Browsing by Subject "Political use of history"

Tämä yleisen historian pro gradu -työ käsittelee Kyproksen kriisin YK-kirjeenvaihtoa vuonna 1964 historiapolitiikan näkökulmasta. Historiapolitiikalla tutkimuksella viitataan historian tietoiseen käyttöön politiikan välineenä. Pro gradu -työn teoreettisena viitekehyksenä on suurimmalta osalta Pilvi Torstin (2008) esittämä jaottelu, jossa historiapolitiikan käyttöä voidaan tutkia sen ilmenemismuotojen tai poliittisten motiivien kautta. Tälle tutkimukselle oleellisia historiapolitiikan ilmenemismuotoja ovat historian käyttö juridisina argumentteina sekä julkisissa lausunnoissa. Tutkimus tunnistaa myös Torstin jaottelun mukaiset sisä- ja ulkopoliittiset sekä ’yleisen hyvän’ motiivit Kyproksen edustajien historiaan viittaavassa argumentoinnissa. Tutkielma lähestyy aihetta lähdeaineiston kriittisellä analyysilla ja tulkinnalla. Vastikään itsenäistynyt Kypros ajautui sisäpoliittiseen kriisiin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin saaren kreikkalaisen ja turkkilaisen yhteisön välillä joulukuussa 1963. Kyproksen kriisi otettiin YK:n turvallisuusneuvoston agendalle alkuvuodesta 1964 ja Kyproksen yhteisöjen edustajat olivat tiuhaan yhteydessä turvallisuusneuvostoon sekä YK:n pääsihteeriin. Tutkimus analysoi näiden kirjeiden historiallisten argumenttien käyttöä ja niiden sisäänrakennettuja nationalistisia olettamuksia. Kriisin kaksi osapuolta luovat kahta hyvin erilaista kertomusta siitä, mitä saarella tapahtuu ja mikä on väkivallan taustalla. Vaikka kriisi on sama, narratiivit vaihtelevat suuresti. Analyysi tunnistaa historia-argumenttien poliittisen käytön Kyproksen kriisin osapuolten viestinnässä. Se myös huomioi, että nationalistiset rakenteet, kuten omaksutut historiakäsitykset, kansakunnan kohtalo ja viholliskäsitykset ovat usein tautalla historian poliittisessa käytössä, erityisesti kun kyseessä on Kyproksen kriisin kaltainen pitkittynyt etnisten ryhmien välinen konflikti. Kyproksen kriisin osapuolten yhteydenpito YK:n turvallisuusneuvostolle oli valjastettu omien poliittisten tavoitteiden edistämiseksi, ei niinkään avoimen ja rakentavan dialogin aikaansaamiseksi. Historiapolitiikan viitekehyksen soveltaminen antaa tutkimukselle syvyyttä kun pyritään ymmärtämään, mikä motivoi osapuolia käyttämään juuri kyseessä olevia historiallisia argumentteja.