Browsing by Subject "Helsinki -- 1908"

Tutkielma käsittelee omaisuusrikoksista epäiltyjä naisia vuoden 1908 Helsingissä. Tutkimuksessa kysytään, ketkä joutuivat epäillyiksi, keiltä varastettiin ja ketkä todistivat? Tärkeä on myös kysymys siitä, mitä pidettiin varastamisen arvoisena eli mitä varastettiin. Lisäksi kysytään, missä tavallisesti varastettiin. Tutkimuksessa selvitetään myös, mitä epälyille tapahtui kuulustelun jälkeen: tuomittiinko heidät, vai menivätkö he naimisiin? Tutkimuksessa nojataan löyhästi rikollisuuden selittämiseen rationaalisena, taloudelliseen hyötyyn tähtäävänä tekona. Omaisuusrikollisuutta tarkastellaan selviytymisstrategiana muiden strategioiden joukossa ja vaikutteita on saatu epävirallisen talouden tutkimuksesta. Epätäydellisen informaation varassa tehtyjä tekoja, tässä tapauksessa omaisuurikoksia, tulkitaan mikrohistorioitsija Giovanni Levin esimerkin mukaisesti rationaalisina, siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joissa ne ovat tapahtuneet. Aineisto koostuu Helsingin etsivän poliisin kuulustelupöytäkirjoista ja Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston osoiterekisterin tiedoista vuodelta 1908. Menetelmänä käytetään Grounded theory -menetelmää, jonka avulla aineistosta tunnistetaan erilaisia kategorioita ja avainteemoja. Enemmistö epäillyistä naisista oli nuoria naimattomia alle 30-vuotiaita naisia. Yleisin ammatti epäiltyjen joukossa oli palvelijatar ja yleisintä varastettua tavaraa olivat vaatteet . Tavallisesti rikospaikkoja olivat myymälät ja rikosten uhrien kodit. Useimmiten rikosten kohteiksi joutuneet olivat joko kauppiaita, palvelijoita, käsityöläisiä tai käsityöläisten vaimoja. Oli yhtä tavallista, että epäilty ja rikoksen uhri olivat tuttuja toisilleen, kuin se, että heillä ei ollut aikaisempaa suhdetta keskenään. Keskimääräisen anastuksen arvo jäi vaatimattomaksi, eikä ylittänyt vuoden 1898 rikoslaissa määriteltyä varkauden markkamääräistä rajaa. Toisaalta työläisnaisten palkkataso oli niin alhainen, että näpistyksillä oli tästä huolimatta naisille todellista taloudellista merkitystä. Yli puolet epäillyistä oli ensikertalaisia ja näpistykset ja varkaudet jäivät usein vain yhteen kertaan. Suurin osa niistä epäillyistä, joiden myöhemmät vaiheet saatiin selville, menivät naimisiin, eikä rikollinen elämäntapa vaikuttanut jääneen enemmistölle pysyväksi. Varsinaista omaisuusrikosten alakulttuuria aineistosta ei tunnistettu, vaan tapaukset vaikuttivat enemmän liittyvän laajemmin köyhän kansanosan kulttuuriin. Usein anastettu tavara vietiin panttilainaamoon, mikä vahvistaa kuvaa omaisuusrikoksesta selviytymisstrategiana, lisäansion hankkimisena hankalassa tilanteessa, esimerkiksi työttömyysjakson aikana. Ennen sosiaalivakuutuksien aikaa sekä nuorten naimattomien naisten että vanhempien, leskeksi jääneiden naisten taloudellinen asema oli epävarma. Helsingin työmarkkinoille ominainen kausittainen työttömyys ja pieni tulotaso loivat tilanteen, jossa kulutustavarat, kuten vaatteet, olivat ylellisyyttä. Työllä itsensä elättävien naisten tulotaso oli huomattavasti alhaisempi kuin työläismiesten. Vaikka naisten omaisuusrikollisuus vuoden 1908 Helsingissä oli tilastollisesti vaatimaton ilmiö, siihen kietoutui monia köyhien naisten elämään liittyviä merkittäviä asioita, kuten prostituutiota, alkoholismia ja työttömyyttä.