Browsing by Subject "biologinen psykiatria"

Tutkielman lähtökohta on biologisen psykiatrian ihmiskuvan ja sen taustalla olevan mielenfilosofisen näkemyksen tarkastelu. Biologisella psykiatrialla viittaan nykypsykiatrian valtavirtasuuntaukseen, jossa mielenterveyden häiriöt nähdään aivotoiminnan häiriöinä. Sen tunnetuimpia teorioita on monoamiinihypoteesi, joka muotoiltiin jo 1960-luvulla selittämään 1950-luvulla käyttöön otettujen ensimmäisten masennuslääkkeiden toimintaperiaatetta. Nykyisin masennuksen ja muiden mielialahäiriöiden hoidossa laajasti käytetyt selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät eli SSRI-lääkkeet on kehitetty tuon hypoteesin pohjalta. Siinä masennuksen syyksi oletetaan pohjimmiltaan neurobiologinen häiriötila: aivojen välittäjäaine-epätasapaino. Tutkielmassani kysyn, mihin perustuu se ajatus, että mielen häiriöt nähdään puhtaasti aivokemian tapahtumina? Tarkastelen biolääketieteen taustalla vaikuttavaa reduktionistista ja materialistista tieteenfilosofiaa. Jos pyrkimyksenä on redusoida eli palauttaa mieli aivotoimintaan, tarkastelun kohteeksi tulee kehon ja mielen suhde. Tarkastelen keho–mieli-ongelman erilaisia ratkaisuyrityksiä kartesiolaisesta dualismista alkaen. Dualistiset kannat johtavat helposti epifenomenalismiin, jossa aivojen fysikaaliset ilmiöt saavat aikaan mielen ilmiöt mutta niillä ei ole kausaalista vaikutusta fysikaaliseen maailmaan. Materialismi edustaa kantaa, jonka mukaan kaikki koostuu aineesta, joka on apriorisesti määritelty. Koska tieteellinen käsitys aineesta on muuttunut suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan myötä, fysikalismi on korvannut materialismin selitysperusteena. Fysikalismissa kaikki ei koostu aineesta, mutta fysiikalla on epistemologinen ja ontologinen auktoriteetti. Fysiikan yleistyksen mukaan kaikilla tila-aika-jatkumon kohteilla ja tapahtumilla on fysikaalisia ominaisuuksia, ja fysiikan lait hallitsevat tai kuvailevat niiden käyttäytymistä. Fysiikan täydellisyys edellyttää, että fysikaaliset syyt ovat riittäviä saamaan aikaan kaikki fysikaaliset vaikutukset. Ontologinen fysikalismi sitoutuu lisäksi siihen, että maailmassa on vain ainehiukkasia tila–aika-jatkumossa. Ongelmaksi muodostuu, kuinka järjestelmän mentaaliset ja fysikaaliset ominaisuudet ovat suhteessa toisiinsa? Tarkastelen erilaisia nykyisen mielenfilosofian vastausyrityksiä tähän kysymykseen Jaegwon Kimin ja Tim Cranen johdolla. Ei-reduktiivinen fysikalismi eli ominaisuusdualismi esittää, että mentaalisia ominaisuuksia ei voi palauttaa fysikaalisiin. Reduktiivinen materialismi on suoraviivaisin materialistisista mielen teorioista, ja se väittää yksinkertaisesti, että mielentilat ovat aivojen fysikaalisia tiloja. Tarkastelen esimerkkejä erilaisista reduktioista, kuten siltalakireduktiosta, identiteettireduktiosta ja funktionaalisesta reduktiosta. Identiteettiteoria romuttui lopulta Hilary Putnamin monitoteutumateesiin, jonka mukaan mielentilat voivat toteutua eri eliöissä eri tavoilla. Identiteettiteorian haasteisiin pyrkivät vastaamaan ei-reduktiivinen fysikalismi ja emergentismi, jotka kieltävät mentaalisen redusoitavuuden mutta hyväksyvät keho–mieli-supervenienssin. Emergenssiteorioihin kuuluu oppi alaspäin suuntautuvasta kausaatiosta, jossa emergentit ominaisuudet voivat vaikuttaa kausaalisesti fysikaaliseen perustaansa. Tämä aiheuttaa kuitenkin ongelman fysiikan kausaalisen sulkeuman kanssa. Funktionalismi pyrki vastaamaan monitoteutumateesin haasteeseen ja määrittelemään mielentilan sen funktion kautta. Kivun funktio on varoittaa eliötä kudosvauriosta ja funktio toteutuu eri eliöissä samalla tavalla, vaikka sitä ylläpitävä fysikaalinen järjestelmä on erilainen. Kaikki fysikalistiset mielen teoriat joutuvat ongelmiin kvalian eli tietoisten ominaisuuksien laadun kanssa. Ne eivät pysty selittämään, miksi mielentilat tuntuvat joltakin. Tätä kutsutaan keho–mieli-ongelman kovaksi ytimeksi ja sitä havainnollistavat kolme esimerkkiä, zombiväite, aukko selityksessä ja tietoväite (mustavalkoisen huoneen ajatuskoe). Paul M. Churhlandin edustama karsiva materialismi väittää, että arkipsykologiaa ei voi menestyksekkäästi palauttaa neurotieteeseen, koska se edustaa väärää käsitystä inhimillisen käyttäytymisen syistä ja kognitiivisen toiminnan luonteesta. Neurotieteen kehittyessä voimme viitata suoraan aivotapahtumiin, ja epätieteelliset arkipsykologian käsitteet karsiutuvat pois ainakin tieteellisestä kielenkäytöstä, mahdollisesti myös arkipuheesta. Myöskään karsiva materialismi ei pysty selittämään mentaalisen kokemuksen laatua. Tarkastelen tutkielmassa myös biologisen psykiatrian kehitystä 1950-luvulta lähtien. Tähtäimessä on erityisesti masennuslääkkeiden kehitys ja modernin masennuksen käsitteen muotoutuminen tiiviissä yhteydessä lääketutkimuksen kanssa. Tämän osion päälähteitä ovat psykiatri Nancy Andreasen, filosofi Joanna Moncrieff ja lääketiedejournalisti Robert Whitaker. Moncrieff muotoilee näkemyksen psyykenlääkkeiden toiminnan lääkekeskeisestä vs. sairauskeskeisestä mallista ja Moncrieff ja Whitaker osoittavat huolellisella arkistotyöllä, millaisia metodologisia ongelmia SSRI-lääkkeiden kehitykseen sisältyy. Käy ilmi, että masennuslääkkeiden toimintaperiaatetta selittävää välittäjäaine-epätasapainon teoriaa ei ole pystytty osoittamaan todeksi. Selityksen painopiste onkin siirtynyt välittäjäaine-epätasapainosta neuroplastisuuteen. Päätän tarkasteluni Borsboomin, Kramerin ja Kalisin verkostoteoriaan, joka haastaa reduktionismin mielenterveyshäiriöiden selittäjänä. Verkostomalleissa häiriöt nousevat oireiden välisestä kausaalisesta vuorovaikutuksesta, ja se selittää, miksi reduktionistinen selitysmalli ei toimi. Oireverkostossa ei ole yhtä häiriön syytä, ja siksi oireiden aiheuttajaa ei voi identifioida aivojen neurobiologiseen tilaan. Toiseksi oireverkoston keskinäiset suhteet riippuvat mielentilojen sisällöstä ja siten intentionaalisia. Kolmanneksi verkoston suhteiden voima riippuu kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista ja ympäristötekijöistä. Mielenterveyshäiriöiden biologiset ja psykologiset tekijät ovat yhteydessä toisiinsa palautesilmukoiden kautta, jolloin kumpikaan taso ei ole kausaalisesti ensisijainen. Lopuksi esitän heuristiseksi tarkoitetun mallin masennuksesta meeminä, kulttuurievoluution yksikkönä. Hahmottelen suuntaa jatkotutkimukselle pohtimalla kursorisesti kärsimyksen merkitystä.