Browsing by Subject "Haagin rauhankonferenssit"

Rauha oli säilynyt Euroopassa suhteellisen pitkään 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta se oli pääosin säilynyt kauhun tasapainon ja aseellisen rauhan avulla. Rauhanliikkeet ja kansainväliset järjestöt näkivät 1800-luvun jälkipuoliskolla, että uusi ja kehittymässä ollut kansainvälinen oikeus olisi kaikkein tehokkain rauhan tae ihmiskunnalle. Kehityksen myötä se korvaisi vanhan järjestelmän, jonka avulla Euroopassa oli totuttu ratkomaan erimielisyyksiä ja ylläpitämään rauhaa. Tuon vanhan järjestelmän keskiössä olivat ”Euroopan konsertti”, perinteinen diplomatia, suurvaltojen välinen voimapolitiikka sekä viime kädessä sota tai sillä uhkaaminen. Kansainvälisen oikeuden kehitys saavutti valtiollisen tason viimeistään vuoden 1899 Haagin rauhankonferenssissa. Siellä oikeuden aatteen avuksi rauhan takaajaksi otettiin kansainvälisten kiistojen rauhanomaiset ratkaisukeinot, jotka hyvien menettelytapojen ja sovittelun, kansainvälisen tutkimuskomission sekä kansainvälisen välimiesmenettelyn keinoin sovittelisi valtioiden väliset suhteet ilman voimakeinoja. Tässä tutkielmassa tarkastelen näiden rauhanomaisten ratkaisukeinojen aatteellista ja konkreettista kehitystä ja käyttöä ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Ensimmäisen rauhankonferenssin jälkeen valtiot käyttivät joitakin kertoja konferenssissa solmimiaan ratkaisukeinoja ja näiden käyttökokemuspohjalta kehittämistä jatkettiin vuoden 1907 Haagin rauhankonferenssissa. Silti usein historiantutkimuksessa Haagin rauhankonferenssit nähdään vain irrallisina tapauksina, joilla ei ollut laajempaa merkitystä. Tutkielmani päälähteinä toimivat molempien rauhankonferenssien keskustelupöytäkirjat sekä kansainvälisen oikeuden aikalaisauktoriteettien akateemiset kirjoitukset. Näiden avulla tarkastelen, miten kansainvälisen oikeuden periaatetta rauhan takaajana tulkittiin ja kehitettiin 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Haagin tuomioistuimen raporttien ja tuomiolauselmien avulla tarkastelen, miten kiistoja konkreettisesti ratkottiin rauhanomaisin keinoin ja peilaan näitä oikeustapauksia omaan historialliseen tapahtumakontekstiin. Lopuksi tutkin virallisten diplomaattisten sähkeiden kautta, miten Euroopan johtajat yrittivät ratkoa sitä kriisiä, joka johti Sarajevon laukauksista suursotaan. Euroopan viimeisinä rauhanvuosina kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten kiistojen rauhanomaisia ratkaisukeinoja käytettiin rinnakkain vanhan järjestelmän kanssa, mutta heinäkuun 1914 kriisiä ratkoessaan Euroopan johtajat eivät kyenneet enää hyödyntämään kumpaakaan rauhan takaajana toiminutta järjestelmää. Haagin rauhankonferenssit eivät kuitenkaan olleet merkityksettömiä historiallisia kuriositeetteja, vaan osa sitä kansainvälistä järjestelmää, jota aikansa valtiot olivat jatkuvasti muokkaamassa ja kehittämässä.