Browsing by Subject "Euroopan neuvosto"

Tutkimus käsittelee Ulkoasianministeriössä kylmän sodan aikana, tarkemmin vuosina 1963–1989, käytyä keskustelua Suomen ja Euroopan neuvoston suhteista. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten toimijoiden välinen suhde muotoutui, mitkä tekijät näihin suhteisiin vaikuttivat ja millaisia argumentteja Suomen jäsenyyden puolesta ja vastaan annettiin tutkimusaikana. Suomen ja Euroopan neuvoston suhteiden kehitystä ei aiemmin ole juurikaan tutkittu ja olemassa oleva tutkimus keskittyy lähinnä Suomen liittymiseen organisaatioon vuonna 1989 ja sitä ympäröivään keskusteluun. Yleensä Suomen länsi-integraation tutkimus on keskittynyt taloudellista yhteistyötä edistäneisiin organisaatioihin. Tutkimuksen tavoite onkin osaltaan avata Suomen suhteiden kehitystä muihin kuin taloudellisiin organisaatioihin. Tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Ulkoasiainministeriön arkiston Euroopan neuvostoa käsittelevästä aineistoista vuosilta 1963–1989. Kyseessä olevaa aineistoa ei ole aikaisemmin kokonaisuudessaan käytetty tutkimuksen lähdemateriaalina. Aineisto tarjoaakin erinomaisen pohjan tutkimusaiheen käsittelyyn ja suhteiden kehittymisen tutkimiseen. Muu tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Euroopan neuvoston Parlamentaarisen yleiskokouksen dokumenteista. Suomen suhteiden kehittyminen Euroopan neuvostoon kytkeytyi kylmän sodan realiteetteihin ja Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan. Ulkoasiainministeriössä kiinnostus Euroopan neuvostoa kohtaan vaihteli vuosikymmenestä toiseen: vuonna 1967 ja 1980-luvun alussa jopa liittyminen jäseneksi oli lähellä, kun taas 1970-luvulla mielenkiinto neuvostoa kohtaan oli vähäistä. Se, miten Suomi oli saanut järjestettyä suhteensa Euroopan talousorganisaatioihin, esimerkiksi Euroopan talousyhteisöön tai Euroopan vapaakauppajärjestöön, vaikutti kiinnostuksen tasoon Ulkoasianministeriössä. Kun taloussuhteiden koettiin olevan vakaalla pohjalla, yhteyksiä neuvostoon voitiin tiivistää. Euroopan neuvosto perustettiin vuonna 1949 edesauttamaan läntisen Euroopan yhdentymispyrkimyksiä ja Neuvostoliitossa se nähtiinkin läntisen blokin yhteenliittymänä. Neuvostoliiton suhtautuminen Euroopan neuvostoon määritteli myös Suomen liikkumavaran sen suhteissa neuvostoon. 1980-luvun toiselle puoliskolle asti Neuvostoliiton kanta Suomen jäsenyyteen oli kielteinen. Vasta kun itäblokin valtiot, Unkarin sekä Romanian ja Puolan johdolla, alkoivat osoittaa kiinnostusta Euroopan neuvostoa kohtaan ja luomaan suhteita siihen, Ulkoasianministeriö presidentin johdolla koki liittymisen neuvostoon ajankohtaiseksi. Tutkimus osoittaa, että Suomen ja Euroopan neuvoston suhteet kehittyivät läpi kylmän sodan eikä kiinnostus järjestöä kohtaan koskaan täysin kadonnut Ulkoasiaministeriössä.

Suomi on 2000-luvulla saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) useita langettavia tuomioita koskien Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 10 artiklassa turvatun sananvapauden ja 8 artiklassa turvatun kunnian suojan välistä punnintaa. Suomalaiset tuomioistuimet ovat painottaneet kunnian suojaa, kun EIT on painottanut sananvapauden tärkeyttä demokraattisessa yhteiskunnassa. EIT:n mukaan sananvapaus on laaja ja sitä rajoitettaessa, muun muassa muiden henkilöiden maineen turvaamiseksi, rajoituksia tulee tulkita suppeasti. Suomalaisten tuomioistuinten ongelmana on ollut myös perus- ja ihmisoikeuspunninnan puutteellisuus ratkaisujen perusteluissa. Suomessa EIT:n tuomioihin on reagoitu vuoden 2014 alussa voimaan tulleella rikoslain muutoksella, jolla pyrittiin saattamaan oikeustila vastaamaan EIT:n käytäntöä ja Euroopan neuvoston (EN) linjauksia. Merkittävin EN:n kannanotto sananvapauden ja kunnian suojan suhteesta on ollut parlamentaarisen yleiskokouksen päätöslauselma Towards decriminalisation of defamation 1577 (2007), jossa on muun ohella kehotettu sopimusvaltioita poistamaan kunnianloukkaussäännöksistä vankeusrangaistuksen uhan ja muutenkin siirtämään kunnianloukkaukset käsiteltäväksi rikosprosessin sijaan siviiliprosessissa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on sananvapauden ja kunnian suojan suhde EIT:n käytännön ja EN:n suositusten valossa. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, ovatko EIT:n ja EN:n sananvapauden ja kunnian suojan suhdetta koskevat linjaukset vanhentuneet ja tulisiko niitä tarkastella uudelleen, ottaen erityisesti huomioon internetin ja sosiaalisen median. Tutkielmassa perehdytään ennen kaikkea EIT:n Suomea koskevaan käytäntöön sananvapauden ja kunnian suojan tapauksissa ja avataan EIT:n esittämiä punnintakannanottoja siitä, millainen näiden välisen suhteen tulisi olla. Lisäksi perehdytään EN:n kunnianloukkauksia koskeviin suosituksiin. Mielenkiintoisen ulottuvuuden tarkasteluun tuo kunnianloukkausten toimintaympäristön muutos: digitalisoituneessa yhteiskunnassa kunnianloukkaukset ovat saaneet uudenlaisen areenan, kun internet ja sosiaalinen media ovat lisänneet yksilöiden mahdollisuuksia käyttää sananvapauttaan ennennäkemättömillä tavoilla. Toiseksi tutkielmassa pyritään selvittämään, onko EIT:n ja EN:n linjaukset otettu riittävästi huomioon Suomessa ja voisivatko siviilioikeudelliset keinot tulla kyseeseen kunnianloukkauksissa rikosoikeudellisten keinojen sijasta. Tutkielmassa avataan niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat vuoden 2014 alussa voimaan tulleiden muutosten taustalla. Lisäksi avataan rikosoikeudellisia kriminalisointiperiaatteita, joista käsin tarkastellaan niitä tavoitteita, joita kunnianloukkauksen rangaistavuudella pyritään toteuttamaan. Tarkastelemalla toteutuvatko nämä tavoitteet on mahdollista kääntäen pohtia, voisiko kunnianloukkauksen dekriminalisointi EIT:n ja EN:n suosittamin tavoin olla aiheellista Suomessa. Tätä tutkielmassa pyritään havainnollistamaan myös tilastojen avulla. Pintapuolista vertailua tehdään myös Norjan kunnianloukkaussääntelyyn pyrkien hahmottamaan niitä tekijöitä, jotka Norjassa ovat johtaneet kunnianloukkauksen dekriminalisointiin vuonna 2015. Lopuksi mietitään mahdollisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä kunnianloukkauksia rikosprosessin sijasta Suomessa, erityisesti siviiliprosessia ja siihen liittyvää vahingonkorvausta sekä sovittelua. Tutkielmassa havaitaan, että EIT:n ja EN:n näkemykset sananvapaudesta nojaavat edelleen perinteisen median käsitteeseen ja merkitykseen, eivätkä ne ole riittävästi huomioineet tavallisia kansalaisia sananvapauden käyttäjinä. Arkielämän kunnianloukkauksissa on usein kyse yksityishenkilöiden kommunikoinnista internetissä ja sosiaalisessa mediassa, eikä median edustajien poliittisesta tai muusta yleisesti merkittävästä keskustelusta. Verkkoympäristöjen myötä kunnianloukkauksista tehdyt rikosilmoitukset ovat lisääntyneet, mutta tuomioon johtaa vain harva tapaus. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että kunnianloukkausten kriminalisoinnilla tavoiteltu yleispreventio on heikentynyt perusmuotoisten kunnianloukkausten osalta, mikä voisi puoltaa perusmuotoisten kunnianloukkausten käsittelyä siviilioikeuden keinoin ja se vastaisi myös EIT:n ja EN:n sananvapauden rajoittamisen suhteellisuutta koskeviin vaatimuksiin. Tämä tosin vaatisi uudenlaisia kevennettyjä menettelyjä, sillä kuluriskin takia täysimittainen siviilioikeudenkäynti voisi olla ongelmallinen oikeussuojan kannalta. Törkeät kunnianloukkaukset olisi edelleen perusteltua säilyttää rangaistavina. Perustuslain 22 § edellyttää, että julkinen valta turvaa perus- ja ihmisoikeuksien, eli myös kunnian suojan toteutumisen.