Browsing by Subject "Yhdistyneet kansakunnat"

The thesis deals with multilateral negotiations under the United Nations on the sustainable use and protection of biodiversity in areas beyond national jurisdiction, i.e., the high seas (BBNJ negotiations). The object of research is how the environmental impact assessment (EIA) will be internationalized in the new BBNJ treaty: how strongly should the EIA process remain within the jurisdiction of states or be managed by global institutions that are being established. By comparing the positions of the negotiating parties on internationalization of EIA, characteristics and challenges of multilateral environmental negotiations aimed at consensus can be viewed. The thesis examines the positions of the Pacific Small Island Developing States (PSIDS) and the United States on the internationalization of EIA. The first three rounds of intergovernmental negotiations in 2018-2019 are covered. The materials used in the theory-driven content analysis are UN documents on the negotiations in addition to which the views of the negotiating parties are compared based on the negotiation reports of International Institute for Sustainable Development (IISD) as well as the parties’ statements. The connection PSIDS and the United States have to the ocean is mapped using versatile sources, including research literature and statistics. The negotiations are studied using Andrew Moravcsik's theory of liberal intergovernmentalism. The central concept guiding the negotiation analysis is asymmetric interdependence according to which the parties have different levels of negotiation power depending on their need for the new agreement. The analysis shows clear differences of opinion between the two parties on internationalization of EIA: PSIDS supported the internationalization of EIA more compared to the United States, who wanted to keep EIA largely state-led without the supervision of a supranational instruments. The positions can be understood through the parties' issue-specific preferences deriving from their connection to the ocean as well as the benefits and costs of the agreement. PSIDS has a strong connection to the ocean economically, culturally and socially: the states are often dependent on ocean resources. The United States, on the other hand, is a great power that benefits from using high seas resources, but on the other hand, is not as dependent on the well- being of marine biodiversity as PSIDS. In general, international integration of the EIA could be considered relatively more important for PSIDS, while the US had relatively less incentive to coordinate EIA policies internationally. The United States would be better able to cope with the obligations of the agreement on its own, due to its strong national capacities. Thus, following Moravcsik, it can be argued that the United States also had more negotiating power than PSIDS. The next step in the research would be to investigate the final agreement reached in the spring of 2023: how has the EIA been internationalized and whose voice can be heard in the final treaty text.

The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of 'common but differentiated responsibilities' and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to 'take note' of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of 'common but differentiated responsibilities', discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia Sierra Leonen sisällissodassa vuosina 1991–2002 sekä kansainvälisen yhteisön toimintaa konfliktin liennyttämiseksi. Tutkimuksessa selvitetään minkälaisten ihmisoikeusloukkausten kohteiksi lapset joutuivat ja miten se lapsiin vaikutti. Tutkielmassa myös tarkastellaan Yhdistyneiden kansakuntien, Länsi-Afrikan talousyhteisön ja Britannian väliintuloja konfliktin aikana. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja pääasiallisia lähteitä olivat totuus- ja sovintokomission lähes 3 500- sivuinen raportti sekä YK:n Sierra Leonen operaatioiden tilanneraportit vuosilta 1996–2004. Totuus- ja sovintokomission raportti on historiallinen katsaus konfliktista sekä sen juurisyistä ja raportti sisältää yksityiskohtaisia kuvauksia sekä tilastoja ihmisoikeusloukkauksista. YK:n operaatioiden raportit ovat 45–60 päivän välein koostettuja tilanneraportteja Sierra Leonen tapahtumista sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Raporteissa kuvaillaan maan turvallisuustilannetta sekä rauhanprosessin edistymistä. Tutkielmassa esitellään konfliktiin johtaneita syitä ja sisällissodan vaiheita tarkoituksena pohjustaa ulkomaisten operaatioiden tekemiä toimenpiteitä sekä totuus- ja sovintokomission kirjaamia ihmisoikeusloukkauksia. Lisäksi tutkielman lopuksi arvioidaan totuus- ja sovintokomission antamien suositusten toteutumista ja syitä joidenkin suositusten toteutumattomuudelle. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että Sierra Leone ajautui konfliktiin useasta eri syystä. Konfliktin syttymiseen vaikutti korruptoinut hallinto, nuorten radikalisoituminen työn ja koulutuksen puutteen vuoksi sekä yhteiskunnassa rehottanut eriarvioisuus. YK:n UNAMSIL-operaatiota on kutsuttu yhdeksi menestyneimmäksi rauhanturvaajaoperaatioksi, sillä Sierra Leonessa saavutettiin pysyvä rauha. Operaatiossa oli kuitenkin vakavia sisäisiä ongelmia, jotka vaikuttivat sen tehokkuuteen. Ihmisoikeusloukkauksia tehtiin jokaisen taistelevan osapuolen toimesta ja lapset olivat loukkauksien erityisenä kohteena. Sierra Leonen totuus- ja sovintokomissio antoi hallitukselle suosituksia Sierra Leonen ihmisoikeustilanteen parantamiseksi. Maan hallitus on ollut kykenemätön toteuttamaan totuus- ja sovintokomission antamia suosituksia muun muassa resurssipulan vuoksi.

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

Etelä-Afrikan harjoittama apartheid eli rotuerottelu vakiintui viralliseksi osaksi poliittista järjestelmää vuonna 1948. Vuonna 1960 Sharpevillen verilöyly vaikutti laajan kansainvälisen apartheidia vastustavan keskustelukulttuurin syntymiseen, kun taas vuonna 1976 tapahtuneella Soweton kansannousulla oli konkreettisempi vaikutus Yhdistyneiden kansakuntien (YK) raameissa tapahtuneeseen aktiivisempaan toimintaan. Tutkin tutkielmassani Suomen apartheidin vastaisen politiikan syntyä ja Suomen toimintaa YK:ssa 1960–1970-luvuilla. Vastaan tutkielmassani kahteen keskeiseen tutkimuskysymykseen – ensimmäinen tutkimuskysymykseni käsittelee, kuinka Suomessa ryhdyttiin tiedostamaan kysymystä Etelä-Afrikan harjoittamasta rotusorrosta ja kuinka tämä suhtautuminen muuttui 1960-luvulta 1970-luvulle. Toinen tutkimuskysymys liittyy Suomen toimintaan YK:ssa sekä Suomen ja Pohjoismaiden väliseen suhteeseen. Tutkin, kuinka Suomen rooli muuttui YK:ssa rotusorron vastaisessa taistelussa ja millainen Suomen suhde oli muihin Pohjoismaihin. 1960-luvulla Suomessa rotuerottelupolitikan vastustaminen oli pääosin kansalaisjärjestöjen sekä ammattiyhdistysten vastuulla. Vuodesta 1966 lähtien Suomen rooli muuttui aktiivisemmaksi YK:ssa, mihin vaikutti sisäpoliittisella kentällä tapahtuneet muutokset sekä lisääntynyt kiinnostus solidaarisuutta ja kolmannen maailman kysymyksiä kohtaan. Käänteentekevää oli Suomen turvallisuusneuvoston jäsenyys vuosina 1969-1970, jonka jälkeen rotuerottelupolitiikka nousi tärkeäksi teemaksi myös kansallisella tasolla. Suomen ulkopoliittista toimintaa ohjasi puolueettomuuspolitiikka, suurvaltaristiriitojen välttäminen sekä kansalliset ja kansainväliset sopimusoikeudelliset seikat. Suomi alkoi ajamaan aktiivisesti rotuerotteluun liittyvää kysymystä YK:ssa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa 1970-luvun lopulta lähtien. Tutkimuskirjallisuus muodostuu ajallisesti läheltä nykypäivää kuin myös 1960- ja 1970-lukuja, mikä mahdollistaa laajan kokonaiskuvan saamisen ajan vallitsevista käsityksistä ja kansainvälisistä suhteista. Keskeisimmät arkistolähteeni koostuvat ulkoasiainministeriön ja eduskunnan arkistoista, eduskunnan digitoiduista asiakirjoista sekä Yhdistyneiden kansakuntien digitaalisesta kirjastosta.

This master’s thesis study examines the participation of Finnish civil society actors in the preparations for the United Nations Conference on Sustainable Development, commonly referred to as Rio+20. The summit was held in Rio de Janeiro in June 2012. The study is situated in the discussions about the limits and carrying capacity of the global environment and their relation to societal development and economic growth. These so-called 'pillars' of sustainable development (ecological, social and economic) have been a central focus of both non-governmental organizations (NGOs) as well as the United Nations from the 1970s onwards. Civil society has been posited as a crucial part of reaching sustainability. From these starting points, this study asks (1) who were the participants of the preparatory process, (2) what agendas did they promote and (3) how did it turn out in the context of the outcomes of the summit. Four different sets of data were used in this study. First, record and memos of the Environment and development group (Ympäristö ja kehitys työryhmä), which was a central working group for NGO cooperation, were used to analyze the structuring of the Finnish NGO group. The records span from 2011 to September 2012. Second, the Earth Negotiation Bulletins, a daily coverage of the negotiations, published by the International Institute for Sustainable Development (IIISD), were used to gain knowledge about the official inter-state negotiations. Third, five semi-structured interviews with key civil society actors representing Finnish NGOs were used. And last, notes and recording on six Rio+20 themed seminars were used to gain knowledge about the agendas of the NGOs as well as Finnish government officials, as well as the progression of the preparations. The theoretical framework is Laurent Thévenot´s sociology of engagements which focuses on disputes and the construction of commonality. The theory, combined with means of content analysis, is used to answer the above-mentioned research questions. The preparatory process mobilized a group of key actives from established Finnish associations, which were focused on developmental and environmental issues. The discussions on green economy and agendas the NGOs promoted continued from the division between the countries of the global north and the global south, and from the opposition of environmental limits and development. The NGOs constructed their agenda on the dual basis of both ecological limits and a human right-based approach to global inequality, which was then used to criticize economic growth. Analysis of the outcomes of the summit suggests a rejection of these claims. The results support a strong agenda geared towards poverty eradication, development and growth in the global south. The issue of green economy was tied to them. The findings of this study therefore present both continuations of old disputes as well as new developments. Debates in the summit preparations were locked in familiar settings, most clearly in the north-south divide, but the outcomes of the summit on the other hand suggest changes in the status of different actors situated in this division. The study concludes that for the actors engaged in sustainable development, and more specifically on global environmental problems, need to reconsider their agendas in accordance to this new constellation of actors, which emphasize the role of the developing countries.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii monitieteisesti Ukrainan sodan aiheuttamia ympäristövahinkoja ja sitä, miten Venäjä voidaan kansainvälisen oikeuden nojalla asettaa vastuuseen näistä vahingoista. Tutkimus vertailee nykytilannetta Persianlahden sotaan, jossa omaksuttu ratkaisu toimi merkittävänä ennakkotapauksena ympäristövahinkojen korvausmekanismien käytölle. Tutkielma käsittelee lisäksi Geneven lisäpöytäkirjojen ja Rooman perussäännön soveltuvuutta ympäristövahinkoihin ja ehdottaa merkittäviä muutoksia niiden tulkintaan. Tutkimus tuo esille, että vaikka olemassa olevat kansainväliset mekanismit tarjoavat perustan Venäjän vastuun toteuttamiselle, maailmapoliittiset haasteet estävät niiden tehokkaan hyödyntämisen ympäristövahinkojen korvaamisessa. Lisäksi tutkielmassa kehitetään uusi ympäristövastuun doktriini, joka perustuu nykyisen kansainvälisen oikeuden ympäristövahinkojen korvaamista koskeviin vahvimpiin elementteihin. Se korostaa ympäristövaikutusten huomioon ottamista sotilaallisten operaatioiden suunnittelussa, tarjoten konkreettisia parannuksia ympäristön suojelemiseksi sotatilanteissa. Tutkielman suositus on, että kansainvälinen yhteisö ottaisi käyttöön esitetyt ehdotukset ja uudelleenarvioisi kansainvälisiä ympäristöoikeudellisia kehyksiä. Tällaiset päivitykset varmistaisivat ympäristövahinkojen korvaamisen kriteerien ajantasaisuuden ja niiden soveltamisen nykypäivän ympäristöllisiin realiteetteihin.

Yritysten valta maailmanpolitiikassa, globaalihallinnassa ja globaalissa poliittisessa taloudessa on kysymys, joka on saanut osakseen merkittävästi tutkimusmielenkiintoa viime vuosikymmeninä. Samaan aikaan liiketaloustieteen tutkimuksen puolella on kiinnitetty kattavasti huomiota yritysten yhteiskuntavastuun tutkimukseen. Viime aikoina yritysvastuun tutkimus on laajentunut myös yhteiskuntatieteiden alueelle. Ilmiöstä mielenkiintoisen tekee se, että kyse ei ole yksinomaan akateemisesta keskustelusta, sillä yritysvastuusta käydään paljon keskustelua myös yritysten sisällä. Yritysvastuuta ja ei-taloudellisia indikaattoreita painottava regulaatio on tulossa myös poliittisen päätöksenteon areenalle. Tämän tutkimuksen tavoitteena on luoda tuore näkökulma globaalin poliittisen talouden ja globaalihallinnan tutkimuskenttään ja lisätä tieteenalan ymmärrystä yritysvastuusta ilmiönä. Tutkimuksen aiheena on yritysvastuu, sen nousu globaalipolitiikan puheenaiheeksi ja etenkin yritysvastuun ilmeneminen Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact -yritysvastuualoitteessa. Tutkimuksen varsinaisena tutkimuskysymyksenä on, millaisia ajattelutapoja, merkitysten ketjuja ja mahdollisia ristiriitoja Global Compact -yritysvastuualoitteen keskeiset dokumentit pitävät sisällään. Toisena tutkimuskysymyksenä on, millaista ajattelutapaa globaalihallinnasta ja julkisen ja yksityisen vallan suhteesta yritysvastuualoitteen analysoidut dokumentit heijastelevat. Tutkimuksen lähtökohta on konstruktivistinen: tutkimus hyväksyy konstruktivismin epistemologiset reunaehdot ja pitää niitä mielekkäinä työkaluina tutkimuskysymyksiin vastaamisessa. Tutkimuksen analyysivaihetta ohjaa Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen kehittämä jälkistrukturalistinen diskurssiteoria. Diskurssiteoreettisesti ajateltuna se, mitä käsityksiä, ajattelutapoja, merkityksiä ja argumentteja yritysvastuun määritelmän alle sidotaan, on jatkuvan kamppailun kohteena. Tutkimuksen aineisto koostuu YK:n Global Compact -aloitteen strategiapaperista vuosille 2014–2016 sekä viidestä aloitteen viimeaikaisesta dokumentista Tutkimuksen keskeisin tutkimustulos on se, että Global Compact -yritysvastuualoitteen kontekstissa yritysvastuuseen liitetään useita erilaisia, osin keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Global Compactin yritysvastuudiskurssista lupaus paremmasta yhteiskunnasta kytketään osaksi perinteistä liiketaloustermistöä. Sama logiikka toimii myös päinvastoin: kun vastuullinen yritystoiminta on nostettu kausaalisuhteiden alkupisteeseen, Global Compact tulee samalla linjanneeksi, että globaalien haasteiden ratkaisut tapahtuvat nimenomaan yritysten uusien kasvumahdollisuuksien kautta. Global Compactin yritysvastuudiskurssissa ei myöskään ole sijaa julkisen ja yksityisen vallan erottelulle. Tämä vastakkainasettelu ohitetaan täysin yhteistyön myytin avulla: koska kaikkien toimijoiden on järkevää tehdä yhteistyötä globaalien haasteiden ratkaisemiseksi, toimijoiden intressit yhtenevät, ja yhteistyö on välttämätöntä paremman tulevaisuuden varmistamiseksi. Tutkimus antaa runsaasti aiheita jatkotutkimukselle. Globaalihallinnan tulevaisuus on yksi näistä pohdinnoista: jos globaalihallintaan on kehittymässä vain yksi yhteinen ”yhteistyön sfääri”, onko se yksityinen vai julkinen? Jääkö julkiselle vallalle vain yhteistyön mahdollistajan rooli ja ovatko julkiset hallintatilat tulevaisuudessa vain saarimaisia kuriositeetteja globaalihallinnan verkossa?