Browsing by Subject "avunanto"

Viime vuosina on alettu kansainvälisellä tasolla panostaa nimenomaan ammattimaisten avustajien roolin kitkemiseen monimutkaisten veropetosrakenteiden mahdollistamisessa. Hyvin harvassa valtiossa ilmiötä on kuitenkaan erikseen kriminalisoitu, ja myös Suomessa käytössä ovat ainoastaan rikoslain yleiset säännökset avunannosta ja rikoskumppanuudesta. Tutkielmassa on voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta kaksi pääasiallista tutkimuskysymystä: millä edellytyksillä ammattimaisesta avustamisesta veropetoksissa voidaan ylipäätään rangaista ja vaikuttaako avustajan ammattimaisuus näihin edellytyksiin. Tarkempi fokus rangaistavuuden edellytysten osalta on siinä, miten ammattimaisen avustajan tahallisuuden alaraja määräytyy nykyisen rikoslain valossa. Lainsäädännön kehitystarpeiden osalta tutkimuskysymyksenä on, tulisiko ammattimainen avustaminen kriminalisoida ja mitä muita oikeudellisia keinoja lainsäätäjä voisi ottaa huomioon ilmiöön puuttumiseksi. Tutkielma on rikoslainopillinen. Lisäksi viimeisen tutkimuskysymyksen yhteydessä on tarkoituksena tuottaa de lege ferenda -kannanottoja lainopin tuloksena. Nykyisellään ammattimaiset avustajat tuomitaan lähinnä avunannosta veropetokseen. Teoriassa rajanveto avunannon ja rikoskumppanuuden välillä tehdään aineellis-objektiivisen osallisuusteorian tai vastaavasti Saksasta lähtöisin olevan teonherruusopin perusteella, mutta oikeuskäytännössä on lähes aina lähdetty siitä, että rikoskumppanina tuomitaan vain yhtiössä tosiasiallisen määräysvallan käyttäjät tai muodollisen aseman omaavat. Luonnollisen henkilön kohdalla voidaan tuomita vastaavasti veroilmoituksen allekirjoittajat. Koska tutkielmassa ammattimaisen avustamisen piiristä on rajattu pois veropetoksen tehneessä yhtiössä muodollisen tai tosiasiallisen aseman omaavat henkilöt heidän ollessaan käytännössä itse verovelvollisen asemassa, ei rikoskumppanuudelle jää liioin soveltamisalaa ammattimaisen avustamisen kontekstissa. Avunantajan tahallisuuden alarajaa määritettäessä ammattimaisuus voi vaikuttaa mielletyn subjektiivisen todennäköisyyden kautta osana kokonaisharkintaa. Mitä tulee ammattimaiseen avustamiseen puuttumiseksi ilmiötasolla, ei kokonaan uusi ja avunannon kanssa päällekkäinen kriminalisointi vaikuta perustellulta vaihtoehdolta muun muassa siksi, että aksessorisuusvaatimusta tulisi edelleen noudattaa, eikä kriminalisointi edistäisi näin ollen avustajien tuomitsemista. Sen sijaan korotettu rangaistus sellaisissa tilanteissa, kun ammattimaisen avustajan taustalla on ollut olennaista merkitystä monimutkaisen veropetosrakenteen suunnittelussa, voisi olla perusteltu. Tähän ohelle voitaisiin ottaa käyttöön muita oikeudellisia keinoja, kuten laajentaa Verohallinnon toimivaltaa tai säätää hallinnollisia sanktioita tietyistä eritellyistä teoista.

Tutkielmassa selvitetään virkavelvollisuuden rikkomisen rikostunnusmerkistön yhteyttä laiminlyönnin rikosoikeudelliseen käsitteeseen ja laiminlyönnin rangaistavuuteen. Erityisen mielenkiinnon kohteena on laiminlyönnillä aiheutetun virkavelvollisuuden rikkomisteon liittymä laiminlyönnistä mahdollisesti aiheutuneeseen seurausrikokseen eli epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen (RL 3:3.2). Lisäksi tarkastellaan laiminlyöntivastuun kohdentumista etenkin niissä tilanteissa, joissa vastuuasemassa olevia on useita. Rikoslain 3 luvun 3.2 §:n 1-kohdan mukaan erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan. Lähtökohta on se, että tietyn toimintavelvollisuuden tulee ilmetä laista laillisuusperiaatteen vaatimalla tavalla ja että tuo velvollisuus on sillä tavalla selkeä, että toimintavelvollinen henkilö on tietoinen sen sisällöstä ja velvoittavuudesta. Kun kysymyksessä on laiminlyöty virkatoimi, teon tahallisuus- ja tuottamusvastuuta arvioidaan ensisijaisesti rikoslain 40 luvun mukaisena virkarikosvastuuna ja jos laiminlyödystä virkatoimesta on aiheutunut seurausrikos, tahallisuus- ja tuottamusvastuun arvioiminen laajenee myös tämän rikoksen, eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, syyksilukemisarviointiin. Epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen syyksilukemisarvioinnissa huomioitavat pääelementit ovat seuraavat: 1) seurausrikos on ollut sellainen, että se on ylipäätään toteutettavissa laiminlyönnin kautta, 2) laiminlyöjällä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus, siis viran kohdalla täsmällinen virkavelvollisuus, estää seurausrikoksen syntyminen, ja 3) juuri tuosta laiminlyönnistä on aiheutunut kyseinen seurausrikos. Virkavelvollisuuden rikkomisen ja siitä mahdollisesti syntyneen seurausrikoksen eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteet arvioidaan hieman toisistaan poikkeavasti: virkavelvollisuuden rikkomisen vastuuperusteeksi riittää lähtökohtaisesti yleistä virkavelvollisuutta määrittävän normin vastainen toiminta tai laiminlyönti, kun taas laiminlyönnin rangaistavuuden ja sellaisen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, jonka taustalla oleva aktiivisuuteen velvoittava peruste on virka, yleinen virkavelvollisuus ei sellaisenaan yleensä riitä, vaan tuon virkaan perustuvan suojaamis- tai valvontavelvollisuuden tulee olla täsmennetty koskemaan tiettyä henkilöä, henkilöjoukkoa tai määrättyä omaisuutta. Vastuuaseman velvoittavuuden ja laajuuden arvioimisen tärkeys ja yksilöllisyys korostuvat tilanteessa, jossa mahdollisia vastuuasemassa olleita henkilöitä on useita. Tutkielmassa tuodaan esille, että usean toimijan tai laiminlyöjän ja varsinkin jaetun vastuun työtilanteisiin liittyvissä vastuun kohdentamisissa on tapauskohtaisesti mahdollista huomioida luottamusperiaate ja tapahtumankulun hallinnan vaatimus vastuunkohdentamiseen liittyvien normien lisäksi. Laiminlyöjän tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi epävarsinaisessa laiminlyöntirikoksessa usean eri osatekijän kohdalla. Näistä korostuu erityisesti kaksi seuraavaa: ensinnäkin toiminnan puuttuminen eli itse laiminlyöntiteko voi olla eriasteisesti tahallinen tai vaihtoehtoisesti huolimattomuudesta aiheutettu, ja toiseksi tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi myös laiminlyönnistä syntyvään seuraukseen nähden. Jos seurausrikos katsotaan aiheutuneeksi tuottamuksesta, mutta ei tahallisuudesta, seurauksen sattumisen todennäköisyys ja sen kautta myös ennakoitavuus nousevat usein merkittävään asemaan huolimattomuutta arvioitaessa. Laiminlyöjän tulee mieltää syntyvä kielletty seuraus laiminlyöntinsä vähintään varsin todennäköiseksi seuraukseksi, jotta teon tahallisuus tahallisena rikoksena täyttyisi. Lisäksi vastuuasemassa olevan tulee tunnistaa ja mieltää olevansa vastuuasemassa vähintään varsin todennäköisesti, jotta tahallisuus täyttyisi tämän olosuhdetunnusmerkistötekijän kohdalla. Jos seurausrikos on myös tuottamuksellisena rangaistava, myös laiminlyönnin kautta aiheutetun seurauksen rikosvastuun perustaksi riittää tuottamus. Rikosoikeustiede ja oikeuskäytäntö ovat määrittäneet vaadittavan syy-yhteyden tasoa velvollisuuden laiminlyönnin ja aiheutuneen seurauksen välillä, ja syy-yhteyskynnyksen täyttymisen osalta voidaan pääsääntönä sanoa, että jos laiminlyöty teko olisi erittäin todennäköisesti estänyt seurauksen syntymisen, ovat laiminlyönti ja seuraus siten syy-yhteydessä toisiinsa, että laiminlyöjä voidaan asettaa vastuuseen seurauksesta. Rikoslain 3:3.2:n tarkoittama laiminlyönnillä aiheuttaminen saattaa vastuuasemassa olevan laiminlyöjän tekijävastuuseen seurausrikoksesta siinäkin tapauksessa, että seurausrikoksen tekee tai aikaansaa toinen henkilö, ja on siten huomionarvoista, että laiminlyönti on siis moitittavampaa menettelyä kuin esimerkiksi avunanto seurausrikokseen. Tähän liittyen tutkielmassa päädytään toteamaan, että rajanveto epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen tekijävastuun ja vaihtoehtoisen avunantovastuun välillä ei nykytilanteessa ole aivan perusteltavissa niissä tilanteissa, joissa päärikoksen tekee toinen henkilö kuin laiminlyöjä ja vain päärikoksen tekijällä on niin sanottu teonherruus päärikoksen suhteen. Laiminlyönnin ja teon samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen rikoslakiin laiminlyönnin rangaistavuuden edellytykseksi voisi parantaa tällaisten tilateiden arvioimista ja ratkaisujen perustelemista. Rikoslakiin kirjattu vaatimus laiminlyönnin ja teon samanarvoisuudesta suhteessa seurausrikoksen aiheuttamiseen parantaisi myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja lain antaman perusteen selkeyden näkökulmasta erityisesti niitä käytännön tilanteita, joissa tunnusmerkistövalinta on vaikeaa – lähinnä tahallisen ja tuottamuksellisen tunnusmerkistön välillä – tai joissa seurausrikosten erityisehdot, esimerkiksi rikoksen kvalifioidut tekomuodot, tulevat harkittaviksi ja mahdollisesti myös sovellettaviksi. Samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen antaisi lisäksi eräänlaisen lakiin perustuvan velvollisuuden erottaa laiminlyöjän teko seurausrikoksen tekijän eli päätekijän teosta tilanteessa, jossa seurausrikoksen tekee joku muu kuin laiminlyöntiin syyllistynyt, eikä tekijöiden tekoja voida katsoa tunnusmerkistöltään samoiksi tai kvalifioinniltaan samanarvoisiksi. Tämänhetkinen tilanne, jossa rikoslaki ei sisällä nimenomaista mainintaa siitä, että rangaistavan laiminlyönnin tulee olla moitittavuudeltaan samanarvoinen kuin saman seurausrikoksen aiheuttaminen aktiivisella teolla, jättää lainsoveltajalle runsaasti tulkinnanvaraa.