Browsing by Subject "DSM-direktiivi"

Immateriaalioikeuksin suojataan tietoa ja ilmaisua, jota pidetään yhteiskunnassa tärkeänä esimerkiksi tiedon luonnin, innovaatioiden, poliittisen ilmaisun ja kulttuurin kehityksen kannalta. Tekijänoikeus tuottaa yksinoikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla sen yleisön saataviin. Tekijänoikeuksien haltijat ovat jo pitkään vaatineet korkeaa suojan tasoa. Tekijänoikeuksien suoja-alaa on laajennettu kattamaan uusia ilmiöitä ja suoja-aikoja on pidennetty. Usein on vedottu teknologian kehityksen tekijänoikeudelle aiheuttamiin haasteisiin. Vahvojen tekijänoikeuksien ylläpitoa on perusteltu, varsinkin digitaalisessa ympäristössä, teosmarkkinoiden luomisella. Ilman yksinoikeutta teoksen välittämiseen tai teoskappaleiden valmistamiseen ei olisi mekanismia, jolla oikeuksia voitaisiin muuttaa taloudellisiksi resursseiksi. Oikeuksien haltijat vaativat oikeudellisen kehyksen, joka mahdollistaa markkinat, joilla oikeuksien taloudellinen hyödyntäminen olisi ylipäänsä mahdollista. Käsittelen tutkielmassani Digital Single Market -direktiivin (DSM-direktiivi) 17 artiklaa eli niin kutsuttu arvokuiluartiklaa. DSM- direktiivin myötä oikeudenhaltijat eivät vaadi pelkästään markkinoiden luomista. 17 artiklan perusteella oikeudenhaltijat vaativat markkinoiden toimivan tietyllä tavalla ja johtavan heidän kannaltaan tiettyyn lopputulokseen. Kyse ei ole ainoastaan vaatimuksesta markkinoille pääsystä, vaan myös oikeudesta pärjätä siellä. Vaaditut muutokset perustuvat väittämälle arvokuilusta, jonka vuoksi oikeudenhaltijat eivät saa oikeudenmukaista korvausta oikeuksien hyödyntämisestä. Arvokuilun kaventamisella tavoitellaan sosiaalista kestävyyttä. Sosiaalisen kestävyyden mukaan ihmisten perustarpeet tulee tyydyttää ja heille tulee taata hyvä elämänlaatu. Se käsittää myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, jolla tarkoitetaan taloudellisten resurssien oikeudenmukaista jakautumista ja ihmisten yhtäläisiä mahdollisuuksia. Eurooppalainen moderni tekijänoikeus perustuu suuren tarinaan utilitarismista, taloustieteestä ja markkinoista. Postmoderni tekijänoikeus hylkää tämän narratiivin. Tekijänoikeusmarkkinoita tulee säädellä sisällöllisesti ja tekijänoikeudenhaltijoiden markkinoilta saamaan tuottoon tulee vaikuttaa tekijänoikeudellisella lainsäädännöllä. Moderni eurooppalainen tekijänoikeus takaa rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden. Sen mukaan on oikeudenmukaista, että tekijänoikeuksien hyödyntämiseen liittyvä arvoketju jää markkinoiden jaettavaksi. Oikeudenmukaista on, ettei kukaan ole oikeutettu oikeudenmukaiseen korvaukseen. Postmoderni eurooppalainen tekijänoikeus hylkää rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden riittämättömänä ja perustaa ajatuksensa seniläiselle sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. DSM-direktiivin myötä tekijänoikeutta ollaan taas vahvistamassa, mutta tällä kertaa perustelut nojaavat kestävään kehitykseen ja päämääränä ovat oikeudenmukaiset markkinat. Digitaaliympäristössä EUT:n ja EIT:n ratkaisuissa on pyritty kolmen eri tahon oikeuksien oikeudenmukaisen tasapainoon. Euroopan unionin perusoikeuskirjan tekijänoikeuksien suoja (17 art. 2 kohta), elinkeinovapaus (16 art.) ja tiedonvälityksen vapaus (11 art.) ovat suojanneet oikeudenhaltijoita, välittäjiä ja internetin käyttäjiä. Tekijänoikeuksien oikeudenmukaisen tasapainon kolmikentässä on kuitenkin neljäs taho eli ne, jotka lataavat sisältöä verkkosisällönjakopalveluihin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Heidän vastuunsa on esimerkiksi Suomessa sekä rikosoikeudellista että yksityisoikeudellista, mutta nykyisten turvasatamasäännösten mukaisen notice- and-takedown -järjestelmän vuoksi he ovat jääneet sivuosaan. Neljäs taho jätetään 17 artiklan automatic takedown -tyyppisessä vastuujärjestelmässä vastuun ulkopuolelle. 17 artikla ja siihen liittynyt lainvalmistelu ei kuitenkaan edes väitä, että ongelma olisi tässä neljännessä tahossa, vaan joidenkin verkkosisällönjakopalveluiden saamasta liian suuresta osuudesta teokseen liittyvästä arvoketjusta. Teknologian kehityksen aiheuttamiin muutoksiin olisi voitu reagoida kilpailuoikeudellisesti lisäämällä verkkosisällönjakopalveluiden välistä kilpailua. Vaihtoehtoisesti unohdetun neljännen tahon vastuuta voitaisiin palauttaa esimerkiksi notice-and-notice - järjestelmän avulla. Notice-and-notice -järjestelmässä vastuu jaettaisin tasapuolisemmin kaikkien oikeudenluokkaamiseen osallistuvien kesken. Automatic takedown -järjestelmä ei saavuta eurooppalaisen tekijänoikeuden oikeudenmukaisen tasapainon vaatimusta. Notice-and-notice järjestelmä palauttaisi vastuun pääasiasialliselle väärintekijälle ja palauttaisi oikeudenloukkausten arvioinnin tuomioistuimiin. DSM-direktiivin 17 artikla ratkaisee verkkosisällönjakopalveluiden vastuukysymyksen vetoamalla arvokuiluun ja siten sosiaaliseen kestävään kehitykseen eli eräänlaiseen tekijänoikeudelliseen oikeudenmukaiseen tulotasoon. Tämä ’perusoikeus’ ei ole ennen kuulunut eurooppalaiseen tekijänoikeuteen. Eurooppalainen tekijänoikeus on siirtymässä oikeudenmukaisesta tasapainon vaatimuksesta kohti vaatimusta oikeudenmukaisista markkinoista. Kun postmodernia tekijänoikeudellista tavoitetta lähdettiin sääntelemään modernin tekijänoikeuden periaatteiden ja keinojen kautta, tuloksena oli laajasti kritisoitu, kasuistinen, monitulkintainen ja ristiriitainen direktiivi ja sen 17 artikla. Oikeuden syvärakenteen modernit tekijänoikeudelliset periaatteet horjuvat postmodernin tekijänoikeuden vaatimusten vuoksi.

Tämän tutkimuksen kohde on lehtijulkaisujen tekijänoikeudellinen suojaaminen verkossa. Tekijänoikeudellisella suojaamisella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tekijänoikeuteen ja tekijänoikeuden lähioikeuksiin perustuvaa suojaa. Aihe on erityisen ajankohtainen keväällä 2019 Euroopan unionissa voimaan tulleen tekijänoikeudesta ja lähioikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin johdosta (DSM-direktiivi), sillä DSM-direktiivissä säädetään lähioikeus lehtijulkaisujen kustantajille (15 artikla). Tuon niin sanotun lehtikustantajan lähioikeuden mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että lehtijulkaisujen kustantajilla on yksinoikeus kappaleiden valmistamiseen ja yleisölle välittämiseen tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajien toimesta tapahtuvan lehtijulkaisujen verkkokäytön osalta. Tutkittava aihe on ajankohtainen myös, koska lehtijulkaisuala on kokenut haasteita digitaalisessa ympäristössä. Tämän tutkimuksen kannalta keskeisin tarkasteltava ilmiö on se, että niin sanotut uutisaggregaattorisivustot käyttävät lehtikustantajien tuottamaa materiaalia ilman oikeudenhaltijan lupaa oman liiketoimintansa pohjana. Kuvattua tilannetta käytetään esimerkkinä läpi tutkimuksen. Tutkimuksessa aiheen yhdeksi tarkastelukulmaksi otetaan myös lehtikustantajan lähioikeuden vaikutus eri sidosryhmiin. Tutkimuksen tutkimustehtävä on selvittää vastaus seuraavaan tutkimuskysymykseen: Miten DSM-direktiivin 15 artiklan mukainen lehtikustantajan lähioikeus muuttaa lehtijulkaisun suojaamista verkossa tekijänoikeudellisin keinoin? Tähän tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on vastattava seuraaviin apututkimuskysymyksiin: Miten lehtijulkaisuja on voinut suojata tekijänoikeudellisin keinoin verkossa ennen DSM-direktiiviä? Millaisia potentiaalisia vaikutuksia DSM-direktiivin 15 artiklan mukaisella lehtikustantajan lähioikeudella voi olla eri intressitahoihin? Tutkimuksen metodi on de lege lata -lainopillinen tutkimus, mikä on perusteltua, koska lehtijulkaisujen tekijänoikeudelliseen suojaan verkossa liittyvä oikeustila ei ole ollut eikä tule uuden lehtikustantajan lähioikeudenkaan myötä olemaan täysin selvä, joten oikeustilan tulkinta ja systematisointi ovat tarpeen. Koska tutkimusaiheeseen liittyy mainitusti uutta sääntelyä, on kriittisempikin tutkimusote perusteltu. Lainopillisen tutkimuksen lisäksi on tutkimuksen tueksi tehty myös haastatteluja. Haastatellut henkilöt ovat olleet lehtikustantajan lähioikeuden edunsaajapuolen eli lehtikustantajien edustajia. Jo ennen DSM-direktiivin mukaista lehtikustantajan lähioikeutta lehtijulkaisuja on voinut suojata verkossa tekijänoikeudellisin keinoin kansallisen tekijänoikeuslain mukaisella tekijänoikeudella ja valokuvan suojalla, sillä tekijät ja oikeudenhaltijat ovat voineet lisensoida näitä oikeuksia lehtikustantajille. Keskeinen tapa käyttää edelleen lehtijulkaisuita verkossa on niihin linkittäminen. Pääasiassa tekijänoikeuteen perustuvan suojan käytössä haasteena on kuitenkin ollut Euroopan unionin tuomioistuimen linkittämiseen ja tekijänoikeuteen liittyvässä oikeuskäytännössä ottama kanta suojatun aineiston uudelle yleisölle välittämisestä. Haasteita lehtijulkaisujen tehokkaalle suojaamiselle verkossa on aiheuttanut myös se, että lehtijulkaisujen kustantajien on ollut voitava tarvittaessa näyttää omistavansa oikeudet lehtijulkaisuun sisällytettyyn aineistoon ja se että on jouduttu tekemään tapauskohtaista teoskynnysarviointia. Lehtijulkaisuja on ollut jossain määrin mahdollista suojata myös tietokantasuojalla, mutta riittävää oikeusvarmuutta tähän ei ole ollut. DSM-direktiivin mukaisen lehtikustantajan lähioikeuden implementoinnin myötä lehtijulkaisujen kustantajilla tulee olemaan käytössään edellä mainittujen tekijänoikeudellisten suojamuotojen lisäksi oma lähioikeus, mikä mahdollisesti helpottaa lehtijulkaisuun liittyvien oikeuksien täytäntöönpanoa ja lisensointia verkossa. Lehtikustantajan lähioikeudella näyttäisi todennäköisesti olevan mahdollista suojata myös teoskynnyksen alittavaa aineistoa lehtijulkaisun osana. Lisäksi tapauskohtainen arviointi kenties vähenee, aiempaan oikeustilaan verrattuna, kun DSM-direktiivin mukaisen lehtijulkaisun määritelmän täyttyessä julkaisu ja sen osat ovat lähioikeudella suojattavissa. Haasteita lehtikustantajan lähioikeuden käytännön soveltamisen osalta saattavat kuitenkin aiheuttaa DSM-direktiivin monitulkintaiset käsitteet, joiden tulkintaan tämä tutkimus pyrkii tarjoamaan suuntaviivoja. Tutkimuksen lopuksi on tarkasteltu lehtikustantajan lähioikeuden potentiaalisia vaikutuksia eri intressitahoihin. Tätä kirjoitettaessa DSM-direktiivin edellyttämä kansallinen implementointityö on käynnissä opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Direktiivi (EU) 2019/790 tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla (DSM-direktiivi) edellyttää jäsenvaltioita varmistamaan asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen toteutumisen tekijänoikeuden hyödyntämistä koskevissa luovutuksissa. DSM-direktiivin 18 artiklan mukaan, kun tekijät ja esittävät taiteilijat lisensoivat tai siirtävät yksinoikeutensa teostensa tai muun suojatun aineistonsa hyödyntämiseen, heillä on oikeus saada asianmukainen ja oikeasuhteinen korvaus. Tutkielman tutkimusaihe on DSM-direktiivin asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen analysointi, tekijänoikeudellisten luovutusten nykysääntelyn systemointi sekä de lege ferenda –kannanoton muodostaminen periaatteen kansallisesta täytäntöönpanosta. Tutkielman tavoitteena on analysoida ja systemoida DSM-direktiivin asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaate muodostaen samalla käsitys siitä, mitkä varallisuusoikeudelliset periaatteet tulisi ottaa sen kansallisessa täytäntöönpanossa huomioon. Opetus- ja kulttuuriministeriön 27.9.2021 antamassa luonnoksessa hallituksen esitykseksi laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta esitetään DSM-direktiivin 18 artiklaa täytäntöön pantavaksi nykyisen tekijänoikeuslain 29 §:n yhteyteen. Johtopäätöksenä tutkielmassa esitetään, että tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden heikompaa sopimusasemaa käyttäjäyrityksiin nähden tulee lainsäädännöllisin keinoin parantaa sopimusvapautta kaventaen, ottaen huomioon DSM-direktiivin tavoitteet. Opetus- ja kulttuuriministeriön antama luonnos hallituksen esitykseksi laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta ei riittävällä tavalla huomioi DSM-direktiivin edellyttämiä parannuksia tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asemaan asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen osalta.

Verkkoalustapalveluiden vastuu on perinteisesti ollut toissijaista vastuuta tilanteissa, joissa palvelun käyttäjät ovat ladanneet palveluun tekijänoikeudella suojattua aineistoa. Palvelu on vapautunut vastuusta, mikäli se on ollut tosiasiallisesti tietämätön ladatun aineiston laittomuudesta, ja poistanut aineiston palvelusta tultuaan tietoiseksi sen laittomuudesta. EU:n uusi DSM-direktiivi muuttaa kuitenkin tiettyjen verkkoalustapalveluiden vastuuta. Vastedes sellaisia palveluita, joiden ”päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin” (”verkkosisällönjakopalvelu”), koskee uudenlainen vastuumekanismi. Vastuumekanismin muutoksen taustalla on niin sanottu arvokuilu, jonka mukaan lainsäädännöllinen vastuuvapaus on mahdollistanut sen, että tietyt verkkoalustapalvelut maksavat oikeudenhaltijoille pienempiä lisenssimaksuja kuin toiset palvelut. Uuden lainsäädännön myötä verkkosisällönjakopalveluiden katsotaan säilytyksen sijaan suorittavan suojatun aineiston yleisölle välittämistä, kun suojattu aineisto on saatavilla palvelussa. Uudesta pääsäännöstä johtuen verkkosisällönjakopalvelut tarvitsevat oikeudenhaltijoilta luvan suojatun aineiston käyttöön, esimerkiksi lisenssisopimuksella. Sopimuksilta edellytetään reiluja ehtoja ja kohtuullista tasapainoa, jotta oikeudenhaltijat saavat asianmukaisen korvauksen teostensa käytöstä palveluissa. DSM-direktiivi tarjoaa kuitenkin verkkosisällönjakopalveluille myös vaihtoehtoisen reitin vastuuvapauteen tilanteissa, joissa palvelun tarjoajalla ei ole oikeudenhaltijan lupaa suojatun aineiston käyttöön (”lisenssitön tilanne”). Saavuttaakseen vastuuvapauden palvelun tarjoajan tulee muun muassa osoittaa, että se on pyrkinyt saamaan luvan oikeudenhaltijalta, sekä suodattaa sellaista suojattua aineistoa etukäteen palvelusta, jonka oikeudenhaltija on sille yksilöinyt. Vastuuvapauden edellytykset alleviivaavat lisensoinnin ensisijaisuutta, koska palvelun tarjoajien tulee joka tapauksessa osoittaa pyrkineensä luvan saamiseen. Suojatun aineiston etukäteinen suodattaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Noudattaakseen DSM-direktiiviä verkkosisällönjakopalvelun tulee kyetä suodattamaan palvelusta suojattua aineistoa, mutta se ei kuitenkaan saa suodattaa sellaista aineistoa, jonka käyttö on laillista esimerkiksi jonkin tekijänoikeuden rajoituksen, kuten parodian, nojalla. Käytännössä suodatus edellyttää vähintäänkin isoimmilta palveluilta automaattisen sisällöntunnistuksen hyödyntämistä suodatuksessa. Automaattinen sisällöntunnistusjärjestelmä ei kuitenkaan ole itsenäisesti kykenevä erottelemaan suojatun aineiston laitonta käyttöä ja rajoitukseen perustuvaa laillista käyttöä. Koska palvelun tarjoajilla on intressi suodattaa palvelusta suojattua aineistoa välttyäkseen vastuulta, saattaa tilanne johtaa liialliseen suodattamiseen, joka heikentäisi käyttäjien sananvapautta. Automaattisen sisällöntunnistuksen vaatimus horjuttaa myös verkkoalustapalveluiden markkinoita muun muassa siksi, että järjestelmät ovat kalliita. Tutkielmassani selvitän, mitä konkreettisia toimenpiteitä verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan tulee toteuttaa, jotta se voi vapautua vastuusta lisenssittömässä tilanteessa, kun sen käyttäjät lataavat palveluun suojattua aineistoa. Toisena tutkimuskysymyksenäni selvitän, mitä ongelmia aiheutuu siitä, että lisenssittömässä tilanteessa palvelun tarjoajalle on asetettu velvoite suodattaa suojattua aineistoa palvelusta etukäteen, jotta se voi vapautua vastuusta. Metodina on lainopillinen tutkimus, jonka painopisteenä on voimassa olevan oikeuden selvittäminen ja tulkinta, kuitenkin pyrkien mahdollisimman käytännönläheiseen näkökulmaan osapuolten konkreettisten velvoitteiden selvittämisen kautta ja selvittämällä sääntelystä aiheutuvia yhteiskunnallisia vaikutuksia.