Browsing by Subject "External relations"

Tutkielman aiheena on Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikka, joka syntyi Suomen poliittisen johdon aloitteesta Suomen ja Ruotsin liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Pohjoinen ulottuvuus toimii laajana poliittisena kehyksenä, jonka kautta EU:n ja sen pohjoisten naapureiden ja eritoten Venäjän välistä yhteistyötä on pyritty edistämään alueellisella tasolla konkreettisten projektien ja niin kutsutun tasaveroisen kumppanuuden myötä. Tällainen lähestymistapa oli EU:n 1990-luvun ulkopoliittisen linjan näkökulmasta monella tapaa innovatiivinen. Pohjoinen ulottuvuus politiikkakehyksenä on pyrkinyt hälventämään jakoa EU:n ja unionin ulkopuolisten toimijoiden välillä, luoden aktiivisen poliittisen roolin alueellisille ja alialueellisille toimijoille sekä Venäjälle unionin rajoilla. Tutkielma pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1. Miksi pohjoisen ulottuvuuden kaltainen innovatiivinen EU:n ulkopoliittinen lähestymistapa kehittyi 1990-luvulla ja miksi tämä tapahtui juuri Pohjois-Euroopassa? 2. Millainen merkitys pohjoisen ulottuvuuden innovatiivisilla elementeillä on ollut laajentuvan EU:n ulkopoliittisen linjan kehityksessä 1990- ja 2000-luvuilla? 3. Ulottuivatko pohjoisen ulottuvuuden politiikan vaikutukset laajempaan EU-kontekstiin vai jäivätkö sen vaikutukset paikallisiksi? Tutkimuksen lähtökohtana on liberaali institutionaalinen tulkinta kylmän sodan jälkeisestä Euroopasta, jossa pohjoinen ulottuvuus pyrki siirtämään syrjään kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun sekä tuomaan monitahoisen toimijakentän yhteen ratkaisemaan yhteisiä käytännönläheisiä ongelmia korkeatasoisen ulkopolitiikan teon sijasta. Tutkielman pohjana käytetty aineisto koostuu laajasta otannasta julkisia poliittisia dokumentteja, jotka ovat ohjanneet pohjoisen ulottuvuuden kehitystä vuosina 1995-2006. Lisäksi tutkielma pohjautuu aiempaan tieteelliseen tutkimukseen, jota pohjoisen ulottuvuuden osalta on tuotettu. Tutkielma hyödyntää myös jo olemassa ollutta sekä osana tätä tutkimusta kerättyä haastattelumateriaalia. Tutkimus linkittää tutkimuskohteen sen historialliseen kontekstiin sekä tarkastelee sitä kansainvälisen regiimiteorian ja rauhanpolitiikan sekä verkostohallinnan ja deliberatiivisen teorian valossa. Analyysin kautta tutkimus toteaa, että tietyt 1990-luvun eurooppalaisessa poliittisessa kontekstissa läsnä olleet tekijät edesauttoivat pohjoisen ulottuvuuden kaltaisen innovatiivisen ulkopoliittisen lähestymistavan nousua Pohjois-Euroopassa ja EU-Venäjä -suhteissa. Pohjoisen ulottuvuuden hyödyntämät innovatiiviset elementit olivat olleet esillä pohjoisilla alueilla sekä EU:n sisäpolitiikassa jo aiemmin, mutta pohjoisen ulottuvuuden politiikka ja aloitteen isäntämaa Suomi toivat nämä elementit menestyksekkäästi osaksi EU:n ulkopolitiikkaa. Tutkielma tunnustaa potentiaalin, joka pohjoisen ulottuvuuden innovatiivisilla elementeillä ja käytänteillä on suhteessa EU:n ulkopolitiikkaan erityisesti naapuruuspolitiikan osalta. Pohjoinen ulottuvuus ja sen innovatiivisten elementtien toimivuus ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa paikkaan ja ajankohtaan, jossa aloite syntyi. Siten pohjoisen ulottuvuuden käyttäminen mallina EU:n ulkopolitiikalle on osoittautunut monin osin ongelmalliseksi. Pohjoisen ulottuvuuden yhteistyömalli itsessään on haavoittuvainen reaalipolitiikan edessä, sillä EU:n ja Venäjän yhteisten tilojen alueellisena ilmauksena pohjoisen ulottuvuuden toimintakyky ja rahoitus ovat sidoksissa EU-Venäjä -suhteiden kehitykseen korkealla poliittisella tasolla.