Browsing by Subject "Ateneum"
Now showing items 1-3 of 3
-
(2019)Gustav Pauli toimi Hampurin Taidehallin johtajana vuosina 1914-1933, ja hänellä voidaan katsoa olleen tärkeä rooli myös saksalaisen taiteen tuomisessa Suomeen 1920-luvulla. Suomen ja Saksan kohtalot ovat kietoutuneet yhteen historian saatossa hyvinkin useasti, ja mitä erilaisimmilla elämänalueilla. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin pohtia ja selvittää, millaiset suhteet Suomen ja Saksan välillä vallitsivat kulttuurin ja taiteen kaltaisilla, näennäisen epäpoliittisilla elämänalueilla 1920-luvulla, sekä lisätä tuntemusta kyseisestä, Suomessa hyvin vähän tunnetusta aihepiiristä. Nyt käsillä oleva tutkimus paneutuu sellaisiin kysymyksiin, kuin millainen rooli Gustav Paulilla oli Suomen ja Saksan välisissä kuvataidesuhteissa 1920-luvulla, millaista kuvaa saksalaisesta taiteesta hän Suomessa halusi tuoda esiin, sekä mitkä tekijät motivoivat hänen toimiaan Suomen suhteen 1920-luvulla. Gustav Paulin keskeisimpiä kontakteja Suomessa olivat Ateneumin intendentti Torsten Stjernschantz sekä Helsingin saksalaisen yhdyskunnan puuhamies Albert Goldbeck-Löwe. Saksan Helsingin lähetystöstä Paulin tärkein yhteyshenkilö oli puolestaan suurlähettiläs Otto Göppert. Tutkielman pääasiallisena materiaalina toimivat Gustav Paulin suomalaisille sekä saksalaisille suurlähettiläille kirjoittamat kirjeet, jotka sijoittuvat vuosille 1921-1928. Tutkielman teoriataustana toimivat Albert-László Barabásin verkostoteoria, Pierre Bourdieun kenttäteoria sekä sosiaalisen pääoman käsite. Kentän, jossa Pauli toimi, muodostivat “valkoisen” Suomen muodostama porvarillinen yhteisö, sekä Suomen saksalaismielinen älymystö. Yleisenä taustana tapahtumille toimi myös valkoisten suomalaisten ja saksalaisten yhteinen aseveljeys Suomen sisällissodassa, ja sen mukanaan tuoma kevään 1918 muisto, mikä teki Suomesta otollisen maaperän saksalaisille. Mielestäni Suomen ja Saksan tiivis kumppanuus kyseiseltä ajanjaksolta tekee maiden välisistä suhteista, myös kulttuurin alalla, vieläkin mielenkiintoisemman. Gustav Paulin kiinnostuksen Suomeen aloitti saksalainen keskiaikainen maalari Mestari Francke, sekä hänen Kalannin kirkkoon maalaamansa alttarikaappi. Pauli kiinnostui 1920-luvun alussa kyseisestä, Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvasta teoksesta, ja pyrki samalla myös hankkimaan sen takaisin Saksaan. Aikeitaan edistämään Pauli pyrki järjestämään suuren saksalaisen taiteen näyttelyn Helsinkiin, mutta pian hänelle selvisi, ettei hänen onnistuisi hankkia Mestari Francken alttarikaappia. Taidenäyttelyn hän kuitenkin järjesti, tosin tällä kertaa puhtaasti kulttuuripoliittisista, eikä hänen omista, lähtökohdista käsin. Saksalaisen taiteen näyttely Ateneumissa lokakuussa 1922 oli suuri menestys, ja näyttelyyn liittyen hän saapui kaksi kertaa luennoimaan Helsingin yliopistoon. Paulilla oli myös keskeinen vaikutus Mestari Francken maalaaman Kalannin alttarikaapin restaurointiin Hampurissa vuosien 1922-1925 aikana, ja palauttaessaan kyseistä teoskokonaisuutta takaisin Helsinkiin hän saapui myös vielä kerran luennoimaan suomalaisille, niin kuin aikaisemmillakin kerroilla. Myöhemmin 1920-luvulla Pauli pyrki järjestämään vastavuoroista suomalaisen taiteen näyttelyä Saksaan vuosien 1926-1927 aikana, mutta kyseinen näyttely ei lopulta toteutunut, johtuen pääosin suomalaisen osapuolen rahoituksen puutteesta. Niin saksalaisia kuin Pauliakin suunnitteilla olleen suomalaisen taidenäyttelyn peruuntuminen aidosti harmitti. Tutkielman lopputuloksena on osoittaa Gustav Paulin olleen keskeinen henkilö Suomen ja Saksan välisissä kuvataidesuhteissa 1920-luvulla, mikä perustui hänen suomalaisiin kontakteihinsa ja aitoon kiinnostukseen Suomea kohtaan. Aikalaisille ilman Paulia saksalaisesta taiteesta olisi muodostunut hyvinkin toisenlainen kuva kuin muutoin olisi voinut. Toinen keskeinen havainto on osoittaa, millainen asema Saksalla oli suomalaisessa mielenmaisemassa kulttuuriselta kannalta. Toisaalta Paulin toiminta osoittaa myös sen, miten hyvistä aikeista ja alkunäkymistä huolimatta toimien todellinen lopputulos saattoi jäädä vaisuksi, kuten esimerkiksi Paulin ajamat, mutta myöhemmin peruuntuneet, näyttelysuunnitelmat suomalaisista taidenäyttelyistä Saksassa 1920-luvun jälkipuoliskolla osoittavat.
-
(2020)Tässä psykobiografis-taidehistoriallisessa tutkielmassa kohtaan Suomen rakastetuimpiin ja kuuluisimpiin kuuluvan taideteoksen Haavoittunut enkeli vuodelta 1903 sekä sen tekijän, kuvataiteilija Hugo Gerhard Simbergin (1873–1917) uutta etsivällä mielellä löytöretkeillen hänen omaleimaisen taiteilijuutensa ja tematiikkansa alkulähteille. Fokusoidun teoksen kiehtovan originelliin, mysteerinomaiseksi miellettyyn enkeliyteen ja sen jäljittämiseen detaljeja myöten nostaen analyysiin Simbergin varhaistuotannon merkittävät teokset, Haavoittuneen enkelin esiäidiksi osoittautuvat vuoden 1895 pienoisakvarelli Satu I sekä vuoden 1897 pienoisakvarelli Tuuli puhaltaa. Näin tavoitteenani on avartaa Simberg-tutkimuksen näköalaa siitä, miten vuonna 1903 valmistuneen Haavoittuneen enkelin tematiikan merkittävät, toistuvat jäljet detaljeineen yltävät pitkälle jo Simbergin varhaistaiteilijuuteen, hänen elämänsä käännekohtaan vuoteen 1895 Ruoveden ensimmäisen kauteen luonnon lumossa Axel Gallénin yksityisopissa, alkajaisiin Simbergin omaleimaiselle taiteilijantielle symbolismiin. Arkistotyön tuloksena paljastuu jopa symbolisesti sanoen aivan konkreettinen Simbergin omaleimaisen taiteilijuuden alkulähde paikkakunnalta, Haavoittuneen enkelin esiäidin Sadun I todellisen maiseman lähtökohta Ruovedellä sijaitsevalta Runebergin lähteeltä. Tuolla alkaneen omaleimaisen taiteilijatien huipentumana Haavoittunut enkeli ilmestyy alkuperäisaineiston valossa vahvasti itsekriittisen, mutta toivorikkaan Simbergin omana mieliteoksena, jonka tematiikka enkeliyden merkityksineen kehittyi lähes vuosikymmenen kohti täydellisempää, mielekästä lopputulemaa. Tässä fokus on kehityksen alkulähteillä elämäkerrallisesti Simbergin merkittävissä, käänteentekevissä vuosissa 1895 ja 1897 Ruoveden aikakaudella näin psykobiografisin ääriviivoin hahmottaen. Temaattisesti sanoen fokus on tämän ajan varhaistuotannon enkelitematiikan käännepisteistä soljuen itse Haavoittuneen enkelin detaljisessa teosanalyysissa enkeliyden johdattamana niin taidehistorian, psykologian kuin teologiankin kohtaamispisteessä. Tämä on alustus oppia tuntemaan Simbergin luoma enkeliys kokonaisvaltaisemmin. Kiteyttävästi kysyen, miten Simbergin omaleimainen Haavoittunut enkeli on kehittynyt saaden ensimmäisiä jälkiään, tematiikkansa esiäitejä, jo vuosilta 1895 ja 1897 varhaistaiteilijuudessa Ruovedellä? Mihin jäljittyy detaljeja myöten merkityksineen tämän pitkään kehittyneen Simbergin mielimaalauksen omaleimainen mysteerinen enkeliys – yhdessä poikien kanssa matkaa tekevä siipeensä saanut näyttävä ilmestys? Arkistolähtöisesti korostuu teosten rinnalle mittavasti jäljelle jääneiden alkuperäislähteiden, Simbergin ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdon, muistiinpanojen, lukuisten luonnosten ja valokuvien kirjo Kansallisgallerian kokoelmista yksityisarkistoihin avaten ensisijaisesti Haavoittuneen enkelin tekijän elämää ja mentaliteettia. Punon kokonaisuutta aiemmasta Simberg-tutkimuksesta laajempaan taidehistorialliseen kehykseen etenkin varhaisrenessanssin enkeliyden merkkiteoksiin Leonardo da Vincilta Francesco Botticiniin teoretisoiden teologian rinnastuvia enkelimerkityksiä. Keskeisesti Suomen kaksi tunnetuimpaa enkeliä, toistensa aikalaiset, kohtaavat ensi kertaa. Immi Hellénin Enkeli taluttaa (”Maan korwessa kulkewi – –”) alun perin kristillisenä runona vuodelta 1884 ja suosittuna hymninä jo vuonna 1901 näyttää alkuperäiskuvalöytöineen omaleimaista tietä Simbergin kummalle enkelille nimenomaan Simbergin aikalaisena. Simbergin enkelin vahvimmat jäljet johtavat näin oikukkaasti, mutta moni-ilmeisesti suojelusenkeliyden apokryfisille alkujuurille sekä arkkienkeliyteen Rafaelin, Gabrielin, Mikaelin ja Luciferin jäljille. Näin Haavoittunut enkeli ilmestyy Simbergin pitkäaikaisen, sisukkaan toivontäyteisen työn tuloksena: omaleimaisesti ympäröivästä elämästä, kulttuuriperinnön jäljistä mielikuvituksen kautta yllätyksellisin kääntein se johdattuu harmoniseksi, yliluonnollisen ja luonnollisen atmosfäärissä väreileväksi, taiteelliseksi kiteymäksi. Simbergin mystifioitu haavoittunut enkeli-ilmestys osoittautuu paradoksisesti vahvaksi, moninaiseksi enkeliydeltään, jonka kautta tämä kansainvälisestikin kiehtova, mutta samaten Simbergille niin henkilökohtainen teos kiteytyy monitulkintaisuuden suovaksi symboliksi elämänmatkasta toivon siivittämänä yhä eteenpäin.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan nykyisen Ateneumin taidemuseon edeltäjän, Suomen Taideakatemian (1939–1990) museon, kokoelmatoimintaa vuosina 1939–1946. Tutkielman tavoitteena on tarkastella kriittisesti varhaisemmassa tutkimuksessa painottuvaa näkemystä, jonka mukaan taidemuseon toiminta olisi sotavuosina ollut pääosin pysähtynyttä. Tutkielman aikarajaus käsittää vuodet 1939–1946, sillä vaikka toinen maailmansota oli jo päättynyt, museo avautui uudelleen yleisölle maaliskuussa 1946. Tutkielmassa tuotetaan uutta tietoa toisen maailmansodan aikaisesta Ateneumin taidemuseosta, ja se sijoittuu Ateneumin instituutio- ja kokoelmahistorian alueelle. Näkökulmana tutkittavaan ajanjaksoon on kokoelmatoiminnan käsite, jonka sisältö on sovitettu Suomen Taideakatemian säätiön säädekirjasta ja museonjohtajan toimiohjeista. Kokoelmatoiminnalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa sellaisia periaatteita ja toiminnan muotoja, jotka koskivat Taideakatemian museokokoelmien hoitoa, niiden kartuttamista ja niiden esittämistä yleisölle. Lisäksi tutkielman rajoissa peilataan Taideakatemian kokoelmatoimintaa osittain suhteessa ajan yhteiskunnalliseen kehykseen. Tutkielma tarkastelee, minkälaisia vaiheita Taideakatemian museokokoelmat kävivät toisen maailmansodan aikana läpi. Tutkielmassa kysytään, missä määrin kokoelmatoimintaa harjoitettiin Suomen Taideakatemian museossa vuosina 1939–1946 ja minkälaisia merkityksiä sen kokoelmat eri yhteyksissä saivat. Tutkielman aineistona käytetään arkistoaineistoa, numeraalista dataa ja sanomalehtikirjoituksia. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on Kansallisgallerian hallinnoima Suomen Taideakatemian säätiön arkisto, erityisesti vuosien 1939–1946 Taideakatemian pöytäkirjat. Arkistoaineiston ohella tutkielmassa hyödynnetään Kansallisgallerian MuseumPlus RIA -kokoelmahallintajärjestelmästä ammennettua dataa, joka sisältää kaikki vuosien 1939–1946 tehdyt kokoelmahankinnat. Muuna aineistona tutkielmassa ovat aikalaislähteet, kuten Taideakatemian omat julkaisut, sekä sanomalehtikirjoitukset. Tutkielman tutkimusmenetelmänä yhdistyy arkistoaineiston lähiluku ja määrällinen analyysi. Tutkielmassa käsitellään vaiheittain Taideakatemian kokoelmatoiminnan periaatteita. Tutkielma osoittaa, että huolimatta toisen maailmansodan synnyttämästä poikkeustilasta Suomen Taideakatemian museon kokoelmatoiminta oli sotavuosina runsasta. Kokoelmien teoksista pidettiin huolta, niitä kartutettiin ja niitä pyrittiin esittämään yleisölle. Kokoelmista huolehtiminen tapahtui epäsuorasti, sillä Taideakatemia otti kantaa siihen, miten evakuoituja museokokoelmia saatiin esittää ja käyttää. Taideakatemian kokoelmien kartuttaminen ei myöskään missään vaiheessa katkennut, vaan jatkui vuosittain. Kokonaisuudessaan vuosien 1939–1946 aikana kokoelmat kasvoivat 1 611 teoksella. Kokoelmien esittämisen oli toisen maailmansodan aikana kaikkein rajoittuneinta, mutta museon avaaminen yleisölle oli Taideakatemian keskeinen päämäärä. Poikkeuksellisesti Taideakatemian museon grafiikkaa ja museon uusia kokoelmahankintoja esiteltiin "Nykyaikaisen grafiikan ja museon uushankintain näyttelyssä" välirauhan aikana keväällä 1941. Aineiston ja yhteiskunnallisen tilanteen ristiinluenta puolestaan osoittaa, että Taideakatemian museokokoelmat ja museokokoelmien teokset saivat toisen maailmansodan aikana erilaisia merkityksiä riippuen siitä, kuka tai mikä taho niitä merkityksellisti. Esimerkiksi Suomen valtiolle kokoelmien teokset saivat välineellisiä rooleja osana sen poliittisia päämääriä, kun taas esimerkiksi lehdistölle kokoelmateosten kautta pystyttiin jäsentämään vallitsevaa jännittynyttä yhteiskunnallista tilannetta. Tutkielma osoittaa, että Suomen Taideakatemian museon vuodet 1939–1946 voidaan kokoelmatoiminnan näkökulmasta nähdä monikerroksisina, eikä pelkästään ylläpidon ja olemassa olevien arvojen pelastamisen aikana, kuten varhaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty.
Now showing items 1-3 of 3