Browsing by Subject "Euroopan ihmisoikeussopimus"

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on säädetty useista rangaistusluontoisista seuraamusjärjestelmistä. Hallinnollisten seuraamusten lisääntymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet sekä niiden koettu tehokkuus ja yksinkertaisuus että Euroopan unionin vaikutus. Vaikka hallinnolliset sanktiomenettelyt on tyypillisesti nähty osana hallinto-oikeutta, liittyy niistä säätämiseen ja niiden määräämiseen useita erityisesti rikosoikeuden ja valtiosääntöoikeuden piiriin kuuluvia vähimmäisedellytyksiä. Hallinnollisiin sanktioihin liittyvien valtiosääntöoikeudellisten erityiskysymysten arviointi on erityisen ajankohtaista nyt, kun uusi tieliikennelaki astuu voimaan kesäkuussa 2020. Uudessa tieliikennelaissa siirretään merkittävä määrä aikaisemmin rikesakkorikoksina käsiteltyjä tekoja uuden hallinnollisen seuraamusjärjestelmän piiriin. Vaikka hallinnollisten sanktioiden määrä ja merkitys on viime vuosina kasvanut merkittävästi, ei hallinnollisista sanktioista ole juurikaan oikeuskirjallisuutta eikä hallinnollisista sanktioista ole Suomessa säädetty minkäänlaista yleislainsäädäntöä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perustuslain sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen hallinnollisille sanktioille asettamia reunaehtoja. Tarkoituksena on arvioida, miltä osin hallinnollisista sanktioista säädettäessä voidaan poiketa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vähimmäisvaatimuksista. Lisäksi tarkoituksena on verrata vanhan ja uuden tieliikennelain mukaisia seuraamusjärjestelmiä ja selvittää niiden suhdetta perus- ja ihmisoikeuksien asettamiin vaatimuksiin. Hallinnollisiin sanktioihin tulee lähtökohtaisesti soveltaa pitkälti samoja oikeussuojaperiaatteita kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista ei kuitenkaan vaikuta soveltuvan lainkaan hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi viranomaiselle voidaan säätää toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia tuomioistuimen sijasta. Lisäksi osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista soveltuu vain osin hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi itsekriminointisuojasta, syyttömyysolettamasta ja syyllisyysperiaatteesta on hyväksytty eräitä poikkeamia hallinnollisten seuraamusten osalta. Myös hallinnollisten sanktioiden oikeasuhtaisuudesta on voitu tinkiä ainakin niissä tapauksissa, joissa hallinnollinen sanktiointi on perustunut Euroopan unionin lainsäädäntöön. Rangaistusluontoisten hallinnollisten seuraamusten on toisaalta täytettävä täysimääräisesti esimerkiksi yleiset perusoikeuksien rajoittamisperusteet, jotka edellyttävät sääntelyn olevan muun muassa täsmällistä ja tarkkarajaista. Tieliikennelainsäädännön osalta sekä vanhan että uuden tieliikennelain mukaisissa seuraamusjärjestelmissä on eräitä jännitteitä perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien kanssa. Vanhan tieliikennelain osalta nämä jännitteet liittyvät lähinnä sääntelyn täsmällisyyteen sekä ehdollisen rikesakon määräämiseen. Uusi tieliikennelaki ei kaikilta osin korjaa sääntelyn täsmällisyyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi uuden tieliikennelain mukainen rangaistusluontoinen hallinnollinen seuraamusjärjestelmä sisältää eräitä syyttömyysolettaman kannalta arveluttavia sääntelyratkaisuja, erityisesti ajoneuvokohtaisen liikennevirhemaksun osalta. Yksi keskeisimmistä tutkielman havainnoista oli, että Suomessa säädetyt hallinnolliset sanktiot ovat hyvin kirjavia niissä omaksuttujen sääntelyratkaisujen osalta. Osin tämä lienee perusteltua, mutta esimerkiksi seuraamuksen täytäntöönpanon suhteen toisistaan poikkeavien sääntelyratkaisujen käyttämistä on vaikea perustella. Oikeuskirjallisuudessa ja eduskunnan valiokunnissa esitetyt kannat hallinnollisia sanktioita koskevan yleislainsäädännön säätämisen puolesta vaikuttavat olevan edelleen ajankohtaisia, vaikka oikeusministeriön asettama työryhmä päätyikin olemaan esittämättä tällaisen yleislainsäädännön säätämistä. Vähintäänkin vanhojen hallinnollisten sanktioiden ajantasaisuus tulisi arvioida, sillä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö kehittyvät jatkuvasti.

Mielenosoitusoikeus koostuu kahdesta perus- ja ihmisoikeudesta: sananvapaudesta ja kokoontumisvapaudesta. Tutkielman päätutkimuskysymyksenä on selvittää, millä perustein mielenosoitusoikeutta voidaan rajoittaa, ja toimiko poliisi kansalaisliike Elokapinan 6.5.2022 järjestetyssä mielenosoituksessa voimassa olevan oikeuden mukaisesti ottaen huomioon mielenosoitusoikeuden asema perus- ja ihmisoikeutena sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisut. Aihetta lähestytään tarkastelemalla mielenosoitusoikeutta ensin yleisemmällä tasolla perehtyen niin kansalliseen kuin ylikansalliseen oikeuskäytäntöön. Tämän jälkeen käsitellään ”case studyna” Elokapinan 6.5.2022 Helsingissä Mannerheimintiellä järjestämää tieblokkimielenosoitusta, ja analysoidaan poliisin toimintaa kyseisessä mielenosoituksessa kriittisesti aiemmin luodun analyysikehikon näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään kansalaisottelemattomuutta mielenosoittamisen keinona, kokoontumispaikkaa ja sen rajoittamista, sekä erityisesi liikenteelle aiheutuvan häiriön arviointia. Kokoontumislain 10.2 §:n mukaan liikenteelle tulee aiheutua kohtuutonta häiriötä, jotta poliisi voi määrätä mielenosoituksen siirtymään toiseen paikkaan. Sitä minkälaista häiriötä voidaan pitää kohtuuttomana ei ole kovin tarkasti määritelty kokoontumislain esitöissä. Tämän vuoksi tutkielmassa tutkitaan, miten poliisi on suhtautunut liikenteelle aiheutuvaan häiriöön aiempien mielenosoitusten ja yleisötapahtumien yhteydessä. Tutkielmassa arvioidaan kriittisesti myös eduskunnan oikeusasiamiehen ja käräjäoikeuksien antamia ratkaisuja aiheeseen liittyen. Elokapinan 6.5.2022 järjestämän mielenosoituksen osalta arvioidaan sekä poliisin toimintaa kyseisessä mielenosoituksessa että sitä, miten Elokapina on täyttänyt mielenosoituksen järjestäjälle kokoontumislaissa asetetut velvoitteet. Poliisin toiminnan osalta keskeiseksi kysymyksesi nousee, onko poliisilla ollut kokoontumislain mukainen toimivalta määrätä mielenosoitus siirtymään ja määrätä mielenosoitus päättymään, kun siirtomääräystä ei ole noudatettu. Tarkastelun lopputulemana on, että poliisilla ei ollut kokoontumislain mukaista toimivaltaa määrätä mielenosoitusta siirtymään eikä siten myöskään päättää mielenosoitusta ilmeisen lainvastaisena. Poliisin tekemä laintulkinta rajoittaa mielenosoitusoikeutta kokoontumislain sanamuodon vastaisesti, vaikka poliisin tulisi julkisen vallan edustajana noudattaa perusoikeusmyönteistä laintulkintaa toiminnassaan. Poliisin toiminnan ei voida myöskään katsoa olevan linjassa ylikansallisten tuomioistuinten ratkaisukäytännön ja kansainvälisiä sopimuksia koskevien suositusten kanssa.

EIS 3 artiklassa kielletään kidutus sekä epäinhimillinen tai halventava kohtelu ja rangaistus. EIT on oikeuskäytännössään vahvistanut, että sopimusvaltio rikkoo velvoitteitaan, jos se palauttaa henkilön valtioon, jossa hänellä on riski joutua artiklassa kielletyn kohtelun uhriksi. Periaatetta kutsutaan palautuskielloksi, eikä siitä voida poiketa millään perusteella. Palautuskieltonormeja voidaan paikallistaa myös useisiin muihin oikeuslähteisiin, kuten EU:n perusoikeuskirjaan, kansalliseen perustuslakiin sekä ulkomaalaislakiin. EU:n määritelmädirektiivi 2011/95 ohjaa kansainvälisen suojelun myöntämistä unionin jäsenvaltioissa. Unionissa tunnustetut kansainvälisen suojelun muodot ovat pakolaisasema ja toissijainen suojeluasema. KHO on todennut vuosikirjapäätöstensä 2016:193 ja 2016:194 yhteydessä, että palautuskiellon soveltuessa kansainvälistä suojelua hakeneelle myönnetään lähtökohtaisesti vähintään toissijaista suojelua. Tutkielman keskiössä on palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun välisen yhteyden tutkiminen. Tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, mikä on kansainvälisen suojelun ja palautuskiellon välinen suhde ottaen huomioon, että ne seuraavat osittain erillisistä ylikansallisista ja kansainvälisistä normistoista. Lisäksi pyritään tutkimaan, soveltuuko kansainväliseen suojeluun oikeutettuun aina myös palautuskielto, ja päinvastoin, tuleeko palauskiellon suojaaman henkilön saada lähtökohtaisesti myös kansainvälistä suojelua. Tutkielmassa käsitellään palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun normilähteitä, sekä niihin liittyviä keskeisiä periaatteita ja arviointikriteerejä. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että eri normistoista seuraavien velvoitteiden yhteensovittamisen tulisi olla mahdollista, ja myös pakollista, sillä perusteella, että Suomi on niihin sitoutunut. Myös perustuslain 22 § velvoittaa julkista valtaa takaamaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen. KHO:n käytännön perusteella voidaan todeta, että kansainvälisen suojelun myöntämisharkinta perustuu määritelmädirektiivissä ja ulkomaalaislaissa asetettujen kriteerien varaan. EIT:n käytäntöä 3 artiklan tulkinnasta käytetään kansainvälisen suojelun myöntämisharkinnassa hyödyksi silloin, kun se on relevanttia kohdevaltion ja hakijaprofiilin kannalta. Siltä osin, kun tutkielmassa tarkasteltiin palautuskiellon suhdetta vainoon ja vakavaan haittaan, voidaan todeta, että ulkomaalaislain 147 § kieltää palauttamasta ketään vainon kohteeksi, mutta jokainen palautuskiellon suojaama ei ole pakolainen. Sen sijaan vaikeampi tulkintakysymys, jota voidaan edelleen pitää jossain määrin avoimena, on se, tuleeko kaikkia EIS 3 artiklaa rikkovia tekoja pitää vainona määritelmädirektiivin 9 artiklan 1 kohdan a alakohdan osoittamalla tavalla. Toissijaisen suojelun osalta voidaan todeta, että keskeisin ero palautuskiellon ja toissijaisen suojelun myöntämisen välillä on edellytys, jonka mukaan vakavalla haitalla tulee olla aiheuttaja. Kriteeri johtaa siihen, että palautuskielto saattaa suojata vakavasti sairasta henkilöä palautukselta, jos kohdemaan terveydenhuollon puutteet rikkovat EIS 3 artiklaa. Yleiset puutteet terveydenhuollossa eivät kuitenkaan riitä siihen, että henkilö olisi oikeutettu saamaan toissijaista suojelua. Sen sijaan toissijaisen suojelun soveltamisala saattaa olla laajempi kuin palautuskiellon tapauksissa, joissa kysymys on aseellisen konfliktin yhteydessä esiintyvästä mielivaltaisesta väkivallasta, sillä vakavaksi haitaksi luetaan tältä osin yleisesti henkilöön kohdistuvat vakavat ja henkilökohtaiset vaarat. Yhteenvetona voidaan todeta, että palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun tarkoitukset ovat erilaiset, vaikka ne soveltuvatkin osin samankaltaisiin tilanteisiin.

Vaikka valtioilla katsotaan olevan suvereniteettiinsa perustuva ja kansainvälisessä oikeudessa yleisesti tunnustettu oikeus kontrolloida ulkomaalaisten maassa oleskelua, ei valtioilla ole ehdotonta oikeutta poistaa alueellaan oleskelevaa ulkomaalaista valtion alueelta. Maasta poistamisen on sen sijaan perustuttava tapauskohtaiseen kokonais- ja suhteellisuusharkintaan, jossa valtion oikeutta poistaa ulkomaalainen maasta voivat rajoittaa esimerkiksi ulkomaalaisen Suomessa viettämä perhe-elämä ja lapsen etu. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusjärjestyksen lainopillisen tarkastelun avulla, mikä merkitys kolmannen maan kansalaisen Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyville näkökohdille, ja erityisesti perhe-elämän suojalle sekä lapsen edulle, on annettava tämän maasta poistamista koskevassa kokonaisharkinnassa. Tämän kokonaisharkinnan sisältö riippuu pitkälti juuri kyseisen tapauksen yksityiskohdista. Tutkielmassa eritellään ne kokonaisharkinnassa huomioon otettavat harkintakriteerit, joihin yksittäinen maasta poistamista koskeva päätös tulee tapauskohtaisesti perustaa. Tämän kriteeristön osalta tutkielmassa tarkastellaan erityisesti sitä, minkälainen suhteellinen painoarvo ulkomaalaisen Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyville näkökohdille on maasta poistamista koskevassa harkinnassa annettava. Mikäli maasta poistamisella puututtaisiin henkilön Suomessa viettämään perhe-elämään, tulee maasta poistamista koskevassa kokonaisharkinnassa ottaa huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukainen perhe-elämän suoja sekä siihen puuttumiselle asetetut rajoitusedellytykset. Lisäksi silloin, kun maasta poistettavan ulkomaalaisen perheeseen kuuluu lapsi, tulee myös lapsen etua koskeva oikeusperiaate ottaa kokonaisharkinnassa huomioon. Kansainvälinen tai kansallinen oikeus eivät kuitenkaan tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, minkälainen suhteellinen painoarvo kullekin harkintakriteerille tulisi kokonaisharkinnassa antaa. Sen sijaan niin kansainvälisessä kuin myös kansallisessa oikeuskäytännössä on korostettu tapauskohtaisen arvioinnin merkitystä. Ulkomaalaisen Suomessa viettämän perhe-elämän tai lapsen edun ei voida katsoa nauttivan maasta poistamista koskevassa harkinnassa kiistatonta suojaa, vaan niitä on arvioitava yksittäisinä maasta poistamista koskevassa kokonais- ja suhteellisuusharkinnassa punnittavina seikkoina. Kaiken kaikkiaan kynnys sille, että kolmannen maan kansalaisen maasta poistamisesta luovuttaisiin Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyvien näkökohtien vuoksi, on muodostunut melko korkeaksi. Erityisesti lapsen edun osalta voidaankin katsoa, että lapsen edulle tulisi antaa kokonaisharkinnassa aikaisempaa suurempi painoarvo.

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.

Julkishallinnon automatisointi on noussut viime vuosina hallinto-oikeudellisen keskustelun keskiöön. Suomessa oikeusministeriö selvittää tarvetta säännellä automaattista päätöksentekoa yleislailla, ja automaattisen päätöksenteon ongelmakohtiin julkista valtaa käytettäessä ovat kiinnittäneet huomiota niin perustuslakivaliokunta, ylimmät laillisuusvalvojat kuin oikeustieteen tutkijatkin. Samanaikaisesti myös Euroopan unionin (EU) yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) 22 artikla pitää sisällään automaattista päätöksentekoa koskevaa sääntelyä. Viranomaisessa sovellettuna TSA 22 artikla voidaankin tulkita hallintomenettelynormiksi, joka määrittää viranomaisen toimivallan ja menettelymuodot automaattisen päätöksenteon saralla. Asetelma pitää sisällään toimivaltajännitteen, sillä Euroopan unionille ei ole annettu toimivaltaa harmonisoida jäsenvaltioiden viranomaisia koskevia hallintomenettelysäännöksiä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, antavako Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEUT) 16 artikla sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (PeOK) 8 artikla Euroopan unionille toimivallan säännellä viranomaisen menettelyä automaattisessa päätöksenteossa. Toisekseen tutkielma pyrkii selvittämään, missä laajuudessa muut EU-perusoikeudet turvaavat yksilön menettelyllisiä oikeusturvatakeita automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen tutkimus Euroopan unionin oikeudesta. Jäsenvaltion viranomaisen toiminnan osalta tutkielma käyttää esimerkkeinä myös suomalaisia säännöksiä, sillä tutkielma pyrkii tuomaan EU-oikeudellisen näkökulman nimenomaan Suomessa käynnissä olevaan keskusteluun julkishallinnon automaattisesta päätöksenteosta. Tutkimuskohteena ovat Euroopan unionin perussopimukset, Euroopan unionin perusoikeuskirja sekä Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus. PeOK 8 artiklan tulkinnassa merkitystä saa myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 8 artiklaa (oikeus nauttia yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioitusta) koskeva oikeuskäytäntö. Euroopan unionin oikeusperusta henkilötietojen suojan alalla on SEUT 16 artikla, jonka laajuus määräytyy viime kädessä henkilötietojen suojaa koskevan PeOK 8 artiklan mukaisesti. Vaikka automaattista päätöksentekoa ei mainita kummankaan artiklan sanamuodossa, soveltuu automaattisen päätöksenteon sääntely hyvin yhteen PeOK 8 artiklan menettelylliseen luonteen ja henkilötietojen suojaan liittyvän tiedollisen itsemääräämisoikeuden ulottuvuuden kanssa. Lisäksi EIT on EIS 8 artiklaa koskevassa vakiintuneessa oikeuskäytännössään katsonut, että yksilön EIS 8 artiklassa vahvistettujen oikeuksien toteutuminen edellyttää myös menettelyn asianmukaisuutta viranomaisessa, vaikka EIS:ssa ei varsinaista hyvää hallintoa koskevaa artiklaa olekaan. Edellä mainitusta huolimatta automaattista päätöksentekoa koskeva TSA 22 artikla on soveltamisalaltaan hyvin suppea, ja sen sisältämästä lähtökohtaisesta automaattisen päätöksenteon kiellosta voidaan poiketa monella perusteella. Jäsenvaltion viranomaistoimintaa koskee erityisesti TSA 22 (2) (b) artikla, jonka mukaan automaattisia päätöksiä voidaan tehdä, mikäli näin on erikseen säädetty jäsenvaltion lainsäädännössä, jossa vahvistetaan myös asianmukaiset toimenpiteet yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä oikeutettujen etujen suojelemiseksi. Tietosuoja-asetuksessa ei kuitenkaan täsmennetä, mitä nämä asianmukaiset toimenpiteet pitävät sisällään, jolloin EU jättää kansallisille lainsäätäjille varsin vapaat kädet. Toki esimerkiksi yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa koskevista PeOK 20 ja 21 artikloista sekä EU-oikeudellisen hyvän hallinnon periaatteesta voidaan johtaa julkishallinnollisen automaattisen päätöksenteon menettelyn laatua koskevia vähimmäisvaatimuksia. Tutkielman johtopäätös on, että yksilön menettelylliset oikeusturvatakeet automaattisessa päätöksenteossa ovat jääneet EU-oikeudessa toisarvoiseen asemaan, vaikka EU:lla olisi toimivaltaa säännellä automaattista päätöksentekoa laajemminkin. Tämän voi otaksua johtuvan siitä, että jäsenvaltion menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaate ohjaa yhä EU-lainsäätäjän toimintaa hallinnollisen integraation saralla. Samanaikaisesti sisämarkkina-argumentaatioon perustuva materiaalisen lainsäädännön harmonisointi ei kuitenkaan näyttäisi olevan EU-lainsäätäjälle ongelma, mikä osaltaan kertoo siitä, että perus- ja ihmisoikeuksien toteuttaminen on Euroopan unionin tärkeysjärjestyksessä vasta toisella sijalla taloudellisten intressien jälkeen. Samalla kuitenkin henkilötietojen suojalla on EU-perusoikeutena vahva asema, mikä kertonee EU-perusoikeuksien välisestä hierarkiasta. Tässä mielessä henkilötietojen suojaan sisältyvien yksilön oikeusturvaa koskevien menettelyllisten elementtien vahvistaminen olisi omiaan parantamaan yksityisen menettelyllistä perusoikeussuojaa Euroopan unionissa.