Browsing by Subject "asumisoikeus"

Tämä tutkielma käsittelee Holkerin hallituksen vuonna 1990 esittelemää lakia asumisoikeusasunnoista. Tutkielma pyrkii institutionalismia soveltamalla tarkastelemaan lain säätämisen poliittista prosessia. Asumisoikeuden säätämisprosessi toimii tutkielman lähtökohtana, jonka kautta hahmotetaan asuntopoliittisia polkuriippuvuuksia ja niiden välittymisen mekanismeja. Huomio kohdistetaan erityisesti yhdistyspohjaisen asumisoikeuden kohtaloon tutkimalla asiaan liittyviä valtiopäiväasiakirjoja. Asumisoikeus tuli osaksi suomalaista asuntopoliittista keskustelua asuntomarkkinoiden kustannuskriisin syventyessä 1980-luvun lopulla. Se muodostui ratkaisuksi nuorten perheiden kohtaamiin ongelmiin asuntomarkkinoilla. Uudistuksella pyrittiin monipuolistamaan asuntomarkkinoita ja tarjoamaan parempaa asumisturvaa kohtuullista pääomasijoitusta vastaan. Vuonna 1990 säädetty asumisoikeuden suomalainen malli erosi kuitenkin merkittävästi eduskunnassa kannatetusta ruotsalaisesta mallista. Lopulta ruotsalaiselle mallille tunnuksenomaiset asumisoikeusyhdistykset kuitenkin mahdollistettiin eduskunnan vaatimuksesta vuonna 1994. Tämän seurauksena syntyi kaksi rinnakkaista asumisoikeuden instituutiota, joista yhdistyspohjainen asumisoikeusasuminen on jäänyt huomattavasti pienimuotoisemmaksi. Tutkielmassa käsitellään kolmea asumisoikeuden kannalta keskeistä polkuriippuvuutta: omistusasumisen myyttiä, asunto-osakeyhtiömallia ja perustajarakentamisen vakiintunutta asemaa. Niiden nivoutuminen yhteen vaikutti siihen, että vuonna 1990 säädetystä asumisoikeudesta muodostui enemmän vuokra- asumista kuin omistusasumista muistuttava järjestelmä. Polkuriippuvuudet ehdollistivat asumisoikeutta koskenutta päätöksentekoa pääasiassa tehokkuuden ja vallan mekanismien välityksellä. Vuokra-asumista muistuttavan asumisoikeuden luominen oli tehokkaampaa, sillä sen toteuttamisessa kyettiin hyödyntämään sosiaalisen vuokra-asumisen vakiintuneita instituutioita ja toimijoita. Vallan mekanismit puolestaan synnyttivät tilanteen, jossa päätöksentekijät näkivät asunto- osakeyhtiön ylivertaisena osuustoiminnallisiin asumisoikeusyhdistyksiin verrattuna. Tutkielman tulkinnan mukaan suomalaisen asuntopolitiikan polkuriippuvaisuudet tekivät asumisoikeuden ruotsalaisen mallin toteuttamisesta hankalampaa kuin sosiaalisen vuokra-asumisen instituutioihin ja toimijoihin nojaavasta mallista. On luultavaa, että asunto-osakeyhtiön vakiintunut asema epäsuoran omistusasumisen muotona Suomessa heikensi asumisoikeusyhdistyksille perustuvan järjestelmän haluttavuutta ja edellytyksiä menestyä. Toisin sanoen asuntomarkkinoiden ja -politiikan institutionaalinen rakenne ei ollut asumisoikeuden ruotsalaisen mallin kannalta suosiollinen.