Browsing by Subject "Ellis"

Tutkimus käsittelee immoraalisten päähenkilöiden lukijassa herättämää viehätystä. Tutkimuskohteina ovat Bret Easton Ellisin American Psycho (1990) sekä Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray (1891). Molemmat tutkimuskohteiksi valituista teoksista kuuluvat kauhu (gotiikka) genreen ja niissä esitetyt päähenkilöt ovat olemukseltaan ja toiminnaltaan hyvin samankaltaisia. Näiden päähenkilöiden tutkiminen selkeyttää niitä mimeettisiä ja temaattisia piirteitä, jotka vaikuttavat immoraalisten henkilöhahmojen viehättävyyteen. Kauhugenre puolestaan antaa hyvän vertailupohjan muissa kirjallisuuden genreissä esiintyvän pahuuden tutkimiselle. Tutkimuksen taustalla on mielenkiinto kirjallisuuden vaikutukseen ja eettisyyteen. Analyysimenetelmät nojaavat jälkiklassisen narratologian tutkimussuuntiin, kuten kognitiiviseen kerronnantutkimukseen sekä kirjallisuuden eettisyyttä ja retoriikkaa tutkiviin menetelmiin. Tutkimuksen päälähteinä on käytetty muiden muassa James Phelanin (1989; 2005) kirjallisuuden eettisyyttä käsittelevää henkilöhahmotutkimusta, sekä David Punterin (1980; 2004) ja Noël Carrollin (1990) gotiikkaa ja kauhua historiallisena kirjallisuusgenrenä lähestyvää tutkimusta. Tutkielmassa käydään läpi Patrick Batemanin ja Dorian Grayn luonteenpiirteitä ja sitä, kuinka nämä piirteet tekevät hahmoista uskottavia entiteettejä. Luonteenpiirteistä tutkitaan erityisesti karismaattisuutta ja kammottavuutta, koska nämä piirteet liittyvät suurelta osin hahmojen viehättävyyteen. Henkilöhahmojen mimeettisten piirteiden rakentumista käydään tutkimuksessa läpi teoksissa esiintyvien kerronnallisten konventioiden kautta. Konventiot selventävät kuvaa siitä, kuinka henkilöhahmojen luonteenpiirteiden viehättävyys tuodaan teoksissa esille ja lähemmäs lukijaa. Lopuksi tutkielma käsittelee hahmojen temaattisuutta. Tällä tarkoitetaan sitä, että henkilöhahmot edustavat mimeettisen uskottavuutensa avulla teosten sisäistekijöiden esiintuomia teemoja yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tutkielma osoittaa pahuuden mahdollisen viehättävyyden ja puoleensavetävyyden narratologisella tutkimuksella, joka tuo esiin henkilöhahmojen luonteenpiirteet ja toiminnan, sekä näiden temaattisuuden. Pahuuden viehättävyyden selittäminen narratologisin keinoin tuo uuden näkökulman moraalikritiikkiin, jota kirjallisuudessa esiintyvä pahuus ja väkivalta ovat saaneet osakseen. Pahuuden kuvaaminen on osa ihmisluonnon kuvaamista silloinkin, kun kirjallinen teos ei esitä sille tarinassaan hyvää vastaparia. Tutkielma esittää, että pahuuden eettisyydelle on mahdollista löytää selitys sekä kauhukirjallisuuteen lähemmin perehtyvästä tutkimuksesta että henkilöhahmojen tutkimisesta mimeettisinä ja temaattisina olentoina. Pahuuden esittämistä voidaan käyttää kirjallisuudessa retorisena keinona ihmisluonteen moninaisuuden kuvaamiselle. Hyvyyttä edustava vastapari pahuudelle voidaan löytää lukijasta itsestään.