Browsing by Subject "Augustinus"

Augustinus perusteli määrittelemäänsä alkusyntioppia ennen kaikkea Paavalin Roomalaiskirjeen jakeilla 5:12-21. Augustinuksen tulkintaa Paavalin sanoista on kuitenkin kritisoitu, ja samalla pitkään sekä katolisessa että protestanttisessa teologiassa hallinnut augustinolainen opetus alkusynnistä on voimakkaasti kyseenalaistettu. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko alkusyntioppi – sellaisena kuin Augustinus sen määrittelee – todella peräisin Paavalilta, vai onko se vain tulos Augustinuksen virheellisestä tulkinnasta Roomalaiskirjeen jakeista 5:12-21. Tutkimus jakautui eksegeettiseen ja systemaattiseen analyysiin. Paavalin tausta juutalaisena oppineena näkyy katkelmassa (Room.5:12-21) viittauksena lankeemiskertomukseen ja Aadamiin, joten ulotin eksegeettisen analyysin tutkittavan tekstikohdan lisäksi aihetta koskeviin Vanhan testamentin teksteihin ja Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Roomalaiskirjeen jakeiden 5:12-21 alkutekstin tekstikriittinen tutkimus tarjosi vertailukohdan Augustinuksen myöhäisemmälle tulkinnalle katkelman sisällöstä. Systemaattisessa analyysissä tutkin Augustinuksen alkusyntiopin historiallista kontekstia, opin sisältöä, ja augustinolaisen alkusyntiopin merkitystä kristillisessä elämässä. Käytin apunani Augustinuksen omia tekstejä, dogmatiikan kokoelmateoksia ja aikaisempaa Augustinus- ja syntitutkimusta. Augustinus, joka ei hallinnut kreikkaa riittävästi, perusti tulkintansa tekstikohdasta Room. 5:12-21 virheelliseen latinankieliseen käännökseen. Tämän käännösvirheen myötä Paavali näytti puhuvan jokaisen ihmisen syyllisyydestä Aadamin syntiin. Vaikka Augustinuksen alkusyntiopille löytyi tukea monista Raamatun kertomuksista, joissa esi-isän tila ja usko vaikuttivat ihmissuvun kohtaloissa, niin Roomalaiskirjeen jakeissa 5:12-21 sille ei ole perustetta. Paavali ei suoranaisesti kieltänyt Aadamilta perittyä syntisyyttä, kuten hän ei ylipäätään analysoinut synnin alkuperää tai leviämistä maailmassa. Paavalin tavoitteena oli korostaa Genesiksen ilmoituksen ja Kristuksen välistä suhdetta, ja jumalattoman vanhurskauttamista uskon kautta. Ensimmäisen synnin merkitys on kuitenkin ainutlaatuinen. Sen myötä menetettiin täydellinen harmonia, jota ei pysty täysin palauttamaan. Paavali sanoi, että ihmiset kuolivat Aadamin synnin seurauksena. Ihmisen vieraantuneisuus ja ero Jumalasta johtuu Aadamin synnistä, ja ihminen tekee syntiä Jumalan elämästä erilliseen maailmaan syntymisen vuoksi. Roomalaiskirjeen teksti tukee alkuperäisen kuoleman, ei niinkään alkuperäisen synnin, ajatusta.

Tämän tutkielman aiheena on persoonallinen paha Augustinuksesta 1900-luvulle. Tutkimuskysymyksiä ovat: miten paholainen on syntynyt, mikä on paholaisen ja Jumalan välinen suhde sekä miten paholainen toimii tai vaikuttaa tämänpuoleisessa todellisuudessa?. Tutkielman päälähteinä ovat kirkkoisä Augustinuksen De civitate dei sekä Genensiskommentaari, Tuomas Akvinolaisen Summa theologiaen kvestiot Ia 49–63, IaIIae 80, IIaIIae 165 sekä IIIa 49 , Martti Lutherin Genesiskommentaari sekä yhdysvaltalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin Systematic Theology. Tutkielma jakautuu johdannon ja loppupäätelmien lisäksi neljään päälukuun. Johdannossa esitellään tutkimuskysymykset sekä lähdekirjallisuus. Näiden lisäksi esitellään myös paholaista koskevia näkemyksiä Raamatussa, kristillisessä dogmatiikassa ja keskiajan maailmankuvassa. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan Augustinuksen paholaista koskevia käsityksiä. Hänen mukaansa paha ei ole tosiolevaista. Siksipä ei ole mahdollista, että olisi olemassa Jumalan veroinen pahan prinsiippi. Augustinuksen mukaan paholainen oli ensimmäinen langennut olento, se lankesi omasta vapaasta tahdostaan. Paholainen luotiin alkujaan korkea-arvoiseksi enkeliksi. Paholaisen synti oli ahneus, joka johtui tyytymättömyydestä omaan asemaan taivaallisessa hierarkiassa. Paholainen voi houkutella ihmistä tekemään syntiä, mutta paholainen ei voi vaikuttaa ihmisen vapaaseen tahtoon. Toisessa pääluvussa tarkastellaan Tuomas Akvinolaisen käsitystä paholaisesta. Hänen mukaansa paha on hyvän puutetta. Paha siis on väärällä tavalla toteutettua hyvää. Augustinuksen käsitystä seuraten myös Tuomaan mukaan paholainen oli ensimmäinen langennut olento ja syynä sen lankeamiseen oli ylpeys. Tuomaan mukaan paholainen on Jumalan luoma enkeli, joka lankesi heti luomisen ensihetkillä, omasta vapaasta tahdostaan. Myös Tuomaan mukaan paholaisella ei ole valtaa ihmisen vapaaseen tahtoon, vaan paholaisen rooli synnin syntymisessä on nimenomaan houkuttelijan rooli. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan reformaattori Martti Lutherin paholaista koskevia käsityksiä. Lutherille paholainen oli jatkuvasti läsnäoleva uhka ihmisille. Paholainen vaikutti oikeastaan kaikessa ja se oli Lutherin mukaan pesiytynyt myös kirkkoon, paavin hahmossa. Lutherin paholainen oli varsin fyysinen toimija, joka saattoi aiheuttaa ihmiselle esimerkiksi ruumiillisia vaivoja, kuten ummetusta ja raivotiloja. Luther näki, että paavi oli antikristus ja näin ollen katolinen kirkko oli itseasiassa paholaisen hallussa. Erityisesti tähän näkemykseen vaikuttivat Lutherin näkemykset anekaupasta, paavin asemasta ja pelastusopista. Lutherin mukaan paholaista vastaan oli mahdollista taistella hengellisin asein, kuten rukouksen ja sakramenttien keinoin. Neljännessä pääluvussa tarkastellaan modernimpia näkemyksiä paholaisesta. Muutokset maailmankuvassa ja lisääntynyt tieto esimerkiksi mikrobiologian alalla ovat tehneet osaltaan paholaista tarpeettomaksi, sillä sitä ei enää tarvita selittämään sairauksia tai luonnonmullistuksia. Yhdysvaltalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin mukaan Raamatullisella teologialla on kuitenkin edelleenkin osa maailmassa. Grudemin mukaan luonnontieteet tarjoavat keinoja Raamatun parempaan ymmärtämiseen, mutta tieteen ollessa Raamatun sanaa vastaan, on Raamattu asetettava etusijalle. Näin myös paholaista koskevissa kysymyksissä. Grudem liittyy näkemyksellään samaan perinteeseen kuin edellä tutkitut ajattelijat.

Tutkielma käsittelee kirkkoisä Augustinuksen kristillistä julistusta koskevaa ajattelua. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, kuinka Jumalan maailmassa toimivana Sanana eli Logoksena ymmärretty Kristus toimii Augustinuksen mukaan kristillisen julistuksen taustalla ja mahdollistaa sen. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat Augustinuksen teokset De Trinitate, De doctrina Christiana, De Magistro ja Tunnustukset. Tutkielmassa käytetään tutkimusmetodina systemaattista analyysia. Ennen kristityksi kääntymistään Augustinus teki menestyksekkään uran puhetaidon opettajana, mikä näkyy myös hänen työssään pohjoisafrikkalaisen Hippo Regiuksen piispana. Yksi hänen päätehtävistään piispana oli kristillisen sanoman julistaminen usein hyvin yksinkertaiselle afrikkalaiselle kirkkokansalle. Käytännön lisäksi kysymys opettamisesta ja oppimisesta kiinnosti Augustinusta myös teologiselta ja filosofiselta kannalta. Hän pohti inhimillisen kielen luonnetta, toimintaa ja kysymystä siitä, miten oppiminen on lainkaan mahdollista. Nämä kysymykset ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä kristillisen julistuksen kannalta, mutta Augustinuksen teologiassa ne liittyvät olennaisesti myös hänen kristologiseen ajatteluunsa. Logos-teologiassaan Augustinus liittyy häntä edeltävään pitkään logos-teologiseen traditioon, joka tarjosi lähtökohdat hänen kristologiselle ajattelulleen. Augustinuksen logos-kristologiseen ajatteluun vaikuttivat kuitenkin myös hänen saamansa voimakkaat uusplatonistiset vaikutteet. Näiden uusplatonististen ainesten vaikutuksesta Augustinus kehitteli teorian Kristuksesta sisäisenä opettajana (lat. magister intus), jonka mukaan Kristus vaikuttaa jokaisessa ihmisessä ja opettaa häntä. Augustinuksen mukaan ainoastaan Kristus sisäisenä opettajana voi todella opettaa ihmistä. Tutkimuksessa päädytään siihen, että Augustinuksen ajattelussa Kristus on sisäisenä opettajana ja inkarnoituneena Jumalan Sanana kristillisen julistuksen perusta. Sisäisenä opettajana hän mahdollistaa kaiken oppimisen, mistä johtuen esimerkiksi puhumaan oppiminen tai kristillisten opinkohtien oppiminen ovat mahdollista ainoastaan hänen avullaan. Ihmiseksitulollaan, elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus itse toteutti täydellisesti julistustyönsä, ja näin vahvisti myös ulkoisesti sisäisenä opettajana kaikille ihmisille antamansa opetuksen. Augustinuksen mukaan Kristus siis on sekä sisäisesti että ulkoisesti kristillisen julistuksen perusta.