kirkon johto osallistui kirkkopäiville. 1930-luvun alun kirkkopäivillä keskusteltiin erityisesti vallitsevasta lama-ajasta ja siitä aiheutuneesta taloudellisestä hädästä. Myös kirkon ja poliittisen toiminnan suhteet nousivat keskusteluun, kun sisäpoliittinen tilanne oli levoton äärioikeiston noustua. Uskonnollinen ja siveellinen hätä oli erityinen keskustelunaihe kaikilla 1930-luvun kirkkopäivillä ja sen vuoksi kirkolta ja yhteiskunnalta vaadittiin ripeitä toimia. Lisäksi kristinuskonvastaisen ja vapaamielisen maailmankatsomuksen katsottiin jo levinneen kaikkiin kansankerroksiin. Kommunismista ja uskonnottomuudesta varoiteltiin paljon. Toinen laajaa keskustelua herättänyt aihe oli kirkon kansankasvatusvastuu. Huolta nähtiin kotien kristillisyyden ja koulujen uskontokasvatuksen heikkenemisestä. 1930-luvun loppupuolella yleinen maailmantilanne kiristyi ja pelko rauhan puolesta kasvoi. Maailmantilanne puhutti myös kirkkopäivillä. Erityisiä aiheita olivat lisäksi maallistumisen vaara sekä yhteiskunnan sosiaalinen työ ja kristittyjen osallistuminen siihen. Kansankirkon tehtävät yhteiskunnassa nähtiin hyvin moninaisina. Kirkkoon kuului ehdoton enemmistö suomalaisista, joten katsottiin, että kirkolla oli vastuu koko kansasta. Kirkon nähtiin myös ainoana voivan vaikuttaa kansan henkiseen eheytymiseen. Kansan kahtiajakautumisesta oltiin huolissaan, samoin työväestön kirkosta vieraantumisesta. Kristillisyys nähtiin kuuluvan kansan elämän perustuksiin ja sen heikkeneminen niin yhteiskunnassa kuin kodeissa oli vakava uhka kansan tulevaisuudelle. Erityisesti lasten ja nuorison kasvatustyöhön kiinnitettiin huomiota. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön toimintamuotoja haluttiin kehittää. Koulujen uskonnonopetustilannetta seurattiin tarkalla silmällä. Diakoniatyön aseman todettiin olevan vielä heikkoa ja siihen vaadittiin parannustoimia. Aineellinen hätä vaati niin kirkkoa kuin yksittäisiä kristittyjä toimiin hädän lievittämiseksi. Kirkon diakoniatyö oli tässä olennainen, mutta myös yhteiskunnalliseen huoltotyöhön kristittyjä neuvottiin osallistumaan monipuolisesti. Kirkon ja yhteiskunnan tehtäviin tehtiin selkeää eroa, mutta kristittyjä kehotettiin osallistumaan monipuolisesti valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, muistaen aina toimia siellä kristillisiä periaatteita noudattaen ja edistäen. Kirkon hengellisen tehtävän ensisijaisuutta korostettiin ja ruohonjuuritason työ niin kasvatuksen kuin rakkauden palvelun osalta nähtiin tärkeimpänä keinona kirkosta vieraantuneiden saamiseksi takaisin ja kristillisyyden aseman vahvistamiseksi yhteiskunnassa.

Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.

Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.

Tutkielmassa tarkastellaan vuosina 1925–1935 ilmestyneitä pakkosterilisointia kannattavia aikakauslehtikirjoituksia. Analyysin kohteena on se, kuinka sterilisoinnin kohteeksi haluttuja ih-misryhmiä nimetään ja millaisiin semanttisiin rooleihin ja sitä kautta toimintoihin ihmisryhmät asetetaan. Tutkielmassa hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia ja kognitiivista kielitiedettä. Kognitiivi-sen kielitieteen teorioista sovelletaan kehyssemantiikkaa, analysoituvuutta ja ambienssia. Roo-lisemantiikkaa käytetään semanttisten roolien ja toimijoiden tarkasteluun. Tutkielman aineisto on peräisin Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä. Se on saatu käyttämällä kahta hakusanaa: rotuhygienia ja sterilisointi. Aineistoon kuuluu yhteensä 33 kirjoitusta, jotka ovat pää-asiassa peräisin ammatti- ja erikoisalan lehdistä. Niistä on analysoitu erityisesti rotuhygieenista pakkosterilisointia käsittelevät kohdat. Nimeämisen tarkastelu on jaettu kolmeen osaan: määritteettömät nimitykset, etumääritteelliset nimitykset ja restriktiivisen relatiivilauseen sisältävät kategorioinnit. Määritteettömille nimityksille on tyypillistä yhtäältä täysi skemaattisuus, mutta toisaalta taas näennäisesti tyhjentävä kategoriointi. Etumääritteen sisältävistä nimityksistä on mahdollista hahmottaa monenlaisia dimensioita, kuten esimerkiksi moraalisuuden, hyödyllisyyden ja arvokkuuden dimensiot. Ryhmiä rajataan myös restriktiivisillä relatiivilauseilla, joilla esimerkiksi liitetään ihmisryhmiin ominai-suuksia ja spesifioidaan ryhmiä toisten joukosta. Toinen analyysiluku käsittelee, sitä millaisissa semanttisissa rooleissa pakkosterilisaation kohteeksi halutut ihmisryhmät ovat erilaisten toimintojen yhteydessä. Agenttimaisina ryhmät on kielennetty lisääntymistä kuvaavien verbien yhteydessä sekä erilaisten harmien tuottajina. Patientteina ihmisryhmiä kuvataan erilaisen kontrolloivien toimenpiteiden, kuten siirtelyn ja säilyttämisen, kohteina. Keskeiseksi semanttisten roolien käsittelyssä nousee se, että sterilisoinnin kohteeksi halutut ihmisryhmät esitetään siten, että niillä ei ole pääsyä täysivaltaisen persoonalle tyypillisiksi nähtyihin piirteisiin, kuten omien toimiensa kontrolliin ja vastuulliseen toimintaan. Tulokset esitetään persoonaksi pääsyn asteikkona. Kaiken kaikkiaan pakkosterilisoinnin kohteeksi haluttujen ihmisryhmien nimeäminen ja toimintojen esittäminen toiseuttavat ja luovat etäisyyttä tekstien puhujan ja puheenalaisen välille, ja näin dehumanisoivat pakkosterilisaation kohteeksi haluttuja ihmisryhmiä.

Tämä tutkielma käsittelee taloudellista neuvottelukuntaa vuosina 1928–1932. Tutkielman tarkoitus on selittää neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa erilaisten talousteorioiden ja taloudellisten ajatusmallien kautta. Tutkielman lähestymistapa on taloushistoriallinen ja tutkimusmetodi teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tutkielman aihe sidotaan laajempaan 1930-luvun lamaa koskevaan taloushistorialliseen tutkimukseen. Tutkielmasta tekee mielenkiintoisen se, ettei neuvottelukunnan tuotantoa ole aiemmin systemaattisesti analysoitu. Neuvottelukuntaa on kuitenkin pidetty merkittävänä talouspolitiikkaa muotoilevana instituutiona. Tämän tutkielman lähdeaineistona käytetään neuvottelukunnan julkaisuja vuosien 1929 ja 1932 välisenä aikana. Painettuja julkaisuja täydentää arkistomateriaali, joka avaa julkaisujen taustalla käytyä keskustelua. Taloudellisesta neuvottelukunnasta tekee merkittävän sen jäsenet, joihin kuului arvovaltaisia poliitikkoja, virkamiehiä ja elinkeinoelämän edustajia. Kaikki Suomen merkittävät puolueet olivat edustettuina. Tuotannonaloista teollisuus oli muita aloja voimakkaammin edustettuna. Neuvottelukunnan keskeisiä hahmoja olivat esimerkiksi, Risto Ryti, J. K. Paasikivi, Väinö Tanner ja neuvottelukunnan yleissihteeri Bruno Suviranta. Taloudellisen neuvottelukunnan mielestä lamaan oli johtanut pääoman epätasainen jakautuminen taloudenalojen kesken. Kotimarkkinateollisuus oli vienyt voimavaroja vientiteollisuuden kehitysmahdollisuuksilta. Tähän oli osaksi syynä julkisentalouden kasvanut kulutus ja valtion avokätinen rahapolitiikka. Yli varojen eläminen ja tuhlaaminen oli heikentänyt vientiteollisuuden kilpailukykyä ja saattanut Suomen maksutaseen miinusmerkkiseksi. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa sävytti periaatteen tasolla vahvasti uusklassinen taloustiede ja liberaali talouspolitiikka. Talouslamat koettiin normaaleiksi suhdannevaihteluiksi, joihin ei pystytty talouspolitiikalla juuri vaikuttamaan. Talouslamoilla nähtiin olevan taloutta puhdistava vaikutus. Talouslamoilla oli siten oma kansantaloudellinen tehtävänsä puhdistaa talouden heikkoja rakenteita. Valtion rooli taloudessa nähtiin toisarvoiseksi, enemmänkin talouden esteitä purkavaksi kuin aktiivisen talouspolitiikan harjoittajaksi. Lama-aikoina tuli ottaa opiksi virheistä. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset olivat kapea-alaiset. Merkittävin talouspoliittinen uudistusehdotus oli verotuksen keventäminen erityisesti vientiteollisuuden eduksi. Julkisentalouden tuli samalla sopeutua pienentyneeseen kassavirtaan. Talouspolitiikan suunnittelu oli keskitettävä poliittisen järjestelmän ulkopuoliseen instituutioon. Talouspoliittinen päätöksenteko tuli perustaa tutkimustietoon, joka perustui vahvasti käytännönläheiseen lähestymistapaan. Talousteorioihin ei nojattu perusteellisesti, vaan ainoastaan viitteenomaisesti silloin, kun se sopi omien tarkoitusperien kanssa yhteen. Taloustieteen uudet suuntaukset torjuttiin vähäsanaisesti vääräoppisina. Olisi siis anakronistista väittää, että Ruotsissa tutkimusajankohtana keskustelua herättänyt uusi ekspansiivinen suhdannepolitiikka olisi neuvottelukunnassa koettu varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Yleinen mielipideympäristö Suomessa tuki vahvasti talouden omaehtoisuutta, jolloin aktiivista suhdannepolitiikkaa ei voitu pitää käytännön vaihtoehtona. Käytännössä taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset eivät olleet klassisen taloustieteen koulukirjaesimerkkejä, vaan niitä voidaan kuvailla pragmaattisiksi. Teollisuuden ja erityisesti vientiteollisuuden edut menivät poikkeuksetta muiden päämäärien edelle. Tosin, uusklassisesta talousteoriasta poiketen, neuvottelukunta myönsi työttömyysongelman ja sen haittavaikutuksen kansantaloudelle. Neuvottelukunnan talouspoliittisessa ohjelmassa ei juuri ollut tilaa sosiaalipolitiikalle tai lama-ajan sosiaalisten kokemusten lieventämiselle. Valtion kassarajoitteen korostaminen vei pohjan sosiaalipolitiikan hyviltä tarkoitusperiltä. Tutkimuksen tulokset antavat kuvan, että talouspoliittinen ohjelma muotoiltiin pienen sisäpiirin ajatusmaailman mukaiseksi. Väitettä ei kuitenkaan voida aukottomasti todistaa tämän tutkielman lähdeaineiston valossa, vaan se kaipaa lisäselvitystä.

Tutkimuksessa tarkastellaan työväen omaehtoisen vapaa-ajantoiminnan merkitystä vastarinnan ja poliittisen yhteisöllisyyden rakentajana 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. Tarkastelun kohteena on Tampereen eteläpuolella sijaitseva Valkeakoski, joka oli kyseisellä aikakaudella noin 4000 asukkaan tehdaskauppala. Paperitehdasyhtiö Ab Walkiakoski (vuodesta 1934 Yhtyneet Paperitehtaat) työllisti 1920-luvun lopulla noin 85 % paikkakunnan työikäisistä miehistä. Tehdasyhtiö oli paikkakunnalla työnantajana täydellisessä monopoliasemassa ja saattoi siten taloudellisen valtansa turvin säädellä yhdyskunnan kehitystä haluamaansa suuntaan. 1930-luvun alussa tehdasyhtiö ulotti otteensa uusille yhdyskuntaelämän osa-alueille aloittamalla työläisille suunnattujen vapaa-ajanaktiviteettien ja muun sosiaalisen toiminnan organisoinnin. Yhtiö perusti muun muassa tehtaalta johdetun urheiluseuran ja näyttämön, jotka ryhtyivät kilpailemaan asianharrastajista ja yleisöstä työväentalolla toimineiden Työväen Näyttämön ja TUL:n urheiluseuran kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten tämä kilpailuasetelma vaikutti työväentaloa tukikohtanaan pitäneen vapaa-ajanyhteisön muotoon ja olemukseen. Tutkimus jäsentyy kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yhteisön muodollista rakennetta, toisessa toimijoiden politiikkakäsityksiä ja kolmannessa työväen vapaa-ajanviettoon kietoutunutta vastarinnan kulttuuria muun muassa perinnemateriaalin kautta. Tutkimus on monimetodinen ja osin poikkitieteellinen. Tutkimuksen rungon muodostavat verkostoanalyyttinen tutkimusote sekä Oral History -tyyppisesti käsitelty muistitietomateriaali. Tutkimuksen aineisto koostuu 31 työväentaloaktiivin haastatteluista sekä kahdesta muistelmateoksesta. Tämän lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa työväen urheiluseurojen ja näyttämön pöytäkirjoja ja aikalaishistoriikkeja, vaaliasiakirjoja ja tehdasyhtiön arkistoimaa henkilöstöhallinnon asiakirjamateriaalia. Tärkeässä osassa on myös työväentalon vapaa-ajantoimintaan liittyvä kokoelma paikallistarinoita, jotka eräs harrastajakeräilijä on kirjannut muistiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että työväentalolla harrastettujen aktiviteettien ympärille muodostui yhteisö, joka valinnoillaan ja kulttuurillaan haastoi paikallista järjestystä ja tehtaanjohdon propagoimaa kansallista yhtenäiskulttuuria. Samaan aikaan tämä yhteisö kuitenkin kielsi oman poliittisuutensa. Siihen liittyy tutkimuksen toinen keskeinen havainto: työväentaloaktiivien politiikkakäsityksen suppeus. Politiikkana ymmärrettiin vain institutionalisoituneet politiikan muodot. Harrastaminen ja politiikka haluttiin erottaa jyrkästi toisistaan. Yhteisön omasta politiikkakäsityksestä poiketen tässä tutkimuksessa on omaksuttu laaja ja jälkimoderni politiikan käsite. Tästä lähtökohdasta pystytään tuomaan ilmi yhteisön harrastustoiminnan läpeensä poliittinen luonne. 1920- ja 1930-lukujen työväentalojen vapaa-ajankulttuuri oli vastarinnan kulttuuria ja arjen käytäntöjä, joilla yhteisö piti yllä omaleimaista työväen harrastajajoukon identiteettiään, hankki kollektiivisesti toiminnalleen resursseja ja takasi ydintoimijoidensa riippumattomuuden. Myös politiikan yksilöllinen ulottuvuus, oman ajan ja tilan haltuunotto sekä etäisyyden säilyttäminen kanssatoimijoihin tulevat tutkimuksessa esille. Tutkimuskohde ilmentää asetelmaa, jossa paikallisuus ja lähikontaktit välittävät luokan ja liikkeen suhdetta, politiikka limittyy arkeen ja valtasuhteiden kiistäminen elää jokapäiväisissä käytännöissä, kuten vapaa-ajanharrastuksissa. Tutkimus antaa aiheen jatkopohdinnoille muun muassa siitä, miten lähiverkostojen rapautuminen vaikuttaa arjen vastarinnan luonteeseen ja miksi alatasolta nousevat vastarinnan kulttuurit usein kieltävät oman poliittisuutensa.

1930-luvulla oli selvää, että Neuvostoliitto oli jäänyt taloudellisessa kehityksessä lännestä jälkeen ja maa lähti kuromaan eroa umpeen kiivaan teollistamisen avulla. Teollistumisen vauhdittamiseksi myös maan pohjoisosien luonnonvarat haluttiin käyttöön, mikä edellytti arktisen alueen aiempaa systemaattisempaa tutkimusta ja kartoittamista. Rationaalista suunnittelua korostavassa teknokraattisessa Neuvostoliitossa tieteen merkitys yleisesti kasvoi, vaikka samanaikaisesti tieteentekijöiden vapautta kavennettiin ja tiedon vapaata liikkuvuutta rajoitettiin. Arktisen valloituksessa erityinen painoarvo annettiin Koillisväylän käytettävyyden edistämiselle niin logistisista kuin strategisista syistä. Tarkastelen tutkielmassani kahta neuvostoliittolaisen luonnontieteilijän Vladimir Vizen kirjoittamaa matkakertomusta nimenomaan Koillisväylästä. Jäänmurtaja Sibirjakovin matkaa Arkangelista itään kuvaa Na ”Sibirjakove” v Tihij okean (1934) ja jäänmurtaja Litken matkaa Vladivostokista Murmanskiin puolestaan Vladivostok – Murmansk na ”Litke” (1936). Molemmat teokset on julkaissut Neuvostoliiton arktisen alueen kehittämisestä ja tutkimuksesta vastannut hallinto-organisaatio Glavnoe upravlenie Severnogo morskogo puti (Glavsevmorput). Vize itse oli Glavsevmorputin alaisuudessa toimineen Arktisen instituutin varajohtaja. Vaikka Glavsevmorput vastasi arktisen alueen tutkimuksesta, oli sen ensisijaisena tavoitteena nopeassa tahdissa muuttaa arktinen alue taloudellisesti tuottavaksi osaksi Neuvostoliittoa. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten Vize matkakertomuksissaan kuvaa arktisen muutosta sekä sitä, minkälainen arktinen ja erityisesti arktinen luonto Vizen teksteissä rakentuu. Lähestyn Vizen kertomuksia 1930-luvun Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta kontekstista ja aikansa matkakirjallisuudelle tyypillisistä piirteistä käsin, mutta lisäksi katson niiden asettuvan osaksi yleisempää kolonialistisen ja tieteellisen matkakertomuksen traditiota. 1930-luvun Neuvostoliitossa julistettu sota luontoa vastaan, pyrkimys luonnon täydelliseen kontrollointiin sekä arktisen valloituksen ympärille ajan mediassa ja kirjallisuudessa muotoutunut mytologia asettivat omat reunaehtonsa sille, miten Vizen tuli kuvata Sibirjakovin ja Litken matkoja. Tämä näkyy kertomuksissa ajan hegemoniselle luontodiskurssille tyypillisinä ilmauksina, arktisen personifiointina ja sotametaforien viljelemisenä. Taistelu esitetään kuitenkin alusten ja jään välisenä taisteluna, ei ihmiskehon ja arktisen kylmyyden välisenä kamppailuna – ennemminkin kylmyys ja siinä piilevä kuolemanvaara sivuutetaan. Tällöin neuvostosankari näyttää sijaitsevan luonnon yläpuolella, vapaana sen rajoituksista. 1930-luvun Neuvostoliiton reunaehtojen lisäksi Vizen matkakertomuksissa näkyy kuitenkin myös yleismaailmallinen tieteen, teknologian ja kolonisaation yhteenkietoutuneisuus. Tieteen tehtävä on tuottaa imperiumin keskuksille tietoa kolonialisoidun alueen tehokkaan hyödyntämisen edistämiseksi ja Vizen tapauksessa hänen tehtävänsä on ennen kaikkea muuttaa pohjoiset olosuhteet ennustettaviksi ja siten hallittavammiksi. Tiedettä harjoittamalla Vize siis osallistuu pohjoisen luonnon kolonisaatioon ja Vizen tekstissä näkyy tieteelliselle matkakirjallisuudelle tyypillinen luonnon luokittelu, tilastointi ja selittäminen. Luonto näyttäytyy siis passiivisena tutkimuskohteena. Yhtä lailla Vizen kertomuksissa näkyy imperialistiselle matkakertomukselle tyypillinen piirre täyttää kolonialisoitu maisema imperiumin keskuksesta muistuttavilla merkeillä: tässä tapauksessa jäänmurtajilla, tutkimusasemilla ja neuvostovallasta muistuttavilla paikannimillä. Arktisten alueiden kolonisaation yhteydessä ”toisena” esitetään useimmiten luonto, näin myös Vizen kertomuksissa. Vaikka arktiset ilmiöt, erityisesti jää, esitetään tarkastelluissa kertomuksissa vihamielisinä vastustajina, rakentuu Vizen teksteissä luonnon ja erityisesti eläinten kuvauksen välityksellä myös toinen, aitoutta, vapautta ja kaupunkielämän vastakohtaa edustava arktinen, jonka kuvaus asettaa kyseenalaiseksi Vizen horjumattoman omistautumisen arktisen muuttamiselle. Tätä toista arktista ei esitetä vihollisena, vaan erityisesti arktisten eläinten kuvauksessa hahmottuu ajatus siitä, että arktisella alueella on myös oikeuksia. Eläinten representaatiot ajan matkakirjallisuudessa ansaitsisivatkin ehdottomasti lisätutkimusta.