Browsing by Subject "erimielisyys"

Tutkielmassa tarkastellaan erilaisia tapoja, joilla potilas osoittaa erimielisyyttä terapeutin hänen puheestaan tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan. Pyrkimyksenä on edistää psykoterapiavuorovaikutuksen kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Tutkimusten kumuloitumattomuuden puutetta korjataan tarjoamalla jo tutkituista ilmiöistä uutta tietoa uusista näkökulmista sekä toisaalta yhdistämällä samaa ilmiötä eri näkökulmista tarkastelleiden tutkimusten tulokset yhteen loogiseen kokonaisuuteen. Tutkielmassa yhdistyvät nykyisessä psykoterapiaa koskevassa keskustelunanalyyttisessä tutkimuksessa vallitsevat kaksi eri näkökulmaa: sekventiaalisesti järjestyneet terapiakäytännöt sekä vuorovaikutuksessa ilmenevät potilaan ja terapeutin välisen suhteen piirteet. Aineistona tutkimuksessa käytetään ääninauhoitteita kognitiivisista psykoterapiaistunnoista. Se koostuu 19 terapiaistunnosta. Yhden istuntonauhoitteen kesto on noin tunti, jolloin aineistoa on kokonaisuudessaan noin 19 tuntia. Litteroituna yhden nauhoitteen pituus on noin 40–50 liuskaa, eli yhteensä aineistoa on lähes 1000 liuskaa. Kaikissa istunnoissa on saman terapeutin ja potilaan muodostama dyadi, mikä mahdollistaa hyvinkin syvällinen kuvan muodostamisen tästä kyseisestä terapiasta. Metodina tutkielmassa käytetään keskustelunanalyysiä. Keskustelunanalyysissä keskitytään kompetensseihin, joita puhujat hyödyntävät osallistuessaan ymmärrettävään ja loogiseen keskusteluun. Sen perustehtävä on kuvata menettelytapoja ja olettamuksia, joiden varassa puhujat tuottavat oman käyttäytymisensä ja tulkitsevat toistensa käytöstä. Tutkimusote on siten tiukan induktiivinen: yksittäisiä vuorovaikutustapahtumia analysoimalla pyritään löytämään niille kaikille yhteisiä yleisiä muotoja. Potilaan tavat osoittaa erimielisyyttään terapeutin tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan jakautuvat tiettyihin kategorioihin, joissa toistuvat samanlaiset toimintatavat ja käyttäytymispiirteet, jotka puolestaan eroavat muiden kategorioiden vastaavista; erimielisyyden muodot eroavat toisistaan myös erimielisyyden määrän suhteen. Yhteensä aineistonani olleesta 19 terapiaistunnosta löytyi 52 erimielisyystilannetta, jotka jakaantuivat yleisluonteensa mukaisesti kolmeen pääkategoriaan (osittainen myöntyminen, epävarmuuteen vetoaminen ja suoraan osoitettu erimielisyys) sekä yksityiskohtien kuten sanavalintojen ja rakenteiden mukaisesti yhteensä yhdeksään alakategoriaan ('kyllä ja', 'kyllä mutta', 'kyllä tai', osittainen erimielisyys, lievennetysti esitetty täysi erimielisyys, pitkään jatkunut voimakas erimielisyys, osittainen erimielisyys: kyllä ja ei -rakenne, suoraan osoitettu mutta ei aggressiivinen erimielisyys ja suoraan osoitettu voimakas erimielisyys: päällekkäispuhunta). Lisäksi laajimmassa, osittaisen myöntymisen kategoriassa alakategoriat jakaantuvat edelleen omiin alakategorioihinsa, joita on yhteensä kymmenen (lisäys, tarkennus, korjaava tarkennus; paitsi-muotoinen rajaus, lievennys, lisänäkökulma, tarkennus, tarkennus 'kyllä'- ja 'mutta'-osien välissä; tarkennus, tai ei -rakenne). Työn tärkein johtopäätös on, että mitä enemmän potilas on eri mieltä terapeutin esittämästä formulaatiosta tai tulkinnasta, sitä vähemmän hän suuntautuu preferenssijäsennyksen mukaisiin odotuksiin muotoillessaan vastaustaan. Myös keskustelusta välittyvä kuva potilaan mielentilasta ja hänen yleisestä vastarinnastaan noudattaa tätä samaa periaatetta. Erimielisyys ja nimenomaan negatiivisina tunteina ilmenevä vastarinta vaikuttaisivat olevan tiiviisti toisiinsa kietoutuneita ja kasvavan samassa suhteessa. Mitä voimakkaampi erimielisyys on, sitä enemmän potilas vaikuttaa affektiiviselta ja vastarintaiselta, ja mitä enemmän potilas on erimielinen ja vastarintainen, sitä vähemmän vuorovaikutukselliset normit ohjaavat erimielisyyden ja vastarinnan ilmaisemista. Lisäksi aineistosta oli havaittavissa, että keskustelunanalyyttisen teorian käsityksistä poiketen formulaatioihin annettuja vastauksia elaboroitiin jopa laajasti ja että tämä oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Aineiston rajoitteista johtuen tästä ei voida tehdä riittävän perusteltuja johtopäätöksiä nykyisen teorian puolesta tai vastaan, joten aiheen jatkotutkimus olisi erittäin tarpeellista.

Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren demokratiakäsitystä, joka rakentuu Rancièren tasa-arvon ja politiikan käsitteiden uudelleen muotoiluille. Tutkielma rinnastaa Rancièren erimielisyyttä korostavan politiikan teorian deliberatiivisen politiikan konsensuaalisen ajattelun kanssa korostaen näkemysten eroja, mutta samalla niiden yhtymäkohtia. Tutkielman argumentti rakentuu kahden teesin varaan, joita tutkielma havainnollistaa ja perustelee. Ensiksi Rancièren tasa-arvon käsitteen uudelleen muotoilu ja problematisointi tuovat esille deliberatiivisen politiikan muotoileman tasa-arvon puutteellisuuden ja epätasa-arvoiset ennakko-oletukset. Toiseksi Rancièren erimielisyyden politiikka ei ole täysin vastakkainen konsensuaaliselle politiikalle, vaan se sisältää konsensuaalisisa piirteitä sekä tasa-arvon, politiikan että demokratian käsitteiden tasolla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee tasa-arvoa, joka muodostaa Rancièren ajattelun kulmakiven ja tarkastelee tasa-arvon käsitteen muotoutumista Rancièren ajattelun keskeiseksi viitepisteeksi. Toinen osa käsittelee Rancièren politiikan käsitettä sekä sen eroa perinteisesti ymmärrettyyn politiikkaan. Erityisesti osa käsittelee keskeistä politiikka-poliisi erottelua sekä poliittisen subjektin muotoutumista. Kolmas osa keskittyy Rancièren demokratiakäsitykseen, joka rakentuu tasa-arvon sekä politiikan muodostaman käsitteellisen kontekstin varaan. Tässä osassa Rancièren erimielisyyteen perustuva demokratiakäsitys asemoituu suhteessa deliberatiivisen demokratiaan ja konsensusajatteluun. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että tasa-arvo kaikkia koskevana ja yleisenä oletuksena toimii minimaalisena konsensuaalisena kiinnekohtana Rancièren ajattelussa. Rancièren politiikan käsite puolestaan haastaa näennäisen konsensuaalisuuden ja avaa mahdollisuuden luoda aito konsensus, joka ottaa huomioon myös ne, jotka jäävät näennäisen konsensuksen ulkopuolelle. Pyrkimys aitoon konsensukseen antaa Rancièren demokratiakäsitykselle tehtävän luoda entistä parempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta uuden konsensuksen kautta. Erimielisyys säilyy kuitenkin keskeisenä demokratian elementtinä, joka on edellytys aidon konsensuksen toteutumiselle. Juuri tässä mielessä Rancièren demokratiakäsityks voidaan nähdä sensitiivisempänä tasa-arvon kysymyksen tarkastelussa, kuin deliberatiivinen demokratia.

Tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyksiä vapaamuotoisessa institutionaalisessa keskustelussa papin ja seurakuntalaisten välillä. Tarkoituksena on selvittää, miten aineiston erimielisyyssekvenssit syntyvät ja päättyvät, kuka sekvenssin osia tuottaa sekä miten institutionaaliset roolit vaikuttavat erimielisyyksien muodostumiseen. Lisäksi tarkastellaan erimielisyyden osoittamisen kielellisiä ja kehollisia keinoja. Tutkimusmetodina hyödynnetään etnometodologista keskustelunanalyysia. Yhteensä 76 minuutin mittainen videoaineisto on kerätty vuonna 2016 erään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan tilaisuuksista (kastejuhlasta, kirkkokahveilta, raamattupiiristä ja messujatkoilta). Aineisto koostuu kuudesta 2–9 hengen seurueen keskustelusta ja sisältää 13 erimielisyyssekvenssiä, jotka sisältävät edelleen lukuisia erimielisiä vuoroja. Puheen lisäksi työssä analysoidaan kehollisia keinoja, kuten eleitä ja ilmeitä. Tutkielma vahvistaa aiemmissa tutkimuksissa esitettyä käsitystä erimielisyyssek-venssin synnyn kaksiosaisesta rakenteesta, joka koostuu 1) erimielisyyden laukaisevasta kohteesta ja 2) erimielisyyden aloituksesta. Aineisto sisältää kolme erityyppistä erimielisyyden kohdetta ja neljä erilaista keinoa aloittaa erimielisyys. Yleisin erimielisyyden aloittava toimintajakso on vieruspari, jossa erimielisyys kohdistuu edellisen puhujan kannanottoon ja se ilmaistaan kannanotolla. Erimielisyyssekvenssi viedään päätökseen karkeasti viidellä eri tavalla ja useimmiten keskustelijoiden yhteistyönä. Yleisimmin erimielisyys päättyy jyrkkään puheenaiheen vaihtoon tai siihen, että toinen osapuolista myöntyy toisen keskustelijan kantaan. Keskustelujen vapaamuotoisuudesta huolimatta erimielisyyden syntyyn ja sen päättämiseen liittyvien keinojen käyttö jakautuu institutionaalisten roolien mukaan. Erimielisyyden aloittavia haastavia kysymyksiä ja erimielisyyden päättäviä jyrkkiä aiheenvaihdoksia esittää vain pappi. Lisäksi pappi jättää nostamatta esiin seurakuntalaisten väärinkäsityksiä ja päättää siten keskustelun uuden suunnan itsenäisesti. Sekä instituution edustaja että maallikot esittävät erimielisiä toisia kannanottoja ja oletuksen sisältäviä vuoroja ja ilmaisevat erimielisyyden päättämiseen suuntautuvaa myöntymistä. Erimielisyyden päättämisen keinoista kompromissialoitteet ja keskustelusta vetäytyminen kuuluvat puolestaan vain seurakuntalaisten resursseihin. Seurakunnan tilaisuuksissa vastuu keskustelun ohjaamisesta ja päättämisestä vaikuttaa erimielisyyssekvenssin rakentumisen perusteella olevan papilla; seurakuntalaiset eivät päätä erimielisyyssekvenssiä kertaakaan, vaan hyödyntävät lievempiä keinoja. Sitä vastoin erimielisyyttä syntyy hyvinkin spontaanisti, ja aineiston valossa näyttää siltä, etteivät institutionaaliset roolit rajaa niiden eksplikointia. Keskustelijoiden on siis hyväksyttyä esittää erimieliset näkökulmansa, mutta valta sekvenssin päättämiseen säilyy instituution edustajal-la, papilla. Lisäksi työssä tuodaan esiin, että jonkinlainen kannanottovuoro sisältyy lähes jokaisen erimielisyyssekvenssin syntyyn. Subjektiivisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia sisältävät kannanotot vaikuttavatkin olevan yksi oleellisimmista erimielisyyden syntymisen vaikuttimista.