Browsing by Subject "Helsingin yliopisto"
Now showing items 1-4 of 4
-
(2023)Tutkielmassani tarkastelin Helsingin yliopiston pro gradu -tutkielmia digitaalisuuden näkökulmasta. Tutkielmani aineiston muodosti vuosina 2016–2022 julkaistut Helsingin yliopiston historian oppiaineen pro gradu -tutkielmat. Tarkastelin tutkimuskysymyksiä määrällisestä sekä laadullisesta näkökulmasta. Tutkielmani liittyvä teoreettinen viitekehys, eli historiantutkimuksen digitalisaatio, digitaalinen historiantutkimus sekä koronapandemian vaikutuksen tutkimus antaa hyvät edellytykset tutkimukselleni. Historiantutkimus, kuten moni muukin asia yhteiskunnassa, on viimeisten vuosikymmenten aikana kokenut merkittävän muutoksen yleisen digitalisaation myötä. Näin ollen historiantutkimuskin on sähköistynyt ja digitalisoitunut. Koronapandemia on vaikuttanut kiihdyttävän tätä trendiä. Myös digitaalisten aineistojen, eli digitoitujen alkuperäisaineistojen ja sähkösyntyisten aineistojen saatavuus on lisääntynyt. Tutkielmani tarkoitus on tarkastella, ovatko nämä seikat vaikuttaneet digitaalisten aineistojen ja tutkimuskirjallisuuden käytön lisääntymiseen pro gradu -tutkielmissa ja minkälaisia eri aineistotyyppejä tutkielmissa oli käytetty. Tein Helsingin yliopiston kirjastolta saamaani aineistokokoelmaan teksti- ja sanahakuja ja tarkastelin yksittäisiä tutkielmia lähilukien. Hakutuloksista oli mahdollista muodostaa tilastoja ja kaavioita. Määrällisessä tarkastelusta paljastui selkeitä trendejä, kuten digitaalisten aineistojen sekä tutkimuskirjallisuuden käytön kasvu tarkasteluajanjakson aikana. Myös digitaalisen tutkimuskirjallisuuden käytön lisääntyminen näkyi pysyväislinkkien käytön kasvussa. Tuloksista oli myös mahdollista eritellä käytetyimpiä digitaalisia aineistokokoelmia- ja palveluja. Koronapandemiavuosi 2020 erottautui niin digitaalisen aineiston kuin tutkimuskirjallisuuden käytön määrässä. Laadullisessa tarkastelussa tuli ilmi, ettei digitaalisiin aineistoihin ja tutkimuskirjallisuuteen viittaaminen ollut johdonmukaista tai vakiintunutta. Tutkielmissa esiintyi paljon vaihtelevuutta siitä, miten digitaalisiin lähteisiin viitataan. Tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä muun muassa siitä, että vuosina 2016-2022 käytössä olleet lähdeviittausohjeet ovat olleet tässä mielessä puutteellisia. Tarkasteluajanjakso voidaan kuitenkin mieltää eräänlaisena digitaalisena siirtymäkautena, niin tutkielmien tekemisessä kuin niiden ohjauksessa.
-
(2021)Helsingin yliopistolla otettiin vuoden 2018 alusta käyttöön kokonaisvaltaiseen riskienhallintaan tähtäävä riskienhallinnan toimintamalli, jonka implementaatiota tai toimintaa ei ole tähän mennessä selvitetty. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää Helsingin yliopiston riskienhallinnalle annettuja tavoitteita ja niiden toteutumista, sekä laajentaa korkeakoulujen riskienhallintakäytäntöjä koskevan tutkimuskirjallisuuden näkökulmaa. Tutkielmassa hyödynnetään Robert Yinin tapaustutkimusarvioinnin, sekä Evert Vedungin ja Morten Balle Hansenin monitahoarvioinnin metodologiaa. Tapaustutkimusarvioinnilla pyritään selvittämään riskienhallinnan toimintamallin virallisia tavoitteita ja niiden toteutumista. Monitahoarvioinnin keinoin tutkitaan yliopiston eri yksiköiden näkemyksiä riskienhallinnan toimivuudesta. Tutkielman aineisto koostuu yliopiston virallisista riskienhallintaa ohjaavista asiakirjoista, vuosien 2017-2019 strategian toimeenpanosuunnitelmista ja toimintakertomuksista, sekä yliopiston eri yksiköiden johtajien haastatteluista. Tutkielman perusteella riskienhallinnan toimintamalli on muotoiltu hyvin ja perustellusti, mutta se, kuinka se on implementoitu eri yksiköissä, vaihtelee. Tämän takia riskienhallinnasta ei käytännössä saada täyttä hyötyä kaikissa yksiköissä, eivätkä kaikki riskirekisterin tiedot näin ole täysin vertailukelpoisia. Riskienhallinnan toimintamallille annetut tavoitteet liittyvät sääntöjen noudattamiseen ja laadunvalvontaan, laadukkaan riskienhallintaprosessin toteutumiseen sekä tiedon hyödyntämiseen. Näistä erityisesti tiedon hyödyntäminen kuitenkin jää vähemmälle huomiolle useiden yksiköiden toiminnassa. Tavoitteiden toteutumista voisi parantaa esimerkiksi keskustelemalla riskienhallinnan tärkeydestä yksiköissä sekä yksiköiden ja riskienhallinnan asiantuntijan kesken.
-
(2019)Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.
-
(2019)Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.
Now showing items 1-4 of 4