Browsing by Subject "humanitaarinen oikeus"

Kansainvälinen humanitaarinen oikeuden päämääränä on vähentää inhimillistä kärsimystä konfliktitilanteissa. Kansainvälinen oikeus on hyvin valtiokeskinen järjestelmä. Konflikteissa on kuitenkin osapuolena usein myös valtioiden ulkopuolisia ryhmiä. Tilanteesta ja näkökulmasta riippuen nämä ryhmät on voitu nähdä esimerkiksi vapaussankareina tai terroristeina. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja millä perusteilla valtioiden ulkopuoliset aseelliset toimijat on otettu huomioon kolmessa humanitaarisen oikeuden sopimuskokonaisuudessa: Brysselin julistuksessa 1874, Haagin yleissopimuksissa 1899 ja 1907 sekä Geneven yleissopimuksissa 1949. Tutkielman aineisto koostuu sopimusteksteistä, niiden esitöistä sekä aikalaiskirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmänä on kontekstointi. Vastauksia tutkimuskysymyksiin etsitään sopimusneuvotteluiden aikaan ajankohtaisista konfliktitilanteista, kansainvälisen politiikan ilmiöistä sekä sopimusneuvottelijoiden argumenteista. Valtioiden suhtautumisessa epävaltiollisiin aseellisiin toimijoihin näkyy humanitaarisen ideologian vaikutus. Humanitaarisuuden kanssa on jännitteisessä asetelmassa valtioiden pyrkimys kansallisen suvereniteetinsa säilyttämiseen mahdollisimman laajana. Tutkielman perusteella valtioiden ulkopuolisten ryhmien hyväksyminen humanitaarisen oikeuden piiriin on ollut valtio-osapuolille vaikea kysymys. Pelkona on ollut sotilaan ja siviilin rajan hämärtyminen sekä tavallisten rikollisten tai kapinallisten siirtyminen kansallisesta tuomiovallasta kansainväliseen säätelyyn. Ratkaisuna sopimusneuvotteluissa on päädytty kirjaamaan sodan osapuolen määritelmä ja ehdot tiukasti rajattuun muotoon, joka on käytännössä sulkenut suurimman osan esimerkiksi sissi- ja partisaanisodankäynnin tavoista humanitaarisen oikeuden suojan ulkopuolelle. Kansainvälisen oikeuden instituutiot ovat muuttuneet jähmeämmin kuin sodan todellisuus. Tutkielman perusteella sopimusneuvotteluiden keskusteluasetelmissa vallitsi jatkuvuus, vaikka sodankäynti oli muuttunut. Samoja argumentteja käytettiin Genevessä 1949 kuin jo Brysselissä 1974. Toisessa vaakakupissa on painanut valtioiden suvereeni oikeus käyttää oman lainsäädäntönsä keinoja laittomiksi katsottuihin taistelijoihin, toisessa puolestaan sopimusten yleinen pyrkimys vähentää humanitaarista kärsimystä mahdollisimman kattavasti.