Browsing by Subject "historia"

Pro gradu-tutkielmani tavoitteena oli selvittää ja tutkia kahden teoksen samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Leyla- romaanin ilmestyminen aiheutti kuohuntaa kirjallisissa piireissä, ja kirjailijaa syytettiin plagioinnista. Tavoitteenani oli selvittää plagiointiväitteiden todenperäisyyttä. Tutkin ja vertailin myös teosten yhteiskunnallista ja historiallista kuvaa. Tavoitteenani oli tutkia teosten erilaisia ulottuvuuksia. Vertailin tutkimuksessani myös teosten tyylilajeja. Pääasiallisena tutkimusmateriaalinani käytin Emine Sevgi Özdamarin Das Leben ist eine Karawanserei hat zwei Türen aus einer kam ich rein aus der anderen ging ich raus ja Feridun Zaimoglun Leyla romaaneja. Tutkimuksessa vertailin edellä mainittuja teoksia. Itse teosten lisäksi käytin tutkimusmateriaalina kirjallisuuskriitikkojen julkaisuja aiheesta, sekä Tom Cheesmanin ja Karin Emine Yeşiladan vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa Feridun Zaimoglu. Vertailin ja analysoin kirjallisuuskriitikkojen kritiikkejä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että osa kirjallisuuskritiikeistä oli asiattomalla pohjalla. Vanhoja orientaaliseen perinteeseen ja uskontoon liittyviä asioita oli tulkittu plagioinniksi. Kun kyseessä on kaksi samankaltaisesta yhteiskunnasta kertovaa teosta on selvää, että paralleelisuuksia syntyy helposti. Ei kuitenkaan voida tietää, että onko Zaimoglu plagioinut osia Özdamarin teoksesta. Analyysini mukaan teokset ovat kirjoitettu täysin erilaisilla tyyleillä. Teokset eroavat toisistaan myös rakenteellisesti.

Kulttuurihistoriallisessa pro gradu -tutkimuksessani perehdyn lontoolaisen Gentleman's Magazine and Historical Chronicle -lehden artikkeleita tarkastelemalla 1800-luvun alun Britannian yhteiskunnan herrasmiehiin. Gentleman’s Magazine on erinomainen lähde tutkittaessa vuosisadan alun herrasmiehen identiteettiä, koska se oli suunnattu keskustelufoorumiksi koulutetuille herrasmiehille. Lehden lukijat olivat merkittävässä roolissa ja merkittävä osa lehden sisällöstä oli varattu lukijoiden omille kirjoituksille. Analysoin Gentleman’s Magazinen sisällön perusteella millaisena englantilainen herrasmies esitetään lehdessä. Tutkimusnäkökulmat ovat herrasmiehen pukeutumisessa ja kohteliaisuudessa sekä ulkoisessa ja henkisessä olemuksessa, jotka yhdessä muodostivat herrasmiehen kokonaiskuvan. Muodin ja herrasmiehisyyden yhteyksien analysointi on tutkimuksellisesti mielekästä, sillä herrasmiehet kiinnittivät Gentleman’s Magazinen aineiston perusteella suurta huomiota pukeutumiseen ja vaatteille annettuihin merkityksiin. Herrasmiehen henkistä puolta lähestytään 1800-luvun alun kohteliaisuusihanteen, miehen mallin, miehen roolin ja maskuliinisuuden kautta. Nykyinen muodin ja pukeutumisen historiantutkimus ei tarkastele vaatetta silkkana hyötykäyttöön soveltuvana objektina. Herrasmiesten vaatteille annetut merkitykset ovat usein pelkkää esteettistä kauneutta syvällisempiä ja liittyvät ennen kaikkea vallankäyttöön, yhteiskunnalliseen asemaan ja sukupuoleen. Pro graduni keskeiset väitteet ovat, että 1800-luvun alun Britanniassa oikeanlainen pukeutuminen oli olennainen osa yläluokkaisen herrasmiehen olemusta ja miehen ulkonäön katsottiin ilmentävän hänen sisimpäänsä. Tutkimuksessa ilmeni, että Ranskan suuren vallankumouksen liberaalit aatteet, säätyrajojen astettainen heikkeneminen yläluokan ja porvariston välillä, Britannian voimistuva imperialistinen rooli ja poliittinen vastakkainasettelu Ranskan kanssa vaikuttivat herrasmiehisyyden ja 1800-luvun alun mieskuvan kehitykseen. Säätyrajojen heikkeneminen näkyi lontoolaisten keikareiden pukeutumisessa ja eliitin suhtautuminen keikareihin Gentleman’s Magazinen sivuilla oli usein vastareaktio nouseville tasa-arvon aatteille. Samaten 1800-lukulaisen britannialaisen herrasmiehen arkkityypin muodostuminen oli nähtävissä Genteleman’s Magazinen artikkeleissa.

Tutkielmani käsittelee lukion vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteita ja sitä miten voimakkaasti taloushistoria dominoi kyseistä tekstiä. Vuoden 1994 opetussuunnitelman laatiminen osuu kansalliseen murrokseen, jolloin Opetushallitus siirsi opetussuunnitelmien laatimisen osittain kouluille. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Opetushallituksen laatima vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteet oli hyvin joustava dokumentti, joka mahdollisti yksittäisille kouluille paljon valtaa soveltaa ja tulkita kyseistä dokumenttia. Tutkielmani tarkoitus on selvittää minkälaista osaa taloushistoria näytteli vuoden 1994 lukion opetussuunnitelman perusteissa, ja toisaalta mikä oli taloushistorian painoarvo käytännössä. Voidakseni muodostaa kokonaiskuvan nimenomaan siitä mikä opetussuunnitelmauudistuksen vaikutus käytäntöihin oli, tarkastelen tutkielmassani opetussuunnitelman perusteiden mukaan laadittuja oppikirjoja ja vertaan niiden sisältöä edellisen opetussuunnitelman (1985) mukaan laadittuihin teoksiin. Näin kykenen selkeästi analysoimaan taloushistorian näkyvyyttä sekä kansallisessa opetussuunnitelmassa että sen mukaan laadituissa oppikirjoissa, joita ovat olleet työstämässä lähinnä lukion opettajat. Lähdeaineistona käytän lukion opetussuunnitelmia vuosilta 1985 ja1994 sekä vuoden 1985 opetussuunnitelman osalta Gummerus Oy:n Muuttuva maailma –oppikirjasarjaa sekä vuoden 1994 opetussuunnitelmaan pohjautuvaa WSOY:n Ajasta aikaan –sarjaa ja Kirjayhtymä Oy:n Kronos –sarjaa. Tutkimusmetodinani toimii diskurssianalyysi, joka mahdollistaa sen todellisuuden ja historianäkemyksen tarkastelun, joka oppikirja- tai opetussuunnitelmatekstissä tuodaan esille. Osoitan tutkimuksessani, että opetussuunnitelmissa tapahtunut murros on johtanut taloushistorian roolin merkityksen kasvamiseen oppikirjoissa. Tämä tulee esille lukuisissa historiaa käsittelevissä kappaleissa, joissa vuoden 1985 opetussuunnitelman mukaan laadituissa teoksissa painotetaan enemmän sosiaali- tai kulttuurihistoriaa, mutta vuoden 1994 opetussuunnitelman pohjalle syntyneissä kirjoissa painotus on selkeästi taloudessa. Tutkimukseni perusteella voidaan myös todeta, että uudemmissa oppikirjoissa tuodaan positiivisessa valossa esille esimerkiksi konservatiivisen taloudenpidon hyveitä. Tällä tarkoitan sitä, että oppikirjoissa annetaan ymmärtää, että oikeanlaisella talouspolitiikalla voi korjata asioita, jotka liittyvät enemmänkin ympäristö- tai kulttuurihistoriaan. Tutkimuksessani käy myös ilmi, että vuoden 1994 opetussuunnitelman mukaan laadittu historian ensimmäinen lukiokurssi painottuu erittäin voimakkaasti taloushistoriaan, vaikka kurssin tulisi olla myös väestö- ja ympäristöhistorian kurssi.

I denna avhandling studeras uppkomsten av de två Topeliusmonumenten, Saga och Sanning samt Topelius och barnen, i Helsingfors under tidsperioden 1929–1932. År 1928 utlyste Svenska litteratursällskapet en skulpturtävling, där Gunnar Finnes bidrag Saga och Sanning fick första plats. Bidraget väckte stor diskussion i pressen 1929–1931 och motförslag, främst på grund av formspråket. En medborgarkommitté bildades år 1931 på initiativ av en grupp Topelius-intresserade personer. Medborgarkommittén arbetade för att få Ville Vallgrens Topelius och barnen uppförd i huvudstaden. Båda monumenten blev avtäckta under året 1932, i maj Topelius och barnen och i oktober Saga och Sanning. Monumenten härstammar från 1930-talets skifte, från ett ungt, självständigt Finland där språkstrider och ett försämrat ekonomiskt tillstånd tärde på befolkningen. Avhandlingens syfte är att studera denna brytningstid, som karaktäriserades av en tudelad offentlighet och olika, konkurrerande värderingar. I avhandlingen granskas de bakomliggande aktörerna, Svenska litteratursällskapet och medborgarkommittén, och deras processer och sätt att arbeta. I studien diskuteras monumentens avtäckningar och hur deras budskap kommunicerades. Utöver behandlas hurdana idéer och värderingar som fanns med i monumentprojekten, i diskussion om projekten och i diskussion om Topelius. Undersökningen bygger på nyheter, reportage, konstrevyer och insändare i tidningarna Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat, Svenska Pressen och Uusi Suomi. Genom artiklarna åskådliggörs den offentliga debatten, sakinformation, attityder och värderingar. Ytterligare bygger avhandlingen på arkivmaterial ur Svenska litteratursällskapets arkiv, Finska litteratursällskapets arkiv, medborgarkommitténs arkiv och det Journalistiska bildarkivet. Materialet som granskas består bland annat av mötesprotokoll, program, tal, föredrag och fotografier. De slutsatser som presenteras i avhandlingen utmanar den tidigare forskningens resultat om de bakomliggande aktörerna, de språkliga inriktningarna var inte så absoluta. Bakom Saga och Sanning fanns inte en enhetlig, svenskspråkig grupp, utan den var åsiktsmässigt delad. Svenska litteratursällskapets verksamhet präglades av den offentliga, negativa opinionen runt Saga och Sanning. Medborgarkommitténs drivkraft var snarare gemensamma värderingar och en gemensam syn på Topelius än finskhetsideologi. Medborgarkommittén inkorporerade båda språkgrupperna i sin verksamhet, till exempel i avtäckningarna, och tilltalade alla topelianska fosterlandsvänner. Värderingarna och idéerna som förekommer i monumentprojekten och i diskussion är fosterländska. Idén om Topelius som framkommer i diskussionerna är starkt kopplad till den upplevda rollen som sagofarbror och den offentliga bilden som skapats runt honom. Topelius beskrivs som en stor skald, folklig fosterlandsvän, barnens och ungdomens diktare. Idéerna och värderingarna inom projekten och om Topelius dikterade monumentprojektens gång och processer.

Tutkimukseni käsittelee Suomen Norden-yhdistyksen historian oppikirjojen tarkastuslautakunnan toimintaa 1930-luvulla. Suomen Norden-yhdistys ryhtyi vuonna 1933 yhdessä muiden Pohjoismaiden Norden-yhdistysten kanssa tarkastamaan Pohjoismaiden historian oppikirjoja. Jokainen Norden-yhdistys muodosti oman kansallisen tarkastuslautakuntansa, jonka tehtävänä oli muiden Pohjoismaiden historian oppikirjojen tarkastaminen oman maan historian osalta. Tarkastustoiminnan myötä suomalaiselle historian oppikirjojen tarkastuslautakunnalle syntyi mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten Suomen historiaa muiden Pohjoismaiden historian oppikirjoissa esitettiin. Suomalainen tarkastuslautakunta ryhtyi lisäksi tarkastamaan suomalaisia historian oppikirjoja Pohjoismaiden historian esitysten osalta. Tutkimuksessani analysoin tarkastuslautakunnan historiakäsityksiä ja niiden taustalla vaikuttaneita historiapoliittisia motiiveja. Tarkastuslautakunnan historiakäsityksiä ja historiapoliittisia motiiveja tarkastelen historian käytön näkökulmasta. Tutkin tarkastuslautakunnan Suomen historian esittämistä koskevia kannanottoja siitä lähtökohdasta, että tarkastustoiminnassa on ollut kyse historian käytöstä siten, kuin se ymmärretään tietoisena ja tarkoituksellisena toimintana. Tärkeimpänä lähteenä olen työssäni käyttänyt Pohjola-Norden ry:n arkistomateriaalia, jota säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä. Suomen Norden-yhdistyksen historian oppikirjojen tarkastuslautakunnan toiminnasta ei ole tehty aiempia tutkimuksia. Oman tutkimusaiheeni kannalta tärkeimmän edeltävän tutkimuksen on tehnyt Monika Janfelt, joka on teoksessaan Att leva i den bästa av väridar tutkinut pohjoismaisuudelle annettuja merkityksiä Norden-yhdistysten toiminnan ensimmäisenä vuosikymmenenä. Tarkastuslautakunnan historiakäsityksissä korostui toisaalta erityislaatuisen suomalaisuuden olemassaolo ja toisaalta Suomen pohjoismaisen aseman korostaminen. Nämä kaksi identiteettiä eivät tarkastuslautakunnan silmissä sulkeneet toisiaan pois, vaan kansallisen erityislaatuisuuden katsottiin ennen kaikkea vahvistavan pohjoismaisen identiteetin olemassaoloa. Tutkimukseni osoittaa, että historian oppikirjojen tarkastustoiminnan avulla suomalainen tarkastuslautakunta käytti tietoisesti hyväkseen mahdollisuutta vaikuttaa muissa Pohjoismaissa vallitsevaan Suomi-kuvaan. Tarkastuslautakunnan muodostamaan Suomi-kuvaan vaikutti tarkastustoiminnassa mukana olleiden ja Suomen Norden-yhdistyksessä vaikuttaneiden henkilöiden kuuluminen poliittiseen keskustaan. Tarkastustoiminnan avulla Suomen asemaa Pohjoismaana pyrittiin vahvistamaan samalla kun Pohjoismaista pyrittiin Suomessa muokkaamaan maan luonnollista viiteryhmää.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Tämä opinnäyte käsittelee taidehistorian ilmenemistä lukion opetussuunnitelman perusteissa (LOPS) ja historian ylioppilaskoetehtävissä. Tutkimusintressinä on selvittää, miten taidehistoria näkyy LOPS:eissa ja historian ylioppilaskokeissa, ja mitä sen perusteella voi päätellä siitä, miten taidehistoriaa ajatellaan oppialan ulkopuolella. Lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa lähestytään tutkielmassa eräänlaisena tiivistelmänä suomalaisesta yleissivistyksestä. Keskeinen konteksti on taidehistorian ja historian oppialan välinen suhde. Tutkielma rakentuu LOPS:ien ja koetehtävien lähiluvulle. Aineistona on vuosien 2003 ja 2015 LOPS:it sekä historian ylioppilaskokeet vuosilta 2006–2021. Taidehistoria näyttäytyy LOPS:eissa historian, kuvataiteen, uskonnon, elämänkatsomustiedon sekä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineissa, joista historian oppiainetta tarkastellaan lähemmin. Aineistona olevista historian ylioppilaskokeista löytyy 33 tehtävää, joissa taidehistoria oli läsnä, ja näistä 13:sta se on keskiössä. Niistä tarkemmin tarkastellaan kolmea tehtävää, joissa kussakin aiheena on kahden taideteoksen vertailu tyylin näkökulmasta. Analyysin keskeisimmät huomiot ovat, että taidehistoria näyttäytyy ulospäin selkeänä, tarkkarajaisiin tyyliperiodeihin jakautuvana janana, joka hajoaa 1900-luvun jälkipuoliskolla ja muuttuu vaikeasti hahmotettavaksi. Niin ikään ilmenee, että oppialan ulkopuolella taideteoksia ei useinkaan lähestytä taiteellisia sisältöjä kantavina teoksina, vaan ennemminkin historiaa kuvittavina kuvina.

Tutkimuksessa tarkasteltiin virolaisperheen kasvatusta ja uskonnollisuutta tarinallisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää 1) Millaisia tarinoita virolaisperheestä tuottavat 12 aikuisrippikoulun käynyttä ja lapsuutensa Neuvosto-Virossa viettänyttä aikuista? 2.) Millaisia ratkaisuja perhe-elämään, kasvatukseen sekä uskontokasvatukseen soveltavat vuosina 2009 - 2012 Tallinnassa konfirmoidut vanhemmat itsenäisessä Virossa? Mitä siirtyy edellisiltä sukupolvilta seuraaville sukupolville? Teoreettinen viitekehys muodostui John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriasta ja James W. Fowlerin uskon kehitysvaiheteoriasta sekä Georg Herbert Meadin sosialisaation käsitteistä. Tutkimuksen taustalla vaikutti Viron historia ja yhteiskunnallinen murros. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoitujen teemahaastattelujen avulla. Aineisto analysoitiin holistisen sisällönanalyysin keinoin. Holistisessa sisällönanalyysissä tarkastetiltiin niitä kasvatuksen ja uskonnollisuuden kannalta merkittäviä teemoja, jotka nousivat esiin aineistosta. Alkuun aineistoa tarkasteltiin temaattisesti ja teemojen kehittyessä eri suuntiin siirryttiin tarkastelemaan kaikkien haastateltavien kokonaiskertomuksia. Käsitekarttojen ja tarinoista piirrettyjen uskonnollisuutta kuvaavien elämänkäyrien avulla ryhmiteltiin ydintarinat, joissa uskonnollisuuteen ja kasvatukseen liittyivät samankaltaiset loppuratkaisut. Tähän loppuratkaisuun vaikuttavia elementtejä analysoitiin ydinteemoittain, joissa neljää tarinatyyppiä vertailtiin. Holistisen sisällönanalyysin periaatetta toteutettin myös peilatessa kasvu- ja kasvatustarinoiden osia taustana Viron valtion tarinaan ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Virolaisperheen uskonnollisuuden tarinat osoittautuivat hyvin moninaisiksi. Tarinoiden kokonaisvaltainen sisältö jakautui neljään tarinatyyppiin. Pimeydestä valoon oli muutostarina, jossa uskonnottomasta lapsuuskodista suuntaudutiinn seurakuntaaktiiviksi. Rauhan etsijä oli kompromissitarina, jossa pyrittiin uskonnon avulla säilyttämään tasapaino. Perinteen kantaja ja Maagikko olivat vuorottelutarinoita, joissa vahva uskonnollisuus tai syvä henkisyys sekoittui luontevasti muihin elämän osa-alueisiin ja perinteisiä arvoja kunnioitettiin. Kaikille tutkimusryhmän tarinoille oli ominaista se, että aikuisrippikoulun jälkeen uskonto koettiin niin merkittäväksi asiaksi, että sitä haluttiin eri muodoissa ja eri tavoin siirtää tuleville sukupolville. Lopputuloksena voidaan todeta, että tutkimusryhmien virolaisperheet siirtävät uskontoa lapsilleen neljällä tavalla. Pimeydestä valoon näyttämällä esimerkkiä, Rauhan etsijä luottamalla sukupolvien ketjuun ja noudattamalla riittejä (kaste), Perinteen kantaja siirtämällä perinteitä ja Maagikko luottamalla luonnolliseen siirtymöön. Siirtämisen tavassa kaikilla tyypeillä korostui kaste. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että jatkotutkimus virolaisperheistä narratiivisella metodilla toteutettuna tarjoaisi tärkeää tietoa ja itseymmärryksen lisääntymissyistä ja seurauksista sekä perheiden tilasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään DDR:n arkipäivän muistamista ja museoimista sekä DDR-nostalgiaa eli Ostalgieta. Tutkielmassa esitellään erilaisia näkökulmia muistin ja nostalgian muotoutumiseen ja pohditaan sitä, millä tavoin Saksan menneisyys ja historiapolitiikka ovat vaikuttaneet siihen, kuinka DDR:n menneisyyttä nykyään käsitellään. Työ perustuu Berliinissä, Saksassa huhti-heinäkuussa 2010 kerättyyn aineistoon, joka koostuu haastatteluista, vierailuista DDR:n arkipäivää käsitteleviin museoihin sekä verkkoaineistosta. DDR:n arkipäivää esittelevissä museoissa DDR:n materiaalinen menneisyys on pyritty säilyttämään, jotta muisti siitä ei katoaisi. Museoiden näyttelyt herättelevät ja ylläpitävät muistia sekä valistavat kävijöitä siitä, millaista tavallinen ja arkinen elämä DDR:ssä oli. Museot luovat korostetun ei-poliittisilla ja arkipäiväisillä näyttelyillä vastanarratiiveja viralliselle valtion DDR:stä ylläpitämälle suurnarratiiville, jossa DDR nähdään pelkkänä totalitaarisena diktatuurina ja sorron symbolina. Yhteisöpalvelu Facebookista löytyvässä keskusteluryhmä DDR Zonenkinderissä ihmiset jakavat omakohtaisia ja subjektiivisia muistojaan menneestä. Ryhmä luo vapaan ja avoimen foorumin jakaa muistoja, tuntea yhteisöllisyyttä ja koota kollektiivista muistia menneestä. Sekä DDR-museot että DDR Zonenkinder synnyttävät vaihtoehtoisia näkemyksiä DDR:n menneisyydestä, nämä ovat muussa keskustelussa ovat jääneet vähemmälle huomiolle. DDR:n kaaduttua 1989 ja vuotta myöhemmin Saksojen yhdistyttyä alkoi Saksassa kiivas keskustelu siitä, kuinka DDR:n menneisyyttä tulisi käsitellä. Saksa on toistaiseksi ainoa maa, jossa on yhden vuosisadan aikana järjestetty kaksi totuuskomissiota: ensimmäinen holokaustin ja toinen DDR:n kaatumisen jälkeen. Saksan kielessä on jopa kaksi sanaa, Vergangenheitsbeweltigung sekä Geschichtsaufarbeitung, jotka tarkoittavat menneisyyden käsittelyä tai sen työstämistä. Voi siis sanoa, että vaikean menneisyyden käsittely on saksalaisten erityisosaamista. Totuuskomissio, rajavartioiden oikeudenkäynnit, Stasin arkistojen läpikäyminen sekä DDR:n vertaaminen kolmanteen valtakuntaan saivat itäsaksalaiset tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaisiksi, joilla ei ollut oikeutta omaan menneisyyteensä, mutta ei myöskään omaan tulevaisuuteensa. Itäsaksalaisista tuntui, ettei heidän elämänsä menneisyys näkynyt Länsi-Saksan hallinnoimassa historiankirjoituksessa. DDR:n nopea katoaminen niin poliittisena järjestelmänä kuin materiaalisena kulttuurina kiihdytti Ostalgien syntyä. Itäsaksalaisten vuosikymmeniä odottamat läntiset kulutushyödykkeet sekä vauraus ja hyvinvointi eivät saavuttaneetkaan itää siinä määrin ja yhtä nopeasti kuin siellä oli oletettu. Yhdistymisen aikaansaama euforia muuttui pian pettymykseksi, kun uuteen systeemin sopeutuminen ei onnistunut kivuttomasti. Analyysissa käytetään Daphne Berdahlin näkemystä Ostalgiesta keinona luoda vastanarratiiveja. Tämän lisäksi analyysissä tukeudutaan Paul Cooken näkemykseen Ostalgiesta Länsi-Saksan harjoittaman itäsaksalaisen kulttuurin ja historian kolonisaation vastustamisena. Tutkielmassa Ostalgie nähdään itäsaksalaisten vastarintana ja itsemääräämisoikeuden vaatimisena. Tutkielmassa tullaan myös siihen johtopäätökseen, että Ostalgiessa pohjimmiltaan kysymys on uuden järjestelmän ja länsimaisen kulttuurin hallitsemisesta ripauksella itäsaksalaista erityislaatuisuutta eikä niinkään menneisyyden haikailusta tai halusta palauttaa DDR valtiona tai poliittisena järjestelmänä. Ostalgien avulla itäsaksalaiset rakentavat uudenlaista identiteettiä uudessa systeemissä, mutta kuitenkin säilyttävät osan jotain vanhaa ja erityslaatuista.

Youth violence has been a topic in public debate for many centuries and violent entertainment has been a main focus in search for reasoning youth violent behaviour and the acceptance of violence. The aim of this study is to survey the aspects of major consumers of entertaining history culture on the legitimacy of violence. The hypothesis was, that the major consumers of entertaining history culture do not justify the use of violence as problem solving measure. The entertaining history culture is limited to include historical movies and tv-series together with computer and console games. This study was executed as qualitative research with phenomenography as the methodological philosophy. The focus was to find out the thoughts about justified violence of ninth grade students who consume a lot of entertaining history culture. The research material was collected from inquiry from one hundred participating ninth graders. The inquiry was held to find out major consumers of entertaining history culture that would be suitable for semi structured interviews. Seven people were chosen for interviews. The study revealed that the major consumers of entertaining history culture react negatively to the legitimacy of violence both in historical context and in real life. The youth say that movies and games aren't a direct cause of violent behaviour, but can be harmful if a person has another mental difficulties already. The youth told that they can easily separate movies and games from real life and think them as entertainment that you can also learn from. The youth also had a positive image about the future, although they saw the media stirring up some threats. This study should stand by earlier research which say that violent entertainment don't increase either youth violence or the legitimacy of it.