Browsing by Subject "kirkkoherra"

Tutkimukseni kohteena on Mauno Koivunevan (1904 -1989) toiminta Utajärven virkaa hoitavana kirkkoherrana 1953?1971. Tutkimuksessa tarkastelen Utajärven seurakunnallista elämää ja toimintaa sodanjälkeisessä maaseutuseurakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla. Kirkkohistorialliseen tutkimukseni on myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan kuvausta, jossa yhdistyvät Koivunevan roolit seurakunnan kirkkoherrana, metsä-, ja uitto- ja poromiesten sielunhoitajana ja vanhoillislestadiolaisena saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Luonto, liikunta sekä herännäiskodin karjalainen ja suomalais-kansallinen mentaalinen perintö juurtui jo lapsena osaksi viipurilaispojan maailmankuvaa. Tutkimuskohdetta tarkastelen pääasiassa piispantarkastuspöytäkirjojen, Koivunevan Paimenpojan kierroksilta -pakinoiden ja hänestä tehtyjen haastattelujen sekä muun lähde- ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Koivuneva aloitti Utajärven kirkkoherrana 1953. Valinta Utajärven kirkkoherraksi ei sujunut ongelmitta valituksien vuoksi. Kiintoisa yksityiskohta liittyy Koivunevan kirkkoherranvaaliin, jolloin kommunistit asettuivat joukolla Koivunevan taakse vastustaakseen sitä osa seurakunnasta, joka ei halunnut lestadiolaista Koivunevaa kirkkoherraksi. Koivunevan herännäistausta näkyi niin sanottuna uuskansankirkollisuutena ja arjen ja kokemuksellisen teologian korostumisena hänen kirkkoherran toiminnassaan. Uuskansankirkollisuus merkitsi Koivunevan kohdalla sitä, että hän pyrki tavoittamaan hengellisessä mielessä metsätyö-, uitto- ja poromiehet. Luultavasti monille heistä hengellinen anti olisi jäänyt hyvin ohueksi ilman Koivunevan työpanosta heidän parissaan. Herännäisyydelle tyypillinen arjen ja kokemuksellisuuden teologia ilmeni Koivunevan toiminnassa siten, että hän ei halunnut ikään kuin korottaa jalustalle omaa papin rooliaan, korostaen sen erityistä arvoa ja statusta. Hän halusi liikkua ihmisten parissa. On huomattava, että Koivuneva edusti sodankokeneiden sukupolvea. Elinkeinoelämässä koettiin suuri mullistus sotien jälkeen, kun Oulujoki-yhtiö rakensi pitäjään useita suuria voimalaitoksia. Vuosien 1954-1963 välillä jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä kasvoi yli 50 %. Tähän oli useita syitä. Pyhäkoulutilastojen valossa pyhäkoulutoiminta lähti rajuun kasvuun Koivunevan tullessa Utajärven kirkkoherraksi. Koivuneva kiersi myös pitämässä kinkereitä, joihin osallistuttiin maaseutuseurakunnassa ahkerasti. Koivunevan identifioitui vanhoillislestadiolaisuuteen parannuksenteon jälkeisinä vuosikymmeninä hyvin vahvasti. Historiatieteen alaan kuuluva tutkimus on henkilöhistoriallinen, osaelämä- ja toimintaelämäkerrallinen. Tutkimuksessani käyn tiivistetysti läpi Koivunevan lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän varhaisvaiheet. Koivunevan kääntyminen herännäistaustaisesta ja allianssihenkisestä vanhoillislestadiolaiseksi 1945, oli niin merkittävä vaihe hänen elämässään, että sen perusteellinen tarkastelu oli tarpeen tutkimuksessani. Päivämiehessä julkaistuja nimeltään pääasiassa Paimenpojan kierroksilta -pakinoita hän kirjoitti 611 vuosina 1955-1971. Koivuneva jatkoi pakinoiden kirjoittamista vuosien ajan tämän jälkeenkin. Ne sisälsivät yhteensä 786 seurakuvausta. Seurojen lisäksi pakinat sisälsivät yhteiskunnan ja kirkon ilmiöiden kuvausta. Koivuneva vaikutti pappina, saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Lisäksi hän oli 1959-1978 SRK:n toimitusneuvoston puheenjohtaja ja sen jäsen vielä vuoteen 1979 saakka. Hän oli mielipidevaikuttaja, joka otti rohkeasti kantaa niin kirkkopoliittisiin kuin teologisiinkin kysymyksiin. Pitkät pakinat sisälsivät monien, niin paikallisten kuin muidenkin ihmisten ja tapahtumien kerrontaa.Koivuneva pitäytyi vankkumattomasti niin sanotun maallikkosiiven kannalla 1960-luvun hajaannuksessa. Koivunevalla oli omaperäinen huumori, jota hän viljeli paljon. Koivuneva sai kritiikkiä siitä, että hän kirjoitti niin paljon urheilusta ja omista asioistaan. Laajasta ystäväverkostosta huolimatta Koivunevan kanssa oli hankala keskustella kahden kesken. Häntä kritisoitiin myös siitä, että hän oli niin paljon poissa omasta seurakunnastaan lukuisten seuramatkojensa vuoksi.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille naiskirkkoherrojen omia kokemuksia ja näkemyksiä tiestään kirkkoherraksi. Tutkimukseni pääkysymys on: Millaista kuvaa naiskirkkoherrat rakentavat naisten roolista Suomen ev.lut. kirkossa? Tutkin, millaiseksi he ovat kokeneet oman tiensä kirkkoherraksi, millainen kokemus valintaprosessi on ollut ja millaisia naisten urakehitykseen kirkossa vaikuttavia tekijöitä virassa olevat naiskirkkoherrat ovat havainneet. Tutkimusaineisto muodostuu kahdesta kyselystä, jotka on lähetetty naiskirkkoherroille vuosina 2006 ja 2015. Kysymykset ovat osittain samoja, mutta myöhempään kyselyyn on lisätty naispappien urakehitykseen liittyviä kysymyksiä. Ensimmäinen kysely lähetettiin kaikille virassa olleille naiskirkkoherroille sähköpostitse ja siihen vastattiin sähköpostilla tai kirjeitse. Kyselyyn vuosina 2006-2014 kirkkoherrat kutsuttiin sähköpostitse ja kysymyksiin vastattiin e-lomakkeella. Tutkimus on laadullinen ja aineistolähtöinen. Tutkimuksen otsikko ”Naispapin tie kirkkoherraksi – kivikkoinen vai ei?” nousee naisteologien historiasta. Naisten pappeutta edelsi 1900-luvun alusta lähtien käyty vaiheittain etenevä hidas prosessi, jonka aikana naisteologit saivat enemmän työmahdollisuuksia Suomen ev.lut. kirkossa. Lehtorin viran he saivat vuonna 1963. Kun ensimmäiset naiset vihittiin papiksi vuonna 1988, avautui heille samalla myös kirkkoherran virka. Naiskirkkoherrojen määrän lisääntymistä voi pitää hitaana, mutta historiallista taustaa vasten se on jatkumoa, jota voi kutsua pitkäksi tieksi. Naiskirkkoherrojen määrä kasvaa kaiken aikaa siitä huolimatta, että seurakuntien määrä on vähentynyt 2000-luvulla huomattavasti. Kirkkoherraksi ei tulla, jos virkaa ei haeta. Kyselyjen tulokset palauttavat tähän lähtöruutuun. Viime vuosien luvut antavat viitteitä, että naispapit hakevat kirkkoherran virkoja aiempaa aktiivisemmin. Valtaosa kyselyihin vastanneista oli valittu ensimmäiseen kirkkoherran virkaan, jota oli hakenut. Yhä useammin he ovat ensimmäisellä vaalisijalla. Tärkein valinnan syy on naiskirkkoherrojen mielestä se, että he ovat olleet seurakuntalaisille ennestään tuttuja. Vuoden 2015 kyselyn aikaan noin joka kahdeksas kirkkoherra oli nainen, vaikka seurakuntien papistosta lähes puolet on naisia. Pääasiallinen syy on naiskirkkoherrojen mielestä naisissa itsessään. Naiset eivät halua johtajaksi ja kirkkoherran virkaa pidetään liian vaativana. Perhesyyt vaikuttavat naisten urakehitykseen enemmän kuin miehillä, mutta piilovaikuttajaksi tunnistetaan myös mielikuva miesten johtamasta kirkosta. Tutkimuksen otsikon kysymykseen kirkkoherrojen vastauksista muodostuu vastaus: Naispapin tien kirkkoherraksi tuntuu ehkä kivikkoisemmalta kuin ennen, mutta virkoja haetaan aiempaa enemmän ja niihin valitaan nainen entistä useammin.

Tutkin tässä tutkimuksessa millaisia merkityksiä kahdeksan Tampereen hiippakunnan kirkkoherraa antaa pappeudelle. Samoin tutkin sitä, millaisia merkityksiä kirkkoherrat antavat työssänsä pastoraaliselle johtamiselle ja miten se heidän mukaansa työssä näkyy. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastattelun avulla tammi-helmikuussa 2017 ja tutkimus analysointiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen mukaan pappeus merkitsee kirkkoherroille Jumalan antamaa kokonaisvaltaista kutsua. Tätä kutsua kirkkoherrat toteuttivat palvelemalla seurakuntaa. He halusivat pappeina tuoda Jumalan sanaa seurakuntalaisille ajankohtaisesti ja Raamattuun perustaen. Seurakunnan palvelemisessa tärkeänä osana kirkkoherrat kokivat läsnäolon ja seurakuntalaisten kohtaamisen. Kirkkoherrojen mukaan oma hengellisyys on tärkeä osa pappeutta. Tämän tutkimuksen perusteella pastoraalista johtaminen merkitsee kirkkoherroille seurakunnan kokonaisvaltaista johtamista. Tärkeänä osana tässä on huolehtia seurakunnan hengellisen perustehtävän toteutumisesta. Pastoraalisena johtajana kirkkoherra on seurakunnan hengellinen johtaja ja tähän kuuluu esimerkiksi huolehtia siitä, että seurakunnassa hoidetaan sakramenttien jakaminen oikein. Hallinto on osa pastoraalista johtamista. Kirkkoherra ei toteuta pastoraalista johtamista yksinään, vaan se tapahtuu yhdessä muiden ihmisten kanssa, sillä tutkimuksen perusteella pastoraalinen johtaminen nousee seurakunnan olemuksesta. Tutkimuksen mukaan pastoraalisessa johtamisessa täytyy käydä dialogia ihmisten kanssa, mutta kantaa myös johtajalle kuuluva vastuu. Pastoraaliseen johtamiseen kuuluu seurakunnan asioiden kokonaisvaltainen pohtiminen ja muutoksien johtaminen, jos seurakunnan toiminta sitä vaatii. Tutkimuksen perusteella voikin todeta, että kirkkoherran täytyy tarkastella yhteiskunnan muuttumista ja johtaa seurakuntaa sekä siinä toimivaa työyhteisöä vastaamaan näihin muutoksiin tarkoituksenmukaisesti.