Browsing by Subject "Euroopan ihmisoikeustuomioistuin"

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

Mielenosoitusoikeus koostuu kahdesta perus- ja ihmisoikeudesta: sananvapaudesta ja kokoontumisvapaudesta. Tutkielman päätutkimuskysymyksenä on selvittää, millä perustein mielenosoitusoikeutta voidaan rajoittaa, ja toimiko poliisi kansalaisliike Elokapinan 6.5.2022 järjestetyssä mielenosoituksessa voimassa olevan oikeuden mukaisesti ottaen huomioon mielenosoitusoikeuden asema perus- ja ihmisoikeutena sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisut. Aihetta lähestytään tarkastelemalla mielenosoitusoikeutta ensin yleisemmällä tasolla perehtyen niin kansalliseen kuin ylikansalliseen oikeuskäytäntöön. Tämän jälkeen käsitellään ”case studyna” Elokapinan 6.5.2022 Helsingissä Mannerheimintiellä järjestämää tieblokkimielenosoitusta, ja analysoidaan poliisin toimintaa kyseisessä mielenosoituksessa kriittisesti aiemmin luodun analyysikehikon näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään kansalaisottelemattomuutta mielenosoittamisen keinona, kokoontumispaikkaa ja sen rajoittamista, sekä erityisesi liikenteelle aiheutuvan häiriön arviointia. Kokoontumislain 10.2 §:n mukaan liikenteelle tulee aiheutua kohtuutonta häiriötä, jotta poliisi voi määrätä mielenosoituksen siirtymään toiseen paikkaan. Sitä minkälaista häiriötä voidaan pitää kohtuuttomana ei ole kovin tarkasti määritelty kokoontumislain esitöissä. Tämän vuoksi tutkielmassa tutkitaan, miten poliisi on suhtautunut liikenteelle aiheutuvaan häiriöön aiempien mielenosoitusten ja yleisötapahtumien yhteydessä. Tutkielmassa arvioidaan kriittisesti myös eduskunnan oikeusasiamiehen ja käräjäoikeuksien antamia ratkaisuja aiheeseen liittyen. Elokapinan 6.5.2022 järjestämän mielenosoituksen osalta arvioidaan sekä poliisin toimintaa kyseisessä mielenosoituksessa että sitä, miten Elokapina on täyttänyt mielenosoituksen järjestäjälle kokoontumislaissa asetetut velvoitteet. Poliisin toiminnan osalta keskeiseksi kysymyksesi nousee, onko poliisilla ollut kokoontumislain mukainen toimivalta määrätä mielenosoitus siirtymään ja määrätä mielenosoitus päättymään, kun siirtomääräystä ei ole noudatettu. Tarkastelun lopputulemana on, että poliisilla ei ollut kokoontumislain mukaista toimivaltaa määrätä mielenosoitusta siirtymään eikä siten myöskään päättää mielenosoitusta ilmeisen lainvastaisena. Poliisin tekemä laintulkinta rajoittaa mielenosoitusoikeutta kokoontumislain sanamuodon vastaisesti, vaikka poliisin tulisi julkisen vallan edustajana noudattaa perusoikeusmyönteistä laintulkintaa toiminnassaan. Poliisin toiminnan ei voida myöskään katsoa olevan linjassa ylikansallisten tuomioistuinten ratkaisukäytännön ja kansainvälisiä sopimuksia koskevien suositusten kanssa.

Suomi on 2000-luvulla saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) useita langettavia tuomioita koskien Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 10 artiklassa turvatun sananvapauden ja 8 artiklassa turvatun kunnian suojan välistä punnintaa. Suomalaiset tuomioistuimet ovat painottaneet kunnian suojaa, kun EIT on painottanut sananvapauden tärkeyttä demokraattisessa yhteiskunnassa. EIT:n mukaan sananvapaus on laaja ja sitä rajoitettaessa, muun muassa muiden henkilöiden maineen turvaamiseksi, rajoituksia tulee tulkita suppeasti. Suomalaisten tuomioistuinten ongelmana on ollut myös perus- ja ihmisoikeuspunninnan puutteellisuus ratkaisujen perusteluissa. Suomessa EIT:n tuomioihin on reagoitu vuoden 2014 alussa voimaan tulleella rikoslain muutoksella, jolla pyrittiin saattamaan oikeustila vastaamaan EIT:n käytäntöä ja Euroopan neuvoston (EN) linjauksia. Merkittävin EN:n kannanotto sananvapauden ja kunnian suojan suhteesta on ollut parlamentaarisen yleiskokouksen päätöslauselma Towards decriminalisation of defamation 1577 (2007), jossa on muun ohella kehotettu sopimusvaltioita poistamaan kunnianloukkaussäännöksistä vankeusrangaistuksen uhan ja muutenkin siirtämään kunnianloukkaukset käsiteltäväksi rikosprosessin sijaan siviiliprosessissa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on sananvapauden ja kunnian suojan suhde EIT:n käytännön ja EN:n suositusten valossa. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, ovatko EIT:n ja EN:n sananvapauden ja kunnian suojan suhdetta koskevat linjaukset vanhentuneet ja tulisiko niitä tarkastella uudelleen, ottaen erityisesti huomioon internetin ja sosiaalisen median. Tutkielmassa perehdytään ennen kaikkea EIT:n Suomea koskevaan käytäntöön sananvapauden ja kunnian suojan tapauksissa ja avataan EIT:n esittämiä punnintakannanottoja siitä, millainen näiden välisen suhteen tulisi olla. Lisäksi perehdytään EN:n kunnianloukkauksia koskeviin suosituksiin. Mielenkiintoisen ulottuvuuden tarkasteluun tuo kunnianloukkausten toimintaympäristön muutos: digitalisoituneessa yhteiskunnassa kunnianloukkaukset ovat saaneet uudenlaisen areenan, kun internet ja sosiaalinen media ovat lisänneet yksilöiden mahdollisuuksia käyttää sananvapauttaan ennennäkemättömillä tavoilla. Toiseksi tutkielmassa pyritään selvittämään, onko EIT:n ja EN:n linjaukset otettu riittävästi huomioon Suomessa ja voisivatko siviilioikeudelliset keinot tulla kyseeseen kunnianloukkauksissa rikosoikeudellisten keinojen sijasta. Tutkielmassa avataan niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat vuoden 2014 alussa voimaan tulleiden muutosten taustalla. Lisäksi avataan rikosoikeudellisia kriminalisointiperiaatteita, joista käsin tarkastellaan niitä tavoitteita, joita kunnianloukkauksen rangaistavuudella pyritään toteuttamaan. Tarkastelemalla toteutuvatko nämä tavoitteet on mahdollista kääntäen pohtia, voisiko kunnianloukkauksen dekriminalisointi EIT:n ja EN:n suosittamin tavoin olla aiheellista Suomessa. Tätä tutkielmassa pyritään havainnollistamaan myös tilastojen avulla. Pintapuolista vertailua tehdään myös Norjan kunnianloukkaussääntelyyn pyrkien hahmottamaan niitä tekijöitä, jotka Norjassa ovat johtaneet kunnianloukkauksen dekriminalisointiin vuonna 2015. Lopuksi mietitään mahdollisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä kunnianloukkauksia rikosprosessin sijasta Suomessa, erityisesti siviiliprosessia ja siihen liittyvää vahingonkorvausta sekä sovittelua. Tutkielmassa havaitaan, että EIT:n ja EN:n näkemykset sananvapaudesta nojaavat edelleen perinteisen median käsitteeseen ja merkitykseen, eivätkä ne ole riittävästi huomioineet tavallisia kansalaisia sananvapauden käyttäjinä. Arkielämän kunnianloukkauksissa on usein kyse yksityishenkilöiden kommunikoinnista internetissä ja sosiaalisessa mediassa, eikä median edustajien poliittisesta tai muusta yleisesti merkittävästä keskustelusta. Verkkoympäristöjen myötä kunnianloukkauksista tehdyt rikosilmoitukset ovat lisääntyneet, mutta tuomioon johtaa vain harva tapaus. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että kunnianloukkausten kriminalisoinnilla tavoiteltu yleispreventio on heikentynyt perusmuotoisten kunnianloukkausten osalta, mikä voisi puoltaa perusmuotoisten kunnianloukkausten käsittelyä siviilioikeuden keinoin ja se vastaisi myös EIT:n ja EN:n sananvapauden rajoittamisen suhteellisuutta koskeviin vaatimuksiin. Tämä tosin vaatisi uudenlaisia kevennettyjä menettelyjä, sillä kuluriskin takia täysimittainen siviilioikeudenkäynti voisi olla ongelmallinen oikeussuojan kannalta. Törkeät kunnianloukkaukset olisi edelleen perusteltua säilyttää rangaistavina. Perustuslain 22 § edellyttää, että julkinen valta turvaa perus- ja ihmisoikeuksien, eli myös kunnian suojan toteutumisen.

Työtuomioistuimessa tuomiovaltaa käyttävät henkilöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään: virkatuomareihin, puolueettomiin asiantuntijajäseniin ja intressijäseniin. Intressijäsenillä tutkielmassa tarkoitetaan TiL 17:13:n perusteella työmarkkinajärjestöjen ehdotuksesta nimitettyjä asiantuntijajäseniä. Intressijäsenien edellytetään noudattavan samoja velvollisuuksia kuin tuomareidenkin, sillä intressijäsenillä on esimerkiksi jokaisessa ratkaisemassaan jutussa velvollisuus olla riippumaton ja puolueeton. Työtuomioistuimen tyypillinen ratkaisukokoonpano sisältää kaksi puolueetonta jäsentä, kaksi työntekijäetua edustavaa, ja kaksi työnantajaetua edustavaa intressijäsentä. Työtuomioistuimen tyypillinen ratkaisukokoonpano on siis intressijäsenemmistöinen. Koska intressijäsenillä on kiinteitä yhteyksiä työehtosopimuksia solmiviin työmarkkinajärjestöihin, aiheuttaa tämä huolen riippumattomuuden ja puolueettomuuden toteutumisesta. Tutkielmassa asiaa lähestytään perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden näkökulmasta. Suomen perustuslain 21 §:n mukainen oikeusturva mahdollistaa lainkäyttöelimien muodostamisen osittain intressipohjaisesti. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin useissa lausunnoissaan vaatinut, etteivät intressijäsenet saa muodostaa enemmistöä ratkaisukokoonpanosta. Perustuslakivaliokunta otti ensi kertaa kantaa työtuomioistuimen intressijäsenemmistöisiin ratkaisukokoonpanoihin tuomioistuinlain säätämisen yhteydessä ja katsoi ne hyväksyttäviksi. Tätä aiempaan linjaan nähden olennaista poikkeusta perusteltiin lähinnä työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmän erityispiirteillä. Kestävämpi tapa oikeuttaa poikkeus olisi lähestyä sitä perusoikeuksien rajoittamisedellytysten kautta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen osalta aihetta lähestytään ensinnäkin tuomioistuimen jäsenen normivallan ja tuomiovallan samanaikaisuuden näkökulmasta sekä yleisesti intressijäsenten hyväksyttävyyden ja intressijäsenten riippumattomuuden kannalta. Kumpikaan näistä ei estä intressijäsenyyttä lainkäytössä. Erityishuomio on Ruotsin työtuomioistuinta koskeneessa AB Kurt Kellermann -tapauksessa, jossa intressijäsenemmistöinen ratkaisukokoonpano katsottiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kannalta loukkauksettomaksi. Tätä perusteltiin intressien tasapainolla, jutussa käsiteltävien oikeuskysymysten vaikutuksella puolueettomuuteen ja reaalisilla argumenteilla. Kyseiseen tapaukseen Suomikin oli jättänyt sivuväliintulokommentit, jossa puolustettiin työtuomioistuimen intressijäsenemmistöisyyttä nimenomaan reaalisilla argumenteilla. Työtuomioistuimen intressijäsenemmistöiset ratkaisukokoonpanot on siis katsottu sekä perustuslakivaliokunnassa että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa sallituiksi. Kyse on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja ammatillisen yhdistymisvapauden rajankäynnistä, jossa tähän mennessä ammatillinen yhdistymisvapaus on ollut ensisijainen.

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.