Browsing by Subject "1960-luku"

Tässä Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan poliittisen historian pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan Suomen kansan demokraattisen liiton, SKDL:n sosialistien syntyä 1960-luvun poliittisessa kontekstissa sekä heidän ideologista taustaansa. Tutkielmassa taustoitetaan 1960-lukua edeltänyt sosialistinen kehitys erityisesti Suomessa mutta myös ulkomailla. Tutkielmassa huomioidaan myös erilaiset kansainväliset virtaukset, joiden tuulet ulottivat vaikutuksensa myös suomalaiseen poliittiseen kontekstiin. Suomen vasemmistoa 1960-luvulla leimasi Suomen kommunistisen puolueen (SKP) kahtiajako, Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) siirtyminen ”pari piirua vasemmalle”, Kekkosen suhteet Neuvostoliittoon sekä kansanrintamahallitukset. Kaikki nämä yhdessä vaikuttivat myös SKDL:n sosialistien identiteetin muodostumiseen. SKDL:n sosialistit toimivat SKDL:n sisällä Ele Aleniuksen johdolla, järjestäytyen lopulta yhdistykseksi. Omaa puoluetta he eivät kuitenkaan ikinä perustaneet. Tämä johtui erityisesti SKP:n sisäisestä taistelusta, missä SKDL:n sosialistit tukivat enemmistöläisiä. Oma puolue olisi saattanut kääntää valtatasapainon toisinpäin. SKDL:n sosialisteille muodostui kuitenkin oma ideologia, johon vaikutti merkittävästi Ele Aleniuksen ajattelu. Tässä tutkielmassa käydään läpi tuon ideologian syntymiseen ja kehittymiseen johtaneita syitä. Tutkielma on täten ollen aatehistoriallinen tutkimus aleniuslaisen poliittisen ideologian syntymisestä. Tutkielman lähteinä on käytetty aikalaiskirjoituksia, poliittisia muistelmia että aihetta koskevia tutkimuksia. Tutkielman tuloksena piirtyy kuva SKDL:n sosialistien syntymiseen johtuneista syistä sekä liikkeen aseman vakiintumisesta osaksi suomalaisen vasemmiston poliittista kenttää.

Tutkielmani käsittelee taidemaalari Bridget Rileyn vuosina 1961–1966 maalattuja mustavalkoisia maalauksia. Tarkoitukseni on selvittää Rileyn mustavalkoisten maalausten lähtökohtia ja erilaisia vaikutteita, joiden pohjalta hän kehitti työskentelytapansa ja teostensa ilmaisukielen. Pääasiallinen mielenkiintoni kohdistuu taidemaalarin konkreettiseen työhön – maalausten suunnitteluun ja taiteilijan ajatuksiin teostensa taustalla. Pohjavireenä tutkielmassani on Rileyn oma puhe ja ajatukset työstään. Esittelen Rileyn työn taustojen lisäksi seitsemän mustavalkoista maalausta, joiden yhteydessä pyrin hahmottamaan hänen teemojaan ja teosten mahdollisia sisältöjä. Rinnastan teosten kuvailujen yhteydessä Rileyn maalauksia muiden saman aikakauden taiteilijoiden teoksiin, silloin kun merkitykselliseltä vaikuttavia yhteisiä piirteitä on havaittavissa. Bridget Riley syntyi Lontoossa 1931. Hän aloitti uransa 1960-luvun alkuvuosina Lontoossa ja nousi kansainväliseen maineeseen MoMAssa New Yorkissa vuonna 1965 järjestetyn ajankohtaista kineettistä ja op-taidetta esittelevän The Responsive Eye –näyttelyn yhteydessä. Riley on kertonut teoksistaan ja työskentelystään eri taidelehdissä ja näyttelyluetteloissa julkaistuissa kirjoituksissa ja haastatteluissa. 1960-luvulla taiteilijoiden omista teoksistaan puhuminen ja kirjoittaminen yleistyivät voimakkaasti. Selityksinä tähän ilmiöön on esitetty taiteen muuttumista abstraktimmaksi ja käsitteellisemmäksi. Erityisesti minimalistiset taideteokset suunniteltiin valmiiksi ennen niiden toteuttamista. Myös Riley suunnitteli maalauksensa yksityiskohtaisesti ennen niiden toteuttamista. Hän ei valmistanut maalauksiaan itse, vaan luovutti jo uransa varhaisista vaiheista lähtien teostensa toteuttamisen palkatuille avustajilleen. Rileylle havainto on ensisijainen työväline, eivät maali ja kangas. Tämän ajattelutavan mukaisesti se, kuka maalauksen fyysisesti toteuttaa, ei ole olennaista. Riley on painottanut lapsuutensa luontokokemusten merkitystä taiteellisen työnsä taustalla. Luonnossa koettujen monipuolisten visuaalisten aistimusten, luonnon ilmiöiden ja näkymien katsomisesta tuli Rileylle läpi elämän kantava elähdyttävä ja voimia antava kokemus. Aistimusten ja tunteiden esittäminen maalauksen keinoin muodostui Rileyn taiteellisen työn keskeiseksi tavoitteeksi. Hän kehitti maalaustensa kieltä perehtymällä mm. Seurat´n, futuristien ja toisen maailmasodan jälkeisten amerikkalaisten abstraktien maalareiden teoksiin. Olennainen tavoite Rileyn taiteellisessa etsinnässä oli perinteisestä poikkeavan, uudenlaisen maalauksen kielen kehittäminen ja sen avaamat ilmaisumahdollisuudet. Riley aloitti taiteellisen uransa 1960-luvun alussa amerikkalaisten esikuvien mukaisilla kokonaan mustilla maalauksilla. Hän löysi oman ilmaisukielensä, epävakaiden tilojen ja visuaalisten aistimusten ja tapahtumien kuvaamisen mustan ja valkoisen synnyttämän voimakkaan kontrastin avulla. Rileyn teokset erosivat lähtökohdiltaan samantyyppisiä sommittelun elementtejä käyttävän Victor Vasarelyn teoksista. Vasarelyn tavoitteena oli luoda universaali, kaikkia ihmisiä yhdistävä taiteen kieli. Rileyn tavoite työssään oli intiimimpi, hän pyrki yhdistämään henkilökohtaiset tunteensa ja kokemuksensa teostensa elementteihin. The Responsive Eye -näyttelystä muodostui ristiriitainen kulminaatiopiste Rileyn uralle ja hänen taiteelliselle työlleen. Rileyn maalaukset saivat paljon huomiota New Yorkissa. Hänen samaan aikaan The Responsive Eye -näyttelyn kanssa New Yorkissa avautuneen yksityisnäyttelynsä teokset myytiin loppuun jo ennen avajaisia. Toisaalta Rileyn teoksia arvosteltiin kritiikeissä negatiiviseen sävyyn ja eräs hänen maalauksensa plagioitiin painokankaaksi. Riley sanoutui jyrkästi irti teostensa kaupallisesta käytöstä ja koetti saada oikeutta myös oikeusteitse. New Yorkin tapahtumat saivat aikaan sen, että Riley muutti teostensa jyrkkään kontrastiin perustuvaa ilmaisukieltä hienovaraisemmaksi. Hän ryhtyi käyttämään maalauksissaan erisävyisiä harmaita värejä vuodesta 1965 lähtien ja siirtyi kokonaan värillisiin maalauksiin vuodesta 1967 lähtien.

Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.

Tutkielmassa käsitellään tekijyyden problematiikkaa vuosien 1967–1974 välisenä aikana julkaistujen rocklevyjen kansikuvien kontekstissa. Tutkielma lähestyy kuva-analyysin sekä kriittisen kontekstualisoinnin avulla kuutta LP-levyn kansikuvaa: The Beatlesin vuonna 1969 julkaistun Abbey Road -levyn, The Rolling Stonesin vuonna 1974 julkaistun It's Only Rock 'n Roll -levyn, Bob Dylanin vuonna 1970 julkaistun Self Portrait -levyn, vuonna 1967 julkaistun Velvet Underground & Nico -levyn, Pink Floydin vuonna 1973 julkaistun Dark Side of the Moon -levyn sekä Led Zeppelinin vuonna 1971 julkaistun neljännen levyn kansikuvaa. Tutkimuksen kohteiksi valikoituneita kansikuvia yhdistää nimettömyys, jolla tutkielman kontekstissa tarkoitetaan kansikuvia, joissa ei lue levyillä esiintyvien musiikintekijöiden tai kyseisten levytysten nimiä. Tutkielmassa tekijyyttä sekä nimettömyyden teemaa lähestytään erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiä sosiologisia teorioita soveltaen. Tutkielmaa ohjaava teoreettinen näkökulma muodostuu ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) kenttä-ajattelun, amerikkalaissosiologi Howard S. Beckerin (1928–) taiteen kollektiivisuutta korostavan taidemaailma-idean sekä ranskalaisfilosofi Michel Foucault'n (1926–1984) tekijäfunktio-käsitteen kohtaamispisteessä. Erityisesti Bourdieun ajatus jatkuvan kamppailun avulla itseään uusivista sosiaalisen elämän kentistä on läsnä läpi tutkielman. Tekijyys äänilevyjen kansikuvien kohdalla näyttäytyy tutkielmassa kaikkiaan huomattavan monitulkintaisena asiana. Levyjen kansikuvat syntyvät toisaalta yhteistyön tuloksena, mutta samalla niiden tulkitaan heijastelevan levyillä esiintyvien musiikintekijöiden henkilökohtaisia taiteellista näkemyksiä ja arvomaailmaa. Tutkielmassa tekijyyttä lähestytään sekä musiikintekijöiden itsensä projisoimien mielikuvien että tekijyyttä kohtaan ulkoapäin suunnattujen mielikuvien kautta. Tekijyyden ja nimettömyyden synnyttämien kysymysten ohella keskeinen osa tutkielmaa ovat pohdinnat siitä, kuinka kyseiset populaarimusiikin piirissä tapahtuneet ilmiöt suhteutuvat 1900-luvun taidemaailman tapahtumiin. Tutkielma osoittaa, kuinka taidemaailmassa vaikuttaneiden tekijöiden sekä populaarimusiikin tekijöiden välillä on nähtävissä sekä toisiaan tukevia toistuvia ilmiöitä, että myös vastakkain asettuvia tekijyyttä koskevia ilmiöitä. Tutkielmassa 1960- ja 1970-luvuilla toimineet musiikintekijät rinnastuvat tekijöihin kuten Marcel Duchamp (1887–1968), John Cage (1912–1992) ja Andy Warhol (1928–1987). Tutkielman pääasiallinen tarkoitus on kuitenkin tutkia itse kansikuvia ja pohtia, mitä niiden nimettömyys merkitsee tekijyyden näkökulmasta sekä millaista tekijyyttä kyseiset kansikuvat edustavat ja pyrkivät edistämään.

Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.

The aim of this study was to make a quantitative map inventory of the amount of temporal and spatial changes in meadow area in Finland during 1925-1992 and to make an estimation of the total amount of meadows in Finland in 1980’s and in the beginning of 1990’s. The environmental factors were also evaluated in the same areas. Initially this reseach was a part of FIBRE program. In the temporal study the area values of meadows and environmental factors were studied in three time steps: in 1930’s, 1960’s and 1980’s The oldest data from 1930’s were collected from black and white parish maps 1:20 000 and the two younger phases from base maps 1:20 000. The study area of the temporal change study was 7 500 km² and the mean areal coverage was 4,4% of the 11 studied provincial areas. North Karelia, Kainuu and Lappland were not included in this temporal change study as there were not available the oldest parish maps in these areas. The studied areas were Uusimaa, Lounais-Suomi, Häme, Pirkanmaa, Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Keski-Suomi, Länsi-Suomi, Pohjois-Pohjanmaa and Åland. In the larger sample study of the meadow area in 1980’s in Finland the aim was to get an estimate of the total meadow area in Finland that time and also search for the differencies between different areas – which areas still contain most meadow hectares and which is the proportion between meadow hectares and studied surface area or proportion between the land area and meadow area or the relation between acricultural field hectares to meadow hectare amount. This larger study contained 14 provincial areas and the study area was 26 000 km² and the mean study coverage was 12 %. In the study 315 base maps 1.20 000 were inventoried – the meadows were counted hectare by hectare from the maps. The results showed that the largest changes in meadow area hectares took place already between 1930 and 1960. The biggest proportional declines were in the areas were the initial hectare amounts were highest at the start. A significant result was that the total area of meadows in Finland was not so low as estimations have given reason to expect. In this large study many areas had still left a third of the 1930 meadow hectares, in the best areas even 40% in the 1980’s and in the beginning of 1990’s. Although also in this study there were places were 99% of the original hectares of meadows were all vanished – from the hundreds of hectares were left only 2-10 hectares. Of the studied areas the most rich in meadows was Åland throughout all the three studied time steps. Other meadow high areas were Lounais-Suomi, Pirkanmaa and Keski-Suomi in the 1930’s, Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa and Häme in the 1960’s and Länsi-Suomi, Uusimaa and Lounais-Suomi. For the total amount of meadow hectares in Finland this study gives estimates: 680 000 – 980 000 hectares in the 1930’s, 330 000 – 475 000 hectares in the 1960’s and 275 000 hectares in the 1980’s.

Tämä tutkielma tarkastelee vuosina 1968–1986 toimineen Keskusteluseura Psyke ry:n (Psyke) toimintaa vuosina 1968–1971. Psyke oli Suomen ensimmäinen virallinen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistys, ja se perustettiin homoseksuaalisten tekojen vielä ollessa kriminalisoitua. Yhdistys ajoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia sekä toimi vähemmistön sisäisenä yhdyssiteenä ja keskustelufoorumina. Psyken toimijat olivat pääosin homomiehiä, lesboja, biseksuaaleja ja transvestiitteja. Tutkielmassa rekonstruoidaan Psyken ensimmäiset kolme toimintavuotta selvittämällä, miten ja miksi yhdistys perustettiin, millaista toimintaa sillä oli, keitä sen toimijat olivat ja mitkä heidän toimintamotivaationsa olivat. Lisäksi selvitetään, millaisia keskusteluita yhdistyksen piirissä käytiin yhdistyksen tavoitteista ja toimintatavoista, sekä miten Psyke osallistui seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Tutkielman tavoitteena on paikata Psyken historiaan liittyvää tutkimuksellista aukkoa sekä analysoida Psyken merkitystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Psykeä tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Psyken 96-jäsenlehteä vuosilta 1969–1971 sekä neljää muistitietohaastattelua, jotka toteutettiin tutkielmaa varten. Lehtiaineisto kattaa yhteensä 16 numeroa. Haastateltavat olivat aktiivisesti mukana Psyken toiminnassa tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Aineiston monipuolisuutta rajoittaa se, että Psyken asiakirjat eivät ole säilyneet. Ensimmäisinä vuosinaan Psykellä ei vielä ollut tavoite- tai periaateohjelmaa, eivätkä sen tavoitteet ja toimintatavat olleet vielä hahmottuneet tarkasti, joten niistä käytiin aktiivista keskustelua. Aineistosta on tunnistettu viisi tällaista keskustelunaihetta. Keskustelut tuovat esiin, että Psyken piirissä oli monenlaisia ajatuksia siitä, mitä ja miten yhdistyksen tulisi tavoitella. Lisäksi tutkielma osoittaa, että Psyke loi uudenlaista diskurssia seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja antoi vähemmistöön kuuluville uusia, positiivisia tapoja hahmottaa oma identiteettinsä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Psyken perustaminen oli lähtölaukaus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Sen toiminta loi pohjaa laajemmalle liikkeelle kolmella tavalla: luomalla yhteisön, joka mahdollisti laajemman järjestäytymisen, aloittamalla keskusteluita liikkeen tavoitteista sekä luomalla uusia tapoja puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Tutkimus käsittelee elektroakustisen musiikin tyylipiirteitä Reijo Jyrkiäisen teoksissa Idiopostic, Sounds I ja Sounds II. Näistä vuonna 1963 valmistuneista sävellyksistä Idiopostic edustaa elektronista musiikkia (elektronische Musik) ja Sounds-kaksikko konkreettista musiikkia (musique concrète). Edellistä käsittelen teoreettisesti Kölnin radion elektronimusiikkistudion opillisen suunnan kautta. Jälkimmäisten teosten suhteen nojaudun äänimateriaalia luokittelevaan taksonomiseen kuuntelukäyttäytymiseen ja etenkin spektritypologiaan. Keskeinen tavoite on selvittää, kuinka pitkälle Jyrkiäinen on edennyt kummassakin elektro-akustisen musiikin vastakkaisina pidetyssä suuntauksessa. Tutkin, ovatko teokset niin erilaisia kuin mitä säveltäjän itse ilmoittama kahtiajako vihjaa. Käyn tähän kysymykseen ja Jyrkiäisen uran kartoitukseen käsiksi myös tutkimushaastattelujen avulla. Jyrkiäisen elektroakustisista nauhamusiikkiteoksista tai muusta tuotannosta ei ole aiemmin ilmestynyt analyysejä, mutta tämä muista musiikkielämän rooleistaan paremmin tunnettu hahmo on kuitenkin tutkimuskirjallisuudessa sisällytetty osaksi suomalaisen elektroakustisen musiikin varhaishistoriaa. Tutkimuksessani teen kuulonvaraista analyysiä sekä käytän tietokoneavusteisesti sonogram-mikuvaajia, jotka osoittavat teosten taajuussisältöä suhteessa aikaan. Kuvaajat havainnollistavat musiikkianalyysissä niin äänimateriaalin systemaattista luokittelua, äänen funktiota kuin teoksen kokonaismuotoa. Tietokoneavusteisuutta ainoastaan tukikeinonaan pitävä tulkintamalli jättää näin tilaa myös ei-elektroakustisesta musiikista lähtevälle assosiaatiolle sellaisissa kohdissa, joissa se on säveltäjän muun taustan huomioiden tarkoituksenmukaista. Matemaattisuuteen nojaavat piirteet täyttyvät Idioposticissa vain osittain, vaikka lähtökohdat ovat hyvin kölniläiset. Kolmiosaisen analyysin tulokset osoittavat, että Jyrkiäinen on noudattanut huomattavan lyhyen ajan sisällä kahta erilaista kädenjälkeä itse äänenmuokkauksessa, Idioposticin ja Sounds-teosten jo tiedetyistä äänen alkuperäeroista puhumattakaan. Teokset ovat kuitenkin samanlaisia siinä, miten paljon Jyrkiäinen on mieltynyt rakenneosien kertaamiseen, niiden vähäiseen päällekkäisyyteen ja muutosten epämorfologisuuteen.

Tutkielmassa tarkastellaan 1960-luvun rakennussuojelua Helsingin kantakaupungissa tapaustutkimuksen avulla. Laajemmin analysoitavana tapauksena on arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelema myöhäisjugendia edustanut Heimolan talo, joka purettiin Helsingin Kluuvista touko-kesäkuussa 1969. Heimolan talo on otollinen tapaustutkimuskohde taloon liitettyjen vahvojen kulttuuri- ja poliittishistoriallisten merkitysten takia. Eduskunta kokoontui Heimolan juhlasalissa vuosina 1911–1930 ennen nykyisen eduskuntatalon valmistumista, ja Heimolassa eduskunta muun muassa äänesti Suomen itsenäisyydestä vuonna 1917. Talosta ei myöskään ole aikaisemmin tehty yksittäisiä artikkeleita laajempaa tutkimusta. Tarkemmin tämän tutkielman tarkoituksena on analysoida Heimolan purkamisesta käytyä keskustelua: millaista keskustelua asiasta käytiin eduskunnassa, Helsingin kaupungin elimissä ja lehtien palstoilla? Ketkä keskustelussa olivat mukana, ja minkälaisia argumentteja talon purkamisen puolesta ja sitä vastaan esitettiin? Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten Heimolan tapaus sijoittuu suomalaisen rakennussuojelun kenttään 1960-luvulla. Tutkielman aineisto koostuu arkistomateriaalista sekä sanoma- ja aikakauslehtien uutisista ja artikkeleista. Arkistolähteinä käytetään Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan ja kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjoja ja esityslistoja sekä valtiopäiväasiakirjoja vuodelta 1969. Sanoma- ja aikakauslehdistä mukana tutkielmassa ovat Arkkitehti, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Ilta-Sanomat, Kansan uutiset, Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Tämän työn keskeisin sisältö muodostuu lähdeaineistona olevien Heimolan taloa käsittelevien tekstien sisällön, kielenkäytön ja vaikuttavuuden analyysistä. Analyysini nojaa retoriikka-analyysin perinteisiin, ja erityisesti niin kutsuttuun uuteen retoriikkaan. Uuden retoriikan teoreetikoista varsinkin Chaïm Perelmanin ajatukset ovat lähellä tämän tutkielman tapaa käsitellä retorista argumentaatiota. Perelmanin mukaan yksinkertaisimmillaan argumentaatiolla tavoitellaan yleisön hyväksyntää tai kannatusta esitetyille väitteille. Retoriikka-analyysin lisäksi Heimolaan liittyviä puheenvuoroja tarkastellaan myös kulttuurihistoriallisista arvoista alalla käytyjen keskusteluiden näkökulmasta. Analyysin perusteella voidaan esittää, että äänenpainot Heimolaa käsittelevissä teksteissä muuttuvat ajan myötä kärkkäämpään suuntaan. Juuri ennen purkamista kaupungin ja valtion elimissä syntyneissä puheenvuoroissa korostuu virkamiesmäisen asiallinen tapa käyttää retoriikkaa. Sekä purkamista puoltavat että sitä vastustavat argumentit ovat perusteltuja ja kiihkottomia. Sanomalehdissä Heimolaan liittyvien uutisten kirjoittajina toimivat nimettöminä esiintyvät rivitoimittajat, ja uutisointi etenee pääsääntöisesti varsinainen uutistapahtuma edellä. Talon purkamista käsittelevissä uutisissa muistetaan kyllä usein mainita jokin yksityiskohta Heimolan historiasta, mutta kannanottoja näistä teksteistä ei löydy. Suurin närkästys talon purkamista kohtaan ilmeneekin selvästi vasta jälkikäteen. Menneisyyteen sijoittuvaa toimintaa käsittelevät tekstit ovat kieliasultaan huomattavasti värikkäämpiä – ikään kuin jälkikäteen olisi helpompi kommentoida asioita rohkeammin. Rakennussuojelun historiassa vuonna 1969 purettu Heimolan talo näyttää puolestaan sijoittuvan vaiheeseen, jolloin yleinen mielipide oli muuttumassa rakennussuojelumyönteisempään suuntaan. Viisi vuotta aikaisemmin uudistettu rakennussuojelulaki ei kuitenkaan tarjonnut vielä riittäviä keinoja purkamiseen puuttumiseksi, vaikka sen laatimisen takana olikin alun perin ollut ajatus antaa yhteiskunnalle oikeus puuttua tarvittaessa myös yksityiseen omaisuuteen suojelun edistämiseksi. Rakennussuojelulainsäädäntö ja -käytännöt ovat kehittyneet 1960-luvulta nykypäivään tultaessa paljonkin, mutta rakennussuojelukeskustelussa pohditaan edelleen osin samoja teemoja kuin Heimolan purkamisen aikaankin. Olennaista on kysyä, osataanko edellisen sukupolven arkkitehtien työtä arvostaa samalla tavalla kuin niin sanottua vanhaa rakennuskantaa eli sellaisia taloja, joita yleisesti hyväksytysti pidetään riittävän vanhoina ja siksi säilyttämisen arvoisina.

Tutkielmani käsittelee Vantaan kaupungin eli entisen Helsingin maalaiskunnan 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja ostoskeskuksia kolmen vuosien 1967–1975 välillä rakennetun ostoskeskuksen kautta. Tarkastelen Vantaan ostoskeskuksia osana suomalaista ostoskeskusrakentamista. Tarkastelen myös ostoskeskusten paikkaa niiden rakennusajankohdan kaupunkirakenteessa sekä sitä, miten 1960-luvun arkkitehtoniset ihanteet ja niiden muuttuminen vaikuttivat 1960- ja 1970-luvuilla rakennettujen ostoskeskusten arkkitehtuuriin. Ostoskeskusrakentaminen on osa suomalaista lähiörakentamista. Ostoskeskukset ovat lähiöiden keskuksiksi ja palveluntarjoajiksi rakennettuja kaupan keskittymiä. Suomen ensimmäiset ostoskeskukset rakennettiin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Helsinkiin ja Espoon Tapiolaan. Nykyisen Vantaan kaupungin varsinainen lähiörakentaminen alkoi muuttoliikkeen kiihtymisen myötä 1960-luvun alkupuolella, jolloin myös sen ensimmäiset ostoskeskukset on rakennettu. Suurin osa nykyisen Vantaan ostoskeskuksista on kuitenkin rakennettu vasta 1960-luvun puolen välin jälkeen ja 1970-luvun aikana. Tutkielmani on ajankohtainen johtuen ostoskeskusten nykyisestä asemasta osana kaupunkikehitystä: ostoskeskuksia uhkaa purkaminen ja useampia on jo purettu. Vaikka tutkielmani ei ota kantaa ostoskeskusten suojeluun, niin koen suojeluun liittyvän keskustelun lisäävän ostoskeskusten ajankohtaisuutta.