Browsing by Subject "kevätvehnä"

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli selvittää härkäpapu-vehnäsäilörehun vaikutus lypsylehmän maitotuotokseen ja aineenvaihduntaan, kun puolet nurmisäilörehun kuiva-aineesta korvataan härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla. Lisäksi tavoitteena oli selvittää väkirehun valkuaistason vaikutus lisättäessä rypsirehun määrää ruokinnassa. Koe suoritettiin Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa keväällä 2014. Kokeessa oli mukana kahdeksan vähintään kaksi kertaa poikinutta ay-lehmää, joiden poikimisesta oli kulunut kokeen alkaessa keskimäärin 100 päivää. Koemallina oli rinnakkain toistettu 4x4 latinalainen neliö. Koekäsittelyinä olivat nurmisäilörehu (D-arvo 678 g/kg ka) täydennettynä väkirehulla, jossa oli raakavalkuaista joko 175 g/kg ka tai 200 g/kg ka, sekä härkäpapu-vehnäsäilörehun ja nurmisäilörehun seos (1:1) (D-arvo 642 g/kg ka) täydennettynä edellä mainituilla väkirehun valkuaistasoilla. Molemmat säilörehut olivat käymislaadultaan hyviä. Syönnissä ja maitotuotoksessa ei havaittu merkitsevää eroa säilörehujen tai väkirehun valkuaistasojen välillä. Kuidun sulavuudessa havaittiin yhdysvaikutus säilörehun kasvilajikoostumuksen ja väkirehun valkuaispitoisuuden välillä. Härkäpapu-vehnäsäilörehua sisältävällä ruokinnalla kuidun sulavuus parani rypsimäärän lisääntyessä, mutta nurmisäilörehuruokinnalla sulavuus heikkeni. Kuidun sulavuus oli parempi nurmisäilörehuruokinnalla kuin härkäpapu-vehnäsäilörehua sisältävällä ruokinnalla. Väkirehun valkuaispitoisuuden suurentuessa maidon rasvapitoisuus ja rasvatuotos pienenivät, jolloin myös energiakorjattu maitotuotos pieneni. Typen hyväksikäyttö maidontuotantoon heikkeni väkirehun valkuaispitoisuuden suurentuessa. Plasman vapaiden rasvahappojen ja haaraketjuisten aminohappojen pitoisuus plasmassa oli merkitsevästi suurempi härkäpapu-vehnäsäilörehua sisältävillä ruokinnoilla kuin nurmisäilörehuruokinnoilla. Plasman insuliinipitoisuus suureni väkirehun valkuaispitoisuuden suurentuessa molemmilla säilörehuruokinnoilla. Tulosten perusteella ensimmäisen sadon nurmisäilörehun korvaaminen härkäpapu-vehnäsäilörehulla ei aiheuta tuotannon heikkenemistä, kun nurmisäilörehusta korvataan puolet härkäpapu-vehnäsäilörehulla. Siten härkäpapu-vehnäsäilörehu osana karkearehua sopii hyvin lypsylehmien ruokintaan. Väkirehun raakavalkuaispitoisuuden lisääminen 175 g:sta/kg ka 200 g:n/kg ka ei lisännyt maitotuotosta, mutta vähensi maidon rasvapitoisuutta molempia säilörehuja käytettäessä.

Palkoviljojen ja viljojen seoskasvustosta tehdyt kokoviljasäilörehut ovat kiinnostavia, koska niiden avulla voidaan pienentää teollisten typpilannoitteiden tarvetta, parantaa maan kasvukuntoa, monipuolistaa viljelykiertoa ja lisätä kuiva-ainesadon määrää. Valkolupiini koetaan houkuttelevaksi kotimaisen palkokasvivalikoiman laajentamistarpeen vuoksi. Seosviljely säilörehuksi mahdollistaa Suomen olosuhteissa pitkän kasvukauden vaativan valkolupiinin sadonkorjuun. Tässä tutkimuksessa verrattiin, saavutetaanko valkolupiinia sisältävän vehnäsäilörehun (LVN) käytöllä positiivisia tuotantovaikutuksia vehnäsäilörehuun (VN) nähden, kun rehuja syötettiin seoksena (40 % kuiva-aineesta (ka)) toisen niiton nurmisäilörehun (N) kanssa. Kontrolliruokinnan ainoa karkearehu oli N-säilörehu. Tutkimus kuului Luonnonvarakeskuksen (Luke) Nurmet rahaksi -hankkeeseen. Koe toteutettiin 2-jaksoisena cross over -mallilla ja kokeessa oli 41 alkutuotoskauden lehmää kolmella eri seosrehuruokinnalla (väkirehun osuus keskimäärin 46 % seosrehun ka:ssa). Rehujen tuotantovaikutusta tutkittiin syönnin, maitotuotoksen, maidon pitoisuuksien ja elopainon muutoksen perusteella. Hypoteesina oli, että nurmisäilörehusta voidaan korvata osa vehnäsäilörehulla lehmän tuotoksen tai elopainon heikkenemättä, ja lupiini-vehnäsäilörehun käytöllä voidaan lisätä lehmän maitotuotosta vehnäsäilörehuun verrattuna. Lehmien maitotuotokset, elopainot ja syöntimäärät mitattiin päivittäin. Keruuviikoilla maitonäytteet otettiin kahtena peräkkäisenä päivänä ja rehunäytteet kerättiin seosrehun teon yhteydessä. Kokeen säilörehut olivat hyvin säilyneitä. VN-rehu oli muita säilörehuja kuivempaa ja se sisälsi enemmän tärkkelystä kuin LVN-rehu. Lupiinin osuus seoskasvustossa jäi pieneksi (17 % ka:ssa). N-ruokinnalla kuiva-aineen kokonaissyönti oli pienempi kuin kokoviljaruokinnoilla, ja sitä kautta orgaanisen aineen, tärkkelyksen, neutraalidetergenttikuidun, muuntokelpoisen energian ja ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen päiväsaannit jäivät pienemmäksi. Lehmät söivät VN-rehua enemmän kuin LVN-rehua. Kokoviljaruokinnoilla maidon valkuaistuotos ja -pitoisuus olivat suurempia kuin N-ruokinnalla. LVN-ruokinnalla valkuaistuotos oli pienempi kuin VN-ruokinnalla. N-ruokinnalla rehun muuntosuhde (energiakorjattu maitotuotos (EKM) /kg ka) oli parempi, mutta typen hyväksikäyttö (maidon N/rehun N) oli heikompi kuin kokoviljaruokinnoilla. N-ruokinnalla lehmät myös menettivät elopainoaan eli käyttivät kudosvarastojaan tuotantoon. Tulosten perusteella 2.niiton nurmisäilörehun kuiva-aineesta voidaan korvata 40 % vehnäsäilörehulla ilman, että lehmän tuotos tai elopaino heikkenee. Lupiinin mukana olo (LVN) ei vaikuttanut positiivisesti tuotokseen verrattuna VN-ruokintaan, syynä voi olla lupiinin pieneksi jäänyt osuus ruokinnassa.