Browsing by Subject "käännetty todistustaakka"

Tässä tutkielmassa käsitellään todistustaakan jakautumista siviiliprosessissa. Tarkastelu tapahtuu erityisesti sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun kautta. Todistustaakan yleissäännös on oikeudenkäymiskaaren 17:2.1:ssa. Säännöksen mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu. Poikkeus pääsäännöstä todetaan jo saman pykälän 4 momentissa. Poikkeuksen mukaan pääsääntöä noudatetaan, ellei laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Tutkielmassa tarkastelu kohdistuu asian laadun aiheuttamiin poikkeuksiin. Maininnalla viitataan yhtäältä oikeuskäytännössä kehitettyihin sääntöihin, mutta myös heterogeenisempään poikkeusjoukkoon, joissa todistustaakkaratkaisun on katsottu jäävän tuomarin punninnan varaan. Koska asian laatu ei rajaa poikkeuksen soveltamistilanteita lähes millään tavalla, kohdistuu mielenkiinto perusteisiin, joita punnitsemalla tuomarin tulee yksittäisessä ratkaisutilanteessa tehdä ratkaisu todistustaakasta. Tutkielmassa tarkastelun mielenkiinto kohdistuu erityisesti kysymyksiin todistustaakan konkreettisesta kohteesta sekä todistustaakan jakamiseen kehitettyjen jakoperiaatteiden soveltuvuudesta. Todistustaakan katsotaan kohdistuvan oikeustosiseikkoihin, toisin sanoen välittömästi ja oikeudellisesti merkityksellisiin faktoihin. Todistustaakan kohdistuminen oikeustosiseikkoihin paljastuu tutkielmassa kuitenkin liian yksinkertaistetuksi kuvaukseksi ja mielenkiintoisia kysymyksiä nousee esille muun muassa todistustaakan suhteesta todistustosiseikkoihin ja kokemussääntöihin. Oikeustosiseikan käsite ei myöskään vielä itsessään kerro sitä, mihin konkreettiseen tosiseikkaan todistustaakka kohdistuu. Systematisoinnin puutteellisuus ilmeneekin muun muassa siinä, että todistustaakan, epäaidon todistustaakan, näyttökynnyksen ja selitystaakan käsitteiden hallinnassa ilmenee usein epämääräisyyttä muun muassa lainvalmisteluasiakirjoissa. Todistustaakan jakamiseen asianosaisten välillä on oikeustieteessä kehitelty erilaisia jakoperiaatteita. Oikeuskirjallisuudessa vakiintuneiksi jakoperiaatteiksi on hyväksytty a) aineellisen oikeuden tavoitteet, b) alkuperäistodennäköisyys c) näyttömahdollisuudet sekä d) väärän päätöksen kantokyky. Jakoperiaatteiden osalta törmätään samaan konkretisointiongelmaan kuin oikeustosiseikan käsitteen osalta. Tutkielman keskeisenä kysymyksenä arvioidaan kategorisoivien jakoperiaatteiden kykyä toteuttaa ratkaisutoiminnalta vaadittua ennakoitavuutta ja dynaamisuutta sekä jakoperiaatteiden taustalla vallitsevien argumenttien suhdetta todistusharkintaan. Tutkimuskysymysten kannalta erityisen mielenkiintoisia kysymyksiä esiintyy sopimusperusteisessa vahingonkorvausvastuussa, jossa yhtyvät sekä sopimusten yksilöllisyys että vahingonkorvauksen edellytyksenä olevat abstraktit ja sidokselliset oikeustosiseikat (sopimusrikkomus, tuottamus, syy-yhteys, vahinko). Lisäksi mielenkiintoa tarkasteluun lisää se, että sopimusvastuussa todistustaakan on vakiintuneesti katsottu olevan tuottamuksen osalta käännetty. Tutkielmassa käsiteltävät kysymykset ovat pitkälti teoreettisia, joten tarkastelua pyritään konkretisoimaan tuomioistuinten ratkaisujen käsittelyllä. Konkreettisten ratkaisutilanteiden ja tosiseikkojen esittäminen on myös välttämätöntä tutkimuskysymysten tarkastelun kannalta. Tapausesimerkkeinä hyödynnetään pääasiassa Helsingin hovioikeuden 1.1.2018–4.2.2020 antamia siviilinimikkeistön koodien 401, 531, 630, 633, 930, 940 ja 990 ratkaisuja. Tutkielmassa havaitaan, että todistustaakan jakautumista ei ole mahdollista todellisessa ratkaisutilanteessa jakaa abstraktien oikeustosiseikkojen tasolla, vaan todistustaakka kohdistuu abstraktien oikeustosiseikkojen konkreettisiin osatekijöihin, jotka ovat keskenään limittäisiä. Todistustaakan perinteiset jakoperiaatteet eivät yleisluontoisuudessaan vaikuttaisi mukautuvan yksilöllisiin konkreettisiin tosiseikaistoihin. Jakoperiaatteiden taustalla olevia argumentteja ei ole kuitenkaan syytä hylätä, vaan ne voidaan ottaa huomioon dynaamisuuteen paremmin mukautuvan vapaan todistusharkinnan kautta. Todistustaakan jakoperiaatteeksi vaikuttaisi perustellulta hyväksyä yleisluontoinen jakoperiaate, joka turvaa sekä sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun tapauskohtaisuuden että ratkaisuilta edellytetyn ennakoitavuuden. Tällaiseksi tutkielmassa arvioidaan status quon säilyttämiseen tähtäävä yleinen jakoperiaate.