Browsing by Subject "Austerlitz"

Vertailen pro gradu -tutkielmassani kahden saksalaisen nykykirjailijan, W. G. Sebaldin ja Katja Petrowskajan, poetiikkoja keskenään. Keskityn tarkastelemaan, miten he representoivat teoksissaan Austerlitz (2001) ja Vielleicht Esther (2014) holokaustia. Molempia määrittää pitkä ajallinen etäisyys toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut siitä, miten holokaustista kerrotaan, kun valtaosa esimerkiksi Auschwitzin keskitysleiriselviytyjistä ovat menehtyneet. Miten kerrontataide säilyttää yleiseurooppalaisen trauman muiston elävänä ja koskettavana ilman, että se sortuu halpaan uhrin kokemukseen samaistumiseen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla saksalaista kirjallisuustraditiota ja sen suhtautumista holokaustista kertomiseen vuosina 1945–2015. Asetan Sebaldin (1944–2001) ja Petrowskajan (s. 1970) osaksi tätä aikajanaa. Sebald kuuluu niin sanottuun toiseen toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen, Petrowskaja kolmanteen. Esitän, mitä erityispiirteitä näiden sukupolven kerronnallisiin paradigmoihin on sisältynyt. Tämän jälkeen tutkin Sebaldin poetiikkaa. Olen kiinnostunut erityisesti sen neljästä erityispiirteistä: monimutkaisesta kerrontarakenteesta, faktan ja fiktion sulauttamisesta toisiinsa, valokuvien omalaatuisesta käytöstä ja intertekstuaalisista viittauksista. Havaitsen, että Sebald on luonut kerrontatekniikan, jonka avulla hän voi representoida holokaustin tapahthtumia epäsuorastai kuin peilin kautta. Hänen kertojahahmonsa keskustelee Austerlitz-teoksessa Jacques Austerlitz -nimisen henkilön kanssa, jonka mittavat monologit muodostavat pääosan tekstistä. Sebaldin kertoja referoi yleisölleen, mitä Austerlitz on hänelle kertonut. Austerlitz puolestaan referoi kertojalle, mitä hän on saanut tietää muilta ihmisiltä, esimerkiksi vanhalta lastenhoitajaltaan. Siten Sebald ei samastu suoraan holokaustitodistajan kokemukseen, vaan hän siivilöi sen mahdollisimman objektiivisesti syvältä historiasta nykyhetkeen. Valokuvien käytöltä, faktalähteillä ja intertekstuaalisilla viittauksilla on puolestaan selkeä l’effet de réel -vaikutus tekstille. Ne antavat fiktiolle ikään kuin dokumentaarista arvoa ja todistusvoimaa. Tämän jälkeen tutkin Petrowskajan Vielleicht Estheriä näiden neljän poeettisen kategorian avulla. Huomaan selkeitä yhtäläisyyksiä jokaisessa kategoriassa. Petrowskaja lainaa paljon tyylillisiä seikkoja omaan minäkertojaääneensä Sebaldilta. Kuten osoitan, hänen kertojansa toimii kuitenkin huomattavasti aktiivisemmin eikä jättäydy pelkäksi toisten hahmojen sanoja välittäväksi mediaksi Sebaldin tavoin. Hän ei käytä vastaavaa monimutkaista kerrontarakennetta. Kuitenkin sisäkkäiskertomuksista muodostuva perimätiedon rakenne on havaittavissa premissinä hänen tekstistään, vaikka sitä ei selkeästi eksplikoidakaan. Myös Petrowskajan tapa sulauttaa faktaa ja fiktiota, eri tekstilajeja, valokuvia ja intertekstejä toisiinsa, luo realistista vaikutelmaa. Toisin kuin Sebald, Petrowskajalla näihin liittyy vähäisempää tulkinnalista ambivalenssia ja niiden dokumentaarinen todistusvoima on vahvemmalla pohjalla. Petrowskaja liittyy Sebaldin tavoin osaksi Marianne Hirschin lanseeraamaa jälkimuistin sukupolvea, joka työstää holokaustin aiheuttamaa sekundääristä traumakokemustaan fyysisen jäämistön, kuten valokuvien, avulla. Lopputuloksena totean, että Sebaldin kirjallinen työ loi eurooppalaiselle kirjallisuuskentälle uuden holokaustin representaation paradigman. Petrowskaja hyödyntää selkeästi tätä paradigmaa omassa työssään. Siten Vielleicht Estheriä voi pitää jälkisebaldlaisena teoksena.